Kirjoittaja: Hallahäive
Fandom: Veren vangit
Ikäraja: K-11
Paritus: Armand/Daniel Molloy
Genre: öö, gaslighting draama
Vastuuvapaus:En omista hahmoja, enkä tienaa tämän ficin kirjoittamisesta penniäkään.
Varoitukset: viittauksia runsaaseen päihteiden käyttöön, implikoitua kaasuvalotusta
A/N: Hyvää syntymäpäivää rakas
Sisilja <3 Tässä pieni muistaminen devil’s minion hengessä. Aikaa olisin tarvinnut hivenen enemmän, mutta epätäydellisyys saattaa jopa sopia tämän ficin henkeen, joten suotakoon hiomattomuus minulle anteeksi : D
Summary: Tunne on täydellinen, aika ei. Aikansa ja paikkansaUni loppuu ja vapina alkaa.
Daniel herää voimakas verenmaku suussaan ja sana
rakas päässään poukkoillen. Ääni on samaan aikaan vieras ja ihana, tummaa jokivettä vasten hänen aivojaan välissään puristavia kiviä. Hän pyörittää kieltään poskiaan vasten, muttei löydä vekkiä limakalvoilta. Rauta härnää silti makuhermoilla.
Daniel avaa silmänsä omassa sängyssään ja huomaa ilokseen, että vaikka edellisilta olikin enimmäkseen pyyhkiytynyt hänen mielestään, oli hän onnistunut riisuutumaan ennen sinne sammumistaan. Hän oli jopa potkinut lenkkarinsa pois matkan varrella. Savun haju puskee yhä ulos hänen huokosistaan, joten suihku oli jäänyt väliin. Siitä Alice ei ilahdu. Sängyn toinen puoli onkin tyhjä, lakanat viileät. Daniel yrittää rakentaa kasaan pelastavaa narratiivia ja muistella minkä jutun perässä oli kulkenut ennen niitä muutamaa olutta. Hän ei saa kasaan kuin pirstaleita, mieleen on jäänyt jonkun käheä nauru baaritiskillä, metroaseman siniset kaakelit ja tahrainen seinä miestenhuoneessa.
Sängyn vieressä on hänen ruskea salkkunsa. Hänen sormensa vapisevat yhä hänen avatessaan sen solkia.
Klik, ja päällimmäisessä kasetissa on edellispäivän päiväys. Sentään siis jotain, ei tarvitse aivan tyhjästä nyhjäistä.
Daniel kävelee keittiöön kasetti kädessään. Alice on jo lähtenyt töihin. Pöydällä on lasi appelsiinimehua ja särkylääke. Daniel tarttuu niihin kuin armahdukseen. Ne ovat käytännössä sama asia.
Hän kulauttaa mehun alas. Sitrus taittaa metallin makua kirkkaammaksi ja kostuttaa kurkkua aamukahvin vielä keittyessä. Daniel pohtii, pitäisikö hänen ottaa vielä tasoittava, mutta päätyy sitä vastaan. Hän työntää kasettinsa keittiötasolla lepäävään soittimeen ja painaa sen päälle.
Alkuun kuuluu vain rahinaa, joka on lähellä peittyä kahvinkeittimen hurinan alle.
Sitten, kevyt hymähdys. Napautus jotakin kovaa vasten. Pöytää?
Kiehtova poika, ääni sanoo lämpimästi.
Kysy vain. Sirpale illalta palaa Danielin mieleen äänen mukana. Kylmät kädet kehystävät hetkellisesti Danielin kasvot ja hänen ihonsa nousee kananlihalle. Ääni on sittenkin tuttu. Hän on kuullut sen aiemmin, hänen on täytynyt kuulla se aiemmin. Tunne kumpuaa niin syvältä Danielin sisältä, että hän on lähellä uskoa johonkin yliluonnolliseen. Mutta hän on lukenut tarpeeksi tietääkseen, että hänen trippinsä johtuvat uskonnon sijaan muista huumeista.
Ääntä seuraa hiljaisuus. Minuutteja pelkkää nauhan rahinaa ja kohinaa.
Sitten nielaisu ja nauha katkeaa.
Daniel tuijottaa kasettisoitinta. Hänen kätensä tärisevät tyhjän mehulasin ympärillä. Hän soittaa nauhan uudestaan ja uudestaan, muttei saa kiinni kasvoista. Jokin vaisto kertoo silti, että hän on menettänyt jotakin ainutlaatuista. Kadotettu ilta kummittelee hänen alitajunnassaan kuukausia.
*
Daniel matkaa Pariisiin, kävelee päivät pitkin törkyisiä katuja käsi Alicen kädessä ja liian kallis sormus povitaskussaan. He istuvat pienissä kahviloissa croissantteja murustellen ja hikoilevat Eiffel-tornin jonossa sadantuhannen turistin joukossa. Alice menee aikaisin nukkumaan ja lepuuttamaan väsyneitä, raskauden turvottamia jalkojaan, ja Daniel jää parvekkeelle juomaan vielä viimeisen lasin viiniä. Se on tanniinista, melkein metallista aromiltaan. Hänen päänsä tuntuu samaan aikaan kevyeltä ja raskaalta, kuin hän leijuisi jossakin täydellisessä välitilassa keskellä sakeita pilviä.
Kädet kietoutuvat hänen kaulansa ympärille ja Daniel nojaa päänsä litteään rintakehään. Hän ei kyseenalaista läsnäoloa. Se on tuttu ja lohdullinen, uni johon hän vajoaa.
“Eikö sinua väsyttänytkään?”
“Ei juuri nyt. Lähdetään kävelylle.”
Ja he menevät. Ilma on viileä ja niin on myös käsi Danielin kädessä. Hän tuntee heidän keräävän joitakin katseita, mutta hän on nuori ja rakastunut, eivätkä katseet paina yhtä paljon Pariisissa kuin San Franciscossa. He kulkevat lähimpään bistroon ja istuvat pöytään, joka on niin pieni, että heidän polvensa kolisevat jatkuvasti toisiaan vasten. Danielin posket punoittavat niin viinistä kuin läheisyydestä. Hän sipaisee tummat kiharat deittinsä korvan taakse ja miettii sormusta povitaskussaan, tuntee sen polttavan reikää rintakehäänsä. He tilaavat jälkiruuaksi Pavlovaa. Kerma sulaa pehmeästi hänen kielellään, hukuttaa vadelmien kera viinin terävän jälkimaun. Tunne on täydellinen, aika ei.
Daniel polvistuu bistron likaiselle lattialle ja näkee punaisia kyyneliä meripihkasilmissä. Hellä käsi sulkee hänen sormensa kultasormuksen ympärille.
Ei. Vastaukseni on ei, armaani. Sinun täytyy ymmärtää.Ei hän edes ole yllättynyt, mutta surullinen ja nöyryytetty kyllä. Hänen kasvonsa ovat märät ja hän sopertaa jotain unohtamisen arvoista ja heittää pöydälle ensimmäisen lompakostaan löytyvän setelin.
Hän juoksee yksin hotellille ja hyperventiloi kylpyhuoneessa, kunnes vihdoin kehtaa kiivetä sänkyyn Alicen viereen. Hän hautaa kaikesta huolimatta kasvonsa tämän hiuksiin ja huomaa, kuinka tämä tuoksuu unelta, eikä tupakansavulta.
Aamulla hän piilottaa epäonnisen sormuksen sukkaansa ja vie sen heidän kotiinpaluunsa jälkeen panttilainaamolle. Hän katuu kauppaa, mutta sormus on jo mennyt eteenpäin kun hän yrittää lunastaa sen takaisin.
Kohtelias nuori mies, se istui hänelle kuin valettu, myyjä kertoo myötätuntoisesti.
Paskiainen, Daniel ajattelee mielessään ja päättää sitten unohtaa koko asian. Itsepetos auttaa myös Alicelle valehtelussa.
*
Siinä unessa ääniä on kaksi, kumpikin niistä on tuttu, mutta hän ei saa päähänsä mistä yhteydestä.
Meidän poikamme pitää sinut kiireisenä.
Hänellä on kaikenlaisia haitallisia taipumuksia. Hän on oman tuhonsa arkkitehti. Naurahdus, sitten,
ja sinä ladot perustuskivet. Kuin luodut toisilleen, ettekö olekin? Älä puhu tuollaisia. Minä pyydän.
Onko sinulla varaa pyytää minulta tuota? Shh, shh, ei se mitään…
Daniel tuijottaa kalpeita kasvojaan kylpyhuoneen peilistä ja syyttää pikkulapsiarkea hallusinaatioistaan. Hänen katseessaan on heijastus miehestä, jota hän ei tunne. Se katoaa silmiä räpsäyttämällä.
Takaisin sänkyyn. Ei viskiä seuraavalla työkeikalla.
*
Keittiön pöydällä on upouusi tehosekoitin. Oikeastaan Daniel ei kokkaa niin paljoa, että sille olisi mitään tarvetta, mutta jostain syystä oli tuntunut tärkeältä hankkia se.
Hän pitäisi siitä, hän oli ajatellut kaupassa. Mutta kuka hän? Alice? Alice vannoo käsinpuristetun orgaanisen appelsiinimehun nimeen tasan niin kauan kuin hänen ei itse tarvitse liata käsiään. Alice kohottaa kulmiaan laitteen nähdessään ja kysyy paljonko se maksoi. Daniel sönköttää vastaukseksi jotain terveellisemmästä ruuasta tytöille. Se laukaus menee ohi, kuinkas muutenkaan. Tehosekoitin jää pöydälle ja seuraavana aamuna sen vieressä on kasa veriappelsiineja, joita kumpikaan ei myönnä ostaneensa, mutta jotka Daniel surauttaa lepyttelymehuksi. Se tehoaa, hädintuskin.
Danielin sormet tuoksuvat sitrukselta vielä tuntien päästäkin.
*
Daniel haastattelee nuoria työntekijöitä hikipajassa. Heillä kaikilla on yhtä kuolleet silmät, yhtä lukuunottamatta. Nuori mies istuu ompelukoneen takana ja tuijottaa häntä pitkien ripsiensä raoista. Hän muistuttaa Danielia kissasta, joka odottaa mahdollisuutta hypätä jyrsijän kimppuun. Miehen sormet kuljettavat puuvillakangasta tikittävän neulan alla, mutta toisista poiketen hän istuu selkä suorassa tarkkaillen kaikkea paitsi lankaa.
Daniel lähestyy, painaa piilotetun mikkinsä päälle. Hän toivoo, että mies osaa englantia.
“Oletko ollut täällä töissä pitkään?”
“Tarpeeksi kauan. Kuten näet, olen kotiutunut.”
“Ja missä tarkalleen kotisi on?”
Miehen suupielet vääntyvät kevyesti. Hänellä on soljuva aksentti, jota Daniel ei aivan osaa paikantaa, ja kummallisen sileät sormet ompelijaksi. “Kaukana täältä.”
“Pidätkö työstäsi? Kannattiko sen vuoksi matkustaa toiselle puolelle palloa?”
“En matkustanut pelkästään työn vuoksi.”
“Mhhmm. Mikä sitten veti sinua tänne? Luksusmaisemat?” Daniel kysyy ja vilkaisee painokkaasti ympärilleen ikkunattomaan tehdashuoneeseen.
Hän saa palkinnokseen ohuen naurahduksen. Jokin äänessä jää kaihertamaan mielen pohjalle, mutta Daniel ravistaa itsensä irti.
“Rakkaus”, kuuluu totinen vastaus.
He katsovat toisiaan silmästä silmään.
On Danielin vuoro naurahtaa. “Rakkaus?” hän toistaa. “Onko se tämän arvoista?”
“Välillä mietin sitä itsekin. Mutta on, on sen oltava.”
*
Lentokoneen humina hukuttaa nauhurin raksutuksen. Se peittää alleen myös raivon, anelun ja rakkauden. Metallin maku, joka on asunut vuosia Danielin suussa, voimistuu ja muuttaa muotoaan. Sen vivahde vaihtuu makeaksi, vanhan veren voima virtaa häneen ja sytyttää roihun, jota ei voi enää sammuttaa. Rakkaus, sitä se varmaankin on.
