Originaali: Nereidilleni (S) 12+ virkettä XXII

[jossujb]

Nimi: Nereidilleni
Kirjoittaja: jossujb
Tyylilaji: originaali, romanssi
Ikäraja: S
A/N: Kirjoitettu 12+ virkettä XXII -haasteeseen seuraavasta sanalistasta: kaksi, jättää, taivas, vesi, pehmeä, siirtää, hellä, tuuli, lumota, juhla, kevät, haavoittaa, ilo, alin. Käytin myös jokerivirkkeen.



Nereidilleni


Kaksi asiaa minua kiinnostaa: kudunvihreät silmäsi ja revittyjen lehtien tuoksu selässäsi. Se jättää paljon arvailujen varaan, sillä sinä et osaa uida, et ainakaan sellaisessa mutaisessa lammikossa, jonka rannalla on kesämökki ja sauna.

Niin, eivät kai kaikki luonnottaret ole nereidejä, onhan sitä taivaalla tietysti kaikenlaiset tyhjät tuulettaret ja päivöttäret. Mutta kun tuumin sinua, on vesi se elementti, joka nousee päällimmäiseksi; tuli ehkä sen jälkeen, koska piirteissäsi on kerran palaneen, sittemmin kastuneen hiilloksen raamit. Ehkä siinä on sellaista pehmeyttä, joka on helppo väärin tulkita kesällä lämmenneeksi, mineraalirikkaaksi rantaliejuksi.

Arvailen, siis olen siirtänyt omat ennakko-odotukseni sinuun. Minua on moni muu tuolla maailmalla hakannut helläksi. Totta kai minä haluaisin upottaa muiden käsissä kärsimäni vammat suonsilmäkkeeseen, sinun loputtomaan syliisi.

Onpa tuulesta toiveeni temmattu! Ei niin kavalaa itsepetosta olekaan, kuin täydellä vakaumuksella tunnustaa väärää maata: onko se vettä vai tulta, maata vai ilmaa?

Osaatko sinä lumota ihmisiä? Siinä tapauksessa et ole luonnotar, vaan joku muu kiusankappale, jolle juhlan tekee toisten harhauttaminen. Mutta miten sitten niin haistan sinussa kevään? Olenko haavoittanut sinua? Lehtien ilotuoksuhan johtuu tosiaan kumariinista, kasvin hätäviesteistä, hätyyttelystä.

Haluaisin rakastaa sinua, mutta alimpana kaikista tunteista, siellä mistä kaikki muu kasvaa, on vain hämmennys.


*

[Meldis]

En osaa sanoa mitään järkevää, koska sinä aina osaat sanoa asiat lennokkaammin kuin uskoisinkaan, mutta halusin edes lyhyen kommentin jättää. Tämä oli todella kaunis, ihailin pieniä vihjeitä maailmanrakennuksesta ja magiasta, joka tätä maailmaa täyttää. Ensin kudunvihreät silmät kuulostivat vertauskuvalta, mutta kohta aloinkin epäillä, oliko se kauhean vertauskuvallista. Oli selvää kuitenkin, miten syvällä kiintymyksellä kertoja ajattelee tätä nereidiään, sana, joka piti käydä googlettamassa. Hänen sanansa kastuneen hiilloksen raameista ja sylistä, joka on suonsilmäke kertoivat kuinka paljon kertoja on tunteidensa kohdetta seurannut sekä myös olennon luonteesta, joka itselle vaikutti olevan jokseenkin omatahtoinen, mutta sisäisen palonsa menettänyt olento. En ole lainkaan varma kertojan olemuksesta, lopun perusteella mietin, oliko tämä jokin talven henki, kun kevään tulo sai hänet ajattelemaan, että nereidi olisi hänelle suuttunut. Tämä oli luomavan monitulkintainen, runomainen ja satumainen.

Onpa tuulesta toiveeni temmattu! Ei niin kavalaa itsepetosta olekaan, kuin täydellä vakaumuksella tunnustaa väärää maata: onko se vettä vai tulta, maata vai ilmaa?

Tuli hieman jopa Shakespearen Kesäyön unelma esimerkiksi tällaisesta lausahduksesta mieleen ja se sopi tekstin hämmentävään, unenomaiseen tunnelmaan. Kiitos tästä jännittävästä lukukokemuksesta. ^^

[daywalker]

Virkehaasteen kautta lukaisin tämän aiemmin ja halusin palata kommentoimaan, kun jäi silloin niin mieleen!

"Kudunvihreät silmät" kuulostaa alkuun erikoiselta sananvalinnalta, mutta se tuo heti kiinnostavaa syvyyttä tähän kertojan mielittyyn. Munkin piti tuo termi nereidi googlettaa, ja ilmeisesti tarkoittaa merenneitoa? En tiedä, onko sitä yhteyttä tarkoitus muodostaa, mutta samankaltaiseen suuntaan kertojan ajatukset ohjaavat. Tulee olo, että tässä henkilössä on jotain salattua ja ehkä hieman uhkaavaakin, kun miettii tulen voimaa ja palaneita rakennuksia. Päällimmäisenä on kuitenkin tosiaan vesi, ja kiinnostaa, onko tuli todella sammunut, vai odottaako se vain omaa paikkaansa tulla taas esiin. Ja onko hiillos kastunut omia aikojaan, vai onko joku muu sen sammuttanut?

Arvailen, siis olen siirtänyt omat ennakko-odotukseni sinuun.

Edellisen pohdinnan perään tämä pysähdyttää lujasti.

Totta kai minä haluaisin upottaa muiden käsissä kärsimäni vammat suonsilmäkkeeseen, sinun loputtomaan syliisi.

Herättää monia ajatuksia luonnosta ja ihmissuhteista, mutta ennen kaikkea vaan pidän tästä niin hirmuisesti - mikä kuvaa ehkä koko tarinaa muutenkin.

Osaatko sinä lumota ihmisiä? -- Mutta miten sitten niin haistan sinussa kevään? Olenko haavoittanut sinua?

Samalla tavalla kuin kertojalle, niin ainakin mulle lukijana jää tulkinnan ja pohdinnan varaan, kuka ja millainen tämä "nereidi" lopulta onkaan, samoin kuin hänen ja kertojan suhde. Kiehtova runollinen teksti, joka lyhyydellään jättää tilaa isolle tulkinnalle, pidin erittäin paljon. Pienellä sanamäärällä tehty inspiroivan kokoinen tarina. Kiitos tästä.