Ficin nimi: Noiturin vierellä
Fandom: Noituri (kirjasarja)
Kirjoittaja: Odo
Genre: draamaa fluffilla (?)
Hahmot: Valvatti ja Geralt, vai Valvatti/Geralt
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Andrzej Sapkowskille kunnia noituritarinoista, minulle vain fanituksen ilo!
A/N: Tämän oli tarkoitus olla
kuuden lauseen lahja Violetulle, jonka toive tuossa alapuolella. Innostuinkin kirjoittamaan pidemmin tai tällaisena tämä vain putkahti ennen kuin ensimmäinenkään aamukahvi oli tullut juotua loppuun asti. Toivon, että tämä on vähän lohdullinen, ja ettei talvinen kävely ole liian pyryttävä.
Kiitos inspiksestä. ♥ Siitä alkaa olemaan jo tovi, kun kuuntelin Noiturit, enkä esim. Netflix-sarjaa tainnut katsoa kuin yhden jakson ja Witcher: Wild Hunt-peli on yhä vuosien ja vuosien jälkeen yhä alkutaipaleella. Nyt kuitenkin kuuntelussa uusi Noituri: Korppien tienhaara, jossa Geralt on vielä "maitoparta".
Tämä kuitenkin, jos jonnekin sijoittuu, niin tuonne alkuperäiseen Noituri-kirjasarjaan.
Toivoisin jotain lämmintä ja lohdullista tai vaikkapa hetkeä talvisella kävelyretkellä.
Fandomeista nappaa erityisesti Witcher ja Marvel Cinematic universe, sekä originaalifemme.
“Et sitten kanna minua kuin neitoa pulassa!”
Noiturin vierellä
Valvatti käveli Geraltin rinnalla, vaikka joutuikin puskemaan itseä lumituiskua vastaan eteenpäin. Kinokset olivat valtavia ja tiekin alkoi olemaan jo pitkälti lumen peitossa. Geraltilla ei vaikuttanut olevan ollenkaan haasteita lumen kanssa, mutta Valvatti ähersi itseään eteenpäin koko ajan vähemmän ponnekkaasti.
”Geralt, voisitko hidastaa?”
”Miksi?”
”Tämä lumi…”
”…”
Valvati huokaisi raskaasti ja hytisi samalla kylmästä. ”Geralt, tämä tarpominen käy työstä!”
”Pitäisikö sinut kantaa perille? Majataloon on alle puoli virstaa.”
”Kantaa? Ei!” Valvatti sanoi, mutta hänen poskensa punastuivat muustakin kuin pakkasesta. Geraltin kasvoilla näkyi hymynkare. Noiturin harvinainen hymy kieli huvittuneisuudesta.
”Tule tänne”, Geralt kehotti.
”Et sitten kanna minua kuin neitoa pulassa!”
”En.”
Geralt nosti viittaansa ja veti Valvatin kainaloonsa ja heitti viitan tämän ylle. He tarpoivat jonkun matkaa yhdessä kohti majataloa, kunnes lumipyry hellitti ja paljasti tähtikirkkaan yön ja kuutamon pilviverhon takaa. Tie alkoi muistuttaa tietä, sillä kelistä huolimatta pääkadulla oli liikuttu ja lumi painautunut.
”Pärjään kyllä”, Valvatti sanoi, kun kulku muuttui helpommaksi. Geralt ei kuitenkaan nostanut kättään tai viittaansa Valvatin ympäriltä.
”Niinkö?” Geralt kysyi, mutta ei Valvatilla käynyt mielessäkään pyristellä irti noiturin lämpimästä kyljestä. Eikä toistaa sanojaan.
”Joku voi nähdä!” Valvatti silti ähkäisi.
”Nähköön.”
Geralt puristi Valvatin lähemmäs itseään ja he kylkivät kylki kyljessä aina majatalolle asti. Valvatti ei kysellyt tai napissut enempää. Geralt saattoi olla karski, mutta tällaisina hetkinä Valvatti näki ja tunsi myös noiturin pehmeämmän puolen.
Sen, joka piti Valvatista. Majatalossa he saisivat syödäkseen ja juodakseen sekä huoneen, jossa nukkua. Silti Valvattia lämmitti eniten noiturin lämpö.
