Ficin nimi: Valo, ääni ja kosketus
Kirjoittaja: Nax
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: k-11
Mukana: Vox/Valentino
Genre: Hurt/comfort
Summary: Vox hymyili ja liu'utti sormensa kevyellä liikkeellä eteensä televisioruudun, joka esitteli videokuvaa hänen valtavasta sängystään. Siinä Valentino tosiaan jo uinui, mutta yksityiskohtia silmäillessään Voxin iloinen ilme hiipui.
A/N: Ah, hurt/comfort se aina piristää sielua ja mieltä! Paljon onnea synttäripäivän johdosta ihanalle ystäve Larjukselle! 🥰✨
***
Kun voxcel-taulukon rivit alkoivat hyppelehtiä toistensa yli ja vaihtaa paikkaa keskenään, Vox huokaisi syvään ja päätti sulkea tietokoneensa siltä illalta. Tarkemmin sanoen kellon viisarit olivat hiipineet jo aamuyön tunneille, mikä selitti hänen ruumistaan ja sieluaan jäytävän uupumuksen. Niin innokas kuin hän olikin etsimään keinoja kasvattaa tuottavuutta ja päivittämään itseään uudempaan malliin, hänen oli tunnustettava se inhimillisyyden kipinä, joka erotti hänet koneesta. Nälkä ja väsymys vaivasivat joskus häntäkin.
Ajatus vuoteeseen kaatumisesta ei olisi voinut tuntua yhtään houkuttelevammalta. Hänellä oli sitä paitsi seuraa: Valentino oli aiemmin illalla tapansa mukaan ilmoittanut saapuvansa yökyläilemään ja käyvänsä nukkumaan hyvissä ajoin kuitatakseen univelkojaan. Vox hymyili ja liu'utti sormensa kevyellä liikkeellä eteensä televisioruudun, joka esitteli videokuvaa hänen valtavasta sängystään. Siinä Valentino tosiaan jo uinui, mutta yksityiskohtia silmäillessään Voxin iloinen ilme hiipui.
“Voi, Val...” hän mutisi hiljaa. Valentino nukkui sikiöasentoon käpertyneenä ja kasvoillaan kireä ilme, joka kertoi, ettei unimaailma tarjonnut eteen mukavaa katseltavaa. Sen saattoi päätellä myös tavasta, jolla Valentino oli kietonut siipensä ympärilleen suojaavaksi kilveksi. Sitä näkyä Vox ei ollut todistanut pitkiin aikoihin, eikä hän olisi välittänytkään. Oli niin väärin nähdä Valentinon kaltainen ylpeä ja kipakka sielu sellaisen alitajuntaisen kaamoksen kourissa. Tämän olemus heijasteli tuskaa ja pelkoa, jollaista tämän ei ollut tarvinnut kokea enää vuosikymmeniin. Alitajunta oli toisinaan melkoinen vihollinen muistutellessaan menneisyyden varjoista. Sille oli syynsä, miksi Valentino ei tykännyt nukkua yksin.
Sähköisen ritsahduksen myötä Vox tupsahti toimistostaan makuuhuoneeseensa. Hän arvioi tilanteen sänkyä lähestyessään ja suunnitteli siirtonsa. Huoneessa oli jonkin verran valoa, mikä oli hyvä. Vox sääti ruutunsa kirkkauden himmeämmäksi, mutta kuitenkin sellaiseksi, että Valentino pystyi erottamaan hänet nopeasti. Liian kirkas valo olisi saanut aikaan lisää epämukavuutta ja suoranaista pelkoa. Sellaistakin oli nähty.
Valon lisäksi tarvittiin ääntä, ja niinpä Vox alkoi puhella itsekseen riisuessaan itsensä alusvaatteisilleen. Sillä ei ollut väliä, mitä hän suustaan päästeli, mutta kepeä äänenpaino oli kuulijalleen kaikki kaikessa.
“...blaa blaa, osakemarkkinat, yhtiövastike, verotus, äh osaanhan minä hitto soikoon muustakin puhua. Tiesitkös, Val, että burgerit ovat parasta ruokaa sekä tuonpuoleisen tällä että tuolla puolen?” Vox höpötteli käydessään Valentinon viereen sopivan etäisyyden päähän. “Entten tentten teelika mentten... Kuulehan, minusta tuntuu, että Velvettellä ja Melissalla on meneillään jotain, mistä meille ei ole kerrottu.”
Valentino näytti kuulevan hänen äänensä unensa läpi, mistä Vox oli hyvillään. Tämä siritti vähän eksyneen kuuloisesti ja käänsi päätään häntä kohti.
“Sillä lailla, muru”, Vox rohkaisi pehmeimmällä äänellään. “Heräilehän sitten... Täällä on kivempaa kuin painajaisissa.”
Valon ja äänen lisäksi tarvittiin kosketusta, mutta sen kanssa Vox tiesi olla erityisen varovainen. Kerran hän oli ravistellut Valentinoa hereille painajaisen keskeltä ja menettänyt kätensä olkavarresta alaspäin, kun tämä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ahdistuneen petoeläimen vimmalla. Kamalin lopputulos oli kuitenkin syntynyt eräällä kerralla, kun hän oli herätellyt Valentinoa ruutunsa tavallisen kirkkaana, reippaasti ravistaen ja mitään sanomatta. Lopputuloksena Vox oli löytänyt itsensä kolmena kappaleena lattialta tuhotun irtaimiston keskeltä, ja Valentinon paniikkikohtauksen äänimaisema oli kaikunut hänen päässään hyvän aikaa tapauksen jälkeen. Koskaan aiemmin tai sen jälkeen hän ei ollut kuullut Valentinon huutoitkevän sillä tavalla.
“Hei, mi querido...” Vox jatkoi lepertelyään ja uskaltautui silittämään Valentinon siipeä siitä kohdasta, jossa tiesi tämän olkapään olevan. “Tiedän, että sinusta on aivan ihanaa kuunnella ääntäni, joten ajattelin siteerata tässä vaikka muutaman runonpätkän –”
Tiedä häntä innostuiko Valentino runoista todellisuudessa miten paljon, mutta samassa tämä säpsähti ja näytti havahtuvan hereille. Tämä siristeli silmiään hämärässä ja hengitti pinnallisesti kuin etsien näkymättömissä vaanivaa vihollista.
“Kas noin... Hyvää työtä, Tino”, Vox kehui ja veti kätensä hetkeksi kauemmas. Valentino näytti yllättyneeltä kääntyessään häntä kohti, mutta vaikutti käsittävän saaneensa hänet seuraansa. Tai niin Vox luuli.
“Ah, papi...” Valentino mutisi ja hymyili hänelle unisesti. “Me quedé dormido, lo siento...”
Vox ei ollut varma, mitä Valentino sanoi, mutta seuraavassa hetkessä tämä pujahti kiinni hänen kylkeensä, lipaisi kielellään hänen kaulaansa ja liu'utti kätensä peiton alle häntä hyväilemään. Se olisi voinut olla niin pirun kuumaa ja herkullista, ellei Valentino olisi toiminut niin automaattisin ja käsikirjoitetuin liikkein.
“Nyt, nyt, nyt, odotahan...” Vox puheli ja työnsi Valentinoa hellästi loitommalle. “Sinun ei tarvitse. Ei tarvitse, muru.”
“Mitä...?” Valentino mumisi kuin ei olisi ymmärtänyt sanaakaan. Sentään tämä puhui nyt englantia, minkä saattoi laskea hyväksi merkiksi.
“Kaikki hyvin, Tino. Minä tässä vain. Vox tässä”, Vox hymähti lisäten hieman ruutunsa kirkkautta. Valentino räpytteli silmiään suloisen hämmentyneenä ja jähmettyi aloilleen.
“Vox...” tämä tuntui hiljalleen käsittävän.
“Minä juuri.”
“Mutta missä –” Valentino päästi hätääntyneen sirityksen ja pälyili ympärilleen.
“Ei mitään hätää, täällä ei ole muita kuin me. Näit pahaa unta”, Vox kertoi rauhallisesti ja hivuttautui lähemmäs Valentinoa nyt kun tämä oli kokonaan hereillä ja selväpäinen.
“Ai... okei...” Valentino mutisi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä ja käpertyi häntä vasten painaen poskensa hänen rinnalleen.
“Haluatko puhua?” Vox kysäisi silitellen lohduttavasti Valentinon poskea ja tuntosarvia.
“En...”
“Ymmärrän. Käydään sitten nukkumaan”, Vox virkkoi hiljaa. Valentino ynähti myöntävästi ja kietaisi siipensä heidän molempien ympärille lämmöksi ja turvaksi.
“Sinä ajoit ne pois, Voxy”, Valentino kuiskasi, ja Voxin sydän hypähti tämän äänessä kuuluvalle kiitollisuudelle.
“Tietenkin... Sitä varten minä olen”, Vox virkkoi viimeiseksi ja silitteli Valentinoa, kunnes tämä sai uudelleen unen päästä kiinni. Painajaiset olivat siltä yöltä ohi, siitä hän piti huolen.
