Löysin tiedostoistani tämän ja tämä viittaa kaverini sitkeään pakkomielteeseen eräästä toisesta tarinastani, jossa on taikakaappi.
Tekstin nimi: Anteeksi, kenen tämä kaappi on?
ikäraja: S
genre: fantasia
tyylilaji: huumori
Kesäaamut olivat Tomin mielestä yleensä parasta aikaa. Varsinkin kesäaamut mökillä, kun heräsi linnunlauluun oman kullan vierestä.
Toista olivat ne aamut, jolloin oma kulta oli kadonnut vierestä ja pihalla kökötti tunnistamaton vieras esine. Tosin esine itsessään ei koskaan ollut vieras. Siitä ei vain ikinä tiennyt, mitä se piti sisällään ja mistä se oli siihen saapunut.
Kuka tahansa muu olisi kokenut tilanteen uhkaavana ja suorastaan pelottavana, mutta ei Tomi. Tämä oli hänelle ihan tavanomainen sunnuntai. Hän huokaisi hieman dramaattisesti. Omasta mielestään hän oli suhtautunut hyvin eikä käyttäytynyt kuin marttyyri, vaikka hänen tavanomainen elämänsä oli kadonnut.
Pihan esine oli tällä kertaa puinen kaappi, huteran näköinen, lankuista tehty, mutta mitähän mahtoi olla sisällä? Tomi ei halunnut tietää. Hän oli kerran tehnyt sen virheen, että oli kurkannut pihalle putkahtaneen matka-arkun sisälle ja löytänyt kasan vihreää limaa. Ja hetkeä myöhemmin hänen vaimonsa oli kömpinyt arkusta esiin. Ensiksikään hänen vaimonsa ei mitenkään voinut mahtua kyseisen kokoiseen arkkuun ja toisekseen Tomi oli nähnyt sen sisältävän pelkkää limaa.
Tomin käsityskyky ei vieläkään riittänyt ymmärtämään, että hänen vaimonsa saattoi yhtenä hetkenä olla kaunis hehkeä nainen ja toisena vihreää limaa ja että siitä oli jotakin apua jollekin, mutta hän vakuutteli itselleen, ettei ollut hullu. Aina se ei onnistunut.
Mutta viis siitä, sillä hän oli onnellinen. Silläkään ei ollut niin merkitystä, että hän oli naimisissa fantasiaolennon tai alienin kanssa. Hän ei ollut vieläkään täysin varma kumman.
Hän keitti rauhallisesti pannullisen aamukahvia vanhalla kunnon kaasuhellalla ja kastautui järvessä sillä aikaa, kun kahvi hautui pannumyssyn alla. Sitten hän teki voileivät eikä missään tapauksessa tuijottanut pihalle muuta kuin sivusilmällä. Kaappi pysyi sitkeästi aloillaan.
Tomi alkoi huolestua vasta, kun kello osoitti puolipäivää eikä mitään liikettä näkynyt. Hän oli joskus kysynyt vaimoltaan, kuinka todennäköistä oli, että jotain menisi pieleen ja Kati oli vakuutellut, että se oli hyvin epätodennäköistä. Silti oli vaikeaa olla kuvittelematta, että jonakin pahaa-aavistamattomana kertana Kati jäisi ikuisiksi ajoiksi kasaksi limaa tai jotain vielä pahempaa.
Tomi meni lähemmäs kaappia. Se vaikutti kolhiintuneelta ja kovia kokeneelta. Sisältä ei kuulunut pihahdustakaan. Hän ei enää malttanut odottaa vaan avasi kaapin oven. Kaapin keskihyllyllä oli iso astia, joka näytti olevan täynnä verta. Tomi sulki kaapin oven ja nojasi hetken sitä vasten. Jos poliisi sattuisi paikalle, hänellä olisi suuri työ saada heidät vakuuttuneeksi, ettei veri ollut peräisin hänen vaimostaan. Varsinkin, kun hän oli melko varma, että se oli hänen vaimonsa sekoittuneena johonkin toiseen. DNA-testi osoittaisi hänet syylliseksi.
Hän saisi helposti syytteen kahdesta murhasta ja häneltä tivattaisiin, mihin hän oli piilottanut ruumiit ja kuka toinen uhreista oli. Hän ei tietäisi, mutta luultavasti hän lopulta murtuisi ja kertoisi kohdanneensa vieraita toisista ulottuvuuksista. Ja pitäisikö hänen tuntea mustasukkaisuutta verestä, joka sekoittui Katiin? Hän oli joskus kysynyt vaimoltaan oliko muuntautumiskokemus seksuaalinen ja saanut vastaukseksi mulkaisun ja kysymyksen, saiko hän itse seksuaalista tyydytystä rassatessaan vessanpönttöä puhtaaksi.
Hän ei ollut kysynyt uudestaan. Toinen kysymys, jota hän ei ollut kysynyt, oli pystyikö Kati muuttamaan hänetkin limaksi. Ajatuskin oli liian outo. Odotuksen hetkinä Tomi olisi vaihtanut mielellään kaiken täydelliseen tietämättömyyteen.
Onneksi epätoivo meni ohi sillä hetkellä, kun kaapin ovi avautui. Hänen vähemmän hehkeä vaimonsa kapusi vasta auringonlaskun aikaan ulos nykien kesämekkonsa helmoja kiukkuisesti alas.
“Hän on juuttunut. En saa sitä liikkeelle ainakaan tänään”, Kati puhisi pyyhkien hikeä otsaltaan. Tomista se ei käynyt yhtään järkeen, että Kati hikoili. Kati oli antanut ymmärtää, että muuntautui ihmiseksi aina vasta sillä hetkellä, kun astui esiin. Hikoiliko veri? Tai lima?
“Auttaisiko, jos työntäisimme sitä?” Tomi kysyi mittaillen katseellaan isoa hieman lahoalta vaikuttavaa kaappia. Hajoaisiko se, jos sitä työntäisi? Ainoa asia, jonka hän kuvitteli ymmärtävänsä, oli se, että Kati auttoi maailmojen matkaajia yli rajojen. Hänen pihallaan seisova kaappi oli jonkun tolvanan mekaanisen virheen kärsinyt alus, joka ei taatusti kestänyt avaruusmatkailua, mutta ilmeisesti eri maailmojen välillä pystyi matkaamaan millä tahansa välineellä.
Aluksen omistaja köllöttäisi mukavasti verikulhossaan odottaessaan työntöapua.
Kaiken hyvän lisäksi Tomin vanhemmat olivat tulossa käymään huomenna. Montako kertaa vielä Tomin pitäisi näytellä kunnostavansa naapurin irtaimistoa pientä korvausta vastaan? Vähintäänkin hänen vanhempansa jo luulivat, että heidän naapurissaan asui väkivaltaisia ihmisiä, koska eivät kuulemma ihmisten huonekalut normaalisti niin helpolla hajoa.
Kati jymähti istumaan mökin kuistille pyyhkien uudelleen otsaansa ja vastaten vihdoin .
“Hän ei osaa päättää, minne haluaa enkä minä osaa auttaa häntä siinä. Heidän ei pitäisi matkustaa, jos eivät osaa päättää.”
“Kuka hän on?” Tomi kysyi. Hän oli joskus kysynyt, kuinka monet pystyivät matkustamaan, mutta Kati ei tiennyt määrää. Heitä tuli ja meni. Koskaan ei sama tyyppi ollut piipahtanut kahdesti.
“Ei aavistustakaan, mutta haluan hänet pois pihaltani”, Kati murahti. Hän ei suhtautunut kevyesti epäonnistumisiin. Tomia huoletti jo toinenkin seikka.
“Verta… millainen tyyppi matkustaa verenä?” hän kysyi. Kati kohotti hänelle sarkastisesti kulmaansa niin kuin vastaus olisi ilmiselvä.
“Sellainen, joka pitää siitä ja käyttää sitä ravintonaan.”
Hienoa. Heillä oli siis pihallaan kaapissa vampyyri, joka ei pystynyt jatkamaan matkaa. Mitä jos sille tulisi nälkä ja se lähtisi liikkeelle verikulhostaan? Ja sanoiko Kati todellakin, että matkustaja söi omaa vertaan? Tomi ei osannut päättää, oliko se pahempaa kuin syödä omaa limaansa.
Hän ei juuri nukkunut seuraavana yönä. Hän ei voinut kääntää kaapille selkäänsä, koska vampyyri voisi karata sieltä ja juoda heidän verensä. Hän kuvitteli sen muotoa ja näköä, muttei päässyt eroon mielikuvasta elokuvien Draculasta viittoineen päivineen.
“Ei se lähde sieltä pois. Se on juuttunut maailmojen väliin ja yrittää keksiä minne on menossa”, Kati totesi vain rauhallisesti, mutta Tomia se ei juuri auttanut. Miten veriklöntti harjoitti ajattelua vai olivatko sen aivot fyysisesti jossain muualla, kenties jääneet vielä lähtöpaikalle?
Kati väitti, että se oli taikuutta. Kati väitti taikuudeksi kaikkea mitä ei osannut muuten selittää. Tai kun piti Tomia liian yksinkertaisena ymmärtämään.
Aamulla Kati oli taas kadonnut sillä välin, kun Tomi oli torkahtanut, mutta kaappi oli yhä aloillaan. Hän oli ehtinyt juoda aamukahvinsa, kun hänen vanhempansa ajoivat vanhalla valkoisella farmarimallisella Volvollaan pihaan. Tomi yritti olla kuin mitään ei olisi hullusti, vaikka hänen vanhempansa silmäilivät kaappia epäluuloisesti ja Tomin piti olla tarkkana, etteivät he avaisi sitä, koska verikulho voisi saada heidätkin luulemaan, että Tomi oli tehnyt jotain lopullista rakkaalle vaimolleen. Hän halusi säästä vanhempansa järkytykseltä, vaikkei hän ollutkaan varma, kumpi järkyttäisi heitä enemmän: se että hän tappaisi vaimonsa vai se,että hänen vaimonsa oli välillä pelkkää verta ja limaa.
