Originaalit > Pergamentinpala
Uneen kätketty, K-11, luvut 14/?
Uniprinsessa:
Nimi: Uneen kätketty
Kirjoittaja: Uniprinsessa eli minä
Ikäraja: K-11
Genret: fantasia, mahdollisesti romantiikkaa (femmeä) ja jotain historiallista myös tarinan edetessä
Yhteenveto: 16-vuotias Eleanor löytää eräänä yönä itsensä unesta, joka ei ole hänen omansa. Vähitellen hänelle selviää, että hänellä on harvinaisia uniin liittyviä kykyjä, joita tutkiessaan hän päätyy syvälle unimaailman salaisuuksiin. Uniseikkailut avaavat Eleanorille täysin uuden, rajattomia mahdollisuuksia tarjoavan maailman, mutta hän joutuu myös pohtimaan monenlaisia suuria kysymyksiä. Mitä voi seurata siitä, jos kulkee ihmisten unissa heidän tietämättä? Mitä salaisuuksia alitajunta voi kätkeä? Mitä tapahtuu, jos Eleanorin kyvyt paljastuvat väärille ihmisille?
A/N: Tätä tarinaa olen pyöritellyt päässäni jo pidemmän aikaa, ja alunperin rupesin kirjoittamaan tätä keväällä englanniksi Wattpadiin. Jotenkin en kuitenkaan hirveästi Wattpadista julkaisualustana pitänyt, joten tarina jäi hautumaan. Nyt olen päättänyt kääntää jo kirjoitetut luvut suomeksi ja jatkaa kirjoittamista eteenpäin. Tarina juontaa pitkälti juurensa omasta jo vuosia kestäneestä kiinnostuksestani selkouniin ja olen myös hyödyntänyt tämän kirjoittamisessa omia kokemuksiani. Toivottavasti tykkäätte ja odottelen innolla kommentteja! Ai niin, olen saanut jonkin verran inspiraatiota Kerstin Gierin Unien kirjat -sarjasta, joka on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjasarjoistani.
Luku 1
Ensimmäinen uni
Lontoossa satoi, mikä ei ollut minulle millään tavalla uutta. Tänä aamuna sää oli muuten vain outo. Sadepisarat osuivat tammikuiseen lumihankeen, mutta eivät sulattaneet lunta tai jättäneet siihen jälkiä. Ne vain ikään kuin upposivat lumen sisään.
”Milloinkohan meillä on ollut viimeksi näin paljon lunta?” vierelläni kävelevä ystäväni Matilda kysyi, kun olimme liikennevaloissa odottamassa, että pääsisimme tien yli.
”Ei varmaan koskaan”, totesin jatkaessamme matkaa. Olisin kyllä paljon mielummin valinnut pelkän lumen kuin tämän kummallisen lumen ja vesisateen yhdistelmän.
”Onko sinulla teatteriharjoitukset tänään?” Matilda kysyi ohittaessamme rivin siistejä viktoriaanisia taloja, melko samanlaisia kuin minun kotini. Jokin ei kuitenkaan tuntunut olevan ihan kunnossa. Jotkut niistä olivat vaihtaneet paikkaa viime näkemältä, jotkut olivat erikokoisia kuin muistin, ja joidenkin seinät olivat oudon väriset. Tajusin tämän hämärästi hetken ajan, mutta pian jatkoimme matkaa ja talot unohtuivat.
”Kuudelta, kuten yleensä”, vastasin Matildan aiemmin esittämään kysymykseen. Koulumme teatteriryhmä, jonka aktiivinen osallistuja minä olin, kokoontui kerran viikossa iltaisin koulun jälkeen. Harjoittelimme myös koulupäivien aikana silloin, kun valmistelimme näytelmää, mutta tällä hetkellä meillä oli vain tavallisia iltaharjoituksia. Tämän kevään näytelmä ei ollut vielä tiedossa.
”Okei”, Matilda sanoi näyttäen hiukan harmistuneelta. ”Ajattelin, että olisimme voineet mennä tänään teelle, jos olisit ollut illalla vapaa.”
”Mennään joku toinen päivä”, sanoin ja hymyilin. Yksi lempitapamme viettää aikaa oli käydä nauttimassa teetä ja leivoksia pienessä ja viihtyisässä kahvilassa, joka oli lähellä kotejamme.
Käveltyämme taas hetken aikaa hiljaisuudessa aloin kuulla hiljaista ääntä. Kun höristin korviani, tajusin äänen tulevan tuulikelloista. Vilkuilin ympärilleni etsien äänen lähdettä, mutta en nähnyt mitään. Nyt ei edes ollut tuulista; oli tammikuun alun kirpeä talviaamu.
”Kuuletko sinäkin tuon?” kysyin Matildalta.
”Minkä?” hän kysyi.
”Tuulikellon. Ja minä kun luulin että sinulla piti olla minua parempi kuulo”, tokaisin ja kuuntelin taas. Ääni kuului yhä. Jotenkin se tuntui tutulta ja... merkitykselliseltä. Unohdin kuitenkin pian tuulikellot, kun Matilda alkoi puhua ranskankokeesta joka hänellä olisi sinä päivänä koulussa.
Jatkaessamme matkaamme huomasimme, että sade alkoi yltyä pienestä tihkusta suorastaan kaatosateeksi.
”Kiirehditään, matkaa ei ole enää paljon”, sanoin Matildalle ja me nopeutimme vauhtiamme. Siinä samassa tuntui, kuin joku olisi kääntänyt valtavan puutarhaletkun täysille taivaalla. En ehtinyt edes juurikaan pelästyä, kun vettä oli jo niin paljon että jalkamme nousivat ylös maasta. Lumi ei ollut vieläkään sulanut, vaan se lillui vedessä ja teki liikkumisesta entistä vaikeampaa.
”Eleanor!” Matilda huusi yhä kasvavan vesimassan kiskoessa häntä entistä kauemmas minusta. Huudahdin säikähtäneenä ja yritin päästä takaisin hänen viereensä.
Pian koko katu oli veden peitossa. Kuulin jonkun huutavan kauhuissaan apua jossain lähettyvillä. Ja silloin minä tajusin sen. Tämä oli tapahtunut ennenkin – useita kertoja.
Se oli unta.
Vaikka olin kokenut tämän saman lukuisia kertoja ennenkin, en koskaan tottunut siihen tunteeseen kun ymmärsin, että kaikki tämä oli vain mielikuvitukseni luomaa pääni sisäistä maailmaa. Toisaalta tunsin aina myös innostusta tajutessani olevani unessa; se tarkoitti, etteivät painajaiset enää olleetkaan niin pelottavia, eikä mikään mitä täällä tapahtuisi voisi oikeasti vahingoittaa minua. Joskus pystyin myös hallitsemaan lähes kaikkea ympärilläni tapahtuvaa, mutta ilmeisesti tämä kerta ei ollut sellainen.
Vesimassat ympärillämme sen kuin yltyivät ja tajusin, että Matilda oli jo liian kaukana, jotta minä olisin voinut auttaa häntä joutumatta itsekin veden alle. Hän ei ole todellinen, muistuttelin itseäni. Oikea Matilda nukkuu tällä hetkellä omassa sängyssään ja näkee toivottavasti jotain paljon miellyttävämpää unta. Silti hänen avunhuutonsa saivat minut tuntemaan huonoa omaatuntoa. Vaikka yritin olla katsomatta, en voinut kääntää katsettani pois hänen huitovista käsistään, joilla hän yritti saada jostain kiinni. En osannut itse edes kuvitella, millaista olisi joutua sokeana ja yksin tuollaisen pyörteen vietäväksi.
Tartuin käsilläni ja jaloillani läheiseen puuhun ja kiskoin itseäni kaikin voimin ylös sen runkoa. Yritin kuvitella itselleni korvatulpat, jotta en joutuisi enää kuuntelemaan ihmisten kiljumista ympärilläni. Yritin myös kadottaa Matildan kokonaan, mutta sekään ei onnistunut. En saanut lainkaan hallintaa tästä unesta.
Minun pitäisi keskittyä. Vaikka tämä olikin unta, en silti halunnut päätyä hukkumaan samalla tavalla kuin useimpien tällaisten unien lopussa. Sen jälkeen heräisin kylmän hien peitossa ja henkeä haukkoen. Se oli yksi kamalimmista tunteista mitä tiesin. Välttääkseni sen tällä kerralla tekisin ihan mitä tahansa.
Matildan pää painui juuri veden alle. Suljin silmäni ja ajattelin jälleen kerran, ettei hän ollut oikeasti vaarassa. Ainakaan hän ei huutanut enää.
Ilmeisesti keskittymiseni oli herpaantunut, sillä seuraavassa hetkessä putosin puusta ikuisuudelta tuntuvan ajan suoraan kylmään veteen. Tämä on unta, hoin itselleni lähes paniikinomaisesti. Minun olisi saatava jonkinlainen ote tästä unesta, muuten kuolisin niin kuin lukemattomat kerrat sen kahdeksan vuoden aikana jona olin näitä toistuvia unia nähnyt.
Yritin tarttua kaikkeen, minkä ohitin ajelehtiessani vesimassan mukana eteenpäin. En kuitenkaan saanut mistään otetta ja olin jo varma että hukkuisin, kun jalkani kolahtivat kipeästi päin jotain kovaa. Se oli vedestä pistävä kivi. Sain itseni vaivoin hilattua kiven päälle, ja ihmeen kaupalla sain siitä pysyvän otteen vaikka se olikin märkä ja lipsui käsieni alla. Vesi vaikutti lähes elävältä olennolta, niin kovasti se tuntui tahtovan vetää minut takaisin syvyyksiinsä. Olin näkevinäni vedessä myös niljaisia lonkeroita, jotka kurottelivat minua kohti.
Kun seisoin kivellä, huomasin pienen tuulenvirin puhaltavan ympärilläni. Suljin silmäni ja hengitin. Nyt kun en ollut enää välittömässä vaarassa, pystyin keskittymään huomattavasti aiempaa paremmin. Kuvittelin keveneväni painottomaksi ja kohoavani hiljalleen ilmaan. Kuvittelin jalkojeni irtoavan kiven pinnasta, ja ne tottelivat. Ajattelin pientä tuulenvirettä ja kuvittelin sen voimistuvan ja nostavan minut ilmaan. Pian tunsinkin jo pyöriväni tuulen mukana taivaalla, ja tulviva katu oli kaukana alapuolellani.
Olin suunnattoman helpottunut. Tällä kertaa selviäisin hengissä tulvasta. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun keksin käyttää tuulta avukseni päästäkseni turvaan. Uneni olivat aina olleet melko tuulisia, mutta jostain syystä en ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että tuulta voisi hallita ja käyttää hyväkseen tällä tavoin.
Tuulipyörteen sisällä oli pimeää, eikä minulla ollut mitään käsitystä siitä mihin se oli minua viemässä. Ainakaan se ei voisi olla mitään pahempaa kuin se, mistä olin lähtenyt. Mitään pahaa ei voisi tapahtua, toistelin itselleni jotten menisi paniikkiin. Tämä oli kaikki vain minun mielikuvitustani.
En kuullut enkä nähnyt pitkään aikaan mitään muuta kuin viileänä pyörteilevän, suhisevan tuulen. Olin kuulevinani sen seasta välillä etäisiä kuiskauksia. Ajatukseni palasivat väkisinkin äsken kokemaani tulvaan ja siihen, mistä nämä jatkuvat painajaiset olivat saaneet alkunsa. Kahdeksan vuotta sitten minä ja äitini olimme olleet lomalla Kiinassa, missä olimme todistaneet tulvaa ja sen tekemiä tuhoja. Olin nähnyt ihmisten hukkuvan, mutta minä ja silloin raskaana ollut äitini olimme selvinneet säikähdyksellä. Keskityin ajattelemaan äitiäni, joka oli hänkin varmasti sillä hetkellä täysin turvassa omassa sängyssään, tietämättömänä siitä, mitä minun pääni sisällä parhaillaan tapahtui.
Olin jo lähes tottunut tähän painottomaan tuulen mukana lentämisen tunteeseen, kun se yhtäkkiä päättyi ja putosin jollekin kovalle pinnalle. Kiljaisin säikähtäneenä tätä yhtäkkistä maisemanvaihdosta.
Minulta kesti hetki, ennen kuin sain itseni kerättyä ja yritin samalla selvittää, mikä tämä outo huone, johon olin juuri kirjaimellisesti pudonnut taivaalta, mahtoi olla. Olin pudonnut suoraa päätä pöydälle, joka oli täynnä kansioita ja papereita. Epäonnekseni olin kuitenkin osunut juuri sellaiseen kohtaan, missä ei ollut mitään pehmusteena. Huoneen seinät olivat täysin valkoiset, ja lattiaa peitti yksinkertainen, sininen matto. Pöydän ympärillä istuvat ihmiset tuijottivat kaikki minua hölmistyneinä, ja vasta katsottuani heidän kasvojaan tarkemmin tajusin, miksi he näyttivät niin tutuilta. He olivat äitini työkavereita, ja tämä huone oli sairaalassa jossa hän työskenteli. Äitini, jonka lyhyet punaiset hiukset olivat käytännöllisellä nutturalla, istui muiden joukossa ja näytti yhtä äimistyneeltä kuin hekin nähdessään minut. Äitini pomo, herra Jones, oli ensimmäinen joka sai suunsa auki.
”Mitähän sinä mahdat tehdä täällä, Eleanor?” hän kysyi ja hänen äänensä kohosi loppua kohti.
”Käskitkö sinä hänen tulla tänne, Jennifer? Kuinka monta kertaa sinua täytyy muistuttaa siitä, etteivät lapset ole tervetulleita keskeyttämään työtämme tai varsinkaan näitä tärkeitä palavereita.”
Nyt hän jo käytännöllisesti katsoen huusi. Minusta tuntui yhtä hämmentyneeltä kuin miltä muut huoneessa olijat näyttivät. Miksi ihmeessä minä näin unta äitini pomosta? Sen puoleen minä kuin pikkuveljeni Douglaskaan emme olleet käyneet äidin työpaikalla enää vuosiin, sillä herra Jones oli pelottanut meidät tiehemme riittävän monta kertaa tehdäkseen meille hyvin selväksi ettemme saisi ilmestyä sairaalalle kuin äärimmäisissä hätätilanteissa. Ilmeisesti alitajuntani halusi tänä yönä yllättää minut kerta toisensa jälkeen.
”En tietenkään käskenyt häntä tänne”, äitini sanoi ja katsoi minua sen näköisenä kuin olisi miettinyt nauraako vai huutaako. ”Mitä sinä täällä teet, Eleanor?”
”Tuota... en minä oikeastaan tiedä itsekään”, sanoin rehellisesti ja katsoin takaisin äitiini, etsien pakokeinoa. Minusta tuntui, että olin kadottamassa tietoisuuteni siitä, että tämä oli unta, niin yllättävä ja intensiivinen koko tilanne oli.
”ULOS NYT!” herra Jones karjaisi yhtäkkiä niin kovaa, että koko huone tuntui tärisevän. Minä säikähdin niin että heräsin.
Huohotin ja sydämeni pamppaili. Olin valmis pakenemaan millä hetkellä hyvänsä. Meni hetki ennen kuin kunnolla rekisteröin mitä oli juuri tapahtunut. Uneni olivat ennenkin olleet eläviä, mutta tämä oli jotain täysin uutta. Tuntui kuin olisin nähnyt kaksi eri unta kerralla. Ja jotenkin tämä tuntui paljon todellisemmalta kuin aiemmat todentuntuiset uneni koskaan.
Tartuin yöpöydälläni olevaan puhelimeen ja katsoin kelloa. Se oli vartin yli kuusi, eli toivoakaan uudestaan nukahtamisesta ei varmasti enää olisi. Koulu alkaisi kahdeksalta, joten pian minun olisi joka tapauksessa herättävä.
Huokaisin, nousin sängystä ja petasin sen nopeasti siistiksi. En sietänyt huoneessani minkäänlaista sotkua; halusin aina tietää tarkalleen missä mikin tavara oli. Vanhempani sanoivat usein, että heidän mielestään olisi mukavaa jos sisarukseni ottaisivat siinä asiassa minusta mallia.
Kävelin ulos huoneestani ja suuntasin alakertaan. Huoneeni oli talomme ylimmässä eli kolmannessa kerroksessa. Pidin siitä, koska se oli kerroksen ainoa makuuhuone joten sain paljon omaa rauhaa. Toisaalta joskus inhosin sitä, sillä jouduin kiipeämään hirveästi portaita päivittäin.
Ruokailuhuoneeseen saapuessani minua oli vastassa juuri se näky, jota olin odottanutkin. Äitini ja isäni istuivat pöydän ääressä syömässä ja juttelemassa leppoisasti. Isäni uitti taas paahtoleipänsä kulmaa kahvissa. Se oli yksi hänen oudoista tavoistaan, joita me muut emme ymmärtäneet lainkaan. Toisaalta minä en kyllä ollut koskaan ymmärtänyt kahvinjuontia ylipäätään. Se maistui pahalta, ja monet sukulaiseni ja ystäväni olivat siihen koukussa eivätkä pärjänneet päivääkään ilman sitä. Minä pysyttelin mieluiten kahvista niin kaukana kuin suinkin mahdollista ja pitäydyin joko teessä, vedessä tai mehussa.
”Huomenta!” äitini sanoi heti nähdessään minun tulevan. Hän näytti jopa väsyneemmältä kuin yleensä. Hän oli lääkäri ja normaaleillakin viikoilla hän teki huomattavasti enemmän töitä kuin monet muut. Tällä viikolla yksi hänen kollegoistaan oli kuitenkin sairastunut, joten äiti oli joutunut tekemään omiensa lisäksi myös hänen työvuorojaan.
”Huomenta”, vastasin poissaolevana. Äitini näkeminen muistutti minua taas siitä unesta.
Keittiössä 7-vuotias pikkuveljeni Douglas oli tapansa mukaan tekemässä jotain kiellettyä. Hän otti kasvoilleen syyllisen ilmeen heti nähdessään minun tulevan. Arvasin heti mitä hänellä oli mielessään hänen käsissään olevasta tyhjästä kulhosta ja muropaketista.
”Yritätkö taas laittaa murot ennen maitoa?” nalkutin hänelle leikilläni ja pörrötin hänen vaaleita hiuksiaan. ”On tuokin jo edistystä, nykyään sentään tajuat tehdä sen salaa.”
”Öö... huomenta Vicky”, hän sanoi muka viattomasti.
Monella perheenjäsenistäni ja ystävistäni oli eri lempinimi joilla he kutsuivat minua. Syntymäni jälkeen isä ja äiti eivät olleet päässeet nimestäni yhteisymmärrykseen. Isäni halusi antaa minulle nimen Eleanor, ja äitini taas piti nimestä Victoria. He päättivät yhdistää ne, ja koko nimekseni tuli Eleanor Victoria (äitini oli lopulta joutunut myöntämään, että Victoria Eleanor olisi kuulostanut oudolta.) Isäni kutsui minua useimmiten Eleanoriksi, äiti Victoriaksi ja Douglas Vickyksi. Isosiskoni Laura kutsui minua millä nimellä häntä milloinkin sattui huvittamaan.
”Maito ensin, Douglas. Muuten pyydän isän tänne ja jätän sinut yksin hänen armoilleen”, uhkasin ja jätin hänet kaatamaan alistuneena maitoa kulhoonsa. Isä oli hyvin tarkka siitä, että nimenomaan maito kuului laittaa kulhoon ennen muroja, Muuten Douglas laittoi aina vain tilkan maitoa kukkurallisen murokulhon päälle ja päätyi loppujen lopuksi syömään lähestulkoon pelkkiä kuivia muroja. Hymyilin hänelle ja astelin takaisin ruokailuhuoneeseen, jossa aloin levittää marmeladia leivälleni. Otin myös pöydällä olevalta lautaselta keitetyn kananmunan.
Istuuduin takaisin äitini viereen ja haukkasin leipää. Olin juuri hörppäämässä appelsiinimehua kun äitini sanoi: ”Tiedätkö, Victoria, minä näin sinusta aika outoa unta viime yönä.”
Olin vähällä kaataa mehut päälleni. Tätä en ollut odottanut, vaikka toki oli normaalia että perheenjäsenet näkivät unia toisistaan. Silti minusta tuntui, että tässä oli jotain muutakin. Tämä unijuttu kävi koko ajan vain oudommaksi ja jopa vähän pelottavaksi.
”Ihanko totta?” isä kysyi kiinnostuneena. ”Mitäs siinä sitten tapahtui?”
”No, olin töissä, ja sitten...”
”Enpä olisi arvannutkaan”, mumisi Douglas, joka oli juuri palannut keittiöstä murokulhoineen. Äiti tuhahti ja minä yritin olla nauramatta. Hän oli aivan oikeassa. Työ tuntui välillä olevan äidin koko elämä, eikä ollut mitenkään yllättävää että hän näki siitä untakin. Kaikki olisi ollut täysin kunnossa ja tavallista, ellen minäkin olisi juuri uneksinut äidin työpaikasta. Nyt minua alkoi oikeasti karmia.
”Niin kuin olin sanomassa”, äiti jatkoi, ”olin palaverissa muutaman työkaverin kanssa niin kuin me yleensä teemme oikeastikin, ja yhtäkkiä Victoria vain ilmestyi ihan tyhjästä pöydälle.”
”Pöydälle?” Douglas hekotti suu täynnä muroja.
Tämä ei voinut olla totta. Minulla oli ennestään jonkin verran tietoa selkounista, joten aloin heti epäillä, että heräämiseni ei ollutkaan oikeasti tapahtunut vaan se oli ollut valeherääminen. Niitäkin olin kokenut useita, ja tämä tilanne oli niin absurdi, ettei muusta mitenkään voinut olla kyse.
Laitoin käteni vaivihkaa pöydän alle ja yritin työntää vasenta etu- ja keskisormeani läpi oikeasta kämmenestä. Tätä todellisuustestiä käytin usein sen huomaamattomuuden ja nopeuden vuoksi. Unessa sormet menivät vaivatta kämmenestä läpi, mutta nyt ne eivät menneet. Tämä ei vielä todista mitään, ajattelin, mutta aloin siitä huolimatta panikoitua yhä enemmän. Todellisuustestit eivät aina vain syystä tai toisesta toimineet.
”Mitä sinä teet, Vicky?” Douglas kysyi nauraen. Tajusin, että olin varmaan näyttänyt hyvinkin keskittyneeltä johonkin, mitä muut eivät edes voineet nähdä. Kokeilin todellisuustestiä uudestaan, mutta vaikka kuinka yritin kuvitella sormien lipuvan kämmenen läpi, mitään ei edelleenkään tapahtunut.
”Mietin vain että miten oudolta tuo kuulostaa”, sanoin nopeasti ja yritin naurahtaa aidon kuuloisesti, jotteivät muut tajuaisi jonkin olevan vinossa.
”Se ei edes ollut vielä se kaikkein oudoin kohta. Herra Jones alkoi huutaa ja syytellä minua siitä että olisin käskenyt Victorian tulla sairaalalle”, äiti jatkoi. ”Sinänsä kyllä sopii hänen luonteelleen hyvin. En yhtään ihmettelisi vaikka hän todellisuudessakin päättäisi ratkaista tuollaisen tilanteen huutamalla.”
”Mutta eiväthän lapset ole vuosiin edes käyneet siellä”, isä ihmetteli. ”Ehkä sinun alitajuntasi yrittää viestittää sinulle että teet liikaa töitä.”
Ja ilmeisesti minun alitajuntani halusi viestittää minulle, että olin tulossa hulluksi. Mahtavaa. Syödessäni tein päätöksen, että alkaisin tutkia tätä asiaa heti mahdollisuuden saatuani, ellen sitten oikeasti heräisi ennen sitä. Tälle oli varmasti jokin järjellinen ja tieteellinen selitys. Mitä pikemmin löytäisin sen, sitä nopeammin saisin mielenrauhan ja voisin lakata epäilemästä omaa mielenterveyttäni.
A/N2: Ainakin nyt alkuun kun lukuja on vielä valmiina varastossa, julkaisen luvun kerran viikossa eli aina keskiviikkoisin. Seuraava luku ilmestyy siis ensi keskiviikkona!
Abarat:
Hei, ihanan vetävä alku tarinalle! Itsekään en pidä Wattpadista julkaisualustana, joten onneksi julkaiset tarinaasi tänne! Uniteemat on aina herkullisia. Itselläni on tuo Kerstin Gierin kirjasarja vielä kesken. Uppouduin tekstiisi täysin, koska kerronta oli niin sujuvaa. Kiva kun kerroit milloin julkaiset jatkoa seuraavan kerran! Odotan innolla jatkoa. :)
Uniprinsessa:
Kiitos kommentista Abarat! Kyllä Fini vaan on paras paikka julkaista tekstejä, siitä ei pääse mihinkään ;D
Ajattelin aluksi että onko tämä eka luku liian sekava kun hypätään niin sanotusti suoraan syvään päätyyn, mutta kiva jos se sun mielestä toimi ja sai uppoutumaan tarinaan. Ja Unien kirjat on aivan ihana sarja ja valitettavan harva sitä on lukenut niin kiva törmätä toiseen sarjan ystävään.
Säännölliseen lukujen julkaisuun päädyin juuri sen takia että itsekin tykkäisin jos tietäisin etukäteen millon johonkin tarinaan tulee jatkoa, ei ainakaan jää epätietoinen olo että millonkohan tämä nyt jatkuu vai jatkuuko ollenkaan :)
Kiitos vielä kerran, ihanaa saada näin kivaa palautetta jo heti näin alkuun. Tämä tarina on mulle niin tärkeä että sen julkaseminen jännitti tosi paljon.
Uniprinsessa:
A/N: Tämä luku ei nyt ehkä ole ihan niin mielenkiintoinen ja toiminnantäyteinen kuin edellinen, tässä vaikuttaa nyt lähinnä olevan tällaista ihme selostusta hahmoista sun muusta. Kyllä tässä vissiin jotain tapahtuukin. Olipas muuten loistava myyntipuhe taas ;D
Luku 2
Salaperäinen viesti
Kemian tuntiin keskittyminen tuntui mahdottomalta. Tai siis vielä mahdottomammalta kuin yleensä; se aine ei muutenkaan kuulunut minun vahvuuksiini, mutta tänään ajatukseni palasivat vähän väliä uniin. Yritin tietoisesti keskittyä taululle piirtyviin kaavoihin ja laskutoimituksiin, mutta silti sairaalan valkoinen huone piirtyi itsepintaisesti verkkokalvoilleni vähän väliä herra Jonesin karjunnan kera. Aamupalakeskustelun jälkeen unta ei oltu enää mainittu, mutta siitä huolimatta en saanut sitä mielestäni millään. Mistä ihmeestä siinä oli ollut kyse?
Olin harkinnut meneväni puhumaan asiasta jollekin, ehkä koulupsykologille, mutta sitten olin ymmärtänyt miten huono ajatus se oli. Minua pidettäisiin todennäköisesti vain hulluna ja tungettaisiin jotain pillereitä. En kylläkään voinut kieltää sitä, että olin tosissani miettinyt oliko päässäni jotain vialla. Mutta en nähnyt tai kuullut harhoja, mielialani ei heitellyt tai mitään sellaista, joten ainakaan mistään kovin yleisestä mielenterveyden häiriöstä ei varmaan ollut kyse.
Vilkaisin kelloa. Tuntia oli kulunut vasta viisitoista minuuttia, vaikka luokassa tähän mennessä istumani aika tuntui mielestäni tunneilta.
Olin koko aamupäivän ollut vuorotellen utelias ja peloissani. Minusta tuntui aivan sellaisen fantasiaromaanin päähenkilöltä, joita mielelläni luin. Lopulta tulin kuitenkin siihen tulokseen, etten voisi tehdä asialle tällä hetkellä mitään. Ehkä minun olisi vain toivottava, ettei viimeöinen kummallinen tapaus toistuisi enää. Jospa se olikin vain erittäin erikoinen mutta kertaluontoinen sattuma.
”Seuraavaksi haluan, että teistä jokainen valmistelee minulle esitelmän jostakin hormonista ja siitä, miten se vaikuttaa ihmisen kehon toimintaan. Arvon teille jokaiselle aiheen, ja esitätte tuotoksenne ensi tunnilla”, herra Davisin selkeä ääni herätti varmasti horroksestaan kaikkein epämotivoituneimmatkin oppilaat, kuten esimerkiksi minut.
Kemian esitelmä? Ihan niin kuin päiväni ei olisi alkanut tarpeeksi vaikeasti jo muutenkin. Kun herra Davis kulki ympäri luokkaa jakamassa hormonien nimillä varustettuja paperilappuja, minä en edes vilkaissut omaani vaan tungin sen suoraan laukkuun. Olin varma etten juuri tällä hetkellä saisi sekavan mielentilani takia mitään aikaiseksi vaikka yrittäisin, joten päätin jättää esitelmän teon suosiolla myöhemmäksi.
Meidän oli tarkoitus käyttää koko lopputunti tiedonhakuun netistä esitelmiämme varten. Avasin hajamielisenä tietokoneeni ja katselin ympärilleni. Herra Davis oli auttamassa Jenna Wickhamia, jolla oli taas kerran ongelmia tietokoneensa kanssa. Olimme koko luokan kesken yhtä mieltä siitä, että hänen koneensa oli riivattu. Se temppuili jotenkin lähes koko ajan, eikä Jenna meinannut koskaan saada koulutehtäviään tehdyksi.
Kun olin varma herra Davisin huomion olevan muualla, avasin hakukoneen ja kirjoitin: ”Voiko toisten ihmisten uniin mennä?”
Yritin selata hakutuloksia niin nopeasti kuin suinkin, jotten jäisi kiinni. En kuitenkaan löytänyt mitään hyödyllistä. Ainoat hakutulokset olivat epäilyttävän näköisiä foorumipostauksia, joiden kirjoittajat olivat täysin vakuuttuneita siitä, että he olivat käyneet jonkun toisen unessa. Nämä postaukset oli kuitenkin kirjoitettu sellaisella tyylillä, etten voinut millään pitää niitä luotettavina ja ne olivat todennäköisesti vain vainoharhaisten ihmisten höpinöitä.
”Eleanor Victoria, mitä ihmettä sinä teet?” vihainen ääni säikäytti minut. Oli aivan minun tuuriani, että herra Davis oli saanut minut kiinni juuri sen kerran kun tein hänen tunnillaan jotain muuta kuin annettuja tehtäviä.
”Minä etsin, tuota...”
”Voiko toisten ihmisten uniin mennä?” hän luki ruudultani ja näytti hämmentyneeltä. ”Aiheesi on insuliini, neiti Winchester, ei melatoniini. Miksi tuhlaat arvokasta tuntiaikaa tällaiseen hölynpölyyn. Kenen uneen sinä yrität päästä, jonkun pojanko?”
Valitettavasti en voinut mitään sille, että punastuin häpeästä. Mitään näin noloa en ollut kokenut pitkään aikaan. Muut luokassa tirskuivat, mutta eivät onneksi minulle vaan herra Davisille. Nimittäin kaikki – tai ainakin melkein kaikki – tiesivät minun olevan yksi avoimimmin lesboista oppilaista koko koulussa. Herra Davis unohti pian minulle rähjäämisen ja kääntyi nuhtelemaan hekottajia jättäen minut rauhaan. Onneksi herra Davisin letkautus, joka oli hänestä itsestään varmasti ollut hyvinkin hauska, oli kääntänyt huomion pois minun unitutkimuksistani, sillä en todellakaan halunnut joutua selittelemään kenellekään miksi etsin tietoa aiheesta. Sitä paitsi olin ottanut riskin turhaan; mitään ei ollut löytynyt. Miksei psykologian tunneilla opetettu, miten tulee toimia jos luulee yhtäkkiä kehittäneensä itselleen yliluonnollisia kykyjä?
Pysyäkseni poissa ongelmista keskityin lopputunnin esitelmääni niin ahkerasti kuin suinkin kykenin.
********
Tuskantäyteinen kemian tunti oli vihdoin ohi. Onneksi viimeinen tunti ennen lounasta oli kuoroharjoittelua, joten sain edes hetkeksi ajatukseni muualle unista ja uhkaavasti lähenevästä kemian esitelmästä. Ennen lounasta ehdin vielä hetkeksi ulos, mikä myös auttoi paljon. Talvi oli lempivuodenaikani, ja tammikuinen pakkasilma teki ihmeitä päälleni.
Istuuduin lounaalla Matildan viereen. Hän istui pöydässä yksin, kuten tavallista. Ainoastaan hänen henkilökohtainen avustajansa Janet, jonka tehtävänä oli opastaa Matildaa ympäri koulua ja varmistaa että hän pääsi oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, istui hänen seuranaan.
”Hei Matilda, hei Janet”, tervehdin heitä asettaessani tarjottimeni Matildan viereen. Matilda vastasi tervehdykseeni hymyillen, minkä jälkeen söimme hetken hiljaisuudessa.
Hiljaisuuden rikkoi puhelimeeni tuleva viesti. Tunnistin viestiäänestä, että ilmoitus oli tullut teatteriporukkamme WhatsApp-ryhmään.
”Jaahas, Zoe on tullut kipeäksi eikä pääse harjoituksiin huomenna”, mutisin itsekseni ja laitoin puhelimeni nopeasti takaisin laukkuun. Inhosin sitä, miten jotkut ihmiset tuijottivat kännyköitään kaiken aikaa, jopa ollessaan ystäviensä seurassa.
”Ehkä hän säikähti viimeviikkoista niin ettei uskalla tulla”, Matilda hymähti ja minäkin naurahdin. Zoe, joka oli lahjakas näyttelijä ja tanssija, oli järkyttynyt vähän kun olin viime harjoitusten jälkeen pyytänyt häntä ulos. Sain myöhemmin tietää, että hänellä oli poikaystävä, mutta miten minä olisin voinut sen silloin tietää? Sen sijaan, että olisi vain kohteliaasti kieltäytynyt, Zoe oli alkanut käyttäytyä seurassani oudosti koulussa ja vältellä joutumasta tekemisiin kanssani esimerkiksi ryhmätöissä. Minusta hänen käytöksensä oli käsittämätöntä. Kun heterot pyysivät toisiaan treffeille ja tulivat torjutuiksi, he jatkoivat useimmiten elämäänsä normaalisti ja jopa pystyivät nauramaan koko jutulle. Miksi asia muuttui heti, kun tilanteen toinen osapuoli kuului seksuaalivähemmistöön?
Kun jatkoimme syömistä huomasin, että Matilda oli tavallista hiljaisempi. Hän ei nauranut ja vitsaillut läheskään yhtä paljon kuin yleensä.
”Onko kaikki kunnossa, Matilda? Sinä vaikutat siltä, että mielesi päällä on jotain”, sanoin varovasti haluamatta kuitenkaan tehdä hänen olostaan epämukavaa.
”Minä... olen taas nukkunut aika huonosti”, hän sanoi näytettyään hetken siltä, että oli kahden vaiheilla kertoako sitä minulle vai eikö. ”Ja minulla on ikävä Pinegrovea.”
Minä huokaisin. Matilda oli kärsinyt säännöllisistä univaikeuksista jo vuosien ajan - siitä lähtien, kun hän oli kolme vuotta sitten siirtynyt meidän kouluumme Pinegrove Academyn sokeainkoulusta. Matilda oli rakastanut koulua ja se oli ollut hänelle enemmän koti kuin hänen oikea kotinsa koskaan, mutta koulu oli lopulta jouduttu lakkauttamaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Sen jälkeen Matilda oli muuttanut sisäoppilaitoksesta takaisin kylmien, etäisten ja ainakin minun mielestäni jopa henkisesti väkivaltaisten vanhempiensa luo ja silloin hänen ongelmansa olivat alkaneet.
Päätin olla sanomatta mitään asiasta. Matilda tiesi, että välitin hänen tunteistaan, mutta hän myös arvosti sitä että joskus, kun hän puhui murheistaan, minä vain kuuntelin enkä syöttänyt hänelle väkisin mitään kliseitä tai latteuksia siitä miten kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Sen sijaan päätin yrittää piristää häntä kääntämällä aiheen johonkin, mistä hän piti.
”Oletko lukenut mitään mielenkiintoista viime aikoina?” kysyin ja Janet hymyili minulle pöydän toiselta puolelta. Hänkin tunsi Matildan hyvin ja tiesi, mitkä aiheet saivat tämän innostumaan.
”Itse asiassa löysin juuri mahtavan kirjan Anne Boleynin elämästä. Se on hurjan kiehtova”, hän selitti silminnähden innostuen. Lukeminen ja historia olivat Matildan suurimpia kiinnostuksenkohteita, ja aihe piristi minuakin. Koko loppulounaan aikana en kertaakaan miettinyt tulvia tai tuulipyörteitä.
**********
Heathrown lentokenttä oli kuin labyrintti. Ihmiset ryntäilivät laukkuineen ympäriinsä ja törmäilivät toisiinsa. Lentokentän tavallisiin kuulutuksiin sekoittui kaikkia mahdollisia kieliä, joita ohi kulkevat ihmiset puhuivat. Joku tunki ohitseni vetäen vaivatta perässään vähintään kahden ihmisen kokoista matkalaukkua. Katsoessani tarkemmin näin, että se oli Jenna Wickham, se tyttö koulusta jonka tietokone oli aina sekaisin.
Juoksin päämäärättömästi umpikujasta toiseen ja tunsin pakokauhun alkavan nostaa päätään. Jokainen käytävä näytti täysin samalta, eikä uloskäyntiä vain löytynyt. Univormupukuinen mies juoksi perässäni, ja juoksinpa kuinka lujaa tahansa hän vain lähestyi lähestymistään. Minun pitäisi päästä ulos. Ilmastointi oli jostain syystä täysillä.
”Tämä voide on pakattu täysin vääränlaiseen muovipussiin!” mies huusi perääni raivokkaana.
”Tule nyt, Eleanor, meidän on päästävä karkuun! Jos hän saa meidät kiinni, joudumme vangeiksi Tower of Londoniin!” edelläni juokseva isä huusi. Silloin huomasin meitä jahtaavan miehen käsiin ilmestyneen suuren, verisen viikatteen, jota hän heilutteli. Joidenkin ympärilläni olevien ihmisten päät olivat kadonneet jonnekin ja tiesin, että minua odottaisi pian sama kohtalo ellen pääsisi ulos.
Löysimme viimein ulko-oven. Juuri, kun olimme ryntäämässä sitä kohti, huomioni kiinnittyi kuulutukseen, joka erosi muista aiemmin kuulemistani. Sitä paitsi minun nimeni mainittiin siinä. Pysähdyin ja kuuntelin tarkemmin.
”Eleanor Victoria Winchester, jos annat tuulen johdattaa, löydät tiedonlähteelle.”
Sillä sekunnilla kun heräsin, tajusin sen olleen unta. Mutta mitä ihmettä viimeiseksi kuulemani ilmoitus oli tarkoittanut? Jos annat tuulen johdattaa – minähän olin matkannut tuulen mukana äitini uneen edellisenä yönä. Tämän oli kuitenkin pakko olla joku alitajuntani keksimä juttu. Mikä ihme tuulipakkomielle aivoillani mahtoi olla? Koko lentokenttäuni oli ollut niin sekava, etten loppujen lopuksi edes ollut varma olinko kuullut oikein. Koko kuulutus saattoi myös olla jonkinlainen valveuni, sillä olin herännyt lähes heti sen jälkeen.
Kun makasin sängyssä tasoitellen pulssiani mietin huvittuneena, että Matildan historiajutut olivat tainneet jäädä päähäni pyörimään ja tulla uniinikin. Olin myös käynyt Heathrown lentokentällä, eikä unen tunnelma ollut kovin kaukana todellisuudesta. Vaikka tietyt yksityiskohdat unesta, kuten Jennan kuljettama jättimäinen matkalaukku, olivat selvästi olleet absurdeja ja järjettömiä, minulla ei ollut ollut koko unen aikana aivan loppua lukuunottamatta mitään käsitystä siitä, että näin unta. Ehkä se edellisöinen hallintajuttu olikin tosiaan ollut vain joku yksittäinen sekaannus aivoissani. Yllätin itseni toivomasta, ettei näin olisikaan. Vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mistä siinä oli ollut kyse, se herätti silti uteliaisuuteni ja sai minut toivomaan että se tapahtuisi uudelleen. Nyt halusin kuitenkin vain nukkua loppuyön; mieluiten ilman mitään häiritseviä painajaisia.
*************
Kävellessäni seuraavana aamuna alakertaan en muistanut sen lentokenttäunen jälkeen mitään muita unia. Olin siitä hyvin onnellinen, sillä hyvät yöunet olivat todellakin olleet tarpeen edellisyön jälkeen. Lisäksi tänään olisi tärkeä teatteriryhmän tapaaminen, jossa saisimme tietää tämän kevään näytelmän.
Vanhempani olivat tavalliseen tapaansa jo aamiaisella minun saapuessa alakertaan. Douglas nukkui vielä, sillä hänen onnekseen hänen koulupäivänsä alkoi torstaisin vasta puoli yhdeltätoista.
”Siinähän sinä oletkin, Victoria”, äiti sanoi ennen kuin olin ehtinyt edes astua sisään ruokailuhuoneeseen. ”Käy istumaan, minulla on itse asiassa sinulle kerrottavaa.”
Tein kuten hän oli pyytänyt ja istuin alas. Otin korista paahtoleivänpalan ja aloin voidella sitä.
”Mitä nyt?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ei mitään kummempaa, halusin vain kertoa että Laura ja Dennis ovat tulossa huomenna päivälliselle. Ethän ole sopinut vielä mitään ohjelmaa huomisillalle?”
Isosiskoni Laura opiskeli yliopistossa opettajaksi, ja Dennis oli hänen kihlattunsa. He olivat kihlautuneet viime vuonna mutta seurustelleet jo kauan ennen sitä, joten Dennis oli meille kaikille jo ennestään hyvin tuttu.
”Ei minulla ole suunnitelmia”, sanoin ja hymyilin. Oli ollut aivan liian kauan siitä, kun olin viimeksi nähnyt Lauran. Hänen opintonsa olivat loppusuoralla, ja hänellä oli niiden kanssa niin kiire että hän ehti enää harvoin käydä kotona.
”Ai niin”, äiti jatkoi, otti likaiset aamiaisastiansa ja lähti niiden kanssa kohti keittiötä. ”Laura pyysi sinua kysymään Matildaakin mukaan. Kuulemma haluaisi nähdä häntäkin taas pitkästä aikaa.”
Hymyni leveni entisestään. Olin niin iloinen, että ystäväni ja siskoni tulivat niin hyvin toimeen keskenään. Laura oli tutustunut Matildaan, kun tämä oli liittynyt perheemme mukaan road tripille pari kesää sitten. Sen jälkeen Laura oli usein kysellyt mitä Matildalle kuului. Matilda, joka oli ollut nuorempana vielä paljon ujompi kuin nykyään ja jonka välit perheeseensä olivat huonot, oli kai herättänyt Laurassa jonkinlaista suojelunhalua.
”Voin kysyä. Tämä tulee kyllä aika lyhyellä varoitusajalla”, totesin ja kaadoin itselleni lisää mehua. ”Laitan hänelle heti viestin kunhan olen syönyt, jotta hän ehtii kysyä vanhemmiltaan ennen kouluun lähtöä.”
”Minä en ymmärrä, mitä heillä muka voisi sitä vastaan olla”, äiti tuhahti. ”Clarissa ja Daniel ovat varmaan onnellisia kun pääsevät hänestä yhdeksi illaksi eroon. Oikeastaan, mikset suoraan pyydä häntä jäämään yökylään? Se ilahduttaisi varmasti Matildaa... sekä myös hänen vanhempiaan, valitettavasti.”
Matilda olisi tästä varmaan aivan yhtä innoissaan kuin minäkin. Hän piti minun perheestäni paljon enemmän kuin omastaan, eivätkä hänen vanhempansa olleet tuttavapiirissämme muutenkaan kovin suosittuja. He suhtautuivat häpeilevästi sokeaan tyttäreensä, mikä oli alunperinkin ollut syynä sille, että he olivat lähettäneet Matildan aikanaan Pinegrove Academyyn. Matilda oli kuitenkin viihtynyt siellä, ja koko perhe oli yhtä mieltä siitä että koulun sulkeminen oli ollut kamala asia – Daniel ja Clarissa vain aivan vääristä syistä. Vaikken koskaan voisi muuttaa Matildan perheen asennetta häntä kohtaan, ainakin pidin huolen siitä, että hän koki olonsa mahdollisimman kotoisaksi aina, kun oli meillä. Loppuaamiaisen suunnittelin, miten kamalia painajaisia aiheuttaisin Matildan vanhemmille, jos minulla todella olisi kyky tunkeutua ihmisten uniin.
Roseliini03:
Pari lukua julkaistu ja minä oon koukussa.
Noista tuulipyörteistä tulee mieleen omat selkouneni, joissa ne ovat melkoisen toistuva elementti.
Hahmot ovat heti ensitapaamisella todella mukavan oloisia ja teksti on mukaansa tempaavaa.
Eleanoren äidin jatkuva töistä puhuminen tuntuu erittäin samaistuttavalta lähihoitajan tyttärenä. :D
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta