Title: Spiegeln
Author: Remoteness spectator
Pairning: ?
Rating: K-11
Genre: Historiallinen draama nyt ainakin toistaiseksi
Warnings: Sodankäyntiä, lievää väkivaltaa, alistavaa kohtelua.
Keywords: Edvardiaaninen aika, ensimmäinen maailmansota, laivasto, meri, englantilaiset, saksalaiset
Summary: Englannin laivaston näyttävä yllätyshyökkäys Heligoland Bightilla on ollut suuri menestys. Aliluutnantti Hardy ajautuu vastuuseen saksalaisesta sotavangista englannin sotalaivaston kruununjalokivellä, HMS Lionilla. Kielimuuri saksalaissotilaan ja englantilaisten välillä tuottaa vaikeuksia, mutta onko vanki sittenkään se, joka hän väittää olevansa?A/N: Osallistuu
Kielimuurit ja sen murtajat II -haasteeseen, ja sai siis inspiraationsa kahta eri kieltä puhuvista hahmoista. Olin jo muutenkin mielessäni pyöritellyt englannin laivastoon liittyvää historiallista tarinaa, niin tämä olkoon se
En vielä tiedä itsekään jääkö tämä jonkinlaiseksi keskeneräiseksi one-shotiksi vai tuleeko tähän muitakin osia. Toiveitakin kuunnellaan ja kommentit tervetulleita
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Spiegeln
28. elokuuta 1914Sinä päivänä Britannian laivasto vaikutti voittamattomalta. Saksalainen laiva toisensa perään oli uponnut sarjatulituksen sekä vedenalaisten torpedojen seurauksena, täysin valmistautumattomana niin voimakkaaseen yllätyshyökkäykseen. Englannin johtava sotalaiva, uljas
HMS Lion lipui parhaillaan rinnakkain saksalaisen
Ariadnen vierellä, samalla kun saksalaislaivan perässä ja toisella puolella seurasivat takaa-ajossa Britannian merivoimien useat muut alukset. Yhdessä ne antoivat
Ariadnelle ne kuolinlaukaukset, jotka saivat sen hiilivaraston syttymään ja saksalaiset juoksemaan kannella kuin pakenevat muurahaiset.
Oli ilmiselvää, ettei laiva pysyisi enää kauaa pinnalla, joten lopulta englantilaisen laivaston komentaja antoi käskyn jättää
Ariadne uppoamaan, ja vetäytymään kauemmaksi, kunnes eloonjääneet saksalaiset voitaisiin ottaa sotavangeiksi merestä.
Aliluutnantti Edward Hardy kiikaroi kohti hitaasti uppoavaa, palavaa laivaa
Lionin reunakaiteen luota ja piti silmällä tuhon etenemistä. Savu ja höyry nousivat korkealle pilviselle taivaalle. Ilmeisesti tuli oli levinnyt myös laivan ammusvarastoon, sillä kannella tapahtui muutama pienimuotoinen räjähdys, joka sai lieskat kohoamaan korkealle vedenpinnan ylle, kunnes meri tyynnytti ne. He olivat kuitenkin turvallisen matkan päässä, ja saattoivat hengähtää hetken nyt, kun vihollinen oli neutraloitu. Muutamia eglantilaisia oli loukkaantunut ja kuollut tulituksen kohteeksi joutuneissa laivoissa, mutta
Lionilla kaikki olivat selvinneet vahingoittumattomina.
Mereen hypänneitä saksalaisia nostettiin muihin aluksiin sadoittain, eikä johtolaiva
Lionille ollut tarkoitus ottaa sotavankeja, mutta kun muut elossa olleet saksalaiset oli nostettu vedestä, luutnantti Willoughby havaitsi yksittäisen saksalaisen uivan kiireisenä
Lionin lähellä.
”Nostammeko hänet alukseen, sir?” Hardy kysyi komentajaltaan ja käänsi kiikarinsa kohti vedessä räpiköivää vihollista. ”Vaikuttaisi univormun perusteella olevan heidän
Leutnant zur See:nsä, vai miksi he sitä kutsuvatkaan.”
”Meillä näyttää olevan tänään onni myötä. Kyllä, Hardy, teemme niin”, mustaviiksinen luutnantti vastasi jämerään tyyliinsä ja tyytyväinen virne kohosi hänen suupieleensä. ”Surkea paskiainen luulee päässeensä pakoon… Yllätys lienee suuri, kun hän pääseekin vieraaksi suurimmalle aluksellemme.”
Hardy ei kadehtinut saksalaista. Tämä tulisi olemaan yksin vankina yli tuhannen voitonriemuisen englantilaisen keskuudessa.
”Välittäkää viesti komentosillalle – otamme saksalaisen omaan alukseemme”, luutnantti Willoughby komensi lähellä seisovia kadetteja kuuluvalla äänellään ja kääntyi sitten Hardyn puoleen. ”Voinko luottaa siihen, että otat ensimmäisen vahtivuoron, ja valvot, etteivät miehet innostu liikaa, ennen kuin tuosta uitetusta rotasta on saatu tarvittavat tiedot irti?”
”Luonnollisesti, sir”, Hardy nyökkäsi.
”Tietysti pieni röykytys on paikallaan – saksalaisen on tiedettävä paikkansa – mutta ei sellaista, mikä vahingoittaisi miehen käyttökelvottomaksi”, luutnantti lisäsi matalammalla äänellä ja katsoi Hardya kulmiensa alta. ”Ymmärrätkö?”
”Kyllä, sir.”
Kuulustelukäytännöt eivät olleet jääneet Hardylle vieraiksi sotilasuran aikana.
Yksi
Lionin veneistä laskettiin vesille, ja sitä lähdettiin soutamaan saksalaisen perään. Ei kulunut kauaa, kun pakeneva mies jo riuhdottiin veneen pohjalle, ja tuotiin litimärkänä alukselle. Häntä vastaanottamassa oli lähes sata kannella olevaa englantilaisen miehistön jäsentä, jotka hurrasivat pilkallisesti, kun kylmästä värisevä vihollinen pakotettiin kiipeämään narutikkaita pitkin kannelle.
Hardy seisoi kaiteen vieressä odottamassa ja sai samalla paremman silmäyksen sotilaasta, joka oli arvoltaan hänen saksalainen vastineensa Saksan merivoimissa. Mies oli pitkä ja luultavasti tavanomaisesti kunnioitusta herättävä näky, Hardy mietti. Nyt tämä oli kuitenkin menettänyt hattunsa mereen paetessaan, ja seisoi kahden englantilaissotilaan välissä kurjana ja vettä tippuvana kuin uitettu koira. Tummanvaaleat hiukset olivat liimautuneet otsalle ja mies näytti sulkeutuneelta. Tämän harmaat silmät tuijottivat päättäväisinä maahan, jättäen ivalliset huudot huomiotta.
”Seuratkaa minua”, Hardy sanoi kahdelle miestä pitelevälle kadetille ja viittasi heidät mukaansa.
Pilkalliset huudot jatkuivat heidän kävellessään kantta pitkin laivan sisätiloihin, jossa Hardy johdatti miehet ja vangin tekniseen tilaan, joka toimi eräänlaisena ylimääräisenä toimistohuoneena. Tila oli lämmin ja siellä oli puinen kirjoituspöytä sekä yksinkertainen puinen tuoli, jonka Hardy siirsi keskelle huonetta. Sitten hän nyökkäsi kadeteille, jotka heittivät saksalaisen tuoliin rajuin ottein ja alkoivat sitoa tämän käsiä tuolin selkänojan taakse.
”Englische bastarde”, vanki mutisi itsekseen, ja sai osakseen vihamielisen töytäisyn toiselta kadetilta, sillä lausahduksen merkitys oli käynyt harvinaisen selväksi.
”Hoi – turpa kiinni, ääliö”, nuori kadetti komensi, ”tai kohta suljen sen nyrkilläni.”
Saksalainen ei nostanut katsettaan tai reagoinut uhkaukseen millään muullakaan tavalla. Hän vain tuijotti eteensä jääräpäisesti, harmaat silmät välinpitämättöminä, samalla kun kadetit saivat hänet kiinnitettyä tiukasti tuolin selkämykseen.
Hardy tarkkaili tilannetta nojaillen huoneessa olevaan työpöytään kädet puuskassa, ja antoi katseensa tutkailla vankia saadakseen paremman kuvan siitä, kuinka tätä tulisi käsitellä: Mies oli nuorehko ja hyväkuntoinen. Tämän leukaperät ja nenä olivat terävät ja linjakkaat, ja märät hiukset valuttivat vettä pitkin vakavia kulmia ja pikkutarkan sileäksi ajeltuja kasvoja. Oli jo käynyt selväksi, että miehellä oli jonkinasteista luonteenlujuutta, mikä kävi järkeen tämän aseman huomioonottaen. Tämä tuskin murtuisi helposti.
”Puhutteko englantia?” Hardy kysyi, kun saksalainen oli sidottu, ja kadetit jääneet seisomaan tämän molemmille puolille.
Harmaat silmät kohtasivat hänen katseensa välittömästi, kuin tehden jonkinlaisen nopean tilannearvion, mutta sitten mies käänsi katseensa sivuun, eikä vastannut.
Hardy tuskin ehti edes vilkaista impulsiivista kadettia, kun tämä oli jo lyönyt saksalaista vatsaan niin, että tuskainen puuskahdus pakeni tämän suusta ja tämä taittui kaksinkerroin tuolissa.
”Esimieheni kysyi sinulta kysymyksen”, kadetti sanoi ivaa äänessään.
”Toistan: puhutteko englantia?” Hardy jatkoi ja astui vangin eteen kädet selkänsä takana.
”Englisch?”Hän ei itse puhunut sujuvaa saksaa, mutta tiesi keskeisimmän sanaston, mistä oli hyötyä sodankäynnissä.
Toivuttuaan iskusta saksalainen suoristautui jälleen ja kohtasi Hardyn katseen. Silmissä ei ollut pelkoa eikä huolta – vain hiljaista, syvälle pureutuvaa uhmakkuutta ja katkeruutta.
”Nein”, mies vastasi lyhyesti.
”Vai niin. Onko aluksellamme tulkkia?” Hardy kysyi kadeteilta.
”Ei tietääkseni, sir”, tyynempi kadeteista vastasi. ”Ainut tulkki on Queen Maryllä, joka otti suurimman osan vangeista. Voin kysyä, jos joku osaa tarpeeksi saksaa tulkatakseen.”
”Se ei ole tarpeen”, Hardy heilautti kättään torjuvasti. ”Osaan sitä itse riittämiin, mutta tämä tulee silti olemaan haastavaa.”
Hän laski jälleen katseensa edessään istuvaan märkään saksalaiseen, joka odotti tyynenä kohtaloaan. Harmaat silmät kääntyivät hitaasti katsomaan häntä kulmien alta.
”Mikä on nimenne?” Hardy vaati, eikä väistänyt läpitunkevaa katsetta.
”Namen?”Uusi hiljaisuus. Saksalainen siis halusi pelata sellaista peliä, Hardy mietti. Miehen ylimielinen, haastava asenne alkoi ärsyttämään häntä, sillä kieltäytyminen tuhlasi arvokasta aikaa. Ilmeisesti tämä halusi koetella, missä rajat menivät – joko mies oli hyvin typerä, tai hyvin älykäs.
”En kysy toista kertaa”, Hardy jatkoi uhkaavasti.
”Namen.” Vanki käänsi viimein katseensa, ja oli ilmeisesti päätöksensä tehnyt. Hardy nyökkäsi kadeteista brutaalimmalle, joka tarrasi vankia hiuksista ja tukisti, pakottaen tämän katsomaan takaisin Hardyyn. Mies ähkäisi, mutta vastausta ei silti kuulunut.
”Hyvä on. Avatkaa hänen takkiaan ja katsokaa onko hänellä nimilaattaa”, Hardy ohjeisti, ja siirtyi takaisin työpöydän luo, johon hän nojautui odottamaan, kun toinen kadeteista riuhtoi auki vangin kauluksen toisen yhä pidellessä tätä tiukasti märistä hiuksista.
”Täällä on nimilaatta, sir”, hiljaisempi kadetti sanoi ja kiskoi kaulaketjun ulos saksalaisen kauluksesta. ”Siinä lukee…”
”Odottakaa!” Hardy oli nostanut kämmenensä yhtäkkisen oivalluksen vallassa. ”Tuo se tänne.”
Kadetti teki työtä käskettyä ja palasi vangin viereen.
Hardy pyöritteli kaulaketjuun kiinnitettyä metallista nimilaattaa kädessään, ja luki siihen kirjatut tiedot identiteetistä: Se kuului kaiverruksen mukaan herra Maxwell Heinzille, Bayernista. Jos heidän vankinsa oli niin laskelmoiva kuin Hardysta alkoi tuntua, hänen olisi oltava varovainen.
”Jos tämä on nimenne, tiedätte kai nyt, että olen siitä tietoinen”, Hardy puhui vangille rauhallisesti ja elehti tehdäkseen viestinsä selväksi. ”Osaatte siis varmaankin kertoa minulle, mikä nimi laatassa lukee?
Sag mir...namen”, hän yritti muistella miten saksaksi käskettiin.
Vanki tuijotti nimilaattaa, jota Hardy pyöritteli sormissaan, mutta pysyi edelleen mykkänä. Tällä kertaa innokkampi kadetti löi miestä omatoimisesti vatsaan, saaden tämän henkäisemään terävästi ja nojautumaan eteenpäin kouristuksenomaisesti.
”Vastaa, senkin saksalaissika!” kadetti huusi vangille ja katsoi sitten Hardyyn virnistäen. ”Luulenpa, ettei hän tiedä sitä itsekään, sir. Hän on ottanut kiireessä jonkun toisen nimilaatan.”
”Sitä minäkin epäilen”, Hardy vastasi ja tuijotti yhä laattaa käsissään. ”Yrittäkäämme vielä hetki, jos saisimme hänet vastaamaan.”
Kadetti kohotti kämmentään valmiina läimäyttämään miestä naamaan, mutta mies puhkesi viimein puhumaan:
”Ich weiß nicht! Es ist nicht meins.”Harmaat silmät olivat turhautuneet, mutta niissä oli jotakin luovuttanutta. Kadetit katsoivat miestä epävarmoina, ymmärtämättä tämän puhetta, mutta Hardy oli käsittänyt tunnustuksen tärkeimmän sisällön.
”No niin – alamme viimein edistyä”, Hardy sanoi tyytyväisenä ja sujautti saksalaisen nimilaatan taskuunsa. ”Yrititte siis harhauttaa meitä käyttämällä jonkin toverinne identiteettiä, mutta koska ette tienneet itsekään kenen nimilaatta teillä oli, odotitte, että löytäisimme sen yltänne. Hyvin ovelaa. Tulette huomaamaan, että osaan itsekin pelata samaa peliä.”
Hän ei olettanut vangin ymmärtävän voitonriemuista monologia, mutta uskoi viestin kuitenkin välittyvän tavalla tai toisella. Hän oli päihittänyt saksalaisen henkisen shakkipelin ensimmäisessä erässä. Haaste oli herättänyt hänen mielenkiintonsa, sillä monet vangiksi jääneet saksalaiset olivat vain nuoria hermostuneita poikaparkoja, jotka taittuivat kuin niittyheinä kuulusteluissa. Tällä kertaa he olivat pyydystäneet arvoasteikossa keskeisemmän henkilön.
”Ja nyt”, Hardy astui saksalaisen eteen. ”Tarvitsemme oikean nimenne.
Namen.”
Tällä kertaa saksalainen ei aikaillut, vaan katsoi suoraan häneen vastatessaan: ”Heinrich Schultz.”
Tämän ilmettä oli vaikea lukea. Hardy katsoi tätä hetken, ja nyökkäsi sitten lyhyesti.
”Hyvä on”, hän sanoi ja katsoi kadetteja. ”Kirjatkaa nimi ylös ja viekää se luutnantille.”
Sitten hän puhutteli jälleen vankia englanniksi:
”Toivon, että olette vastanneet rehellisesti, herra
Schultz, sillä meillä on keinomme selvittää, puhutteko totta. Jos käy ilmi, että olette epärehellinen, teitä tullaan luonnollisesti rankaisemaan.”
Saksalainen katsoi häntä, mutta mikään tämän kasvoilla ei paljastanut tämän mietteitä. Hardyn sanat olivat todennäköisesti silkkaa hepreaa hänen korvissaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
