Nimi: Muodonmuutoksia
Ikäraja: max K-11
Fandom: Young Sherlock
Paritus: Sherlock Holmes/James Moriarty
Tyylilaji: sekalainen ficlet-kokoelma
Yhteenveto: Sherlock kuuntelee tarkasti, poimii jokaisen käänteen ja painotuksen ja kadenssin, ja yrittää päästä selville siitä, mikä hitto Jamesin tavassa puhua saa hänet eksymään yhä uudelleen.
Vastuuvapautus: Sarja kuuluu tekijöilleen ja Guy Ritchielle, Holmes & kumppanit alun perin Arthur Conan Doylelle. Minä lainaan enkä saa muuta kuin hyvän mielen (mutta sitä kosolti).
K/H: Heh, onpa ihanaa saada uusi hyperfiksaatio! En olisi uskonut, että paatuneesta johnlockaajastakin saadaan vielä Sheriarty-shippaaja, mutta Dónal Finn on upea Moriarty, joten minkäpä teet. En ole kirjoittanut pitkään aikaan yhtikäs mitään, mutta toivon, että näistä ficleteistä välittyy se, miten hauskaa minulla on ollut näitä kirjoittaessa. Olkaa hyvät, ohessa ensimmäinen, joka on samalla myös ylistysoodi Dónalin ihanalle aksentille!
Umpikujia ja sopukoita, S
Sherlock on tottunut kuvailemaan ihmisten aksentteja yhtä tarkasti kuin kaikkea muutakin heissä. Hän erottaa toisistaa yorkshirelaisen ja dorchesterilaisen, kaivostyöläisen ja poliitikon, intialaisen ja jenkin. Aksentti kertoo ihmisestä usein enemmän kuin vaatteet.
James Moriartyn aksentti ei ole poikkeus. Ensimmäisestä keskustelusta lähtien Sherlock tietää hänen olevan kotoisin Irlannista, jostain etelästä, ja ettei Moriartyn sukutausta ole hääppöinen, koska jos olisi, kulmat hänen kielestään olisi hiottu pois jo ensisanoista lähtien.
Sivistymätön James ei silti ole, sillä heittääpä Sherlock häntä koetellessaan haasteeksi lainauksen Sun Tzun Sodankäynnin taidosta tai lainauksen lordi Byronilta, James tunnistaa lähteet vaivattomasti, eivätkä sivistyssanat saa häntä haparoimaan hetkeksikään. Latinaa, saksaa ja ranskaa James puhuu sujuvasti niin halutessaan.
Aksentti paljastaa siis hänestä yhtä sun toista, mutta Sherlock ei ole hölmö, ja hän tietää, että James puhuu vahvasti murtaen aivan tarkoituksella. Aksentti on suosituskirje: James on irlantilaiskloppi Oxfordissa, riittävän fiksu ansaitakseen paikkansa omilla saavutuksillaan suhteiden tai sukutaustan sijaan.
Mutta lisäksi aksentti on valeasu, hämäyskeino, silmänkääntötemppu. Jotakin se peittää, mutta yrittääpä Sherlock sitten saada totuudesta kiinni kuinka kovasti tahansa, hän jää aina jumiin ennen kuin pääsee arvoituksen ratkaisuun asti.
Jamesin aksentti on tiheä, lämmin ja upottava, ja täynnä kulmauksia ja umpikujia ja sopukoita, joihin tekee mieli pysähtyä. Ja sitten ajatus jo katkeaakin, eikä ehdi tarkentua uudelleen, ja –
“Kuunteletko sinä?” James kysyy, ja Sherlockin pitää kävellä päässään takaperin monen lauseen verran. Kevätpäivä helottaa, saarni sirottelee varjoja tielle, Jamesin otsalla on hikikarpaloita, vaaleanruskean pellavapaidan ylimmät kaksi nappia ovat auki, se on merkityksetön yksityiskohta mutta –
“Kuunteletko?” James toistaa, ja tällä kertaa syypää olivat napit, ei aksentti.
“Tietenkin”, Sherlock sanoo ja toistaa vaivattomasti kuulemansa viimeiset viisi lausetta, mutta omalla puhtaalla brittiaksentillaan, ja niin niistä tulee helpommin ymmärrettäviä, selkeitä, eikä lainkaan yhtä viihtyisiä.
“Kuuntelitko?” James kysyy Sherlockin virheettömän suorituksen päätteeksi, ja hänen katseensa on tarkkaavainen hyvin jamesmaisella tavalla, ja kysymys olisi todisteiden valossa tarkasteltuna mieletön, ellei Sherlock itsekin tietäisi, ettei kuunnellut.
“En”, Sherlock myöntää, ja James hymyilee niin että silmäkulmat rypistyvät ja äänestä tulee auringonpehmeä.
“Ajattelit jotain mielenkiintoisempaa, siis”, James sanoo, eikä Sherlock tiedä onko hän huvittunut, utelias, haastava vai mitä kaikkea, koska James osaa olla monia asioita samaan aikaan, ja on vaikea saada selvää, koska se hemmetin aksentti on niin –
“Cork?” Sherlock arvaa.
“Ah”, James sanoo ja hymy levenee entisestään. “Sitä siis.”
“Olen melko varma -“, Sherlock aloittaa.
“Vain melko?” James keskeyttää. “Eikö se ole ilmiselvää?”
“No, on toki, teknisesti ottaen aksenttisi on helppo paikallistaa, se on niin selkeästi juuri mitä on, mutta äänessäsi on jotakin sellaista, joka harhauttaa. Enkä myönnä tätä kevyesti, mutta olen pohtinut asiaa jo päiväkausia, joten –“
“Päiväkausia?” James keskeyttää uudelleen. “Minun ääntäni?”
Hän kuulostaa niin riemastuneelta, että Sherlockin on pysähdyttävä ja vedettävä henkeä. Jamesin katse on kirkas ja itsevarma, hymy nyt kuin vuosikurssin parhaat arvosanat saaneella, ja totta puhuen Sherlock ei ihan ymmärrä, että –
“Sangen mainiota”, James nyökkää, taputtaa Sherlockin olkapäätä, ja jatkaa sitten aiemmasta aiheesta aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja Sherlock kuuntelee tarkasti, poimii jokaisen käänteen ja painotuksen ja kadenssin, ja yrittää päästä selville siitä, mikä hitto Jamesin tavassa puhua saa hänet eksymään yhä uudelleen.
