Ius iurandi eli leikin loppu | K11 | Amata/Henry | draama 3/4

[Kelsier]

Ficin nimi: Ius iurandi eli leikin loppu
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus: Amata/Henry
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (Originaalikiipeily sana 48. murha)

A/N: Tosiaan korkeamman ikärajan hommaa on tulossa vasta myöhemmissä osissa. En ollut ihan varma kuinka teloitusta tulee käsitellä ikärajan suhteen

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Osa 1


”Henry Carvani on vangittu”, Armand sanoi kuin ohimennen.
 
Jähmetyin tuolillani kuin olisin yhtäkkiä karahtanut jäähän. Illallispöytään laskeutui hiljaisuus.

”Minkä tähden?” isä kysyi kohta.

Veljeni hymyili tekopyhintä hymyään. ”Noituuden harjoittaminen”, hän sylkäisi paheksuvasti.

Minun teki mieli huutaa ja hyökätä hänen kimppuunsa, mutta säilytin itsehillintäni. Armand katsahti minuun.

”Löysin Amatan huoneesta kielletyn kirjan. Se kuului ilmiselvästi nuorelle kreiville. Oli surullinen velvollisuuteni ilmiantaa hänet. Harmittavaa, että sellainen nuori mies menee hukkaan.” Hän pyöritteli päätään niin, että kulttikaavun huppu heilui selässä.

En kyennyt enää pidättelemään. ”Paskiainen”, sihisin. ”Ei Henry ole mikään noita!”

Isä mulkaisi meitä kumpaakin. ”Armand, ajattelitko yhtään mihin asemaan saatoit sisaresi? Tahtoisin tietää, syytetäänkö häntäkin noituudesta.”

Veljeni ilme muuttui lammasmaiseksi ja hän kutistui isän tiukan ilmeen edessä. ”Minä sanoin, että nuori kreivi on vietellyt Amatan ja vakuutin, että siskoni on täysin viaton muuhun kuin lievään kevytkenkäisyyteen”, hän selitti nopeasti.

Olin purskahdellut jo kesken hänen sanojensa ja nyt mutisin: ”Hienoa, he eivät varmaankaan halua kuulostella minua, kun olet niin luotettava, että menit minusta takuuseen.”

Ironia tirskui huoneeseen. Armand esti virnettään hädin tuskin muuttumasta irveeksi. Isä huokasi kuuluvasti.

Palvelija juoksi huoneeseen. ”Herra, kaupungin syyttäjän lähetti on täällä…” Hänen puheensa keskeytyi, sillä lähetti ei ollut jäänyt odottamaan, että hänet ilmoitettaisiin.

Tämä kumarsi ja asettui lähimmäksi minua kuitenkin niin, että kaikki näkivät hänet. ”Neiti Amata Sofrosba”, mies aloitti. ”Nimenne on tullut esiin tapauksessa, jossa kreivin poika Henry Carvania syytetään pimeiden voimien kanssa pelaamisesta. Ilmiannon teki herra Armand Sofrosba. Syytetty on ilmoittanut vietelleensä teidät, että olitte täysin hänen vietävissään ja kuvittelitte hänen taikojensa olevan vain viatonta leikkiä. Myös ilmiannon tehnyt on mennyt teistä takuuseen. Niinpä arvoisa kaupungin syyttäjä katsoo, ettei teitä ole syytä asialla enempää häiritä. Teillä on edelleen todistamisvelvollisuus sitten, kun asia on edennyt oikeudenkäyntiin asti. Vahvistatteko sen minkä olen teille ilmoittanut?”

Tuijotin lähettiä suu hölmösti raollaan. Miksi Henry olisi mennyt sanomaan mitään tuollaista?

”Tietenkin sisareni…”, Armand sanoi.

”Amatan on vastattava itse, kuten hyvin tiedät”, isä äyskäisi keskeyttäen. Hänen ilmeestään näin, mitä minun odotettiin vastaavan.

”Vahvistan minulle ilmoitetun.”

Lähetti kääri paperinsa, kumarsi taas ja häipyi niin nopeasti kuin oli kohteliasta. Tuijotin Armandia vihasta kihisten. Isästä ei voinut sanoa paljon parempaa.

”Armand, olisitko hyvä ja poistuisit? Keskustelemme siskosi kanssa kolmistaan, kuinka tässä asiassa on paras edetä”, hän totesi kylmästi.

Armand nousi näyttäen opettajaltaan näpeilleen saaneelta surkimukselta ja laahusti ruokasalista.

Isä laski päänsä käsiinsä. ”Mitä tuo typerä poika on mennyt tekemään?” hän kysyi ääni särkyen.

Minusta tuntui, etten kyennyt hengittämään. Aivan kuten pari päivää sitten, kun…

Äiti silitti hellästi isän käsivartta. ”Meidän lienee parasta puhua mahdollisimman suoraan.” Hän käänsi katseensa minuun. ”Amata-kulta, onko Henry lapsesi isä?”

Tuijotin äitiä suu auki, ja isä tuijotti minua. ”Ööö… tuota… on, tietenkin. Mutta mistä sinä tiedät…?”

Äiti hymyili surumielisesti. ”Kulta, vuotosi eivät ole tulleet kahteen kuukauteen. Ja minä ja isäsi olemme suoraan sanoen arvanneet millainen sinun ja Henryn suhde on.”

Minua huimasi. Olin jännittänyt raskaudesta kertomista vanhemmilleni. He olivatkin itse arvanneet sen! Tai ainakin äiti oli. Huimaukseen alkoi sekoittua pahan olon aaltoja. Pääsisinkö edes koskaan kertomaan asiasta Henrylle?

”Minä haluan tavata hänet”, sain sanottua itkunsekaisesti.

Isä oli onnistunut saamaan kasvonsa jälleen tyyniksi. ”Se ei tule onnistumaan. Noituudesta syytetyille ei sallita muita vieraita kuin perheenjäsenet, mikäli nämä nyt haluavat vierailla.” Olin jo aloittamassa, kun isä jatkoi. ”Vain verisukulaisuus kelpaa.”

”Minä heille vesisukulaiset näytän…” Tärisin nyt kauttaaltani hienoisesti.

Kumpikin vanhemmistani pyöritti päätään. ”Sinä et mene lähellekään vankilaa”, äiti sanoi varmasti.

”Siinähän yritätte pitää minut täällä”, huusin tukahtuneesti. Olin noussut seisomaan, kädet puristuneina pöydän reunaan.

Isä huokasi raskaasti. ”Amata, raskaudestasi ei voi puhua kenellekään. En ole asianajaja enkä tiedä onko tästä ennakkotapauksia, mutta venetolaiset tuntien, noituudesta syytetyn miehen siittämän lapsen elämä saatetaan haluta päättää jo ennen kuin se alkaakaan.”

Tiesin, että väri pakeni kasvoiltani, vaikken itse voinut sitä nähdä. Olin toki kuullut sikiöiden pois ottamisesta, enkä lähtökohtaisesti tuominnut sitä, mutta että se tehtäisiin väkisin. Tehtäisiin minulle… minun ja Henryn pienokaiselle, joka oli vasta olematon ihmisen alku… Minua oksetti.

Äiti kiersi kätensä hellästi olkapäilleni tuolini takaa. ”Ei maalailla nyt enempää piruja seinille. Raskaus on helppo piilottaa ainakin vielä parin kuukauden ajan.”

Minun oloni ei rauhoittunut erityisesti. ”Entä te kaksi? Haluatteko te, että taikurin avioton epäsikiö otetaan minun sisältäni pois?” Mulkoilin isää, mutta tiesin, että ilkeät sanani olivat osuneet äitiinkin.

”Amata-kulta”, isä sanoi pitkämielisesti, vaikka äänessä kuulsi säröjä. ”Minä ja äitisi emme aluksikaan pidä Henryä noitana. Toisekseen oli kuinka avioton tahansa, vauva on meidän rakkaan tyttäremme tuleva lapsi. Kuinka voit ajatella, että me haluaisimme hänelle jotain pahaa?”

Tyrskähdin kyynelten sekaisesti, sillä en tietysti oikeasti ollut kuvitellut vanhempieni tekevän vääryyttä minua kohtaan. Olin vain valtavassa tunnekuohussa ja peloissani Henryn vuoksi. Yhtäkkiä mieleeni pälkähti jotain. ”Ehkä Dzina tietää jotain! Minä voisin mennä…”

Isä keskeytti minut jälleen käden huitaisulla. ”Et minnekään. Minä kutsun Dzinan kaikessa hiljaisuudessa ja kautta rantain luokseni ja tiedustelen, mikä tilanne on. Sinun kannattaa pitää matalaa profiilia. Sanomme, että keskityt traumaattisten kokemustesi vuoksi tutkiskelemaan filosofiaa.”

Isän sanat olivat viisaat, mutta tiesin ettei filosofian tutkiminen riittäisi hurskaimmille rouville syntieni selvittämiseksi. Sillä huhut oli varmasti jo lähteneet liikkeelle eikä kuluisi kauaa, kun Henryn tunnustus jo ilmestyisi lehtisenä. Joka ikinen nimi, jonka tämä oli maininnut, painettaisiin varmasti, jotta ihmiset saisivat kuiskuteltavaa. Minua inhotti pelkkä ajatuskin pahoista ja kaunaisista sanoista, jotka kulkisivat suusta suuhun.

”Sinä suostut siihen, kultaseni?” äiti varmisti minulta. Nyökkäsin tilanteeseen tyytyneenä. ”Mitä teemme Armandin suhteen?” Tämä kysymys oli osoitettu isälle.

Näin hänen kasvojensa kovenevan. ”Menköön uskonveljiensä luokse, jotka näyttävät olevan hänelle omaa perhettä ja verta rakkaammat. Saattaa nyt oma sisar ja kunnioitettu aatelisperhe syytteiden alaiseksi.” Isä pyöritteli päätään syvästi pettyneenä.

Armand ajettiin pois jo samana iltana. Seuraava päivä kului minulta sumussa. Kävelin edestakaisin pensionaattimme käytäviä yrittäen väistellä vieraita. Illansuussa huomasin Dzinan vilahtavan isän toimistoon. Kiiruhdin perään ja painoin korvani ovea vasten.
 
”Haluaisin välittää syvimmät valitteluni kreiville”, isä aloitti. ”Toivon, että ystävyytemme säilyy edelleen huolimatta siitä, mitä poikani teki. Emme olleet siitä tietoisia.”
 
Oli hetken aikaa hiljaista, Dzina todennäköisesti kumarteli ja teki muita kohteliaisuuseleitä. ”Herra, välittäisin terveisenne oikein mielelläni, mutta en ole enää kreivin palveluksessa. Hän on luvannut ystävällisesti kustantaa matkani takaisin Konstansiin.”
 
Tuhahdin hiljaa. Oli selvää, että kreivi halusi päästä ikävästä konstansilaisesta pikaisesti eroon.
 
”Ikävä kuulla. Olette kunnon mies, niin kuin minä olen teidät oppinut tuntemaan. Entä nuori kreivi? Eikö hän tarvitse luonnetodistajaa?”

Dzina vaikutti epäröivän hetken. ”Herra, Henry on sanoutunut irti kaikista Venetossa olevista ihmisistä. Hän väittää, että vain hänen konstasilaiset tuttavansa tiesivät hänen ’taikahommistaan’.” Vaikka olin järkyttynyt, saatoin kuulla heittomerkit viimeisen sanan kohdalla.
 
”Tehän tulitte hänen mukanaan Konstansista”, isä johdatteli.
 
”Niin tulin, herra. Mutta ilmeisesti Henry on ilmoittanut minun olevan vain aivoton palvelija, joka totteli hänen käskyjään mitään ajattelematta. Sen venetolaiset uskovat helposti.” Kuulin sanoissa sekä huvittuneisuutta että katkeruutta.
 
”Ikävä myöntää, mutta sellaisia maanmieheni taitavat olla”, isä totesi. ”Oletteko te tai onko kreivi päässyt Henryn puheille?”
 
Dzina kenties vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Minä pääsin, mutta hän käyttäytyi kuin ylimielinen isäntä alinta palvelijaansa kohtaan. Yritin kysyä vaivihkaa haluaisiko hän, että tuon jonkin sanan tyttärellenne, mutta hän vain tuhahteli.”
 
Sydäntäni kirpaisi, mutta Henry varmaankin vain näytteli suojellakseen kaikki muita. Pehmeäsydäminen hölmö.

Isä kuului huokaavan. ”Kerron teille seuraavaksi jotain, mitä ette saa kertoa edes kreiville. Henrylle voitte kertoa, jos uskotte hänen kykenevän pitämään asian salassa… rangaistuksestaan huolimatta.” Jouduin nieleskelemään palaa kurkustani, sillä arvasin, mitä isä aikoi sanoa. ”Amata odottaa lasta Henrylle. Raskaus on vielä alussa ja helposti piilotettavissa.”
 
Tuli pitkäksi aikaa hiljaista. Sitten Dzina rykäisi. ”Lupaan pitää suuni kiinni. En halua Amatalle ja lapselle tapahtuvan mitään pahaa. Mutta, jos sallitte herra, minusta Henrylle pitää kertoa joka tapauksessa. Hän, jos sopi sanoa suoraan, hän rakastaa Amataa ja vie asian mukanaan hautaan, jos niikseen tulee.”

Tuoli rahisi lattiaa vasten, joten isä varmaan nousi pystyyn. ”Selvä, luotan tässä asiassa teidän arvioonne Dzina. Kävisittekö vielä tervehtimässä tyttöäni ja keventämässä hänen mieltään. Hän on kovin huolissaan nuoresta kreivistä, vaikka vahva onkin.”

En jäänyt odottamaan Dzinan vastausta, sillä minun tuli kiire pois salakuuntelemasta. Kiiruhdin huoneeseeni eikä aikaakaan, kun Dzina saapui ja kertoi minulle yksityiskohtaisesti kaiken aina Henryn vangitsemisesta tähän hetkeen asti.

[Kelsier]

Osa 2


Dzina oli pujotellut Veneton kaupungin vankilan ovelle vievälle kujalle innokkaasti huutavien torikauppiaiden välistä. Vankilalle ei totisesti ollut paraatisisäänkäyntiä, vangit kuljetettiinkin sinne pääasiassa oikeustalon kautta. Henryn oikeudenkäynti oli alkanut edellisenä päivänä asian esittelyllä. Oikeustalo oli tursunnut väkeä. Suuren salin penkit ja lehterit olivat olleet ääriään myöten täynnä ja käytävät tukossa ihmispaljoudesta. Venetolaiset olivat olleet kiinnostuneita näkemään noidan, arvostetun kansalaisensa langenneen pojan. Dzina tuhahti. Taikauskoiset hölmöt pelkäsivät täysin vääriä asioita. Hän astui sisään painavasta rautaheloin vahvistetusta ovesta.

Pienessä eteisaulassa istuva kirjuri loi häneen heti kyräilevän katseen. ”Onko se velhon pikkuapuri? Mokoma temppuilija ei suostunut puhumaan kenellekään tuomaria kummemmalle. Ei sinullakaan tainnut hänen kanssaan viimeksi hyvin mennä.”

Dzina ei ollut kuulevinaan. ”Sopiiko minun tavata isäntäni?”

Kirjuri nousi hitaasti ja käski tylysti seinän vieressä seisoneen harmaan apulaisensa paikalleen. Mies johdatti hänet kerrosta alemmaksi, jossa vartija nojaili vankikäytävän kaltereihin kyllästyneenä. ”Tämä tuli katsomaan nuorta kreiviä.”

Vartija naurahti räkäisesti, otti avaimet vyöltään ja kolisteli rautaportin auki. ”Paskiainen ei sano mitään kuin olisi meitä parempi.” Mies sylkäisi lattialle heidän kulkiessaan kohti perimmäistä selliä. ”Mutta helvettiin se menee niin että hurahtaa, kunhan on ensin poltettu.”

Dzina jätti kommentoimatta, ettei tuomiota ollut vielä annettu, mutta vartija taisi edustaa aika hyvin yleistä mielipidettä lopullisen tuomion ankaruudesta. Henry istuskeli laverilla selkä heihin päin, kun he viimein saapuivat tämän sellin kohdalle.

”Herralle on vieras”, vartija karjaisi venytellen.

Henry kääntyi hitaasti. ”Ai, palvelijani vain. Et näköjään tuonut minulle uusia vaatteita, senkin tolvana.” Dzinalla ei tosiaan tällä kertaa ollut mukanaan mitään fyysistä.

Vartijaan nuorukainen ei ottanut kontaktia lainkaan. Tämä tuhahti. ”Menen katsomaan muita vankeja. Ties vaikka tuo on muuttanut jonkun yön aikana sammakoksi.”

Dzina ja Henry jäivät kahdestaan kaltereiden eri puolille. ”Lakkaa esittämästä hetkeksi. Minulla on tärkeää asiaa”, Dzina kuiskasi hiljaa, mutta kiivaasti.

Henry kohautti harteitaan huolettomasti. ”En minä esitä.”

Dzina tarttui tätä olkapäästä. ”Milloin sinä muka olet käyttänyt sanaparia ´senkin tolvana´? Kuuntele nyt vain mitä minulla on sanottavana.” Hän tarkasti vielä, ettei lähellä on innokkaina kuuntelevia korvapareja ja alkoi sitten supista: ”Amata on raskaana, mikä ei ole suurikaan ihme kaiken teidän pelehtimisenne jälkeen. Haluatko sanoa siihen jotain?”

Henryn ilme muuttui täysin ja tämä otti kiinni olallaan olevasta kädestä. ”Onko hän… onko hän…?” tämä änkytti. Hengitys kulki hetken poikkeuksellisen nopeasti. ”Onko hänellä kaikki hyvin?”

Dzina yritti näyttää mahdollisimman rauhoittavalta. ”Hän voi hyvin eikä mitään näy vielä hetkeen. Hän on kuitenkin huolissaan sinusta.”

Henry irvisti. ”Nyt on entistä tärkeämpää esittää välinpitämätöntä. Minulla on kaksin verroin suojeltavaa.”

Dzina naurahti, vaikka hetki oli siihen äärimmäisen epäsopiva. ”Kuvittelitko muka, ettei hän ollut tulossa suoraan tänne, kunnes isä käski pysymään kotona? Hän suunnittelee varmaan tälläkin hetkellä jonkinlaista uskomatonta pelastus- ja pako-operaatiota.”

Henryn silmät olivat tulleet haaveellisiksi. ”Sellainen minun Amatani on. Sinun täytyy kuitenkin käskeä häntä tottelemaan isäänsä. Se on viisainta.” Tämä oli hetken ääneti ja lisäsi sitten: ”Ei puhuta siitä enää. Tuo minulle vaikka illalla uusi paita ja housut, jotta vartija luulee minun valittaneen vaatteista koko tämän ajan. Aion kertoa hänelle taas, kuinka hölmö palvelija minulla on, kun hän tuo minulle lounasta.”

Dzina virnisti ja veti kätensä kalterien välistä. ”Valita vain, aatelispentu. Minä yritän taas piakkoin piipahtaa pensionaatissa. Asiasta toiseen, isäsi on varmaan kertonut, että aikoo lähettää minut takaisin Konstansiin.”

Henryn suu myrtyi. ”Sinä olet vapaa mies ja voit mennä minne haluat. Ja hän tietää kyllä, ettei voi määräillä sinua.”

Dzina oli lohkaisemaisillaan vastaan, mutta kuuli vartijan lähestyvät askeleet. ”Kuten herrani haluaa. Palaan illalla”, hän totesi mielistelevästi.

”Ei tainnut taaskaan syntyä juttua”, mies sanoi römeästi. ”Olisit noita kiitollinen, kun joku viitsii käydä katsomassa, vaikka onkin tollanen ulkomaan elävä.” Henry siirtyi nokka pystyssä istumaan sängylleen ja Dzina lähti seuraamaan vartijaa takaisin ulos.

*****

Päivällä oli käyty toista kertaa oikeutta Henryä vastaan. Tiesin, että Armand oli istunut todistamassa, vaikka kukaan perheestämme ei ollut ollut paikalla, jottei kukaan luulisi meidän osoittavan myötämielisyyttä ainakaan hänelle. Eräs isän ystävä oli käynyt raportoimassa pensionaatilla heti istunnon jälkeen ja kertonut, että Armand oli vakuuttanut tuomarit pikkusiskonsa siveellisyydestä ja hyväuskoisuudesta.

He ilmoittivat jo, etteivät aio kutsua tytärtänne todistamaan, joskin hänen odotetaan osoittavan katumusta ja hyvää tapaa olemalla paikalla tuomionluvussa, mies oli sanonut.

Minä en ollut samassa huoneessa kuulemassa, muuten olisin tuhahtanut koko jutulle epäkohteliaasti. Nyt odotin, että Dzina tulisi käymään, vaikka tämä ei ollut sellaisesta ilmoittanut saatikka luvannut. Hän tiesi kuitenkin minun varmasti janoavan uutisia. Istuskelin sängylläni ja yritin palauttaa mieleeni elementarismin erilaisia sääntöjä. Havahduin ovelta kuuluvaan koputukseen. Dzina sujahti sisään kutsusta ja tuli istumaan viereeni.

”Kerro kaikki”, henkäisin saman tien.

Dzina pyöritti päätään innokkuudelleni. ”Henry tietää nyt, että olet raskaana. Hän on iloinen siitä ja tahtoo suojella teitä. Siksi hän myönsi auliisti kaikki veljesi sanat todeksi. Että sinä olet ikäistäsi lapsekkaampi pikkutyttö, joka viattomuuttaan luuli Henryn taikojen kuuluvan olennaisena osana lemmentekoihin.”

Naurahdin ironisesti. ”Käyttivätkö he todella sanaa lemmenteko. Mehän...”

”Nussitte, kuten Konstansin huonommilla kaduilla tavattaisiin sanoa”, Dzina totesi tyynesti. Hämmennyin, sillä en olisi valinnut aivan tuota termiä. Dzina taisi huomata sen. ”Anteeksi, jouduin aika ajoin tahtomattani kuuntelemaan teitä. Kun kreivi käski vahtimaan, ettette harrasta mitään paheellista.” Tämä näytti häpeävältä.

Yritin hymyillä mahdollisimman leikkisästi. ”Miten hän saattoi kuvitella, että tekisimme jotain paheellista! Kaikkea sitä. Mutta uskoiko joku muka, että minä olisin niin kiltti ja kunnollinen?”

Dzina naurahti. ”Eivät ne fiinit tuomarit ja oikeudenkirjurit tunne sinua ja sinulla näyttää olevan yllättävän hyvä maine.” Tönäisin häntä kevyesti.

Hän tokin kämmenensä yllättäen vatsalleni. ”Henry lähettää terveisiä pikkuiselle.”

Liikutuin sekä eleestä että viestistä. ”Sanoiko hän niin?”

Dzina kohautti harteitaan. ”Ei hän voinut. Vankilassa on liian paljon kuulevia korvia. Mutta tiedän, että hän olisi halunnut. Tunnen hänet paremmin kuin arvaatkaan.”

Nyökkäsin. Henry oli kertonut minulle yhteisinä päivinämme, kuinka hänestä ja Dzinasta oli tullut ystäviä, vaikka Venetossa heidän olikin esitettävä isäntää ja palvelijaa.

”Voiko Henry hyvin? Eiväthän he kiduta häntä tai tee hänelle pahaa?”

Dzina tuhahti. ”Haukkuvat vain ja kaiketi sylkevät ruoka-annoksiin. Kreivi on kuitenkin maksanut siitä, että hän saa syödäkseen ja että hänelle saa toimittaa puhtaita vaatteita.”

Irvistin. Halusin kovasti saada Henryn pois mokomasta läävästä. Me voisimme karata ja paeta yhdessä jonnekin ja kasvattaa lapsemme yhdessä.

Dzina pyöräytti minulle silmiään. ”Näen kyllä, mitä ajattelet. Henry kehotti, että tottelisit isääsi ja pitäisit matalaa profiilia. Ei siis mitään hurjia tulevaisuuden suunnitelmia.”

Mulkaisin häntä vihaisesti. ”Totta kai Henry kehotti niin, mutta tarvitseeko häntä totella! Minä haluan auttaa. Ja pitäähän hänen päästä tutustumaan tulevaan perilliseensäkin.”

Dzina veti minut yllättävän tiukkaan halaukseen. ”Kaikkein tärkeintä juuri nyt on pitää teidät kaksi turvassa. Siitä
minä olen yhtä mieltä sekä Henryn että isäsi kanssa.”

Ymmärsin, tyydyin osaani tällä kertaa ja halasin takaisin. Miehet olivat ylihuolehtivaisuudessaan joskus vähän pöhköjä.

*****

Henry lysähti väsyneenä sellinsä lavetille. Toisena virallisena oikeudenkäynti päivänä häneltä oli vaadittu osoitusta taikomistaidostaan huolimatta hänen asianajajansa äänekkäästä vastustuksesta. Ei tietenkään ollut oikeudenmukaista, että hän joutui todistamaan itseään vastaan, mutta Veneton oikeuslaitos ei siitä piitannut. Hän oli pyytänyt joitakin tykötarpeita, joita ei edes tarvinnut ja sytyttänyt kasan risuja palamaan ilman taulaa ja tuluksia. Ihmiset olivat lähes mellakoineet salissa. Naisia oli pyörtynyt! Tuomarilta oli kulunut melkein puoli tiimaa tilanteen rauhoittamiseen. Sen jälkeen tämä oli todennut taikuuden käytön osoitetuksi ja että seuraavalla kerralla kuultaisiin myötä- ja vastatodistajat. Viimeisessä istunnossa oli tuomion luvun vuoro. Tämä kertoi Henrylle, että koko hänen asiansa haluttiin saada siististi ja nopeasti pakettiin. Hänen todistajillaan ei käytännössä ollut väliä. Hän huokasi syvään ja surullisesti. Hän kaipasi Amataa ja vapauttaan. Henry asettui levolle kasvot seinään päin ja yritti ajatella tyttönsä pehmeää ihoa ja tämän vatsassa kasvavaa vauvaa.

[Kelsier]

Osa 3


Viha värisytti minua päästä varpaisiin. Dzina oli juuri kertonut minulle, mitä todistajien kuulemisessa oli tapahtunut. Venetossa sellaisissa juridisissa erikoistapauksissa kuin noitaoikeudenkäynti (tai valtion taloutta vaarantavat lahjussyytteet, jotka olivat paljon yleisempiä) todistajaksi saattoi ilmoittautua kuka tahansa kansalainen. Se, oliko kyseisellä henkilöllä mitään todellista lisättävää myötä- tai vastasanomisiin, oli toissijaista. Niinpä Henryn istunnossa oli kuultu todistuksia ihmisiltä, jotka olivat nähneet tämän pakotettuna taikomaan edellisessä istunnossa. Dzina, joka oli tottunut täysin toisenlaiseen oikeuskäytäntöön, piti tätä täysin absurdina ja niin pidin minäkin.

”Mitä teatteria!” mies tuhahti. ”He käyttäytyivät kuin mitkäkin asiantuntijat. Se, mitä Henry teki, olisi helposti voinut olla pelkkä silmänkääntötemppu. Sellaiseksi sitä olisi Konstansissa varmaan epäiltykin, kun mukana oli niin paljon rekvisiittaa.”

Puhisin kuin pahastunut härkä. ”Pahinta on, etteivät he edes ymmärrä, mitä vastaan todistavat. He luulevat, että Henry myrkyttää heidän kaivonsa tai jotain sellaista.”
 
Dzina nakkeli niskojaan. ”En kyllä tiedä olisiko yhtään parempi, jos he tietäisivät totuuden. Kyky polttaa ihminen sisältä käsin lienee paljon pahempi kuin pikku myrkky, johon kaikki eivät edes välttämättä kuole.”

Irvistin Dzinan brutaaliudelle, mutta hän oli oikeassa. Harvemmin elementaristit polttivat, kuivattivat tai tukahduttivat ketään sisältäpäin, mutta pelkkä sellaisen uhka olisi saanut väkijoukon lynkkaaman Henryn välittömästi, viis tuomareista tai oikeuslaitoksesta.

Dzina tuli luokseni ja veti meidät istumaan sängylleni. ”Sinun kannattaisi ehkä hieman rauhoittua. Kreivi puhui kuitenkin hyvin ja sovittelevasti. Hän sanoi uskovansa, ettei Henry aio aiheuttaa kenellekään mitään pahaa.”

Mitä muuta kreivi olisi voinut sanoa? Hän ei voinut suoraan puolustaa poikaansa menettämättä itse kaikkea. Henryn ja Dzinan oli pitänyt pitää omaa esitystään yllä, joten Dzinaa ei oltu kuultu ja tämän todistus olisi joka tapauksessa kääntynyt isäntää vastaan, oli se millainen tahansa.

Huokasin surullisesti. ”Minun pitää olla läsnä tuomion luvussa.”

Dzina oli selvästi jo kieltämässä, joten keskeytin hänet. ”Se on kaupungin syyttäjän `toive`. Minua ei kutsuttu todistamaan, luultavasti kiitos kreivin, joten kilttinä ja katuvana tyttönä minun on syytä olla nyökyttelemässä tuomion oikeellisuudelle.”

Dzina kirosi reteästi konstansilaisittain. ”Voihan helvetti ja elementtien perse! Joku äkkää vielä, että olet raskaana.”

”Osaamme mekin pelata venetolaisittain. Äiti tulee mukaani, tiedäthän, vahtimaan, että perheen kunnia säilyy. Hän ei taatusti anna kenenkään tehdä minulle ruumiintarkastusta, varsinkaan täysin väärässä kohdassa oikeusprosessia. Sellaista metakkaa kukaan ei halua tästä jutusta syntyvän. Mahan ja itse asiassa kaiken muunkin naisellisen saa helposti piiloon katuvan vaatteilla.” Virnistin pienesti vastaukselleni. Äiti oli oikein innostunut juonimaan kanssani.

Dzina pyöritti päätään. ”Vai niin. Pitänee sitten varoittaa Henryä, että sinä tulet olemaan siellä.”

Emme jutelleet sen enempää, mutta Dzina hyvästeli minut lämpimästi ja lupasi kuljettaa halaukseni Henrylle kuin kalleimman aarteen.

*****

Olin tuijottanut lattiaa koko tuomionluvun ajan. En siis nähnyt kenenkään ilmeitä, mutta kuulin kolme erittäin järkyttynyttä henkäystä ennen valtavia hurraahuutoja. Itse olin turruksissa. Henry poltettaisiin roviolla! Viimeksi joku oli poltettu, kun isäni oli ollut pieni poika ja sekin joku oli ollut kymmenkertainen murhamies. Kyyneleet tunkeutuivat väkisin silmiin. Äiti lähti johdattamaan minua pois salista tiukasti kainalossaan pidelleen. Hän torjui kaikkien lähestymisyritykset, tietenkin hän kyynelehtii, koko tämä ruljanssi on ollut hänelle hirveä järkytys, menemme nyt lepäämään, emme tietenkään valita tuomiosta ja sitten olimme ulkona omissa kieseissämme.
Kotona tapasimme isän ja äiti kertoi heti, mitä oli tapahtunut. Isä oli kertakaikkisen tuohduksissaan.

”Julkinen polttaminen! Jo on aikoihin eletty.”
 
Hän elehti käsillään joka suuntaan ja päivitteli kaikkea muutakin. Äiti antoi hänen mesoa ja ohjasi sitten meidät kaikki istumaan isän työhuoneen tuoleihin.
 
”Meidän on puhuttava vakavasti Amatan tulevaisuudesta. En usko, että enää riittää, että lähetämme hänet pois Venetosta, Vellazzeen tai Renateen. Hän ei ole turvassa siellä.”
 
Äiti kuulosti hätääntyneeltä, mutta kiinnitin huomiota siihen, että asiasta oli selvästi puhuttu selkäni takana jo aiemmin.
 
”En minä tahdo lähteä minnekään! Paitsi ehkä Konstansiin, mutta sinnekin vain Henryn kanssa…” Olimme suunnitelleet huvimatkaa yhteisinä iltapäivinämme makaillessamme sängyllä.

Isä huokasi surullisesti. ”Amata-rakas, älä elättele sellaista toivetta, se olisi teidän kaikkien turmio.”

Äiti nyökkäili. ”Niin, mutta ehkä Amatan sanoissa on kuitenkin ratkaisun avain. Eikös Henryn palvelija ole lähdössä takaisin Konstansiin? Voisimme varmaankin luovuttaa sinut hänen käsiinsä turvallisin mielin.”

”Minä olen itsellinen ihminen enkä tarvitse luovutusta kenenkään huomaan!” tiuskaisin. Tuntui kuin kaikki päätösvalta tulevaisuudestani luisuisi käsistäni.
 
Isä ja äiti keskittivät nyt katseensa minuun. ”Emme me ole unohtaneet sitä, tyttöseni”, isä rauhoitteli. ”Mutta emme halua, että sinä ja lapsesi olette jossain vaiheessa kuolemanvaarassa, kun nyt on osoitettu, että venetolaiset kykenivät antamaan Henrylle pahimman mahdollisen tuomion.”
 
”Emme halua sinun matkustavan yksin, menitpä minne tahansa. Sydämemme olisi paljon kevyempi, jos matkakumppaninasi olisi joku, johon voimme luottaa”, äiti lisäsi.

Olisin halunnut pitää pääni, mutta isä ja äiti olivat jo sulattaneet minut argumenteillaan. ”Haluan kuitenkin olla täällä Henryn tuomion aikaan. Dzina voisi saattaa minut Vellazzeen. Ja häneltä pitää kysyä haluaako hän minua ylipäänsä taakakseen.”

Isän katse muuttui lempeäksi. ”Otetaan Dzina mukaan näihin keskusteluihin. Hän osannee avata meille myös Henryn mahdollisia aivoituksia. Kirjoitan viestin ja pyydän häntä tulemaan heti, kun pääsee.”

Dzina saapui vielä myöhemmin samana iltana. Hän oli vanhempieni seurassa hyvin hillitty, mutta ilmoitti ehdottoman mielellään ottavansa minut mukaansa Konstansiin, jos se katsottaisiin parhaaksi vaihtoehdoksi. Valitin, kuinka hidastaisin hänen matkantekoaan, koska olisin kömpelö pullero, mutta hän vain katsahti minua uskomattoman pehmeästi ja sanoi, että Henry tappaisi hänet, jos hän ei pitäisi minusta ja lapsestaan huolta.

*****

Henry nojasi sellinsä seinään silmät kiinni. Teloituspäivä oli määrätty. Hän kuolisi viikon kuluttua. Isän kirje oli tipahtanut lattialle. Tämä oli kirjoittanut pitkästi ja pyydellyt monta kertaa anteeksi. Henry ei kuitenkaan syyttänyt häntä. Isä menetti koko hulabaloossa monen luottamuksen. Sitä paitsi isä oli ollut hänelle hyvä. Akatemiassa hän oli kuullut monilta, kuinka näiden vanhemmat olivat kieltäneet heidät, kun elemantaristikykyjen paljastuttua, he eivät halunneetkaan tukahduttaa niitä vaan päinvastoin lähteä kehittymään opiskelemalla. Jokainen oli myös tiennyt tarinan jostakusta, joka oli valinnut tukahduttamisen tien sukunsa miellyttämiseksi ja häneen suhtauduttiin silti kylmästi. Isä ei ollut ajanut häntä pois vaan kohdellut samoin kuin ennenkin ja sitten kun aika tuli lähettänyt kannustaen vielä Akatemiaankin. Henry huokasi. Isä tulisi jättämään lyhyet jäähyväiset päivää ennen teloitusta. Se omaiselle kunniallisesti suotiin, oli kyseessä kuinka paha rikoksentekijä tahansa. Kaikkein eniten hän olisi halunnut nähdä vielä Amatan, mutta se olisi ollut liian vaarallista. Henry terästäytyi kuullessaan ääniä käytävältä.

Vartijankorsto Rusithin perässä käveli Dzina käsipuolessaan kumara, viittaan pukeutunut hahmo. ”Noidan kutaleelle olisi vähän vieraita”, Rusith honotti.

”Joku ilotyttö haluu välttämättä sanoo näkemiin. Mut paneskele vaan, velho, kunnon Rusith katselee muualle.”

Niine hyvineen vartija häipyi naureskellen omalle nokkeluudelleen. Dzina irvisti ja auttoi salaperäisen henkilön lähemmäs.

”Ei minua kiinnosta mikään ilotyttö!” Henry suhisi kiihtyneenä. ”Vaikka arvostankin ajatustasi.”
 
Dzina kääntyi pälyilemään käytävän suuntaan vastaamatta hänelle. Samalla vieras paljasti hänelle pienen vilauksen kasvoistaan.
 
”Amata”, Henry henkäisi kimakasti.
 
Tyttö vei sormensa huulilleen. ”Niin, minä tässä. Tulin tapaamaan sinua.”
 
”Tämä… tämä on itse… itsetuhoista”, Henry änkytti hiljaa.

Amata keikautti päätään. ”Ehkä. Mutta tämä oli minun ehtoni sille, että suostun lähtemään Dzinan kanssa maanpakoon Konstansiin. Sinun pitää saada tavata poikasi, vaikka vain minun vatsani läpi.”

Henry oli typertynyt. ”Mistä tiedät, että se on poika?” hän kuiskasi.
 
Amata hymyili. ”Minusta tuntuu siltä.” Tämä kietoi sormensa hänen kaltereiden ympärillä olevalle kädelleen. ”Rakastan sinua niin paljon. Kunpa voisimme…”

”Ei”, Henry keskeytti onnistuttuaan toipumaan edes hieman. ”Minä kärsin tämän mielelläni, jos se tarkoittaa, että te olette turvassa.” Hän toi toisen kätensä Amatan vatsan kohdalle. ”Minä tunnustan isyyteni. Kunpa voisin pidellä sinua sitten, kun synnyt…” Hänen äänensä hajosi.
 
Amatan kämmen laskeutui hänen rystysilleen. ”Löisin sinua lautasille, mokoma nuori ori, jos et myöntäisi sitä”, tämä sanoi lempeästi. ”On hirveä ikävä kosketuksiasi ja ääntäsi.” Poskille tipahteli kyyneleitä.

”Olen nähnyt joka yö unta siitä, että olisit sylissäni. Että te kaksi olisitte”, Henry myötäili.

Sitten Amata suuteli häntä raudan välistä. Hauraasti, herkästi, intohimoisesti, lujaa. Henry antautui suloisille huulille. Aika menetti merkityksensä, kunnes Dzina rykäisi kuuluvasti. Heidän täytyi irrottautua.

”Minä annan hänelle nimeksi Henry”, Amata sanoi.

”Sehän olisi ihan hupsua”, Henry kuiskasi vastaukseksi.

”Sinun kanssasi on jo tullut tehtyä kaikenlaista hupsua, tulenkaitsija.”

”Niin onkin sinä hekumallinen neito.”

Vesi alkoi täyttää Henryn silmiä. Jäähyväiset oli vaikea jättää. ”Et sitten tule katsomaan teloitusta.”

Amata irvisti. ”Minun on pakko. Typerät venetolaiset hyvityssääntöineen. Sitä paitsi minä haluan nähdä.”

Henry huokasi. ”Ei minun palamisessani ole juurikaan nähtävää. Rakastan sinua enkä aio sanoa näkemiin, koska… koska…” Sanat murtuivat.

”Koska me tapaamme vielä”, Amata täydensi. ”Joskus. Jossakin. Sitten näet pikku-Henrynkin.”

Tämän kasvoissa oli kosteita vanoja tämän vetäessä hupun takaisin syvälle päähänsä. Dzina tuli pitelemään tätä käsipuolesta juuri parahiksi Rusithin palatessa.
 
”Kai te nopeat kerkesitte ottaa?” tämä naurahti karskisti.

”Johdata palvelijani ja ilolintu nyt vain pois. Aion mietiskellä lopun iltaa”, Henry tiuskaisi.

Vartija lähti viemään Amataa ja Dzinaa kohti vapautta ja hän saattoi huokaista yhtä lailla helpotuksesta kuin surustakin.

[carrowfan]

Tykkään ja en malta odottaa miten tämä päättyy, oli se sitten Henryn polttamiseen tai vapautumiseen. Tässä vaiheessa molemmat loput ovat tyydyttäviä.