Nimi: Maalaa itsesi
Fandom: Veren vangit (TV-Sarja)
Tyylilaji: draama, jotain mitä kuvaisin pehmoiseksi kuin vauvanpylly ripauksella angstia
Ikäraja: S
Paritus: Armand/Daniel
Varoitukset: ei mitään
Vastuuvapaus: Veren vangit TV-Sarja ei kuulu minulle ja kirjoitan siitä vain omaksi pakkomielteekseni
haasteet: Bad Things Happen bingo, lohduttaminen
Yhteenveto: Peloista on vaikeaa laskea irti
Kirjoittajan sana: Tämä aihe tuli mieleen kakkoskauden jostain jaksosta, missä Armand sanoi, että kukaan ei ole maalannut häntä yli 400 vuoteen. Spoilaa ohimennen kolmoskautta, jos jotakuta se kiinnostaa vielä.
Armand saattaa istua aloillaan tuntikausia. Hän nyppii nöyhtää sohvasta eikä mikään muu kuin hänen sormensa liiku pimeässä suuressa huoneistossa. Hän teki sitä Louisin kanssa. Kun Louis etsi tarpeilleen muita tyydytyksiä, hän nyppi nöyhtää sohvasta ja odotti kärsivällisesti. Hän tekee sitä Danielin kanssa. Odottaa, pelkää, ettei odotusta palkita, mutta on kyvytön lopettamaan. Miettii menneisyyttä. Miettii Mariusta, miettii kaikkia niitä tapoja, joilla hän petti Mariuksen eikä ollut odotuksien arvoinen. Miettii kaikkia niitä, jotka viehättyivät häneen, pettyivät häneen ja jättivät hänet. Milloin on Danielin vuoro? Miten hän saa pidettyä Danielin luonaan?
Hän ei ole janoinen. Jano katoaa ajan myötä, jäljelle jää yhä harveneva huvi metsästyksestä. Veri lämmittää kylmässä, mutta ei poista tyhjyyttä, joka odottaa vuoroaan väijyen pelon takana.
Daniel kieltäytyy juomasta hänestä, vaikka hän sanoo, että se tekisi tästä vahvemman. Daniel ei halua ottaa riskiä, että hän manipuloi uudelleen tämän muistoja. Hän ei tekisi sitä enää. Vai tekisikö? Mikä hän on?
”Sinulla on taas tuo ilme. En pidä siitä.”
Danielin ääni hätkäyttää Armandin hereille oman päänsä sisältä. On pimeää eikä hän kuullut Danielin saapumista huoneeseen, mutta siinä tämä seisoo kädet puuskassa tyytymättömyyden fyysisenä ilmentymänä. Armand tottui Mariuksen tyytymättömyyteen, mutta Daniel on erilainen. Daniel ei ole tyytymätön, koska hänen Amadeonsa on kaunis nukke, jonka pitäisi olla rakkauden ja tyyneyden ilmentymä, mutta joka on kaikkea muuta. Daniel on tyytymätön, koska tämä ei tiedä miksi hän on kaikkea muuta.
Sitä tyytymättömyyttä on mahdoton tyydyttää harhautuksella. Se on pelottavaa, mutta pelkoakin enemmän Armandista tuntuu nähdyltä, toiveikkaalta tavalla, joka on myös pelottavampaa kuin mikään koskaan. Daniel on kiinnostunut hänestä niin kuin ei voisi itselleen mitään. Mitä enemmän Armand vaikenee, sitä enemmän se vetää Danielia lähemmäs.
”Mitä?”
Hän on niin tottunut kuulemaan toisten saapumisen sekaisina juoksevina ajatuksina, että on omituista, että Daniel voi kulkea hiljaa. Tavanomaisesti Daniel ei ole hiljaa eikä tämän ajatukset koskaan lakkaa juoksemasta. Armand kaipaa niitä ajatuksia. Hänen oli helppo hukuttautua niihin, kiinnostua elämään Danielin päässä niin, että hetkittäin unohti omansa. Danielin mieli toimi kaoottisesti mutta aina kummallisen terävästi.
Niin kuin nyt.
”Sanoin, etten pidä tuosta ilmeestä”, Daniel vastaa, vaikka on ilmeestä päätellen varma, että hän kyllä kuuli jo ensimmäisellä kerralla.
”Sinun ei ole pakko katsoa sitä.”
”Minä asun täällä. Minun on pakko katsoa sinua aina silloin tällöin, vaikka ei huvittaisi.”
Daniel astuu lähemmäs kädet yhä puuskassa.
”Täällä on muitakin huoneita”, Armand huomauttaa. Jos Daniel ei halua nähdä häntä, Daniel voi valita lopuista huoneista.
”Minä pidän juuri tästä huoneesta.”
”Sinä et piittaa lainkaan tästä huoneesta, Daniel”, Armand toteaa ilman minkäänlaista kyseenalaistusta. Hän tietää jo, ettei Daniel tule sinne ikinä, jos hän ei ole siellä. Daniel antautuu ja laskee kätensä sivuilleen.
”Sinä haluat kuulla, että minä välitän sinusta ja että minä en ole lähdössä minnekään”, tämä vastaa, ja kyllä, Armand haluaa kuulla sen. Hän haluaa kuulla juuri ne asiat. Epätoivoisesti. Se on se, mitä hän odottaa. Kaikki lähtevät lopulta ja jäljelle jää yksinäisyys. Loputon yksinäisyys, jossa kaikuu yksi ainoa kysymys.
”Kuka minä olen?” ”Sinä teit minut. Olen ikuisesti täällä, pahin painajaisesi, maailman kamalin seniorivampyyri”, Daniel sanoo kohauttaen olkapäitään. Sitten tämä äkkiä livahtaa huoneesta toisaalle ja palaa pian takaisin paperin kanssa, jota ojentaa istuutuessaan hänen vierelleen sohvalle. ”Sanoit joskus, ettei kukaan ole maalannut sinua yli 400 vuoteen. No, minä sentään yritin.”
Kuvan pitäisi olla naurettava. Armandilla on siinä liian suuret punaiset silmät, mutta se on silti niin paljon hänen näköisensä, että hän tuijottaa sitä pitkään ja tuntee kosteuden poskillaan.
”Niin huono?” Daniel kysyy pehmeästi ja tämän käsi luikertelee hänen ympärilleen vetääkseen hänet syleilyynsä. Se tuntuu hyvältä, intiimiltä mutta ei uhkaavalta eikä vaativalta. Daniel silittää hänen hiuksiaan ja painaa hänen päätään vasten rintaansa. ”Muistatko, kun kutsuit minua mustaksi aukoksi? Täytin elämäni huumeilla ja kaikella paskalla – sinut mukaan lukien – koska en tiennyt, kuka olin tai mikä olin. Sinun täytyy lakata odottamasta, että joku toinen kusipää, niin kuin nyt esimerkiksi minä, maalaa sinut. Sinun täytyy maalata itsesi, vaikka kuva ei olisi miellyttävä.”
”Miten?”
”Löytämällä itsesi. Mikä sinä haluaisit olla? Muutakin kuin seksikäs sekopää”, Daniel sanoo suudellen hellästi hänen kiharoitaan ja tiukentaen otettaan hänestä. Tämän kädet ja jalat vangitsevat hänet niin, ettei hänellä ole vaivatonta ja puhumatonta mahdollisuutta muuttaa tätä kohtausta seksikohtaukseksi.
”Eikö se ole riittävästi?” Armand kysyy hieman omahyväisenä ja rentoutuen, mutta samalla hän on melkein lapsellisen toiveikas, koska Daniel rakastaa vaikeita tapauksia ja seksikkäitä sekopäitä. Sitä seuraa empivä kysymys, riittäisikö tältä rakkautta hänelle, jos hän ei olisi kumpaakaan?
”Riippuu ihan siitä, keiden päiden katkomista aiot ehdottaa seuraavaksi ja aina välillä on mietittävä, onko omanikaan turvassa”, Daniel vastaa tarkoituksen huolettomalla äänellä ilmaistakseen, ettei tämän oma pään vaara kiinnosta tätä ollenkaan. Armand hymyilee.
”En ole vielä päättänyt.”
”Aiotko kertoa, kun olet päättänyt, pomo?” Daniel kysyy peittelemättä epäuskoaan. Tämä tietää, että Armand haluaa pitää salaisuuksia. Se on turvallisinta. Kun kukaan ei tiedä, kukaan ei voi pettää. Hän ei osaa elää toisin. Hän ei osaa luottaa, mutta maatessaan Danielin lämpimässä syleilyssä hän haluaisi kovasti osata. Miten erilaista se olisikaan, jos joku tuntisi täysin ja silti pysyisi siinä!
”Ehkä.”
”Jos käyttäydyn kunnolla?” Danielin äänestä voi kyllä, kuinka tämän kulmakarvat kohoavat.
”Jos jäät luokseni”, Armand tarkentaa, vaikka Daniel jo tietää. Siitä kaikki aina alkaa ja siihen kaikki aina palaa. Daniel huokaisee helpotuksesta liioitellun syvään.
”Hyvä. En osaisikaan käyttäytyä kunnolla ja olen liian vanha lähtemään mihinkään. Sinun pitää keksiä uusia pelonaiheita.”
Armand tuntee Danielin nenän painautuvan hiuksiinsa ja pehmoinen hiljaisuus laskeutuu hetkeksi heidän välilleen. Sinä aikana Armand ei ajattele pelkoja vaan uskaltaa nauttia rakkaudesta. Hän tietää, että epävarmuus palaa takaisin, kun Daniel laskee hänestä irti, mutta edes hetken se saa odottaa.
******
Ja mä ajattelen tuota Danielin "maalausta" väkisinkin
tämän Ericin piirustuksen näköisenä 
