Ficin nimi: Hopeakettuuntuminen
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Mukana: Vincent & Alastor
Genre: Slice of life, MurderMedia-kimppakämppäily-AU
Summary: “Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!”
A/N: Minä niin pidän hiusten leikkaamiseen liittyvistä teksteistä, ja kai tämäkin pätkä menee osittain samaan kategoriaan. 😂 Siitä ei kyllä varmaan tulisi mitään kehuttavaa, jos nämä hahmot lähtisivät saksimaan toistensa lettejä. Meno saattaisi muuttua nopeasti Sweeney Toddiksi. xD
***
Oven tavallista painokkaammasta sulkeutumisesta Alastor ounasteli, ettei kaikki ollut sujunut suunnitelmien mukaan Vincentin parturikäynnillä. Osa hänestä halaji rynnätä eteiseen todistamaan mahdollista pieleen mennyttä hiustenleikkuuta – luonnollisesti myös nauraa kaakattaa päin Vincentin naamataulua – mutta nojatuolin mukavuus vei sillä kertaa voiton.
“Kotona ollaan... Ja ilmeisesti entistä rikkaampanakin!” Vincent huikkasi kuivahkon tervehdyksen, mikä sai Alastorin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että jotain oli mennyt vikaan.
“Mitä mahdat tuolla tarkoittaa?” Alastor kysäisi Vincentin saapastellessa olohuoneeseen. Pikasilmäyksellä tämä näytti samalta kuin ennenkin, mutta tarkemmin katsoessa vierailun parturin penkissä huomasi. Alastorin pettymykseksi Vincentin kuontalo ei ollut kokenut minkään valtakunnan oikeusmurhaa, vaan näytti kaikin puolin asialliselta.
“Pyysin Mallorya tuttuun tapaan lyhentämään takaa ja sivuilta ja äkkiä minulla on näin paljon harmaita hiuksia!” Vincent murahti suortuviaan haroen. “Hänen mukaansa lisääntyvän hopean määrä rikastuttaa mieltä, mutta minä olen kyllä eri mieltä.”
“Voi sinua raasua”, Alastor hengähti sarkastisesti, ja ilmeestään päätellen Vincent kiitti häntä sydämensä pohjasta moisesta pakahduttavasta myötätunnosta. “Mahtaako tämän Malloryn kommentti tarkoittaa, että minä joudun odottelemaan omaa rikastumistani hyvän tovin?”
“Sietäisit ainakin. Eihän sinulla näy harmaan hiuksen haamuakaan!” Vincent tuhahti ja istui sohvalle nojatuolin viereen. Alastor hymähti itsetyytyväisesti tämän havainnolle. Totuuden nimissä hän oli löytänyt kuluneen parin vuoden aikana päästään muutaman yksittäisen tyvestä valkean suortuvan, mutta ne oli ollut helppo nyhtää pinseteillä tiehensä. Häntä vanhemman Vincentin kohdalla tilanne oli toisenlainen. Iän tuomat hopearaidat valtasivat tummasta kuontalosta hitusen enemmän tilaa vuosittain, ja siinä missä sen saattoi katsoa kuuluvan asiaan, Vincentiä asia tympäisi henkilökohtaisen loukkauksen tasolla.
“Niin, minua lienee kohdannut onni, mutten silti ymmärrä, miksi mökötät tuolla tavalla. Jos nykyinen tilanteesi häiritsee, voit aina tehdä sille jotain”, Alastor totesi.
“Äh, en minä värjäilyyn ole alkamassa. Millainen kierre siitäkin syntyisi”, Vincent puuskahti.
“Sitten oletettavasti kannattaa hyväksyä oma hopeakettuuntuminen ja jatkaa elämää?”
“No aivan – mikä?” Vincent katsahti häntä etäisen huvittuneena. “Hopeakettuuntuminen?”
“Siten kai tietyn hiusvärin saavuttaneita tavataan täälläkin päin nimittää?” Alastor kysäisi ja käänsi lukemastaan kirjasta uuden sivun.
“Tavataan, tavataan...” Vincent sanoi ja näytti siltä, ettei tiennyt, olisiko suhtautunut sanaan kehuna vai jonain muuna, mutta päätyi tuota pikaa ensimmäiseen vaihtoehtoon. “Ja kiitos vain, ovathan ketut varsin ovelia ja sitkeitä eläimiä!”
“Myös äärimmäisen kapisia ja epäsiistejä, mutta toivottavasti se fakta ei pilaa iloasi.”
“No se voidaan unohtaa ja keskittyä niihin kiehtovampiin ominaisuuksiin!” Vincent hörähti ja kohensi silmälasejaan kuin paraskin älykkö. “Vaikka kyllä tämä nykyinen väriskaala vähän totuttelua vaatii...”
“Siitä vain totuttelemaan.”
“Niin... Äh, Al, sano rehellinen mielipiteesi: miltä tämä näyttää?” Vincent ponkaisi sohvalta hiuksiaan osoitellen ja näytti siltä kuin olisi varautunut verbaaliseen pyörremyrskyyn. Alastor huokaisi kirjan lukemisen jäädessä toissijaiseksi ja katsahti Vincentiä kulmiensa alta.
“Näyttää idioottimaiselta, kun noin hötkyilet. Tuo epävarmuutesi alkaa olla erittäin kiusallista.”
“Hah, ettäkö epävarmuus? No mutta sehän –”
“Sanohan itse, Vincent: onko harmaantuva kuontalo koskaan osoittautunut ulkoista vetovoimaa heikentäväksi asiaksi kenenkään kohdalla?” Alastor esitti, eikä Vincent näyttänyt keksivän vastausta kymmenen sekunnin kuluttuakaan.
“Niin, no tuota...”
“Siinä sinulle vastaus. Ja ennen kuin ehdit tarkentaa mitään tuon naurettavan ilmeesi kera, se oli täysin objektiiviseen havaintoon pohjaava kommentti.”
“Ainakin minä tiedän, mitä kuulin... Tässähän melkein punastuu!” Vincent myhäili juuri niin ärsyttävästi kuin Alastor oli ennustanut. Tämä oli reaktioineen samanaikaisesti aina niin suloisen ja sietämättömän ennalta arvattava.
“Minä kun luulin, että harmaantuminen oli päivän teema”, Alastor väläytti terävän hymynsä Vincentille, joka suvaitsi tapittaa häntä niin pahuksen hilpeänä hopeakettuhiuksiaan haroen.
