Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy
Paritus: Eeli/Tino
Sanamäärä: 350
Haasteet: Spurttiraapale VII, Otsikoinnin iloja II (puhekieliotsikko) ja Originaalikiipeily (127. seinävaate)
A/N: Sunnuntain rapsuun piti keksiä jotain, kun ihmissudet eivät enää lähteneet. Tuntuu, etten ole kirjoittanut originaalia ikuisuuksiin enkä yhtään tiennyt, keistä oikein kirjoittaisin. No, sitten mietin, että keistä sitten olisi helpointa kirjoittaa. No Eelistä ja Tinosta tietenkin ♥️ Oi tätä nostalgiaa.
Katson sua kuin aurinkoa
Mummi halasi Tinoa pitkään. Mummi tykkäsi Tinosta enemmän kuin musta. Joskus se vihloi, koska olisin tahtonut olla meistä kahdesta isoäitini suosikki. Mielestäni mulla olisi ollut siihen myös oikeus. Useimmiten mua kuitenkin hymyilytti se, kuinka kovasti mummi alkoi touhottaa, kun Tino astui taloon. Koska olihan Tino nyt suunnattoman ihana ja ihmeellinen. Se oli söpö ja kaikin tavoin valloittava luonne. Kaikki ihastuivat oikopäätä Tinoon, varsinkin iäkkäämmät naisihmiset.
Toki mummi oli halannut myös mua sydämellisen tiukasti, ettei mua nyt oltu sentään sivuutettu. Tinolla oli kuitenkin meidän tuliaiset, jotka se oli itse leiponut. Tietysti mummi melkein pyörtyi ihastuksesta. Pyörittelin huvittuneena silmiäni, kun mummilla alkoi posket hehkua ja silmät loistaa aivan kuin se olisi saanut poikaystävältäni kosiolahjan. Mummi riensi heti näyttämään ukille, mitä Tino oli heille niin kovalla vaivalla tehnyt.
”Mun olisi pitänyt jättää sut kotiin”, hymähdin.
”Ja sitten olisit koko vierailun ajan puhunut musta kuitenkin”, Tino naurahti. Se tuskin oli väärässä. Tino oli kaikkien aurinko, ja jätkää kaivattiin entistä enemmän, kun se ei ollut paikalla. Tiesin sen kokemuksesta.
Vaeltelin sinne tänne isovanhempieni olohuoneessa. Jäin tottumuksesta tuijottamaan hurjannäköistä ryijyä, joka hallitsi koko tilaa vahvoilla väreillään. Siinä oli punaista, oranssia ja mustaa. Se näytti kuvaukselta helvetin syvimmästä pätsistä. Ryijy oli aina ahdistanut mua, mutta silti se veti katseen puoleensa.
”Tuo on ihan kamala”, Tino sanoi tullessaan viereeni.
”Niin on.”
”Se näyttää hohtavalta silmältä, joka tuijottaa meitä maanisesti jostain kuilusta”, Tino sanoi. Sitä ihan puistatti. Otin Tinoa kädestä ja vedin miehen pois ryijyn luota. Tino oli aina ollut herkkä omaksumaan ympäristönsä vaikuttumia. Välittömyys oli varmasti Tinon viehättävin luonteenpiirre, mutta se myös altisti Tinon kaikelle keljulle ja epämiellyttävälle.
”Kohta sulle tarjoillaan kahvia. Sitten me saadaan korkata se sun hieno kakkusi, jota sä koristelit yötä myöten”, koetin harhauttaa.
”Toivottavasti sun mummi ja ukki tykkää siitä”, Tino hermoili.
”Kuules nyt”, nauroin ja vedin Tinon vyötäisiltä itseäni vasten. ”Sä voisit tarjota niille paskaa lautasella, ja ne polvistuisi silti sun eteen kuin olisit Suomen kuningas.”
”Älä viitti”, Tino tyrskähti, mutta sen vaaleanvihreät silmät sädehtivät. Tino kietoi kätensä niskaani ja suuteli mua kiitokseksi. Kosketus oli pitkä ja hellä. Tinon hehkuvan huomion keskipisteessä mä tiesin olevani Tinolle aivan yhtä erityinen kuin se oli mulle.
