Ficin nimi: Reilua peliä
Fandom: Harry Potter
Ikäraja: S
Summary: Joskus Harryn ylihuolehtivuus käy Dudleyn hermoille
A/N: ihanaa kesää marieophelialle! Kirjoitin tämän tekstin hänen juhannustaikatoiveensa pohjalta. Toiveena oli nähdä Dudleyn ensimmäinen nyrkkeilymatsi, ja vaikka tämä ei nyt ihan ensimmäinen olekaan, toivon, että pidät tästä silti. Ihanaa kesää!
“Hei, Duddis!”
“Älä kutsu minua Duddikseksi.”
“Anteeksi. Hei kuule, onko sinulla jotain tänä iltana?”
“Harry-”
“Koska minä ja Ginny ajattelimme–”
“Harry, sinä tiedät, että minulla on nyrkkeilymatsi.”
“Ai on vai? En tiennytkään. Hei, ehkä minä ja Ginny voisimme–”
“Harry, myös meillä jästeillä on aivot. Nyt on lauantai, sinä tiedät, että minulla on matsi. Ja vastaus on ei, et saa tulla katsomaan, et sen jälkeen, mitä viimeksi tapahtui.”
“Mutta hei, se oli mahtavaa, siitä puhutaan edelleen–”
“Puhutaan! Puhutaan siitä, että Dudley Dursley veti uransa parhaimman oikean suoran Jim Parksia vastaan. Paitsi että Parks olisi helposti ehtinyt väistää, jos ei olisi yllättäen jäänyt tuijottamaan seinää.”
“Se äijä olisi iskenyt sinulta aivot pellolle–”
“Ja hän olisi tehnyt sen reilusti. Et saa tulla, jos et jätä sauvaasi kotiin.”
“Hyvä on sitten. Vaikka minulla on kyllä edelleen traumoja sodan jäljiltä ja sauva tuo minulle turvaa—”
“Harry.”
“Hmph.”
Oli lauantai-ilta ja River Parkin nyrkkeilysali oli tupaten täynnä väkeä. Dudley Dursleyn ottelut olivat yleensä aina loppuunmyytyjä. Hänen uransa oli lähtenyt mukavaan nousuun, ja jotkut povasivat hänestä jo uutta olympiamitalistia.
Dudley ei ollut vieläkään varma, halusiko sitä. Hän oli jatkanut nyrkkeilyä kouluvuosiensa jälkeen koska…no. Hän oli hyvä siinä. Ja ainakin hän löi nyt reilusti, yleensä itseään isompia.
Viime aikoina häntä oli kuitenkin alkanut kyllästyttää. Ehkä olisi helpompi mennä johonkin kouluun, istua muutamalla oppitunnilla ja mennä sitten samaan firmaan töihin missä isäkin oli ollut. Ehkä hän silloin kokisi tekevänsä jotain tärkeää.
Ja ehkä Harry silloin lakkaisi kiroamasta kaikkia, jotka edes hipaisivat häntä ottelussa.
Dudley näki serkkunsa heti kun astui rinkiin. Tämän tummat, kurittomat hiukset ja neliskanttisiksi vaihtuneet silmälasit olivat vahva kontrasti siilitukkien mereen hänen ympärillään. Tämän vieressä istui punatukkainen nainen, joka parhaillaan puhui Harrylle tiukasti, mutta vilkutti, kun Dudley tavoitti hänen katseensa. Ginny Weasley, Jumalan lahja maailmalle ja erityisesti Harrylle. Dudley toivoi, että tämä oli piilottanut Harryn sauvan hyvin.
Dudley silmäili vastustajaansa. Hän ei ollut otellut Alessandro Russoa vastaan aikaisemmin. Italialainen oli lyhyempi kuin hän mutta jäntevä, kuin hänen luunsa olisi korvattu rautalangalla. Dudley kätteli häntä kohteliaasti, ja Russo nyökkäsi, tuijotti häntä tummilla silmillään.
Ottelu alkoi.
Hetkeksi Dudley unohti kaiken muun. Russo oli nopea ja kevyt, hän liikkui paljon, ja oli Dudleyn kimpussa kuin herhiläinen. Dudley pysyi rauhallisena. Nopeudessa oli etunsa, mutta sen vastapainona oli massan puute. Ei yleensä tarvittu kuin yksi isku leukaan ja–
Dudley ehti juuri pysäyttää nyrkkinsä, ennen kuin se osui Russoon. Mies oli kääntynyt kohti katsomoa, ja hänen silmänsä olivat avautuneet ammolleen. Dudley seurasi hänen katsettaan ja näki–
hopeisen eläimen varjon juuri ennen kuin se katosi näkyvistä. Hän siristi silmiään ja näki Harryn ja Ginnyn kiistelevän sauvasta, ennen kuin se katosi takaisin Ginnyn laukkuun.
Isku olkapäähän palautti hänet takaisin maan pinnalle. Russo oli toipunut ennen häntä.
Lopulta kävi niin kuin Dudley oli ennustanutkin. Russo oli liian kevyt. Ei tarvittu kuin nopea, napakka isku vasempaan leukapieleen ja mies putosi kuin säkillinen höyheniä.
Dudley vastaanotti palkinnon, taputukset olkapäille ja suosion. Sitten hän lähti etsimään Harrya.
Serkku seisoi nyrkkeilysalin takana uppoutuneena kiistelemään Ginnyn kanssa. Kumpikin heistä hymyili epäilyttävän lauhkeasti, kun Dudley tuli heidän luokseen.
“Hieno ottelu, Duds”, Harry sanoi kepeästi. Liian kepeästi. Dudley kohotti kulmiaan.
“Olihan se”, hän sanoi kuivasti. “Pidin erityisesti siitä hopeisesta eläimestä, joka ilmestyi kesken kaiken seinälle. Mikä se olikaan? Peura?”
“Se en ollut minä, se oli Ginny!”
Dudley vaihtoi kärsivän katseen Ginnyn kanssa. “Harry, tästä on puhuttu. Taikuuden käyttäminen otteluissa ei ole reilua peliä. Joko voitan reilusti tai häviän. Okei?”
“Mutta sinulle voi käydä huonosti–”
“Anteeksi nyt vain herra -melkein-jouduin-pahan-velhon-tappamaksi-ensimmäisenä-kouluvuotenani. Minä harrastan nyrkkeilyä. Se on urheilulaji. Sinä sen sijaan olet hypännyt surman suuhun aina kun sellainen on vain ollut tarjolla. Älä luule, etten tiedä siitä basiliskista.”
“Mistä sinä–”
“Weasley joi teidän tupareissa pari tuoppia liikaa.”
“Saakelin Ron-”
“Ja tiedän myös ankeuttajista, ja niistä helvetin turnajaisista. Neiti Grangerkin taisi juoda liikaa.”
Harry päästi äänen, joka oli jotain epäuskoisen tuhahduksen ja epätoivoisen voihkaisun väliltä. “Ne ovat jo vanhoja juttuja!”
“Silti. Ei taikuutta nyrkkeilymatseihin!”
“Hei, punapää misuli! Hylkää se rillipää ja tule mukaan!”
“Dudley on oikeassa”, Ginny sanoi ja hämäytti näppärästi hänelle huudelleen miehen, joka käveli samassa suoraan päin tiiliseinää. “Ei taikuutta matseihin.” Hän katsoi Dudleyta arvioivasti. “Et viitsisi opettaa minulle paria noista liikkeistä?”
“Mielellään”, Dudley vakuutti. “Tulkaa vaikka meille syömään viikonloppuna. Clara ilahtuisi. Mutta ei taikuutta!”
“Joo, joo”, Harry mutisi ja pyöräytti silmiään. “Tee sitä paahtopaistia, jooko?”
“Minä kerron Dudleylle, että sinä sen suojeliuksen teit.”
“Ei hän usko sinua.”
“Miksi hän sitten uskoo sinua?!”
“Koska minä olen ystävällinen ja luotettava.”
“Mutta–”
“Harry, jos sinä kerrot hänelle, minäkään en saa tulla matseihin. Ja kuka hänen vastustajiaan sitten hämäyttää?”
“Ginny, sinä olet nero.”
“Tiedän.”
