Ficin nimi: Pomminpurkaja
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Resident Evil
Ikäraja: S
Mukana: Chris/Leon
Genre: Angst ja hurt/comfort
Summary: Osa hänestä tahtoisi huutaa keuhkojen pohjasta, mutta suurempi osa päättää tyytyä tekemään hidasta kuolemaa Chrisin silmien edessä.
A/N: Leonista saisi hyvää angstia ja h/c:tä vaikka koko komppanialle jaettavaksi, mutta että kun ne ovat niin kumman haastavia genrejä kirjoittaa. Ei kai se auta kuin yrittää, erehtyä ja onnistua. 😅👍 Osallistuu haasteeseen Bad Things Happen -bingo (jokeriruutu – kosketuksen puute, trauman käsitteleminen ja turvattomuuden tunne).
***
Selviytymistila on mukavan yksinkertainen, Leon ajattelee. Vaaran huohottaessa niskaan aikaa tai tilaa miettiä liikoja ei ole, kun kaikki energia on käytettävä henkiin jäämiseen. Uhan hälvetessä asiat monimutkaistuvat. Silloin ihminen käsittää enemmän ympäristöstä ja itsestään ja ennen kaikkea muistaa, mistä on jäänyt paitsi liian pitkään.
Leon pakottaa jalkansa liikkeelle ja toimii kuin kuka tahansa milloin tahansa. Hän ei suostu näyttämään, että hänen sydämensä hakkaa kuin nurkkaan ajetulla eläimellä, tai että rautainen koura painaa hänen hartioitaan. Välillä sellaiset tuntemukset pysyvät poissa kauan, kunnes taas luikertavat alitajuntaan ja herättävät hänet aamuyön tunteina. Sellaisina aikoina Leon tahtoisi sanoutua irti ympäröivästä maailmasta ja jäädä lopullisesti suihkusta virtaavan kuuman veden alle. Siitäkään ei ole kummoiseksi lääkkeeksi, mutta se riittää. Se on kuin lämmin syli, jonka suojissa hengittää hetki.
Viime aikoina häntä on alkanut sattua. Leon tiedostaa kroppansa kolotuksen jatkuvana, matalana sykkeenä, mutta ohittaa sen nimeämällä sen naurettavaksi ja tiedostetun vähäpätöiseksi. Ei ihminen sentään kosketuksen puutteeseen kuole. Hänen mielensä tekee typeriä kepposiaan, Leon vakuuttaa, kunnes paniikin pistokset saavuttavat hänet kerta toisensa jälkeen. Ne eivät kuuntele hampaat irveessä sihistyjä vakuutteluja siitä, että sillä hetkellä kaikki on hyvin ja turvallista – jos siis hän on koskaan ymmärtänyt, mitä turvallisuus tarkoittaa. Ei Leon siitäkään ole vuorenvarma.
Häntä paleltaa vähän väliä, ja heikoimpina hetkinään hän sortuu halaamaan itseään omassa hiljaisuuden linnakkeessaan. Se auttaa heikonlaisesti, ja Leon muistuttaa itseään siitä, että jokin hänessä on nyrjähtänyt sijoiltaan jo vuosikymmeniä sitten. Hänen inhimillisyytensä on ajan mittaan muuttunut kolhon mekaaniseksi kuin hänen kylkiluidensa väliin olisi kätketty elimiä kurotteleva aikapommi. Ajatus on huvittava, eittämättä myös melodramaattinen, mutta rasittavan oikeaan osuva.
Huvittavuus haalistuu päivä päivältä, kun hänen kehonsa kohmettuu kylmemmäksi. Silti Leonia jaksaa hämmästyttää, ettei hänen hermostonsa hätätila näy lainkaan päällepäin. Kukaan BSAA:n päämajan käytävillä ei katso häntä kummissaan, ei vaikka Leon tuntee joka askeleella luidensa rutinan ja keuhkojensa ponnistelun. Hän koputtaa raolleen jääneeseen toimiston oveen ja astelee peremmälle.
“Ai, Leon. Mitä nyt?” tehtävältään jokunen tunti sitten palannut Chris kysyy tönkkönä tervehdyksenä, eikä Leon voi olla laittamatta merkille tämän harmaita silmänalusia ja huolesta kiristyneitä suupieliä. Kenties tehtävä ei ole sujunut niin hyvin kuin olisi ollut toivottavaa.
Voi, rakas Chris.
“Kiva nähdä. Oletko kunnossa?” Leon sanoo takaisin.
“Tarpeeksi kunnossa, ei tässä mitään”, Chris murahtaa. “Anteeksi, on vähän kiire. Mitä tahdot?”
Ollakseen rehellinen Leon ei ole odottanut niin jäyhää jälleennäkemistä. Chrisin olemus ei ole torjuva, mutta tämän sanojen sävy saa hänet varuilleen. Syyllisyys ja häpeä hulmahtavat kohinana Leonin korvissa ja raapivat hänen hallan korventavaa ruumistaan. Tietenkin hetki on huono. Hänen tulisi pyytää anteeksi, kun kehtaa sillä tavalla häiritä arvostettua kapteeni Redfieldiä.
Niin, pyydä anteeksi.
“No, minä...”
Pyydä vittu anteeksi, senkin hyödytön paska.
“Minä... halusin vain varmistua siitä, että palasit ehjin nahoin ja yhtenä kappaleena”, Leon tokaisee pettävän kepeästi huolimatta siitä, että sinnittelee hiuskarvan varassa. Osa hänestä tahtoisi huutaa keuhkojen pohjasta, mutta suurempi osa päättää tyytyä tekemään hidasta kuolemaa Chrisin silmien edessä. Häntä kalvava routa ei anna Chrisin huomata mitään. Yleensä tämä huomaa kaiken, ja ehkä Leon voisi salliakin kiinnijäämisensä.
“Enemmän tai vähemmän, toisin kuin pari noviisia”, Chris tuhahtaa, mutta pienestä suupielen nytkähdyksestä Leon päättelee, ettei tilanne ole turhan epätoivoinen.
“Oletko kunnossa?” hän kysyy ja tietää heti, että jokin kuulostaa oudolta. Chrisin katse on inhottavan tarkkaavainen.
“Kysyit sitä jo, Leon”, hänelle huomautetaan ystävällisesti, ja Leon voisi vajota lattian läpi maan syvimpiin kerroksiin.
“Aa, jep. Niin taisin”, Leon pakottaa ulos olankohautuksen kera ja yrittää hengittää normaalisti. Rauhassa sisään ja ulos. Paniikkikohtaus siitä vielä puuttuisikin, sellaiseen hän ei suostu. Primitiivinen huomatuksi tulemisen tarve kuitenkin kiristää otettaan, eikä Leon tiedä, tinnittävätkö hänen korvansa vai piipittääkö jossain räjähdysvalmis pommi – kenties hän itse. Ehkä hän ehtisi vielä syöksyä huoneesta, ennen kuin tulisi vetäneeksi Chrisin mukanaan.
Leon ei ehdi miettiä suunnitelmaansa pidemmälle, kun tuolinjalat raapaisevat lattiaa ja pöydän ääressä istunut Chris nousee ylös. Leon yrittää hillitä käsiensä tärinää ja takertuu Chrisin paidan selkämykseen, kun tämä vetää hänet syleilyynsä. Toisen ihmisen kosketuksesta hyökyvä turva ja lämpö lähes salpaavat hänen henkensä.
“Shh... Ei mitään hätää.” Leon kuulee Chrisin sanat huohotuksensa läpi.
“Tiedän. Tiedän, minä vain... minä... vittu...” hän sopertaa ja kiroaa ääneensä hyökännyttä vapinaa. Mistä lähtien hän on änkyttänyt siten?
“Syviä hengenvetoja, Leon”, Chris ohjeistaa lempeästi, ja Leon tottelee parhaansa mukaan. Puristava tunne hänen sisuksissaan hellittää hetki hetkeltä, ja Leon tuntee ruumiinsa elpyvän kuin puutunut raaja, johon verenkierto palaa kohisten. Hänen ihmisyytensä muistaa jälleen olemassaolonsa, kun Chris purkaa aikapommin hänen sisällään. Se tuntuu sanoinkuvaamattoman ihanalta, ja hän hautaa kasvonsa Chrisin kaulaan kyynelten uhatessa kertyä hänen silmiinsä.
“Chris...” Leon hengähtää ja antaa kätensä viistää miehen vahvalla selällä. On paljon asioita, joita hän tahtoisi sanoa ääneen, mutta joita on helpompi yrittää välittää kosketuksen kautta.
“Olen tässä niin kauan kuin haluat”, Chris mutisee helliä sanojaan, ja Leon painautuu yhä tiukemmin tätä vasten. Chrisin käsivarsien suojissa hänen on hyvä ja turvallinen olla.
