Originaalit > Pergamentinpala

Uneen kätketty, K-11, luvut 14/?

<< < (2/8) > >>

Uniprinsessa:
Kiitos kommentista Roseliini, ja aika jännä että tuo tuulihomma on sullakin unissa yleinen. Tässä on itseasiassa vaihteeksi yks asia jota en susta tienny (tai ainakaan muistanu.) Tarkoittaakohan tämä sitä että sulla on sama kyky kun Eleanorilla? Alunperin tuo tuulipyörresysteemi tuli mukaan ihan vaan koska tuo tuulen mukana matkustaminen oli mun mielestä jotenkin tosi kiehtova idea sillon kun ekan kerran mietin tapoja siirtyä unien välillä ja sitten päädyin pitämään sen. Kiva että jäit koukkuun (sehän mun salakavala tarkoitukseni olikin) ja teksti vei mukanaan!

Uniprinsessa:
A/N: Tämä on nyt taas vähän tällainen väliluku, mutta seuraavassa luvussa tarina menee jo enemmän eteenpäin. En muuten ole varma ehdinkö ensi viikolle kirjoittaa lukua, koska tämä loppuviikko on mulla niin kiireinen. Jos ehdin niin julkaisen toki, jos en niin sitten nähdään kahden viikon päästä.


Luku 3
Raivostuttava vekotin

Lähes koko teatteriryhmä oli kokoontunut koulun auditorioon odottamaan ohjaajaamme Alexia, joka tulisi minä hetkenä hyvänsä kertomaan meille roolimme tulevan kevään näytelmässä. Hän oli aamulla ilmoittanut meille viestillä, että musikaali tulisi olemaan Oliver Twist. Olin salaa vahingoniloinen siitä, ettei Zoe voisi tällä kertaa saada pääroolia itselleen. Toivoin, että hän päätyisi esittämään lavan reunalla seisovaa puuta ulkoilmakohtauksissa. Mielestäni hän ansaitsisi sen sen jälkeen miten hän oli viimeisen viikon kohdellut minua.

”Sinä voisit olla hyvä Nancy”, sanoi ystäväni Susan viereltäni. Hän oli ylemmällä luokka-asteella, joten teatteriharjoitukset olivat lähes ainoa aika koulupäivästä kun saatoimme viettää aikaa yhdessä. Susan oli pitkä blondi, joka ei kauneudestaan huolimatta koskaan leuhkinut tai ollut ylimielinen. Päinvastoin, vaikka hän oli lahjakas näyttelijä hän aliarvioi usein itseään.

”Sinä olisit parempi”, vastasin hänelle virnistäen. ”Sinä olet paljon paremman näköinen.”

Susan punastui ja käänsi katseensa hetkeksi muualle.

”Etkö vieläkään saanut Matildaa mukaan?” hän kysyi hetken kuluttua.

”En. Enkä aio pakottaa häntä. Jos hänestä ajatus esilläolosta tuntuu pahalta, en todellakaan aio painostaa häntä siihen”, totesin. Olimme Susanin ja parin muun kanssa yrittäneet jo pitkään saada Matildaa liittymään teatteriryhmään. Hänellä ei ollut kovin paljon ystäviä eikä hän harrastanut mitään sellaista, missä olisi voinut tavata ihmisiä, joten olimme ajatelleet että se voisi tehdä hänelle hyvää ja tuoda häntä ulos kuorestaan. Hän ei kuitenkaan ollut juurikaan innostunut ajatuksesta, joten olin antanut asian olla.

”Minä en voisi kuvitella eläväni ilman teatteria”, Susan huokaisi ja samassa Alex ryntäsi sisään hengästyneenä.

”Anteeksi, minä jäin suustani kiinni matkalla”, hän puuskutti ja ympäriltäni kuului naurahduksia. Alex tuli toimeen lähes kaikkien kanssa, joten se oli helppo uskoa. Pian kaikki kuitenkin hiljenivät kuuntelemaan hänen puhettaan.
”Ensinnäkin, yhdistämme kaikki koulun teatteriryhmät tämän produktion ajaksi. Ymmärrätte kyllä varmaankin miksi”, Alex aloitti. Minusta olisi hauskaa päästä harjoittelemaan ja esiintymään yhdessä kaikenikäisten teatterilaisten kanssa. Nuorimpien ryhmä oli 5-10-vuotiaille, toinen ryhmä oli 11-14-vuotiaille ja kolmas ja vanhimpien ryhmä, johon minäkin kuuluin, oli 15-18-vuotiaille. Yleensä kaikki ryhmät valmistivat omat näytelmät, mutta tässä tapauksessa oli ilmeisesti päätetty kokeilla uudenlaista ratkaisua.

”Kuka on Oliver Twist?” Gabi Jennings kysyi.
”Aidan Lee”, Alex vastasi. Aidan oli 10-vuotias ja nuoresta iästään huolimatta hyvin innokas näyttelijä. Minusta hän sopi rooliin täydellisesti.

”Nyt me keskitymme kuitenkin teidän rooleihinne”, Alex jatkoi. ”Edwin on Fagin, taskuvarasjengin johtaja.”
Edwin Wright näytti tyytyväiseltä. Hän oli niitä näyttelijöitä, jotka sopivat lähes millaiseen rooliin tahansa.

”Ryan, sinä olet herra Bumble”, Alex jatkoi ja Ryan virnisti.
”Kuka on rouva Corney?” Ryan kysyi. Toivoin, etten se olisi ainakaan minä. Ryan taatusti nauttisi roolistaan, jossa saisi luvan kanssa lähennellä toista näyttelijää. Hän oli melko hyvä näyttelijä, mutta käyttäytyi kuin mikäkin casanova ja siksi en pitänyt hänestä.
”Se on Zoe”, Alex sanoi ja minä en voinut pidätellä vahingoniloista ilmettäni. Kun Zoe kerran piti miehistä niin paljon, tämä rooli sopi hänelle täydellisesti.
   
”Eleanor on Nancy ja Bill Sikesia esittää...”

”Minähän sanoin”, Susan supatti vieressäni. Minä hymyilin hänelle.
”Miksei Nancy voisi tässä versiossa olla lesbo?” mutisin hänelle. ”Se sopisi hänen rikolliseen taustaansa täydellisesti. Sehän oli viktoriaaniseen aikaan vain rikos muiden joukossa, ihan niin kuin taskuvarastelu tai prostituutiokin.”
Susan hihitti. Alex jatkoi puhettaan.

”Minä itse esitän Bill Sikesia”, hän sanoi. Luojan kiitos. Alex oli yksi niistä miespuolisista näyttelijöistä ryhmässämme, joiden kanssa voisin kiusaantumatta esittää pariskuntaa. Alex tunsi minut niin hyvin, että uskoin hänen tehneen sen tahallaan. Kun Susan sai Betin eli minun hahmoni ystävän roolin, minä istuin lopputapaamisen ajan hymy korvissa ja edes Ryanin pervot vitsit eivät saaneet minua ärsyyntymään.

***************

”Nancy! Oikeastiko?” Matilda huudahti heti kuultuaan uutisen. ”Sehän sopii sinulle täydellisesti. Siitä tulee mahtavaa! En malta odottaa, että pääsen kertomaan vanhemmillesi!”
”Rauhoitu nyt”, minä hihitin. ”Sinä teet tästä hirveän numeron. Se on vain yksi koulunäytelmä.”
”Niinpä, vain yksi pikku koulunäytelmä perustuen yhteen kaikkien aikojen lempikirjoistani!” Matilda jatkoi kovaan ääneen. Olimme jo alkaneet saada katseita kadulla. Matilda ei yleensä ollut näin kovaääninen, mutta jos hän oikein innostui jostain niin hänen äänensä kohosi ilman että hän itse edes huomasi sitä. Olimme kävelemässä koulusta kotiin. Niinä päivinä kun aikataulumme osuivat yhteen kuljin useimmiten koulumatkat yhdessä Matildan kanssa, sillä hän asui oman koulureittini varrella. Jos minä en voinut kävellä hänen kanssaan sen teki aina hänen avustajansa Janet.

”Ihmiseksi joka ei itse harrasta teatteria olet kyllä epätavallisen innostunut tästä”, mutisin hiukan kiusaantuneena. ”Ja voisitko mitenkään pitää vähän pienempää ääntä? Ihmiset ovat alkaneet katsoa meitä oudosti. Sitä paitsi minua alkaa nolottaa, ei se oikeasti ole niin iso juttu.”
”Minua tuijotetaan muutenkin joka paikassa, joten mitä väliä muutamalla lisätuijotuksella muka on?” Matilda totesi naurahtaen. Se oli totta. Minä tuijotin usein mahdollisimman murhaavasti takaisin ihmisiä, jotka toljottivat Matildaa kävellessäni hänen kanssaan. Usein myös huomautin kovaan ääneen Matildalle miten typerältä tuijottaja näytti, jotta tämä varmasti itsekin kuulisi sen ja nolostuisi mahdollisimman paljon.

Olimme tulleet Matildan kotitalon pihaan. Talo näytti ulospäin kauniilta ja lämpimästi valaistulta ja sen edessä oleva puutarha oli siististi hoidettu. Olisi voinut luulla, että siinä talossa asui täysin normaali perhe. Kuka tahansa joka vaivautui vähänkään pistämään asioita merkille tiesi kuitenkin, ettei talon tunnelma vastannut lainkaan sen kutsuvaa ulkomuotoa. Talon emäntä piti paljon parempaa huolta puutarhastaan kuin tyttärestään.

”Voisitko muuten pyytää Douglasia keräämään lelunsa lattialta ennen kuin tulen teille huomenna? En mielelläni haluaisi tällä kertaa astua legopalikkaan tai kompastua leikkiautoon”, Matilda sanoi noustessaan talonsa portaita.
”Hän tekee sen jo varmaan pyytämättäkin”, vastasin. ”Hän on oppinut sinulta paljon. Sinä aikana kun olemme tunteneet sinut, hänestä on tullut paljon huomaavaisempi ja rauhallisempikin.”
Matilda hymyili kuullessaan tämän.

”Minä haen sinut huomenna puoli kahdeksalta, kuten yleensä”, sanoin jättäessäni Matildan oven eteen etsimään laukusta avaimia.
”Matikkaa heti aamusta, jee”, Matilda sanoi inho tihkuen äänestään ennen kuin astui sisään taloon. Minä käännyin nauraen kohti omaa kotiani.

**************

Veden ensikosketus oli kylmä, kuten yleensä aina. Kastoin varpaani veteen ja astelin sinne varovasti. En halunnut aiheuttaa elimistölleni shokkia. Ympärilläni muut lapset nauroivat ja kiljuivat.

”Jos jäätte empimään se tuntuu vain pahemmalta”, hymyilevä herra Collins kannusti altaan reunalta. Me kaikki, jotka kävimme hänen jokaviikkoisessa uimakoulussaan, rakastimme häntä. Hän oli aina iloinen ja sai tarvittaessa epäonnistumisenkin tuntumaan voitolta.

Päätin rohkaistua, vedin syvään henkeä ja hyppäsin veteen. Kiljaisin hiukan, kun kylmä vesi syleili minua joka puolelta, mutta samalla kuitenkin tunsin oloni koko ajan turvalliseksi. Totutellessani veteen nostin katseeni altaan yläpuolella levittäytyville penkkiriveille. Näin sieltä hymyilevän äitini, joka piteli Douglas-vauvaa ja vilkutti minulle hänen kädellään. Minäkään en voinut olla virnistämättä. Tämä oli ollut mahtava idea. Pystyin jo muutaman uimatunnin jälkeen selvästi huomaamaan, kuinka paljon pelkoni vettä kohtaan oli vähentynyt.

Kun katsoin taas veteen, näin ystäväni Abigailin ilmestyneen viereeni nauraen.
”Otetaanko kisa, Ellie?” hän kysyi ja minä nyökkäsin innokkaasti. Lempijuttuni uimakoulussa oli vapaa-aika aina ennen varsinaisen opetuksen alkua. Herra Collins piti huolen siitä, että meille jäi hyvin aikaa leikkiä keskenämme ja ihan vain nauttia vedessä olemisesta. Abigail ja minä uimme kilpaa altaan läpi, enkä muistanut milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon. En myöskään muistanut, milloin olisin viimeksi voittanut Abigailin uimakilpailussa. Tänään minusta vain tuntui, että olin paljon ketterämpi kuin yleensä ja liikuin vedessä tavallista nopeammin ja sulavammin.

Abigailin nauruun sekoittui tuulikellojen helinää. Se sekoittui kauniisti uimahallin muihin ääniin ja ajattelin että voisin hyvinkin kuunnella sitä vaikka ikuisesti.

Hetkinen... Tuulikelloja? Eikö niillä ollutkin joku merkitys minulle?

Sitten huomasin luonnottoman oloisen tuulenvireen, joka puhalsi uimahallin läpi. Tietenkin. Tämä oli unta. Minua harmitti hiukan. Tällaista unta olisin mielelläni nähnyt ilman tietoisuuttakin. Herra Collinsin uimatunnit kuuluivat rakkaimpiin lapsuusmuistoihini.

Syöksähdin kohti altaasta ylös vieviä portaita. Olin juuri muistanut edellisöisen kehotuksen seurata tuulta ja antaa sen viedä minut jonnekin, missä saisin lisää tietoa unimaailmasta. Sen minä aioin tehdä nyt ja minun olisi helpompi keskittyä jossain muualla kuin meluisien lasten keskellä. Päätin mennä suihkutilaan, sieltä voisin ajatuksen voimalla kadottaa kaikki paikalla olevat ihmiset – joita olisi varmasti huomattavasti vähemmän kuin altaalla.

”Mihin sinä menet?” Abigail huusi perääni. Minun teki mieli sanoa hänelle jotain ilkeää, mutta ymmärsin kyllä ettei se muuttaisi mitään. Tämä Abigail oli minun alitajuntani luomus; sille raivoamalla en muuttaisi sitä mitä välillämme myöhemmin tapahtuisi. Hetken aikaa toivoin, että olisin voinut vielä olla kahdeksanvuotias ja uimatunnilla Abigailin kanssa, tietämättä mitään tulevaisuuden murheista.

”Eleanor Victoria!” kuulin herra Collinsin huutavan juuri kun ryntäsin sisään suihkuhuoneeseen. Siitä minulle jäi hiukan huono omatunto, vaikka tiesinkin ettei hän ollut todellinen.

Kuvittelin suihkuhuoneen tyhjäksi heti astuessani sinne ja se toimi. Yksi suihkuista oli päällä, mutta se ei haitannut minua. Veden ääni tuntui päinvastoin auttavan minua rauhoittamaan mieleni ja keskittymään. Ilmeisesti minulla oli tämän unen hallinnasta parempi ote kuin parista edellisestä. Suljin silmäni ja mietin miten olin sen viimeksi tehnyt. Yritin kuvitella sen tulvan, josta olin ollut pakenemassa. Muistin selvästi, kuinka olin kuvitellut itseni painottomaksi kuin höyhen, ja tein saman nyt. Pian tunsinkin jo tuulen tarttuvan minuun. Se oli onnistunut!

Hymyilin itsekseni ja yritin muistella, mitä olin seuraavaksi tehnyt. Se oli jo vaikeampaa. Olin ollut niin sekaisin helpotuksesta, etten muistanut selvästi mitä olin tuulen mukana matkatessani ajatellut. Lisäksi jatkuva korviahuumaava humina ja pyöriminen eivät auttaneet yhtään.

Ennen kuin ehdin miettiä enempää törmäsin johonkin kovaan. Päättyisivätkö unimatkani joka kerta siihen, että osuisin kipeästi johonkin? En tiennyt tulisinko ikinä tottumaan siihen.

Ovi oli vanhanaikainen ja tehty kauniista puusta. Siihen oli kaiverrettu erilaisia kuvioita, kuten hiljalleen liikkuvia eläimiä, minulle tuntemattomia symboleja ja rönsyileviä kasveja. Oliko tämä se tiedonlähde? Tartuin oven viileään, messinkiseen kahvaan. Avasin sen ja astuin sisälle huoneeseen, jonka lattia oli kiiltävää, liukasta kristallia ja seinät lasia.

Samassa ovi katosi ja niin katosi tuulikin. Ärsyttävä pimputus täytti tajuntani. Jos olin ikinä ennen ajatellut, että oli huonoin aika ikinä herätyskellon soimiselle, peruin puheeni. Mikään aika ei nimittäin voinut olla huonompi kuin tämä.


A/N2: Jokainen selkouniharrastaja tietää että näinkin voi joskus käydä  ;D Just kun on tapahtumassa jotain kivaa niin herää. Esim. oma ihan eka selkouneni päättyi aikanaan siihen kun äiti kaatoi kodinhoitohuoneessa pyykkitelineen ja meteli oli sitä luokkaa että pelkäsin maailmanlopun tulleen.

Sielulintu:
No niin, lopulta ehdin kommentoimaankin, kun ensimmäisestä luvusta lähtien olen sitä suunnitellut :D Mutta siis tykkään tämän ideasta tosi paljon. Kaikki uniin liittyvä on tosi kiehtovaa, ja unet yhdistettynä kiinteäksi osaksi tarinaa houkutteli saman tien myös lukemaan. Selkounet on kiehtova aihepiiri, ja sen ottaminen tähän mukaan on todella mielenkiintoinen elementti!

Tässä toimii hyvin uni- ja valvemaailman tasapaino. Unista ja niiden toimintamekanismeista saa tietää koko ajan pikkuhiljaa lisää samalla, kun ne valkenevat henkilöillekin. Toisaalta on kiva, että ei liikuta pelkästään unissa, vaan ihan sitä valvemaailmaa teatteriprojekteineen ja ihmissuhteineen kuvataan myös.

Henkilöt on myös elävän oloisia ja oikeasti persoonallisuuksia, mikä auttaa muistamaan nopeasti, kuka on kuka. Kivalla tavalla henkilöt on myös erilaisia, mikä taas luo moninaisuutta henkilöporukkaan.

Sun kuvaus on todella elävää, ja tosiaan tähän uppoutuu ihan kokonaan. Unissa olemisen kuvaukset on myös todella uskottavia. Niissä jotenkin näkyy hyvin sellainen tietty unelle tyypillinen outo logiikka. Periaatteessa syyn ja seurauksien suhteita on, mutta silti asiat saattaa muuttua yhtäkkiä, paikat ja ajat sekoittuu ja yhtäkkiä tilanne onkin jo täysin muuttunut. Tätä on todella kiva lukea, ja mielenkiinnolla jään odottelemaan jatkoa! :)

Uniprinsessa:
Sielulintu: Kiva että olet tykännyt unien ja todellisen maailman yhdistelystä. Itsekin tykkään siitä, mutta alkuun vähän arvelutti että pitääkö ihmiset sitä tylsänä kun ajattelin että useimmat varmaan alkavat lukea nimenomaan tämän uniaspektin vuoksi. Mukava kuulla kuitenkin että ainakin sun mielestä se toimii tässä tarinassa hyvin! Helpottavaa myös kuulla että hahmot on kiinnostavia ja heillä on selkeästi erilaiset luonteet. Yksi lempiasioistani minkä tahansa tekstin luomisessa on nimenomaan hahmojen suunnittelu, joten tuntuu aina palkitsevalta kuulla että oma vaivannäkö on tuottanut tulosta.

Unista on ollut kyllä tosi hauska kirjoittaa ja keksiä erilaisia unia, ne kun voi olla ihan millasia vaan. Itse muistan helposti omia unia ja olen ajoittain pitänyt unipäiväkirjaakin, joten mulle unien tyypilliset kulut kaikkine absurdiuksineen ja epäloogisuuksineen on elämän varrella tulleet hyvinkin tutuiksi. Ja ihana myös tietää että asioiden selviäminen vähitellen on toiminut, siihen pyrinkin koska onhan se paljon hauskempaa kun kaikki ei selviä heti. Kiitos kommentista!

Uniprinsessa:
A/N: Saattepa nyt kuitenkin tällä viikolla luvun vaikka uhkailin viimeksi että tämä viikko saattaa jäädä väliin. Niin meinasi tosiaan käydäkin koska tähän aamuun mennessä tätä lukua oli valmiina vasta reilut parisataa sanaa. Tän iltapäivän aikana kuitenkin iski inspiraatio ja kirjoittelin luvun loppuun, joten julkaisenpa sen nyt myös heti kun keskiviikko kerran on. Tästä tuli vaihteeksi sellainen luku josta itsekin pidän. Uhkailu ei muuten lopu vielä tähänkään, sillä saatan ensi viikon pitää joulutaukoa riippuen kiireestä ja kirjoitusinspiraation määrästä. Mutta sen näkee sitten.


Luku 4
Vain vanha tarina

Iltapäivällä kun astuimme Matildan kanssa sisään ovesta, äiti oli heti vastassa höpöttämässä.
”Onpa hauskaa nähdä sinua taas, Matilda! Hienoa että vanhempasi sallivat sinun tulla päivälliselle!”
”Minustakin on kiva nähdä taas Laura”, Matilda intoili ja oli tapansa mukaan erittäin hyvällä tuulella tullessaan meille. Minä epäilin että hänen ilonsa johtui suureksi osaksi siitä, että hän tiesi pääsevänsä pois vanhempiensa luota yhdeksi yöksi.

”Victoria, mene tekemään hiuksillesi jotain! Ja käy etsimässä joku kiva mekko yllesi”, äiti jatkoi puhetulvaansa ja väisti ovensuusta päästääkseen meidät sisään. Douglas kuitenkin ilmestyi heti seuraavana oviaukkoon.
”Minä siivosin lattian leluista, Matilda, jotta sinä et kompastu mihinkään. Minä tein sen ennen kuin Vicky ehti edes pyytää”, Douglas sanoi leveä virne kasvoillaan. Hän oli silmin nähden ylpeä toiminnastaan. Me hymyilimme hänelle ja astuimme eteisestä peremmälle taloon.

”Menehän nyt tekemään kuten pyysin, Victoria”, äiti sanoi tiukasti. ”Laura ja Dennis tulevat noin puolen tunnin päästä.”
”Nehän ovat vain Laura ja Dennis”, tuhahdin. ”He ovat nähneet meidät jos jonkinlaisissa vaatteissa. Ei heidän takiaan tarvitse hienostella.”
”Totta kai meidän on nähtävä vaivaa! Hehän tulevat Hampsteadista asti”, äiti touhotti. Hän vaikutti innostuneelta päivällisestä, mutta myös hermostuneelta. Vaikka päivällisvieraat olisivat kuinka tuttuja, hän ei koskaan tyytynyt mihinkään muuhun kuin täydellisyyteen.
”Hampsteadista asti? Puhut kuin he tulisivat tänne Australiasta”, mutisin itsekseni kävellessäni ylös portaita kohti huonettani. Kuulin äidin kysyvän Matildalta tahtoisiko hän teetä odotellessaan.

**************''

”Mitäs sinun rakkauselämällesi kuuluu, Eleanor?”
Olin osannut odottaa tätä klassista isosiskokysymystä. Valitettavasti Laura joutuisi tällä kertaa kuitenkin pettymään. Sillä rintamalla ei ollut tapahtunut mitään vähään aikaan – lukuunottamatta Zoen kanssa käytyä selkkausta.

”Ei ole mitään kerrottavaa. Sori vaan, Laura”, sanoin, vaikken oikeasti ollut asiasta yhtään pahoillani.
”No onhan nyt jotain oltava! Abigailin lähdöstähän on jo vuosi!” Laura huudahti ja osoitti minua muka syyttävästi haarukallaan. ”Mene eteenpäin, sisko, hän ei tule takaisin ja sinä joudut hyväksymään sen ennemmin tai myöhemmin. Miksi pitkität sitä ja teet siitä vain vaikeampaa itsellesi?”
”Noniin, eiköhän tämä riitä. Anna hänen nyt jo olla”, Lauran vieressä istuva Dennis toppuutteli tyynesti, mutta Laura vain mulkoili häntä. Matilda näytti hiukan kiusaantuneelta. Minua harmitti, että hän oli joutunut tämän nolon keskustelun keskelle. Näin selvästi, että hän yritti keskittyä ruokaansa ja olla seuraamatta keskustelua, mutta keskustelu oli niin kovaääninen ettei sitä mitenkään voinut olla väkisin kuuntelematta. Douglas sen sijaan näytti lähinnä tylsistyneeltä ja leikki limsalasissaan olevalla pillillä. No sentään yksi meistä ei ollut kiusaantunut.

”No ensinnäkin”, aloitin määrätietoisella äänellä. Jos Laura kerran halusi keskustella aiheesta, niin mikäs siinä. ”Minun seurustelemattomuuteni ei liity Abigailiin millään tavalla. Se juttu on loppuun käsitelty jo kauan sitten.”

Se oli täysin totta. En ollut helposti anteeksiantavaa tyyppiä, ja Abigailin päätös muuttaa vanhoillisten, erittäin uskonnollisten vanhempiensa kanssa toiselle puolelle maata sen sijaan että olisi aloittanut oman elämänsä täällä sai minut vihaamaan häntä. Hänen vanhempansa olivat onnistuneet manipuloimaan hänet muuttamaan kanssaan saatuaan vahingossa tietää salasuhteestamme. Minun vanhempani olivat tarjoutuneet majoittamaan hänet kotiimme kunnes hän löytäisi oman asunnon lähistöltä, mutta se pelkuri oli mielummin pysytellyt vanhempiensa helmoissa; hän ei edes pitänyt vanhemmistaan tai allekirjoittanut heidän uskonnollisia näkemyksiään. Hänelle oli tarjottu mahdollisuutta aloittaa uusi elämä, mutta hän oli ollut liian heikkoluontoinen tarttuakseen siihen. Sellaiset tytöt eivät viehättäneet minua vähääkään, joten en lopulta juurikaan edes surrut hänen lähtöään. Hän teki oman valintansa ja kärsisi siitä vielä.

”Ja toiseksi”, jatkoin palauttaen huomioni ympärilläni oleviin ihmisiin, ”minun yrityksenpuutteeni ei ainakaan ole ongelma. Itse asiassa minä säikytin juuri viime viikolla yhden tytön niin pahasti ettei hän uskaltanut tulla tänään teatteriharjoituksiin.”

Laura nauroi niin että meinasi tukehtua juomaansa. Douglas hihitti ja Matilda näytti entistäkin kiusaantuneemmalta. Hän alkoi pikkuhiljaa vaikuttaa siltä, että melkein jo katui tuloaan ja olisi mielummin ollut missä tahansa muualla.
”No seuraavaa vaan kiikariin sitten, vai mitä?” Laura naureskeli iloisesti. ”Viime viikolla? Etkö ole sen jälkeen löytänyt ketään toista kiinnostavaa?”
Millaisena pelurina hän minua oikein piti?

”Eleanor sai Nancyn roolin Oliver-musikaalissa!” Matilda kiirehti vaihtamaan puheenaihetta.
”Ihanko tosi?” Laura ja äiti kysyivät yhteen ääneen. Heitä oli niin helppo harhauttaa. Olin kiitollinen siitä, että Matilda oli päättänyt keskustelun minun rakkauselämästäni riittävän siltä erää. Hänen helpottunut ilmeensä aiheenvaihdoksen mentyä täydestä pöytäseurueeseen hymyilytti minua.

”Mikset kertonut heti?” isä kysyi ja laski haarukkansa alas.
”Ajattelin, että kertoisin päivällisen jälkeen. Kaikilla oli niin kiire valmistella sitä ja...”
”Höpsistä!” äiti tuhahti. ”Tietysti sinun olisi pitänyt kertoa heti. Hieno suoritus, Victoria!”
”Mikä suoritus?” Douglas mutisi. ”Ei hänen tarvinnut tehdä sen eteen mitään. Alex vain päättää ne roolit ja sillä selvä.”
”Olet vain kateellinen kun et itse ole mukana näytelmässä”, Dennis kiusoitteli lempeästi.
”Teatteri on tyttöjen juttu”, Douglas puhisi ja kaikki nauroivat. Dennis kuitenkin korjasi Douglasia ja kertoi nauttivansa itse suuresti yliopiston teatteriesityksistä. Douglas, joka lähes jumaloi Dennisiä, näytti mietteliäältä kuultuaan tämän.

”Yliopistosta tuli mieleeni”, Laura sanoi suu täynnä ruokaa, ”että minun piti kertoa teille jotain kiinnostavaa mihin törmäsin tehdessäni sukututkimusta tehtävää varten kirjastossa.”
Matilda näytti heti kiinnostuneelta ja sanoi: ”Minä ainakin olen pelkkänä korvana.”
Minunkin kiinnostukseni heräsi heti. Olisi mukavaa puhua vaihteeksi jostain, mikä ei liittynyt minuun millään tavalla. Sitä minun ei kuitenkaan olisi pitänyt vielä juhlia.

”Minä etsin tietoa esivanhemmistani laajaa sukupuuta varten. Löysin erään Alice Winchesterin, joka eli 1700-luvun lopulla täällä Lontoossa. En etsinnöistä huolimatta löytänyt hänestä kuin vähän tietoa, mutta häntä pidettiin ilmeisesti jonkinlaisena noitana, shamaanina tai henkiparantajana. Jotkut väittivät, että hän pystyi muokkaamaan ihmisten ajatuksia näiden unien kautta.”

”Tuo on varmasti vain sen ajan naisten hömpötyksiä jonka he keksivät tehdäkseen elämästään kiinnostavampaa kutomisen ja miesten jahtaamisen ohella”, isä totesi heti Lauran lopetettua. ”Se nainen oli vain hullu, siinä se.”

Minä en ollut siitä niinkään varma. Yritin vaikuttaa riittävän välinpitämättömältä, jotten herättäisi muissa epäilyksiä. Se oli kuitenkin vaikeaa. Minulle tuo oli niin paljon enemmän kuin vain pölyisestä kirjasta löytynyt epämääräinen tarinanpätkä.

”Mitä hänelle sitten tapahtui?” ikuinen historiaintoilija Matilda kysyi haltioissaan. Aiemmasta kiusaantumisesta ei näkynyt hänessä enää jälkeäkään.
”Hänet varmaan teloitettiin noituusepäilyjen vuoksi”, isä arvasi.
”Enpä usko”, Laura sanoi mietteliäänä.
”En minäkään. Noitavainot kiellettiin Britanniassa lailla vuonna 1735, joten jos hän kerran eli vuosisadan loppupuolella ei noitavainoja enää hänen elinaikanaan sallittu”, Matilda kertoi posket innosta helottaen.
”Mistä sinä tiedät tuon?” Douglas kysyi ihaillen ja Matilda punastui entisestään.

”Hän on oikeassa”, Laura sanoi hymyillen. ”Alicesta ei löydy myöhempiä mainintoja sen jälkeen kun ihmiset alkoivat epäillä hänen käyneen heidän unissaan. En löytänyt mitään tietoa siitä, mitä hänelle mahtoi lopulta tapahtua.”

Jostain syystä minun ruokahaluni oli tiessään. Tämän tarinan kuuleminen oli saanut minut ahdistumaan ja koin yhtäkkiä pakottavaa tarvetta selvittää sen loppu. Kenelläkään muulla pöydässä ei kuitenkaan tuntunut olevan mitään käsitystä sisäisestä myllerryksestäni.

”Laura, autatko minua matikassa kun olemme syöneet?” Douglas kysyi.
”Tietysti”, Laura vastasi, aina innokkaana käyttämään opettajantaitojaan.
”Olisit voinut pyytää minultakin”, sanoin ja esitin loukkaantunutta. Tällainen leikkimielinen kinastelu sai aivoni harhautumaan pois juuri kuulemastani.
”Enkä olisi. Sinä olet surkea matikassa”, Douglas vastasi täysin vakavana ja minä en voinut kieltää sitä, vaikka uskoin kyllä pystyväni 7-vuotiaan tasoisiin laskuihin. Koko pöytäseurue purskahti nauruun ja loppupäivällisen ajan tunnelma oli taas huomattavasti kevyempi.

*************

Loppuruokailu sujui ongelmitta jopa minun osaltani, vaikken maistanutkaan mitään mitä laitoin suuhuni. Olin juuri ymmärtänyt että minun unissani tapahtui jotain merkillistä, joten seuraavan pommin pudottaminen olisi saanut mielestäni odottaa vielä vähän aikaa.

Illalla istuin huoneessani katse liimattuna tietokoneen näyttöön. Matilda oli suihkussa, ja koska hän oli käynyt luonani niin usein, en ollut huolissani hänen pärjäämisestään. Hän kyllä löytäisi takaisin huoneeseeni kun olisi valmis.

Olin päättänyt tehdä heti mahdollisuuden saatuani lisää tutkimusta Lauran mainitsemasta Alice Winchesteristä. Olin varma, ettei Laura itse ollut tajunnut etsiä lisätietoa netistä. Hän suosi yleensä tutkimuksissaan kirjoja, mitä yleensä pidin suuressa arvossa, mutta joskus netistä etsiminen kävi vain niin paljon nopeammin kuin loputtoman yliopistokirjaston tonkiminen. Varsinkin nyt, kun kyseessä oli näinkin tärkeä asia. Sitä paitsi Laurahan oli sanonut ettei kirjastosta ollut löytynyt enempää tietoja kuin ne mitä hän oli meille kertonut, ja jos Laura ei niitä kirjastosta löytänyt niin ei sitten kukaan.

Kuulin huoneeni oven aukeavan. Minun ei edes tarvinnut kääntyä katsomaan sinnepäin tietääkseni Matildan palanneen suihkusta.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi suljettuaan oven takanani. Hän oli ilmeisesti kuullut minun näpyttelevän tietokoneen näppäimistöä.
”Etsin tietoa Alice Winchesteristä. Valitettavasti nimen yleisyyden vuoksi on vaikea löytää juuri oikeaa henkilöä”, sanoin hiukan turhautuneesti.
”Kerro heti jos löytyy jotain”, Matilda sanoi ja kuulin hänen etsivän jotain laukustaan.
”Voit muuten vaihtaa yöpuvun rauhassa. Katson tietokonetta, en sinua”, totesin tajutessani Matildan todennäköisesti kaivelevan laukusta yövaatteitaan.

”Enpä olisi uskonut, että näin monta Alice Winchesteriä valmistuu joka vuosi amerikkalaisista lukioista”, tuhahdin ja olin jo aikeissa pamauttaa koneeni kiinni. Juuri silloin silmiini osui jotain.

Se oli pätkä blogipostauksesta, jonka oli kirjoittanut paikallinen camdenilainen naishistorioitsija. Olin joskus selaillut kyseistä blogia koulutehtäviä varten, mutta en ollut koskaan pysähtynyt kunnolla lukemaan sitä. Lukiessani pätkää minun oli pakko myöntää, että teksti oli mukaansatempaavaa ja merkitsin blogin kirjanmerkkeihini myöhempää tutkimista varten. Postaus käsitteli menneen ajan (ja vähän nykyajankin) ihmisten tapaa tuomita kaikenlainen erilaisuus selvittämättä kunnolla faktoja ensin.

”Erityisesti naiset joutuivat usein virheellisten syytösten uhreiksi. Jotkut teistä ovat esimerkiksi saattaneet kuulla Alice Winchesterin tapauksesta, jossa joku mies keksi väittää naisen käyneen unissaan ja yrittäneen manipuloida hänen ajatuksiaan. Sen jälkeen Alice passitettiin saman tien mielisairaalaan, jossa hän sai viettää loppuikänsä. Minusta tässä on kyse vain ilmiselvästä maskuliinisen ylpeyden loukkaantumisesta. Ajat ovat kyllä muuttuneet, mutta miehet eivät.”

Luin pätkän Matildalle ja me naureskelimme sille hetken. Ainakin nyt tiesin mitä Alicelle oli tapahtunut, vaikkei se yhtään helpottanut tarinan minussa aiheuttamaa ahdistusta. Hän oli joutunut mielisairaalaan, ja vaikka tiesin aikojen olevan erilaiset kuin silloin, en voinut olla miettimättä kävisikö minulle vielä samoin.   
 
”Eli siis joku jätkä vain yritti korjata egoaan levittämällä juoruja”, Matilda sanoi hetken päästä. ”En usko että Alicella oli yhtään mitään erikoiskykyjä. Tuolla tavalla liian omapäisiksi luokiteltuja naisia kohdeltiin siihen aikaan. Jos et tehnyt niin kuin joku käski, sinut passitettiin loppuiäksesi jonnekin mahdollisimman kauas yhteiskunnalta piiloon ja unohdettiin sinne.”
”Niin”, mutisin sulkiessani konettani. Matilda näytti täysin vakuuttuneelta siitä, että kyseessä oli tosiaan vain viattomaan naiseen kohdistunut kosto, mutta minä en saanut mielestäni tunnetta että siinä piili jotain muutakin.
 

A/N2: Huvittaa nyt nämä Matildan nippelitiedot Englannin historiasta, kun itse oon aika samanlainen. Tuli ihan mieleen eilinen keskustelu jossa kysyin ystävältäni että mitä hän tietää Englannin historiasta 1500-luvulla ja hän vastasi ettei mitään ja mä olin ihan yllättynyt siitä  ;D Mutta välillä tosiaan pääsee unohtumaan ettei kaikki ole yhtä historianörttejä kuin minä itse.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu