Originaalit > Pergamentinpala

Uneen kätketty, K-11, luvut 14/?

<< < (3/8) > >>

Roseliini03:
Ensinäkin erittäin hyvät luvut sekä 3 että 4.
Todella mukavasti oot ripotellut hahmojen omaa historiaa tarinaan.
Joka luvussa oppii jotain uutta ja tarina pitää erittäin hyvin otteessaan.
Toiseks ei mun tarvitse opetella mitään englannin historiasta, kun sä kerrot mulle kaikki oikeesti mielenkiintoiset asiat kuitenkin.  ;D

Uniprinsessa:
Roseliini03: Just tuo on ollut tarkoituksenakin että hahmoista ja maailmasta oppii pikkuhiljaa lisää tarinan edetessä, hyvä jos se on toiminut ja tarina etenee sopivaa tahtia. Kiitos kommentista! Tähän vielä sellainen yleinen ilmoitusasia että nyt on ollut vähän pidempi joulun ja uudenvuoden tauko, ensi viikoksi yritän taas saada uuden luvun kirjoitettua.

Uniprinsessa:
Luku 5
Päin seiniä

Ainoat kuulemani äänet olivat ilmastoinnin humina ja Matildan pehmeä hengitys. Kello oli jo pitkälti yli puolenyön, ja minusta tuntui että olin maannut sängyssä valveilla tuntikausia. Lauralla oli ollut koko loppuillan kädet täynnä töitä hänen auttaessa Douglasia läksyissä, joten hän ei ollut kaivannut seuraani enää päivällisen jälkeen. Olimme Matildan kanssa päättäneet käydä nukkumaan aikaisin, sillä edellispäivä oli ollut niin tapahtumarikas. Uskoin Matildan nukahtaneen melkein heti, mutta minä en ollut ollut yhtä onnekas. Mieleni ei antanut minun rentoutua.

Kuultuani mitä Alice Winchesterille oli tapahtunut olin aina vain iloisempi etten ollut kertonut uudesta kyvystäni kenellekään. Vaikkei enää elettykään 1700-luvulla, minä jos kuka tiesin miten konservatiivisiksi ihmiset saattoivat ajoittain heittäytyä jos kyseessä oli heille ennestään tuntematon asia.

Aloin käydä epätoivoiseksi. Painoin silmäni kiinni ja yritin kuvitella jotain rentouttavaa. Tätä tekniikkaa olin välillä käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä tämänkaltaisina unettomina öinä. Kuvittelin kesäisen, hiljaisen rannan aaltojen liplatuksineen ja suolan tuoksuineen. Matilda kääntyi patjallaan ja minun keskittymiseni herpaantui lähes saman tien. Mahtavaa.

Silloin sain idean. Nyt minulla olisi loistava tilaisuus päästä tutkimaan unikykyjäni paremmin, ja samalla voisin seurata niiden vaikutusta toiseen nukkujaan. Minä aioin yrittää päästä sinä yönä Matildan uneen. Siellä suunnitelmani oli alkaa kokeilla kykyni rajoja ja selvittää, mitä pystyisin muuttamaan ja mitä en.

Suljin taas silmäni ja palasin mielikuvissani muutaman yön takaiseen tulvauneen. Olin tajunnut koko skenaarion olevan unta, yrittänyt auttaa Matildaa ja sitten... miten olin tarkalleen toiminut joutuessani äitini uneen? Nyt pystyin miettimään asiaa paremmin kuin edellisyönä tuulipyörteessä. Mitä minä olin silloin tulvaunesta lähdettyäni tehnyt? Olin rauhoitellut itseäni ja... tosiaan! Olin ajatellut sitä, miten äitini oli varmasti todellisuudessa ihan turvassa. Oliko se ajatus kohdistuen äitiini vienyt minut hänen uneensa? Olisi se ainakin kokeilemisen arvoista.

Minä hymyilin itsekseni ja aloin innostua. Minun olisi yritettävä parhaani mukaan tajuta näkeväni unta, muuten koko suunnitelma menisi mönkään. Kuvittelin taas merta, sillä tiesin että liika innostuminen saisi minut vain entistä virkeämmäksi enkä sitten ainakaan nukahtaisi. Kuvittelin kasvojani lämmittävän auringon, hiekan jalkojeni alla...

***********

Käteni tuntuivat siltä, että jäätyisivät kohta ja tippuisivat pois. Miksen ollut ottanut mukaan kunnon hanskoja? Tai siis olin kyllä ottanut, mutta Skotlannin pureva kylmyys olisi ilmeisesti vaatinut monet hanskat päällekäin. Minua ahdisti, kun katselin muita laskettelijoita mäessä ja hiihtohisseissä. Jotenkin selittämättömästi minusta tuntui jo tässä vaiheessa siltä, ettei tässä kävisi hyvin. Yritin kuitenkin muuttaa asennettani, sillä tiesin pelkoni todennäköisesti johtuvan vain siitä etten itse ollut koskaan ollut kovin urheilullinen – tanssi oli ainoa poikkeus - enkä todellakaan ollut koskaan ennen lasketellut.

Jos minulta olisi joku kysynyt mitä haluaisin tehdä teatteriryhmän vuosittaisella retkellä en olisi todellakaan valinnut laskettelua. Olin kuitenkin koko matkan ajan yrittänyt esittää iloista ja olla pilaamatta muiden iloa, sillä jostakin minulle täysin käsittämättömästä syystä monet ystäväni tuntuivat olevan innoissaan. Jaksoin yhä elätellä toiveita siitä, että minäkin voisin alkaa jopa pitää laskettelusta kunhan vain pääsisin alkujännityksestä eroon.

Hiihtohississä istuin Susanin vieressä.
”Pelottaako?” hän kysyi ilkikurisesti virnuillen.
”Hyvähän sinun on siinä virnistellä”, tuhahdin muka vihaisesti. Susanin perhe kävi harva se vuosi laskettelureissuilla, joten tietenkään häntä ei jännittänyt lainkaan.
”Uskon että jos pääsen ehjänä ensimmäisen laskun loppuun niin pystyn jatkossa olemaan rennompi”, jatkoin yrittäen tavoitella kepeää äänensävyä. Susan hymyili ja nousi hissistä tottuneesti samalla kun minä kompuroin vieressä. Pitikö Susanin osata tämäkin minua paremmin? No, ainakin hän oli hissimatkan aikana rennolla jutustelullaan saanut osan jännityksestäni katoamaan. Se kuitenkin palasi melkein saman tien katsellessani alas rinnettä. Muut laskijat ympärilläni näyttivät siltä, ettei heillä ollut mitään ongelmia. Osalla heistä oli siivet. Tunsin oloni orvoksi ja minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä että olin täysin väärässä paikassa. Olisin paljon mielummin ollut mökissämme lukemassa kirjaa tai kuuntelemassa musiikkia.

Heti aloittaessani laskun tiesin että se päättyisi huonosti. Yritin muistella oppaan sanoja suksikontrollista ja oikeanlaisesta painon siirtelystä. Joku tuli takaani vauhdilla, jonka en olisi uskonut olevan edes mahdollista. Yritin väistää, ja rinteen raja-aita lähestyi uhkaavasti. Yhtäkkiä olinkin jo laskenut suoraan sitä päin. Tunsin näön sumentavan kolauksen päässäni ja jalkani rusahti inhottavasti. Kuulin jostain kaukaa huutoja.

Hetkeen en tajunnut mistään mitään, ja kun seuraavan kerran avasin silmäni makasin ruohikolla yläpuolellani mustahiuksinen nuori ensihoitaja.
”Miksi sinulla on talvivaatteet? Nythän on kesäkuu, rakas”, nainen sanoi hämmentyneenä ja katseli minua silmät suurina. Pääni oli edelleen pyörällä enkä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.
”Tässähän oli äsken laskettelurinne”, mutisin itsekseni. Tuulenvire pörrötti hiuksiani hellästi.
”Taidat olla aika pyörällä päästäsi vielä”, ensihoitaja naurahti ystävällisesti hymyillen, mutta minä en enää kuunnellut. Kipu päästäni ja muualtakin kehostani oli kadonnut. Hyppäsin pystyyn ja muistin tehtäväni. Minun oli mentävä Matildan uneen.

Viimeisimmillä kerroilla minua ei ollut enää vallannut tunnekuohu tajutessani olevani unessa. Näiden muutaman päivän aikana sitä oli tapahtunut niin usein, että olin jo melkein tottunut siihen. Ensi töikseni hävitin lasketteluvarusteet, jotka olivat erittäin tukalat helteisessä kesäsäässä. En enää ikinä halunnut vetää sellaisia ylleni. Unen tapahtumat olivat oikeasti sattuneet kaksi vuotta sitten ollessani teatteriryhmän kanssa Skotlannissa laskettelemassa. Olin saanut pahan aivotärähdyksen ja murtanut jalkani törmättyäni aitaan, ja olin joutunut sen seurauksena viettämään monta päivää sairaalassa kaukana kotoa. Tämäkin oli yksi niistä painajaisista, joita näin toistuvasti ja joista en tiennyt pääsisinkö ikinä eroon.

Ensihoitaja oli kadonnut ja nyt olin yksin jollakin aavalla peltoalueella, jossa en nähnyt ympärilläni muuta kuin heinää ja kaukaisia taloja. Panin hyvilläni merkille, että tämä olisi erittäin hyvä paikka keskittyä. Suljin silmäni ja kuvittelin pellolla puhaltavan tuulen nostavan minut jälleen kerran ilmaan. Kun pyörre alkoi tuttuun tapaan kuljettaa minua, kuvittelin Matildan mielessäni. En ollut vielä täysin perillä siitä, miten intensiivistä keskittymistä unimatkustus vaati, joten varmuuden vuoksi pinnistin kaiken keskittymiseni häneen. Oletin taas tupsahtavani keskelle jotakin erikoista unikohtausta, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain aivan muuta.

Marmorimuuri ilmestyi eteeni kuin tyhjästä. Se näytti jatkuvan loputtomiin enkä nähnyt siinä minkäänlaista aukkoa, reikää tai ovea. Katselin hämmentyneenä ympärilleni. Allani ei ollut mitään, leijuin vain ilmassa ja seinä oli edessäni. Samassa kuulin jyminää takaani ja kääntyessäni katsomaan sinne koin vielä toisen, suuremman järkytyksen.

Toinen identtinen seinä lähestyi minua. Se tuli jylisten takaapäin minua kohti ja yhdessä pakokauhun täyteisessä hetkessä tajusin, että tulisin liiskaantumaan kahden muurin väliin. Ajatus oli kauhistuttava vaikka tiesinkin ettei unessa voinut tapahtua mitään sellaista mikä satuttaisi minua tosielämässä. Myytti siitä, ettei unessa voinut tuntea kipua, oli kuitenkin täysin väärä ja minä tiesin sen pitkästä kokemuksesta.

Seinät puristuivat ympärilleni joka suunnasta. En saanut henkeä. Minusta tuntui, että tukehtuisin. Yritin pyristellä pakoon mutten päässyt mihinkään. Yritin huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt.

**********

Heräsin huohottaen lakanakasan keskeltä. Vaikka seiniä ei enää näkynyt missään, hetken minusta tuntui silti vielä siltä kuin ne puristaisivat minua yhä joka puolelta. Yritin tasata hengitystäni ja oioin lakanoitani.
”Mitä sinä oikein pyörit?” Matildan uninen ääni kysyi lattialta. Totta kai hänkin oli herännyt aiheuttamiini ääniin. Hän oli erittäin herkkäuninen ja heräsi yleensä pienimpiinkin yllättäviin ääniin ja ympärillään tapahtuviin liikahduksiin.
”En mitään, näin vain pahaa unta. Mene vain takaisin nukkumaan”, sanoin hiljaa vastaukseksi. Minun kurkkuni tuntui hiukan kuivalta, aivan kuin olisin oikeastikin huutanut juuri niin kovaa kuin vain pystyin, joten päätin nousta hakemaan lasillisen vettä.

Hiippaillessani alakertaan mietin äskeistä untani. Miksi olin joutunut seinien puristukseen? Miksen ollut päässyt suoraan Matildan uneen kuten aiemmin äitini uneen? Olinko tehnyt jotakin eri tavalla kuin edellisillä kerroilla? En keksinyt mitään, mikä olisi ollut erilaista.

Samassa muistin parin yön takaisen lentokenttäunen. Siinä olin saanut ohjeen seurata tuulta tiedon lähteelle, ja olin jo kerran yrittänytkin tehdä niin mutta herätyskello oli keskeyttänyt minut juuri kriittisellä hetkellä. Ehkä minun pitäisi yrittää päästä siihen kristallilattiaiseen ja lasiseinäiseen huoneeseen uudestaan, mikä se sitten olikin. Sitä aioin yrittää heti seuraavassa unessa, joka toivon mukaan tapahtuisi vielä samana yönä. Kello oli vasta puoli neljä ja toivoin todella että saisin vielä nukuttua.

Istuessani keittiössä tajusin jotain. Olin ollut koko tämän ajan niin innoissani mahdollisesta uudesta kyvystäni ja muiden uniin astumisesta, etten ollut edes miettinyt mitä siellä saattaisin kohdata. Aloin tuntea syyllisyyttä jo etukäteen kaikkien niiden ihmisten puolesta joiden uniin vielä menisin. Minua lähes hävetti ajatella, että pystyisin tunkeutumaan ihmisten uniin ilman että heillä olisi mitään tietoa siitä että olin ollut siellä. Unet olivat yksiä henkilökohtaisimmista asioista aivoissamme, enkä ainakaan itse todellakaan haluaisi ketään vakoilemaan omia uniani. Entä jos saisin vahingossa unessa selville jonkin erittäin arkaluontoisen salaisuuden jostakin ihmisestä? Ja entä jos kohteeni saisivat jotenkin tietää minun käyneen heidän unissaan? Itse varmasti vihaisin jotakuta, jonka saisin tietää urkkineen alitajuntaani. Olikohan olemassa muita saman kyvyn omaavia ihmisiä? En kai minä voinut olla koko maailmassa ainut. Ja mistä tämä taito oli yhtäkkiä ilmestynyt minulle? Muutama päivä sitten olin vielä nähnyt ainoastaan täysin tavallisia – joskin hyvin eloisia - unia.

Palattuani sänkyyn en saanut enää unta. Syyllisyydentunne sisälläni vain kasvoi. Ymmärsin nyt, ettei minun olisi alkuunkaan edes pitänyt ryhtyä tähän vaan jättää koko asia sikseen ja pysyä vain omissa unissani. Mutta miten minä pystyisin jättämään niin kutkuttavia tilaisuuksia tarjoavaa kykyä käyttämättä? Olin aina ollut utelias ja seikkailunhaluinen ja tiesin kyllä, että vaikka kuinka haluaisin en pystyisi pysymään poissa muiden unista. Tekikö se minusta kamalan ihmisen?

Nämä ajatukset varmistivat sen, etten enää sinä yönä nukkunut silmällistäkään. Aamulla oloni oli sekava ja pääni tuntui kipeältä. Tunnistin kokemuksesta migreenin alkuoireet ja pyysin Matildaa heti aamulla lähtemään kotiin, sillä minusta tuntui etten jaksaisi kenenkään seuraa sillä hetkellä. Perheelleni kerroin tuntevani oloni kipeäksi ja he jättivät minut rauhaan; migreenikohtaukseni olivat tulleet heille vuosien aikana tutuiksi.

Aamiaisen jälkeen palasin sänkyyn rättiväsyneenä. En jaksanut enää ajatella unia tai mitään muutakaan, ja sillä kertaa uudelleen nukahtaminen sujui ongelmitta.

Roseliini03:
Jälleen hyvä luku.
Alun kuvailu unettomuudesta oli samaistuttava.
Tämä toimii myös hyvänä myytinmurtajana unista. Juuri esimerkiksi tuo, että unessa todellakin voi tuntea kipua.

--- Lainaus ---Painoin silmäni kiinni ja yritin kuvitella jotain rentouttavaa. Tätä tekniikkaa olin välillä käyttänyt vaihtelevalla menestyksellä tämänkaltaisina unettomina öinä. Kuvittelin kesäisen, hiljaisen rannan aaltojen liplatuksineen ja suolan tuoksuineen. Matilda kääntyi patjallaan ja minun keskittymiseni herpaantui lähes saman tien. Mahtavaa.
--- Lainaus päättyy ---
Minulle henkilökohtaisesti samaistuttavin kohta.  :D

Uniprinsessa:
Roseliini03: En ikinä ole tajunnut tuota juttua että unissa ei muka vois tuntea kipua ja että nipistämällä itseään voi todistaa olevansa hereillä. Ja siis tuo on kyllä niin moneen kertaan täälläkin koettu että just kun oot nukahtamassa niin naapuri vetää vessan tai ulko-ovi kolahtaa tai jotain vastaavaa ja se se vasta on turhauttavaa. Kiitos jälleen kommentista!

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu