Ficin nimi: Tapahtui Meliorassa
Kirjoittaja: Naks
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Paritus: Husk/Angel, Valentino/Angel sekä taustalla Husk/Valentino (😳)
Genre: Angst ja hurt/comfort
Summary: Angel ei tosiaan olisi jaksanut kuunnella Valentinon tarinointia, mutta vaikka hänellä olisikin ollut lupa poistua, shokki oli naulinnut hänen jalkansa aloilleen. Val ja Husk? Mitä vittua hänelle oikein kerrottiin?
A/N: Jestas, mikä magnum opus tästä tulikin lopulta, ja miten erikoista oli miettiä kaikenlaisia skenaarioita, joista tämä inspiksensä keräsi. 😳 Ikärajaa ja sävyä pohdin aikani, kunnes totesin, että synkistely alemmallakin ikärajalla on kivan haasteen lisäksi usein paikallaan. Osallistuu Bad Things Happen -bingohaasteeseen usealla eri kohdalla (nöyryyttävä kohtelu, arvostelu/aliarviointi, henkinen väkivalta, kontrollointi, valta-aseman väärinkäyttö, sitominen, lohduttaminen ja tyytymättömyys toisen tekoon).
***
Angel imaisi savukettaan ja puhalsi savun hitaasti suupielestään. Pukuhuoneen valot juilivat hänen päätään. Suunnattoman väsynytkin hän oli, mutta hän tiesi, ettei uni tulisi kysymykseen vielä hyvään toviin – ei varsinkaan, kun Valentinon korkokenkien kopina kuului käytävältä. Ennen pitkää pukuhuoneen ovi työnnettiin auki, ja Valentino asteli peremmälle.
“Aangiee, murunen”, Valentino tervehti lipevästi ja katseli häntä puolittain huvittuneena ja puolittain niin petomaisesti, että Angelin niskakarvat nousivat pystyyn. “Menen suoraan asiaan. Viitsitkö selittää, mitä vittua sekoilit tänään?”
Angel irvisti huomaamattomasti. Tietenkään Valentino ei aikonut antaa asian olla.
“Joo, tiedän. Ei mennyt ihan putkeen”, hän mutisi.
“Mm-hm.” Valentino myhäili kuin huonosti käyttäytyvää pikkulasta ojentava vanhempi. “Kerropa vielä, mikä ei mennyt ihan putkeen.”
“Heitin pari kertaa ilmoille väärän nimen siinä kun se tyyppi pani minua”, Angel sihahti savukkeensa takaa.
“Hah! Eivät ne mitään heittoja olleet, vaan ihan kelvollista kiimavikinää”, Valentino täsmensi. “Ja niitä kertoja oli viisi. Kannattaisi opetella laskemaan.”
“Joo, okei, aivan sama. Se siitä, jooko?”
“No toooki! Jos siis sinusta on okei olla itsekäs paska ja tuhlata tiimin aikaa ja rahaa turhilla lisäotoilla”, Valentino virkkoi häijysti ja istahti sohvan käsinojalle.
“Pakkoko sinun edes oli ottaa vierailevaksi tähdeksi joku vitun Dusk?” Angel sähähti.
“Nyt tuo äänensävy kuntoon, amorcito”, Valentino kehotti hyytävästi. “Ja sekö on minun syyni, ettet sinä osaa kässäriä? Mene nyt vittu itseesi. Jotkut täällä yrittävät tehdä voittoa siinä missä sinunlaisesi hyödyttömät putat sabotoivat minkä ehtivät!”
“Anteeksi, Val”, Angel sanoi pää painuksissa. Eipä hän muutakaan voinut.
“Ja johan oli vitun korkea aika, että saatiin Dusk studiolle!” Valentino lisäsi äkisti kumman tyytyväisenä. “Et varmaan edes tiedä, paljonko kahisevaa siitä filmistänne voidaan odottaa?”
Paljon ja vähän enemmän, Angel saattoi arvata. Ja silti hänen taskuunsa päätyisi ehkä kymmenen prosenttia kaikesta rahavirrasta.
“Saatiin myös Velvetten kanssa hyvät naurut niistä pieleen menneistä pätkistä”, Valentino jatkoi häijysti. “Tuleeko kuinka tottumuksesta Huskin voihkiminen?”
Angel jäyti huultaan ja mietti, miten olisi muotoillut vastauksensa ilman, että Valentino saisi lisää vettä myllyynsä. Niin tosin kävisi joka tapauksessa. Hän oli taas kerran naurettavan alakynnessä.
“Voi olla. Minä nyt olen aika äänekäs, kun tuntuu hyvältä”, Angel sanoi tavoitellen välinpitämätöntä sävyä.
“Onko se katti mielestäsi taitavakin?”
“Mmm?” Angel kohautti olkiaan ja imaisi tupakkaansa korostetun hitaasti. Sen oli syytä riittää koko piinallisen keskustelun ajaksi.
“No onko?” Valentino uteli vaativampaan sävyyn. “Analyysia kehiin, amorcito.”
“Miksi se sinua kiinnostaa?”
“Totta kai kiinnostaa! Haluan tietää, vieläkö Huskerin mieltymykset liikkuvat entisillä raiteillaan! Vanhoina hyvinä aikoina sillä saattoi olla kolmekin muijaa tai poitsua kainalossaan yhtenä iltana. Puhe myös kiersi, että se on rakastajana hellän tulista sorttia.”
“On vai?” Angel kysyi ennen kuin ehti estää itseään. Tietysti Valentino saattoi valehdella hänelle päin naamaa, mutta yhtä lailla tältä saattoi löytyä sellaista tietoa. Välillä tuntui, että V-kolmikko tiesi kaikista kaiken.
Olihan se mahdollista, että kasinoherrana Husk oli elänyt lennokasta ja sanalla sanoen villiä elämää, vaikka se loikin järisyttävän kontrastin nykyiseen. Erään ylilordin nousu ja tuho.
Angel huomasi uppoutuvansa ajatuksiin Huskista tämän kunnian päivinä. Vai hellän tulinen... Sekin kuulosti uskomattomalta sanan monessa merkityksessä.
Ihan vitun epäreiluakin se oli. Miksei hän ollut voinut olla silloin yksi Huskin sänkyyn päässeistä?
Tai nykyään?
“Et taida tietää, millainen Husker on sängyssä?” Valentino hymähti kuin lukaisten hänen ajatuksensa. Tämän siivet kahahtivat voitonriemuisesti.
“Johan minä –”
“Angel, lopeta paskanjauhanta. Minä tiedän, ettei se gatito pane sinua, vaikka niin kovasti tahtoisitkin.”
Angel nipisti suunsa kiinni, jottei olisi laukaissut takaisin jotain, mikä olisi maksanut itsensä takaisin ruhjeina ja aivotärähdyksenä. Olisihan hän voinut vielä kiistää asian, mutta Angel tiesi antaneensa itsensä jo ilmi. Hän oli pahasti ruosteessa.
Valentino oli ehkä osunut oikeaan, mutta mitä sen oli väliä? Olihan hänen ja Huskin välillä niin paljon muutakin, että se kaikki tuntui merkitykselliseltä. Cherrin ohella Husk oli hänelle läheisin koko Helvetissä, ja se riitti Angelille.
Ainakin jotenkuten. Useimmiten.
“No joo, en tiennyt minäkään etukäteen, miten pehmeä se nimenomainen uhkapelilordi osaisi olla. Oli ihan kiva yllätys!”
Angelin olemus terästäytyi, ja hän katsahti Valentinoa tyrmistyneenä. Sanat iskivät kuin leka hänen alitajuntaansa.
“Mitä?”
“Niin, usko tai älä. Siitä on toki aikaa enemmän kuin hyvä maku sallii, mutta onpahan hauska tarina!” Valentino jatkoi heilutellen kättään rennosti. “Olin silloin nouseva tähti – vähemmän kuin mitä olen nyt ja enemmän kuin mitä sinä parhaimmillasikaan – jolle suorastaan tulvi kutsuja seurapiirimenoihin. Osa niistä oli tietysti aivan vitun mitäänsanomattomia, mutta Meliorassa meno oli toista luokkaa – muistatko Melioran, cariño?”
“En muista”, Angel sanoi viileästi. Ei senniminen paikka sanonut hänelle mitään.
“Siinä on jokin toinen paikka nykyään... No joo, ihan vitun sama. Meliora oli etenkin ylilordien keskuudessa kovaa huutoa, ja siellä järjestettiin huikeita juhlia vähintään paristi kuussa. Orgioita, parinvaihtoa, kinkyilyä, tajuat kyllä. Toki sitä täytyi olla jotain, että sinne sai kutsun. Sen piti vielä olla oma, eikä aveceja sallittu.”
Angel ei tosiaan olisi jaksanut kuunnella Valentinon tarinointia, mutta vaikka hänellä olisikin ollut lupa poistua, shokki oli naulinnut hänen jalkansa aloilleen. Val ja Husk? Mitä vittua hänelle oikein kerrottiin?
“...ja aluksi minä ajattelin, että mikä lie pavunmittainen könsikäs, mutta johan siinä meni polvet heikoiksi sen tuiman katseen alla”, Valentino jaaritteli raivostuttavan unelmoivaan sävyyn. “Sanoi, että kiinnitin hänen huomionsa ensisilmäyksellä ja että tykkäsi leningistäni, koska oranssi oli hänen lempivärinsä.”
Angel jäyti huultaan. Mikäli hän Huskia tunsi, oranssi tosiaan oli yksi tämän suosikkiväreistä.
“Aika kliseistä liehittelyä, mutta toimi... En väitä, että Husker oli paras sen viikonlopun miehistäni, mutta en minä tosiaan kuivaksi jäänyt. Tehtiin se varmaan neljä kertaa ja kehujakin se lateli sitä rataa, että osasi selvästi arvostaa allekirjoittaneen seuraa. Taisi olla sille unohtumaton yö”, Valentino hykersi.
“Aha.” Angel kiskaisi viimeisen henkosen tupakastaan ja tumppasi jämän peilipöydän reunaan niin vihaisesti, ettei se jäänyt Valentinolta huomaamatta.
“Olet söötti, kun murjotat noin.”
“En minä murjota.”
“Muuten vain kateutesi haisee ällömmältä kuin mällijämät perseessäsi.”
Valentinon nälväisy tuikkasi Angelia kylkiluiden väliin, mutta hän yritti jättää sen huomiotta. Kyyneleetkin uhkasivat poltella hänen silmäkulmiaan, mutta hän pakotti ne tahdonvoimallaan tiehensä. Hänhän ei itkisi sinä iltana Valentinon edessä.
“Voi, suloinen amorcitoni. Totta kai se tuntuu paskalta, jos tunteisiin ei vastata samalla mitalla. Voin vain kuvitella, miltä sellainen tuntuu”, Valentino sanoi sitten niin pehmeästi, että Angel tunsi ohimenevää halua käpertyä tämän kainaloon vollottamaan pitkän kaavan mukaan. Silkka ylpeys kuitenkin esti häntä liikahtamatta. Hän ei suostunut myöntämään, että Valentino oli oikeassa. Ei tietenkään ollut. Eivät hänen tunteensa Huskia kohtaan niin pinnallisia olleet. Sama se, mitä tämä oli nokkimisjärjestyksen huippuaikoinaan touhunnut ja kenen kanssa, ei se kuulunut hänelle.
“Täytyy kyllä sanoa, että olen aika vitun pettynyt, kun et ole kelvannut sille kissanrähjälle”, Valentino tuumasi sitten, ja pehmeys tämän äänessä oli muuttunut myötätuntoisesta vaaralliseksi. “Voiko sinua pitää kummoisena Helvetin ykköshuorana, jos edes sellaisen kapisen juopon viettely ei onnistu?”
Angel puristi peilipöydän reunaa vapisevin sormin. Sama kirottu ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. Niinhän se oli: häntä ei ollut huolittu.
“No? Voiko?”
“Ei voi”, Angel mutisi pienellä äänellä. “Anteeksi, Val.”
“Häpeä siihen kissaan liittyviä tunteitasi niin paljon kuin haluat, mutta totta vitussa sinä olet minulle anteeksipyynnön velkaa”, Valentino sähähti ja ponkaisi jaloilleen niin tarmokkaasti, että Angel kavahti taaemmas. “Minusta tuntuu, että pieni katumusharjoitus tämänpäiväisen takia on paikallaan.”
Angel hengitti syvään pysyäkseen rauhallisena. Paniikilla ei koskaan voitettu mitään.
“Miten haluat minut?” Angel kysyi, kun Valentino etsi kaapista raipan ja pitkän punaisen köyden.
“Alasti, sohvan käsinojan yli perse pystyssä ja kädet selän takana”, Valentino luetteli kuin ravintolassa tilausta tehdessään.
Angel teki työtä käskettyä ja heilautti aamutakkinsa kampauspöydälle. Hän kumartui käsinojan yli, painoi poskensa istuinosan samettikangasta vasten ja asettui niin mukavasti kuin mahdollista. Hänen ympärillään Valentino touhusi tottunein liikkein ja teki ensimmäiset solmut. Köysi kiemursi hänen toisen käsiparinsa ranteista hänen nilkkojensa ympärille, jotka sidottiin sohvanjalkoja vasten. Angel ehti jo luulla, että Valentino jättäisi hänen ylimmät kätensä vapaiksi, mutta päätteli toisin, kun tämä heilautti köyden sohvan alta ja poimi sen vastakkaisen käsinojan puolelta. Angel irvisti köyden pureutuessa hänen ranteisiinsa. Siinä sitä taas oltiin.
Samanlaisen lopputuleman Angel oli aavistanut siitä lähtien, kun oli ensimmäisen kerran saanut kuvaukset keskeytymään. Hänen rankaisemisensa oli koko ajan ollut Valentinon päämäärä, mitä nyt tämä oli lisäksi päättänyt provosoida ja piinata häntä Huskiin liittyvällä tarinallaan.
Husk.
Angel yllättyi, miten pahalta tämän ajatteleminen tuntui. Yleensä vastaavissa tilanteissa juuri mietteet hotellista ja Huskista pitivät hänet parhaiten järjissään. Mitähän hänelle jäi, jos Huskin ajatteleminen tuntui yhtä surkealta kuin kuluvan hetken koettelemukset?
“No niin, Angie”, Valentino virkkoi raippaa pyöritellen. “Sekoilit kuvauksissa viisi kertaa, joten saat viisi iskua. Reilua, eikö? Sinä lasket lyönnit ääneen ja pyydät myös anteeksi jokaisen kohdalla. Menikö perille?”
“Kyllä, Val...”
Angel tuijotti seinälle ripustamaansa julistetta, jossa hän itse vähissä pukeissa ja täydellisen kauniiksi meikattuna mainosti Velvetten keväistä hajuvettä. Hän oli aina pitänyt siitä kuvasta, mutta nyt sen katsominen teki kipeää. Hän muisti näyttäneensä kuvan Huskille, ja vaikka tämän katse olikin viipynyt siinä tavallista pidempään, ei tämä ollut sanonut sen kummempia ylisanoja. Ehkä sekin viimeistään todisti, ettei hänen viehätysvoimansa todella tehonnut Huskiin.
Jo ennen ensimmäistä raipaniskua Angel tiesi, että hänen pyrkimyksensä olla itkemättä Valentinon edessä oli tuhoon tuomittu.
**
Hotellin maille astuminen tapasi herättää Angelissa positiivisen sykäyksen, mutta nyt hän laahusti kohti pääovia mieli täynnä sameutta. Hän muisti viimeisten tuntien ajalta lähinnä satunnaisia pätkiä. Valentino oli saanut haluamansa anteeksipyynnöt korkojen kera ja pitänyt huolen, ettei hän istuisi ainakaan vuorokauteen. Jäljet olivat ehkä vähäiset määrältään, mutta se oli laiha lohtu. Jotain muutakin olisi varmasti tapahtunut, ellei Velvette olisi soittanut juuri sopivasti ja vaatinut Valentinoa illanviettoon kanssaan. Niin ollen Angel oli saanut luvan jäädä sohvaan sidottuna vetämään henkeä ja luovimaan tiensä ulos tornista. Valentino ei omien sanojensa mukaan halunnut nähdä häntä pariin päivään, mikä sinänsä sopi Angelille.
Hotelli oli hiirenhiljainen, mikä viittasi siihen, että kaikki olivat nukkumassa. Angel livahti hissiin jotakuinkin hyvillään siitä, ettei hänen ollut tarvinnut kohdata ketään aulassa tai baaritiskillä. Sama onni ei tietenkään kestänyt pitkään. Angel oli saada sydänkohtauksen, kun tutulle käytävälle kääntyessään Huskin varjoisa hahmo kulki häntä vastaan.
“Kas, Angel.”
“Mitä sinä täällä?” Angel köhähti takaisin ehkä tarpeettoman tylyyn sävyyn, sillä Huskin korvat kallistuivat merkitsevästi.
“Vein Ihranugetille ruokaa. Se vinkui ja raapi ovea kuin mielipuoli”, Husk sanoi. Jos Angel oikein tiristi aistejaan, hän oli kuulevinaan rivienvälisen moitteen siitä hyvästä, että hän oli jälleen jättänyt lemmikkinsä hoidon toisille.
Olisihan hän halunnut palata aikaisemmin, mutta kas kun hän ei etukäteen tiennyt, mitä kaikkea loppuilta pitäisi sisällään. Kirjaimellisesti perse ruvella raataminen ei aina katsonut aikataulua.
Mitä kello edes oli? Montako tuntia hän oli maata lötköttänyt sohvalla, ennen kuin oli saanut aikaiseksi pyristellä itsensä vapaaksi?
“Onko siis jo aamu?” Angel mutisi. Äkisti hän ei ollut varma, miltä maisema ulkona oli juuri näyttänyt. Luoja, miten häntä väsytti.
“On vielä aamuyö”, Husk kertoi ja katsoi häntä inhottavan tarkkaavaisesti. “Oletko kunnossa, Angel? Mitä olet vetänyt?”
“No kuule kipulääkkeitä”, Angel äsähti. Saamariako Husk siinä tivasi ja esitti niin huolestunutta? “Eivätkä ne vittu varmaan edes toimi.”
“Kuule... tarvitset vettä ja unta. Tulehan.” Husk otti pari askelta lähemmäs, mutta Angel astui taaksepäin.
“Älä koske minuun”, hän sopersi ja hänen sydämensä sai pari säröä, kun Husk teki kuten pyydettiin. Että hän saikin nauttia sellaisesta luksuksesta. “Vastauksia pariin kysymykseen minä tarvitsen...”
Husk kurtisti kulmiaan. “Onko nyt hyvä hetki sellaisille? Pysyt hädin tuskin tolpillasi, Pitkäsääri.”
“No, joko annat minulle vastauksia... tai saat luvan suksia hornaan”, Angel ärähti. Ohimennen hänen teki mieli tokaista, että jopas hän nyt ironiaa viljeli, mutta päätti sen sijaan vain mulkoilla Huskia uhmakkaasti. Tämä tuijotti häntä takaisin yhtä lailla.
“Paras sitten varmaan mennä pois käytävältä”, Husk murahti ja nyökkäsi kohti Angelin huonetta. “Mielestäni parempi olisi kyllä nukkua ensin ja puhua selväpäisempänä.”
“Se on sinun mielipiteesi.”
Husk pyöräytti silmiään ja viittasi Angelin peremmälle kuin olisi itse omistanut huoneen. “Istuhan sitten alas.”
“En taida”, Angel töräytti välittämättä tarkentaa sen enempää. Hän soi muutaman apaattisen silityksen Ihranugetille, joka kipitti hipsuttamaan kärsällään isäntänsä kättä.
“Mistä halusit puhua?” Husk kysyi, ja Angel taukosi lemmikkinsä silittelystä.
“En väitä, että haluan... mutta minä tarvitsen totuuden pariin asiaan.”
Huskin kasvoilla häilyi tulkitsematon ilme. “Anna kuulua.”
Angel nielaisi. “Kuule... Mikä olikaan lempivärisi?”
“Täh?”
“Mikä... oli... lempivärisi?” Angel toisti ja oikein tunsi kiukun kuohahtavan suonissaan. Hän ei jaksanut tuhlata aikaa toisteluun.
“Mistä tuo nyt –”
“VASTAA SIIHEN VITUN KYSYMYKSEEN!”
Angelin ärjäisyn myötä huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi Ihranugetin pelästynyt vinkaisu ja sorkkien villi kopina, kun possu pinkaisi sängyn alle.
“Tuollainen riittää saman tien”, Husk mourusi korvansa luimussa ja häntä sänkyä läpsäisten. “En tiedä, mitä kaikkea käyt läpi tällä hetkellä, mutta sinä et karju päin naamaani noin, Angel. Se ei hyödytä sinua yhtään.”
Kyyneleet kihosivat Angelin silmiin. “Ei minun pitänyt... Anteeksi, Husk...”
“Saat anteeksi. Otetaanpa rauhassa ne kysymyksesi”, Husk sanoi ja istahti hänen sängylleen. “Lempivärini siis?”
Angel pyyhkäisi kömpelöin sormin kasvojaan. “J-joo...”
Husk näytti hetken mietteliäältä. “Kaiketi oranssi. Miksei mustakin, mutta sanotaan se oranssi.”
Angel pakottautui jatkamaan, vaikka hänen kurkkuaan kuristi. “Mitä tiedät paikasta nimeltä Meliora?”
“Meliora... Hmh, ainakin sen, ettei sitä ole ollut olemassa enää miesmuistiin.”
“Mutta se oli ihan oikea mesta?” Angel varmisti, ja Husk nyökäytti päätään.
“Se oli sellainen tärkeämmän väen paikka, joka järjesti asiakkailleen yhtä sun toista viihdettä.”
Niinpä niin.
“Etenkin ylilordeille, jollainen sinäkin joskus olit”, Angel mutisi.
“Niin. Mihin pyrit?”
“Husk, oletko sinä pannut Valia?”
Huoneeseen laskeutui toistamiseen epämiellyttävä hiljaisuus. Angelia hämmensi, miten kolmas kysymys oli vain ryöpsähtänyt ilmoille hänen suustaan.
“Miksi kysyt tuota?” Huskin ääni oli inhottavan vaisu. Eikä tämä kiistänyt mitään.
“Minun on pakko saada tietää, onko se totta, vai valehteliko Val...” Angel mutisi, eikä kyennyt kohtaamaan Huskin kullankeltaisia silmiä. “Val puhui siitä Meliorasta samaa kuin sinä... että te olitte nähneet siellä joskus ja olit kehunut sen oranssia mekkoa ja... että te panitte.”
Husk ei sanonut hetkeen mitään, ja jokin naurettavan pieni toiveikkuuden kipinä heräsi Angelissa.
Sitten Husk nyökkäsi pienesti kasvoillaan synkkä ilme.
“Suunnilleen niin se meni. Olen pahoillani, Angel.”
“Hahhah, voi vittujen kevät...” Äkillinen heikotuksen aalto pyyhkäisi Angelin yli ja melkein horjautti hänet jaloiltaan. Ihme, ettei kaikki se paha olo salvannut hänen hengitystään siihen paikkaan.
“Angel, tule ja käy pitkäksesi. Se auttaa”, Husk kehotti vakaaseen sävyyn ja ojensi hänelle molemmat tassunsa, joihin Angel vastahankaisuudestaan huolimatta tarttui. Husk avitti hänet kyljelleen, ja niin paljon kuin Angel olisikin tahtonut potkia tämän tiehensä huoneestaan, Huskin läsnäolon lämpö oli liian tuttua ja suojelevaa torjuttavaksi.
Ehkä hän tarvitsikin sitä kipeästi, jos hänen kohtalonaan oli elää tuonpuoleisessa ikuisuudessa sen faktan kanssa, että Valentino oli kelvannut Huskille, mutta hän ei.
“Hengitä syvään”, Husk ohjeisti hellästi käydessään makoilemaan hänen viereensä. “Ei mitään hätää.”
“Oliko sinun pakko, senkin vitun paskiainen...?” Angel naurahti kolhosti.
“En väitä, etteikö kontollani olisi kasa tilanteita, joissa nykytiedon valossa toimisin toisin”, Husk sanoi vaikeana.
“Oliko Val taitavakin?” Angel sihahti kääntäkseen veistä haavassaan mehukkaammin. “Analyysiä kehiin, kisu...”
“En minä sellaista muista”, Husk murahti. “Ei se ollut mikään vitun yönmittainen rakkaustarina.”
Angel kurtisti kulmiaan. “Ei vai? Miten niin ei...?”
“No ei vitussa ollut, sen verran minä muistan, vaikka kuppia ja savuja tulikin kiskottua enemmän kuin oli terveellistä!” Husk näytti vihaisen lisäksi epäuskoiselta. “En tiedä, mitä se paskapääperhonen on sinulle suoltanut, mutta näköjään jotain viiden tähden valetta.”
Niin se taisi olla. Ehkä hän oli ollut turhan hyväuskoinen nielaistessaan Valentinon sanoja niin sinisilmäisesti. Olisi hänen sietänyt jo tietää paremmin.
“Mitä sitten tapahtui...? Kerro oma versiosi, Husk”, Angel pyysi.
“Sinun pitäisi nukkua.”
“Kerro, niin nukun sitten...”
Huskin olemus oli ärtyneen lisäksi täynnä syyllisyyttä. Tämä ei ollut kertonut montaakaan tarinaa ajastaan ylilordina edes hänelle. Huskille luonteenomaisempa oli kätkeä asiat sisäänsä tai hukuttaa ne viinaan.
“Hyvä on... Meliora oli paikka, jossa ylilordina tai muuten silmäätekevänä sai osakseen erityiskohtelua ja etuja, joista tavan tallaajat saivat vain haaveilla”, Husk kertoi. “Sellaiselle huomiolle oli mahdotonta sanoa ei, jos mielenlaatu oli vähänkään paheisiin taipuvainen. Juomia ja mitä ikinä oli tarjolla niin paljon kuin sielu veti. Ja tietysti myös... seuralaisia niin sanottuina kukkakimppuiltoina.”
Angel hymähti kuivasti. Hänen oli vaikea kuvitella Huskia säntäilemässä prostituoitujen perässä, mutta sekin oli nähty, miten päihteet ja lupaus seksistä saattoivat saada kunnollisen yksilön täysin raiteiltaan. Liha oli heikkoa puolin ja toisin tilaisuuden tullen.
“Oli miten oli, näin Valentinon kerran yhdessä sellaisessa tilaisuudessa. Se oli siihen aikaan vähän eri hommissa kuin nykyään. Toinen tuntosarvensakin oli vielä kunnossa.”
Angel tirskahti. “No se oli tosi kauan sitten...”
“Jep. Siellä se istui ja poseerasi muiden kaltaistensa kanssa. Olivat kuin kedon kukkia illan nimen mukaisesti, tai pikemminkin lihatiskin antimia ahneiden silmiemme edessä. Pelkkiä nättejä reikiä, joihin tunkea yhtä sun toista.”
“Rumasti sanottu...”
“Tiedän. Anteeksi.”
“Ei haittaa...” Angel ei ollut edes tajunnut, että Husk oli alkanut silitellä tassullaan hänen käsivarttaan. Ele rauhoitti tyynnytteleviä sanojakin enemmän.
“Sitten se meni osittain niin kuin Valentinolta kuulit. Pari kaunista sanaa, lähimmän pikkuhuoneen ovi auki ja puoli tuntia myöhemmin molemmilla oli uutta saalista kiikareissaan. Ei siinä ollut mitään sen syvällisempää.”
“Eikö?”
”Ei tosiaan.”
Jollain tavalla Angelin oli helpompi hengittää kuin koko iltana. Totuuden kuuleminen oli elvyttävää, eikä hänen tarvinnut epäillä sanojen todenmukaisuutta. Siinä missä Huskin teko raastoi häntä, Angel kyllä tiesi vihoittelun olevan hyödytöntä ja naurettavaa. Helvetti oli mitä oli, ja vuosikymmeniä sitten tietyissä olosuhteissa tehtyjä päätöksiä oli paha soimata nykyhetkestä käsin. Sellainen olisi ollut aika tekopyhää, vaikka olisikin hetkeksi tyydyttänyt.
“Senkin pelurihutsu...” Angel virnisti vinosti, ja Husk päästi tuhahduksen.
“Kuului pelin henkeen. Sinäkin sen tiedät, että bisnes on bisnestä. Ei siinä ollut tunteiden tai järkevyyden kanssa mitään tekemistä.”
“Ei siinä koskaan ole, beibi...”
“Vittu, miten iljettävästi minä niitä kaikkia sieluja kohtelin...” Huskin äänessä oli niin apea sävy, että Angelin sisuksissa muljahti. “Olin niin sokaistunut kaikesta vallasta ja mammonasta, että otin ja irstailin minkä ehdin. Valentinokin meni siinä mukana, vaikken minä sille kusipäälle haluakaan uhrata anteeksipyyteleviä ajatuksia. Olin joka tapauksessa yksi vitun sika.”
Kuin tilauksesta lattianrajasta kuului pieni röhkäisy. Angel ja Husk purskahtivat molemmat nauruun, ja sulavalla liikkeellä Husk poimi Ihranugetin sänkyyn.
“Voi kultapieni... Anteeksi kun säikytin”, Angel mutisi ja kietoi neljä kättään hellästi lemmikkinsä ympärille. “Isi on ihan perseestä, vai mitä...”
Vastaukseksi Nugetti röhisi iloisesti ja yritti tunkea kärsänsä Angelin kainaloon kuin herkkuja etsien, mikä sai heidät naureskelemaan lisää. Tuota pikaa Nugetti kuitenkin pesiytyi tyytyväisenä unille heidän väliinsä.
“Piru vieköön, jos olisin tiennyt, millainen kiusankappale siitä vitun koista myöhemmin tulisi”, Husk sanoi sitten. “Pistin kyllä merkille hänen läpitunkevan kunnianhimonsa, mutta koko juttu oli lopulta yhdentekevä. Vain yksi pano muiden joukossa.”
“Bisnes on bisnestä”, Angel toisti hiljaa Huskin sanoja. “Eikä meillä kovin monella ole kristallipalloa...”
“Sen jälkeen kun myin sieluni, kaikki sellainen jäi taakse, ja hyvä niin, saatana”, Husk murahti. “Ei muutos silti syyllisyyttä helpottanut, vaikka auttoikin näkemään kaiken hirveyden silmästä silmään. Ja sitä oli aivan vitun vaikea katsoa... Moni asia muistutti tehokkaasti omastakin hirveydestä.”
“Äh, höpö höpö... Olet aika ihana, vaikken olekaan saanut näyttää sitä sinulle...” Angel mutisi ja sulki silmänsä laskettuaan kätensä Huskin tassulle. Väsymys alkoi toden teolla kietoa häntä pauloihinsa.
“Pelkkä vitun pelkuri minä olen”, Husk murahti takaisin.
“Minulle sekin kelpaisi, beibi... Olisin sinulle niin hyvä... Yhtä hyvä kuin Val”, Angel sanoi hiljaa. “Minä olen ihan tässä, näetkö...”
“Angel rakas...” Husk pyyhkäisi kyynelvanan hänen poskeltaan. “Sinä olet sellaisen yläpuolella, enkä tahdo sinulta mitään todistelua. Minä... tahdon näyttää sinulle niin kovasti, miten paljon merkitset minulle, mutta en vittu pysty siihen. En vielä...”
“Okei...” Angel niiskaisi raukeutensa läpi.
“Mutta jonain päivänä otan sinut syliini, enkä päästä irti”, Husk kuiskasi ja silitteli Angelin kylkeä auttaakseen häntä nukahtamaan. “Tarvitsen vain aikaa...”
“Ei hätää, Husk... Meillä on aikaa”, Angel hengähti ja tunsi rystysillään Huskin huulten lisäksi lämpimiä pisaroita. He molemmat itkivät.
“Sano minun sanoneen, Angel”, Husk niiskahti. “Jonain päivänä haistatan paskat menneelle ja tulevalle ja annan sinulle niin paljon kauneutta kuin tästä paskasta paikasta saa irti.”
“Mmm... hyvä...”
“Ja rakastelen sinua niin vitun hyvin, ettei kenellekään jää epäselväksi kenelle sieluni todella kuuluu...”
Angel päästi hennon kikatuksen. Ehkä hän oli kuullut oikein. Ainakin hän toivoi niin, sillä se kuulosti kovin kauniilta. Husk tahtoi häntä sittenkin, tahtoi vieläpä hänet jostain merkillisestä syystä. Jonain päivänä hän kelpaisi Huskille kokonaan.
Sellaista jaksoi kyllä odottaa.
