Ikäraja: K11
Fandom: Outlander
Haasteet: Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle VI hahmolla Jamie Fraser ja
Kielimuuri ja sen murtajat II kielillä suomi ja englanti/gaeli
Varoitukset: Jonkin verran kiroilua ja lievää väkivallan kuvailua.
Kirjoittajan huomio: Tätä oli hauska kirjoittaa! Kyseessä on paritus minä/Jamie, mutta tarinallisista syistä ainakin ensimmäisissä osissa tilanne on vähän eri ja saattaa olla, että koko paritus jää haikailuksi. Tarkoitukseni ei ole tehdä siitä kovin suoraviivaista, sillä tämän on tarkoitus sijoittua noin vuotta ennen kuin Claire päätyy taaksepäin ajassa. Meni aika viime tinkaan molempien haasteiden kanssa, mutta täällä sitä ollaan! Jokaista kommenttia rakastetaan ja arvostetaan.
~ 1 ~
Kuun valaisemassa illassa Dougalin ääni jyrähtää kuin sotahuuto.
Olen jo tottunut siihen. Sen jylinään, joka tuntuu ottavan hallintaansa kaiken ympärillään. Ensimmäisen kerran sen kuullessani pelästyin sitä, miten painava ja vankka ääni jollain saattoi olla. En muista kuulleeni kenenkään ikinä käyttävän ääntään sillä tavalla; kotona sille ei ehkä koskaan ollut tarvetta.
Täällä on. Usein.
Nyt sen laukaisi yritys varastaa hevosemme. Dougal paukahtaa paikalle kuin olisi aina ollut siellä ja kaataa lähimmän miehen kumoon käyttämättä minkäänlaista asetta.
Olen lähimpänä hevosia. Kuulen miehen ennen kuin näen hänet. Normaalioloissa en osaa tapella edes nimeksi, mutta oman hengen ja viattoman hevosen hengen ollessa todennäköisesti uhattuna, sitä päätyy tekemään ihmeellisiä asioita. Syöksyn päistikkaa miestä päin. Hän on minua noin puolet isompi, mutta hänet on helppo kaataa alamäkeen. Tasamaalla minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia ja nytkin menen etukenossa perässä.
Mies lennähtää kivuliaasti selälleen, ja minä menen perässä. Olen jollain ihmeen kaupalla yhä jaloillani, mutta tunnen saaneeni hänen kengästään iskun naamaani. Ohimennen pyyhkäisen lähes huolettomasti suupieltäni kämmensyrjälläni. Se ilmeisesti saa minut näyttämään tarpeettoman raivokkaalta, sillä miehen kasvoille leviää pientä hätää. Hän näyttää vähän näädältä - ja hän potkaisee minua nilkkaan, kun olen tarpeeksi lähellä.
Suustani karkaa ärähdys ja hengitykseni alla latelen jokaisen tuntemani kirosanan kivun levitessä yhtä aikaa kehräsluuhuni ja nilkan ympäri kantapäähän. Se sama herännyt raivo saa minut hyökkäämään miehen päälle estääkseni häntä könyämästä pystyyn.
Mäen alla minä olen alimmaisena. Näädänkasvoinen mies lähestulkoon istuu hajareisin päälläni ja osoittaa naamaani ikävän näköisellä veitsellä. Nyt se olen minä, jonka kasvoilla näkyy hätää. Lyön käteni kiinni hänen ranteisiinsa koittaessani estää häntä pistämästä minua rintaan, naamaan, kaulaan, minne hän ikinä tähtääkään. Samalla koitan nostaa polveani lyödäkseni häntä sillä nivusiin tai tarpeeksi lähelle.
Epämääräinen sätkimiseni osuu ja näädänkasvoinen mies älähtää kovaan ääneen “Murt!” En ymmärrä, mitä se tarkoittaa, mutta kuulostaa kirosanalta. Sähinä ja äänenpaino ovat samat jokaisessa kielessä. Seuraavaksi hän pyrkii kylkeeni ja pistävästä kivusta päätellen osuu jonkin verran ennen kuin ehdin potkaista häntä uudestaan.
“Senkin typerä nulikka”, mies sylkäisee todella vahvalla aksentilla päin naamaani, ja veitsi heilahtaa kaaressa. Se pysähtyy kesken matkan, kun jostain pääni takaa kuuluu huuto. Näen vain punaisen välähdyksen, saappaanpohjan ja pääsen viimein vapaaksi.
Jamie on vanginnut miehen alleen ja hänen oikea kätensä heilahtaa. Mies päästää huudon, joka loppuu kesken.
Minä istun kyynärpäihini nojaten ja tuijotan punatukkaisen skotin selkää.
“Johnny, oletko kunnossa?” Jamie nousee (hänen tehdessään niin näen tarpeeksi todetakseni näädänkasvoisen miehen kuolleen) ja kävelee ne muutamat vaaditut askeleet luokseni.
Tuijotan hänen kasvojaan yläpuolellani ja saan vaivoin nyökättyä. “Olen, kiitos.”
Jamie tarjoaa minulle kättään ja vetää minut pystyyn. Hikiselle naamalleni on liimautunut hiuksia ja varmasti myös kuraa; tunnen suupielessäni tykyttävää kipua ja osaan arvata, että huomenna puolet naamastani sinertää. Kovempaa kipu on kuitenkin kyljessäni. En osaa arvioida sen vakavuutta, sillä minua ei ole koskaan pistetty veitsellä; myös yksi niistä asioista, joista minun harvemmin tarvitsi omassa ajassani huolehtia. Olen ollut täällä jo kuukausia ja minua on uhattu veitsellä viidesti. Jamien mukaan viisi (näädän jälkeen luku on taas kasvanut yhdellä) on todella vähän. Häntä toisinaan uhataan veitsellä viidesti päivässä, kun minua kuukausissa.
En tunne ylpeyttä. Olisi parempi, jos minua ei uhattaisi veitsellä koskaan.
Jamie kutsuu minua päänsä liikkeellä mukaansa tarkistamaan hevosia, kun kahakan äänet laantuvat ympärillämme. Seisahdun samalle paikalle, missä olin kahakan alkaessa ja sudin varovasti ja rauhoittavasti hevoseni turpaa. Tamma vaikuttaa säikähtäneeltä, muttei yritä paeta minua eikä Jamieta, joka laskee kätensä sen turvalle. Myös muut hevoset ovat onneksemme vahingoittumattomia ja ne ovat kaikki tallella.
Kuulen vain osia keskustelusta, jonka Dougal käy Ned Gowanin kanssa. Jotain Granteista, taas sadattelua, jonka tunnistaisin millä vain kielellä. Epäonnekseni Dougal näkee minun katsovan häntä ja lähtee tarpomaan meitä kohti.
Siitä asti, kun päädyin kivikehällä tänne, minkä olen päätellyt ja kuullut olevan vuosi 1742 ja etsiessäni ulospääsytietä, Dougal on kohdellut minua kunnioittavasti ja uskaltaisin jopa käyttää sanaa ystävällisesti. Nyt hän on kuitenkin raivoissaan. Ei ehkä minulle, vaan tilanteelle, josta en ymmärrä mitään ja juuri se saattaakin tehdä siitä minulle vaarallisen. Tässä tilanteessa minä olen se helpoin maali ylitsepääsemättömälle raivolle, sillä satuin katsomaan häntä silmiin väärään aikaan.
Ja Dougal on raivokas mies. Sen olen oppinut näiden kuukausien aikana. Ja sen, että hänen raivoaan kannattaa väistää.
Suuni avautuu äänettömään, turhaan huutoon, joka yrittää kummuta huuliltani englannin sijaan äidinkielelläni, josta ei Skotlannissa ole mitään hyötyä. En edes tiedä, mitä yritän sillä saavuttaa. Puraisen sen poikki ja lausun sen sijaan minua kohti raivokkaan härän lailla rynnistävän miehen nimen epätoivolla ja kauhulla. Dougal ei vastaa.
Hän ei ehdi. Jamie on taas hänen ja minun ja tammani välissä. Hän käy enoaan vastaan ilman sanoja, keho varmana ja jäykkänä. Heidän käymästään keskustelusta ymmärrän vain muutaman yksittäisen sanan, eivätkä ne ole hyödyllisiä. Äänensävyt kertovat minulle jälleen enemmän kuin sanat.
Ja tapa, miten Dougal katsoo minua Jamien olan yli. Koitan näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä.
“Se ei ole Johnnyn syy”, Jamie sanoo englanniksi, ja näen hänen poskilihastensa liikkeestä, että hän puree hampaansa yhteen. “Eikä kenenkään muunkaan meistä.”
Dougal katsoo minua taas. Raivo hänen katseessaan alkaa laantua hiljalleen. Otan tammaani ohjaksista ja lähden hieman ontuen sen kanssa pois vain, jotta pääsen kääntämään miehelle selkäni.
~ 2 ~
Kun saavuin, kehitin itselleni kokonaan valheellisen identiteetin ja pitääkseni sen uskottavana, jaoin itsestäni mahdollisimman vähän. Ja jos jouduin tekemään niin, pitäydyin kokonaan totuudessa; koitin vain muokata sitä aikaan sopivaksi. Se antoi minulle vapauteni ja toistaiseksi kukaan ei näytä oikeastaan epäilevän minua sen enempää. En voi kuitenkaan tietää, onko MacKenzien klaanin laird Colum käskenyt veljensä Dougalin olla minulle ystävällinen ja kunnioittaa minua, jotta kielenkantani heltyisivät ja alkaisin tuttavallisemmaksi, varomattomaksi.
Tuskin kukaan aavistaa, ettei nimeni ole oikeasti Johnny. Enkä ole oikeasti edes mies.
Mieheksi tekeytyminen on varmasti osittain myös pitänyt minut niinkin turvassa kuin olen. Vaikka minua onkin uhattu nyt kuudesti veitsellä. Olen kuitenkin oikeastaan melko huomaamaton. Ihmiset huomaavat minut vain silloin, kun puhun. Minulla on heidän mielestään erikoinen aksentti. Sitä en ole päässyt minnekään piiloon enkä oikeastaan osaa valehdella siitä. Tyydyn vain nauramaan. Se tulee maksamaan minulle jossain vaiheessa, tiedän sen, mutten juuri nyt pysty parempaan tai aio olla täällä pidempään kuin on oikeasti tarve. Omituinen aksentti on pienin ongelmistani, jos en pääse takaisin kivikehälle ja omaan aikaani.
Leochin linnasta minulle lairdin vieraana osoitetun kamarin hämärässä uskallan viimein riisua paitani. Sen kylki on märkä verestä - ja minusta on samaan aikaan kauhistuttavaa, ikävää ja epätodellista, että se ihan tosiaan on omaani. Sihahdan kivusta, jonka kankaan liikuttaminen haavan päällä saa aikaan ja katson alaspäin valmistaen itseäni näkyyn, jonka luultavasti kohtaan. Ja siihen, että se hyvin todennäköisesti alkaa oksettaa minua. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmaa veren kanssa, mutta tämä on vähän eri juttu.
Kiroilen ääneen. Suomeksi. Se ei ole kauhean viisasta, ottaen huomioon, miten kova ääni minusta lähtee ja millä tavalla käteni tärisevät, kun yritän epätoivoisesti käyttää paidan puhtainta reunaa haavan peittämiseen.
Voi helvetti sentään.
Joku koputtaa oveen.
Voi helvetti sentään. “
Johnny?” Jamien ääni kuuluu oven läpi. “
Oletko kunnossa?”
“Olen ihan kunnossa, kiitos!”
Ääneni tärisee, mikä varmasti onkin syy Jamien seuraaviin sanoihin ja epäilykseen hänen äänessään.
“
Et kuulosta siltä. Näin, kun sinuun osui. Johnny”, viimeinen toteamus on vetoava, “
anna minun auttaa.”
Hellyn nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Jokin osa minusta tajuaa, etten tosiaan selviä tämän kanssa yksin.
Jamie ilmeisesti ottaa hiljaisuuteni myöntymisenä, sillä ovi aukeaa ja älähdän hänen nimensä.
Eikä minulla ole vieläkään paitaa päällä.
