Kirjoittaja Aihe: Avoimien ovien päivä (S) Surkkien keskustelukerhon jäsenet & Augusta Longbottom | hurt/comfort  (Luettu 2684 kertaa)

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 943
  • 🇺🇦
Nimi: Avoimien ovien päivä
Kirjoittaja: marieophelia
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, (kollektiivinen) hurt/comfort
Henkilöt: Argus Voro, Arabella Figg, Allison Rysky-Clearwater (OC), Marius Vitivalko, Fridolf Prewett, David Survi, Zelda Nokkonen ja Augusta Longbottom
Yhteenveto: “Surkki on kaunis sana!” Arabella Figg toistelee mielessään. Mutta Augusta Longbottomille jästi ja surkki ovat sama asia.

A/N: Uhkasin joskus kauan sitten kirjoittaa ficin surkeista, tässä se viimein on. :) Kaikki ficin hahmot ovat jollain tavalla kaanon-sidonnaisia (“Taikuri” D.J. Survi ja matami Z. Nokkonen mainitaan Voron Pikalumo-kirjeessä ja Molly o.s. Prewettin kirjanpitäjä-pikkuserkku Viisasten Kivessä, muiden hahmojen kaanon-yhteydet selvinnevät lukemalla).
// Painoin vahingossa "julkaise", kun piti painaa "esikatselu". En ollut ihan varma viimeisistä kolmesta virkkeestä, mutta näköjään kohtalo päätti puolestani julkaista nekin.

Toivottavasti joku löytää tästä iloa syyspäiviinsä! :)





AVOIMIEN OVIEN PÄIVÄ


Avoimien ovien päivä – kysy surkkielämästä! muistutti jo ensiminuuteillaan jokaiselle keskustelukerho Surkuhupin vakituiselle jäsenelle, että velhoväestön silmissä surkkien kerhoon kuuluminen ei oikeastaan ollut mikään kunnia niin kuin he olivat itselleen oppineet vakuuttamaan. Paikalle saapui ainoastaan yksi vanhanpuoleinen nainen, joka heti sisään astuttuaan loitsi kabinetin avoimen oven sulkeutumaan takanaan.

Argus Voro mulkaisi Surkuhupin puheenjohtajaa Allison Rysky-Clearwateria murhaavasti. Argus oli ehdottanut ovelle “Ei noidille eikä varsinkaan velhoille” -kylttiä, mutta Allison oli tyypillisessä naiivius-puuskassaan painottanut, ettei avoimien ovien päivänä ketään saanut sulkea ulkopuolelle.

“Toivottavasti osaat loitsia alohamoran!” Argus sihisi sisarentyttärelleen. Allison vilkaisi ovea ja vingahti vaisusti. Ovi pysyi ylpeästi kiinni. Argus muodosti huulillaan sanat ei noidille ja tunsi lievää klaustrofobista voitonriemua.

Allison yritti kerätä reippautensa toivottaakseen vieraan tervetulleeksi, mutta noita ei vaikuttanut odottavan tervehdyksiä. Hän istui keskimmäiseen viidestätoista tyhjästä tuolista, jotka Allison oli kokoustilaan luottavaisena järjestellyt, laski karmiininpunaisen laukkunsa ja puhpallurakarvaisen käsipuuhkansa oikeanpuoleiselle ja korppikotkakoristeisen hattunsa vasemmanpuoleiselle tuolille.

”Olen niin huolissani pojanpojastani”, aloitti rouva Longbottom mennen tapansa mukaan suoraan asiaan. ”En kestäisi sitä häpeää, että poika ei oppisi taikomaan.”

Zelda Nokkonen muljautti silmiään Fridolf Prewettille. David Survi liikahteli kiusaantuneena tuolillaan. Marius Vitivalko rykäisi arvokkaasti.

Mutta rouva Longbottom oli harvinaisen lahjaton huomaamaan, milloin oli mahdollisesti tai itsestäänselvästi loukannut jotakuta.

”Toistaiseksi mitään taikakykyjä ei ole ilmennyt, vaikka Neville on jo kahdeksanvuotias. Poika on muutenkin sellainen reppana ja päälle päätteeksi jästi!” hän jatkoi raakkuvalla äänellään.

Surkki”, korjasi Arabella Figg kerkeästi.

Surkuhupissa hän oli oppinut, miten kaunis sana surkki oikeastaan oli. Surkkius ei ollut puutetta, se oli tasapainoa, kuten Allison Rysky-Clearwater mielellään painotti.

Mutta Augusta Longbottom huitaisi kädellään kärsimättömästi. Hänelle jästi ja surkki olivat sama asia.

”Tylypahkassa varmasti ihmetellään, jos Frankin poika ei saa hyviä arvosanoja. Mutta millainen skandaali siitä nousee, ellei hän edes pääse kouluun sisään! Mitä aurorivirastossa ajatellaan! Niin lahjakas kun Frank oli! Valvojaoppilas ja johtajapoika! Auroriviraston varajohtaja! Sotasankari!”

Rouva Longbottom niiskautti valtavaan leijonakuvioituun nenäliinaan. Allison Rysky-Clearwater tuijotti kokoustilan päätyseinään nastattua, käsinkirjoitettua mietelausetta ”Olet arvokas sellaisena kuin olet.” Vastapäisellä seinällä riippui täsmälleen samalla käsialalla kirjoitettu kyltti: ”Tupakointi ja limppien syljeskely kielletty!” Hän tiesi, että hänen pitäisi sanoa jotakin, olihan hän Surkuhupin puheenjohtaja ja päälle päätteeksi intohimoinen aforismien keräilijä.

“Eihän omien lasten – tai lastenlastenkaan elämää voi etukäteen suunnitella”, Allison sanoi toivoakseen painokkaasti. Hänen kurkkuaan kuristi hieman. “Jokainen luo oman polkunsa.”

”Elämä ilman taikakykyjäkin voi olla oikein antoisaa!” lirkutti Arabella Figg, joka toisin kuin kukaan muu, oli edelleen hyvällä tuulella.

Arabella oli pukeutunut maatalaahaavaan kukkakuvioiseen yöpaitaan (joka oli melkein kuin noidankaapu, mutta viileämpi, mukavampi ja vapauttavampi!) ja polvipituiseen neuletakkiin. Takin taskusta pilkisti sormikas, jonka Harry Potter oli kerran pudottanut Arabellan eteiseen. Harry Potter tuo jästisyntyisten, kotitonttujen ja surkkien sankari! Arabella tunsi pikku-Harryn ja piti hänestä, ja Surkuhupissa kuunneltiin aina innokkaasti pojan kuulumisia. Aivan viimeisimmät uutiset Arabella oli kuitenkin jättänyt kertomatta. Hän ei halunnut jostain syystä mainita, että viime vierailullaan Harry oli jotenkin onnistunut muuttamaan Arabellan lounaaksi valmistamat kaalikääryleet korvapuusteiksi.

Longbottomille taiattomassa elämässä ei ole mitään antoisaa!” puuskahti rouva Longbottom tuohtuneena. ”Pojalla on sukunsa perinteet vaalittavana!”

Marius Vitivalko tuhahti. Hän muisti edelleen kolmenkymmenenviiden vuoden takaisen Surkuhupin avoimien ovien päivän. Ei avoimista ovista ollut silloinkaan saapunut kuin yksi noita. ”Ai ai, Frank ei tule pärjäämään Tylypahkassa. Poika ei osaa edes kengännauhojaan sitoa!” noita oli vaikeroinut. Silloin Augusta Longbottomin hattua oli koristanut korppikotkan sijaan joutsen.

”On sitä surkkeja syntynyt parempiinkin sukuihin”, Marius sanoi kalseasti. ”Ja niiden kunnianarvoisten perinteiden nimissä lapset on yritetty pelotella velhoiksi jos jonkinmoisin kidutuskeinoin. Totisesti, hiiteen sellaiset perinteet joutavat!”

Augusta Longbottom tuijotti Marius Vitivalkoa pöyristyneenä. Miten kukaan kehtasi puhua hänelle paremmista suvuista! Hän oli sentään Longbottom, omaa sukuaan Kyyry! Marius Vitivalko katseli Augustaa välinpitämättömästi takaisin. Hän oli ryysyisestä olemuksestaan huolimatta ryhdikäs ja veistoksellisen komea mies. Hän  muistutti erehdyttävästi jotakuta tunnettua velhoa – Augusta ei vain saanut päähänsä ketä.

”Minun äitini sulki minut öisin maakellariin pelkän taikasauvan kanssa”, Zelda Nokkonen muisteli. ”Ehdin täyttää viisitoista ennen kuin hän viimein luovutti.”

”Toiset sitovat lapsen kengännauhat liian tiukalle, jotkut ehkä tönäisevät laiturilta äkkisyvään veteen tai roikottavat nilkoista kuudennen kerroksen parvekkeen kaiteen yli”, Marius Vitivalko luetteli. “Vanhempien tavat herätellä lastensa taikakykyjä muistuttavat jollain nurikurisella tavalla keskiajan noitavainoja. Sanoisin yhteneväisyyttä surkuhupaisaksi, ellei sille olisi parempaakin sanaa. Kidutus. Sillä kidutusta se totisesti on.”

Rouva Longbottomin posket punersivat hienoisesti.

”Uusimmat taikasielutieteen tutkimukset ovat osoittaneet, että taikakyvyt puhkeavat tavallisesti silloin, kun lapsi on vihainen tai pelkää”, hän sopotti.

Marius Vitivalkon silmissä leimahti, ja hän pomppasi seisomaan. Äkkiä Augusta Longbottom tajusi, ketä tämä muistutti. Sitä kauheaa murhaajaa, jonka kuvan hän oli Päivän Profeetassa vuosia sitten nähnyt! Sitä joka oli räjäyttänyt sankarillisen Peter Piskuilanin tuusannuuskaksi!

”Tuota… Kenties Neville voisi itse tulla tutustumaan toimintaamme?” Allison Rysky-Clearwater ehdotti sovittelevasti ja viittasi Mariusta istumaan takaisin tuolilleen. “Fridolfkin”, hän osoitti Fridolf Prewettiä, “ – liittyi mukaan kahdeksanvuotiaana.”

Rouva Longbottom puristi sydänalaansa.

”Pyhä Merlin! Enhän minä halua tarjota hänelle vääriä virikkeitä!”

Rouva Longbottom nousi tuoliltaan järkyttyneen näköisenä ja painoi suurta karmiininpunaista käsilaukkuaan rintaansa vasten. Hän näytti siltä kuin haluaisi vielä sanoa jotakin, mutta ei tuntunut järkytykseltään pystyvän puhumaan. Allison pelkäsi, että rouva Longbottom pyytäisi jotakuta heistä avaamaan oven.

“Alohamora!” Augusta Longbottom lopulta huudahti ja marssi ulos ovesta. Allison ehti nousta paikaltaan ja ottaa muutaman juoksuaskeleen ovea kohti ennen kuin se paukahti kiinni hänen nenänsä edestä. Hän kokeili peloissaan kahvaa, ja tällä kertaa ovi totteli ja aukeni. Noita ei sentään ollut loitsinut sitä sulkeutumaan jäljessään.

“Ota se halvatun tervetuloa-lappu pois ovesta!” murisi Argus Voro, eikä Allison halunnut enää olla tottelematta.

Hän raotti ovea ja repäisi “Kysy surkkielämästä!” -kyltin irti. Rouva Longbottomia ei näkynyt onneksi enää missään, tämä oli kai kaikkoontunut, paennut paikalta, kuten noidat niin vaivattomasti saattoivat tehdä. Allison toivoi, että olisi itsekin kyennyt katoamaan yhtä helposti ja lopullisesti.



Surkuhupin jäsenet istuivat mykkinä tuoleillaan. Allison palasi piiriin, mutta hänkään ei sanonut mitään.

“Surkki on kaunis sana, kaunis sana, kaunis sana”, Arabella Figg toisteli mielessään ja yritti torjua muistoa siitä, miten hänen ollessaan lapsi, hänen vanhempansa olivat sanoneet häntä ainutlaatuiseksi (“Arabella on vähän semmoinen ainutlaatuinen tapaus”; “Meidän perheessämme Arabella on kyllä ainutlaatuinen”) ja vasta aikuisena hän oli oppinut, ettei ainutlaatuinen ollut haukkumasana. David Survi väänteli pitkiä, näppäriä sormiaan kuin olisi halunnut katkoa ne. Hän työskenteli jästisirkuksessa taikurina, mutta todellisessa taikamaailmassa ei saanut edes Viistokujan porttia avattua. Hän oli pitänyt ammatinvalintaansa kutsumuksenaan, nyt se tuntui lähinnä säälittävältä. Argus Voro irvisteli rouva Longbottomin kengistä pudonneille hiekanjyville, jotka muistuttivat Argusta hänen kahdeksasta sotkuisesta sisaruksestaan ja siitä, miten kukaan heistä ei ollut vaivautunut opettelemaan puhdistustaikoja, vaikka muuten he loitsivat viitan hakasetkin kiinni. Zelda Nokkonen tapitti “Olet arvokas sellaisena kuin olet” -taulua ja tunsi voimakasta hengenahdistusta, kun muisto ahtaan maakellarin hajusta täytti hänen hengitystiensä. Fridolf Prewett tuijotti kaksi tuumaa Zelda Nokkosen pään yläpuolelle ja toivoi, ettei Allison olisi juuri muistuttanut kaikkia siitä, että hän oli joskus ollut kahdeksanvuotias. Kahdeksanvuotiaana hän oli ollut onneton jästikouluun työnnetty pikkupoika, jota luokkatoverit haukkuivat hulluksi ja tyhmäksi, koska hän ei suostunut uskomaan, ettei lohikäärmeitä ollut olemassa. Ja Allison itse muisteli, miten hän oli pitänyt Avoimien ovien päivää hyvänä ajatuksena, mutta miten hän omassa kodissaan piti vaatekaappinsa oven lukossa ja 11-vuotiaan tyttärensä Penelopen vastikään saapuneen Tylypahkan kirjeen kaappinsa perälle sullotussa, niin ikään lukitussa, alusvaatelaatikossa.

“Minäpä katson, onko kahvi vielä lämmintä!” tokaisi Marius Vitivalko, joka ainoana ei ollut vaipunut omiin katkeriin ajatuksiinsa. “Tässä menee varmaan vielä hetki ennen kuin Rapakon palloseuran faniklubin vuosikokous alkaa.” 

Mariuskin oli toki vihainen, mutta vihainen pikku-Nevillen puolesta, ei itselleen. 1920-luvun jazz-villityksen aikaan Marius oli kuvainnollisesti pessyt itsensä puhtaaksi mustasta velhoverestään, liittynyt kiertelevään jazz-orkesteriin ja elänyt melkein onnellista jästielämää. Kulkiessaan nyt kahvikärrylle hän potkaisi Arabella Figgin ruudullista kestomuovikassia, joka kaatui. Lattialle vieri lähes kahdeksankymmentä violettia kissanruokapurkkia.

“Hupsis!” Marius huudahti, kun kissanruokapurkit kisailivat siitä, kuka vierii kauimmas. “Minä en valitettavasti pääse enää ylös, jos rupean konttaamaan noiden perään.”

“Emmeköhän me nämä yhdessä saa kerättyä!” vakuutti Allison Rysky-Clearwater, joka tuntui muistavan, että puheenjohtajana häntä kuunneltiin. Hänen siivousintoinen enonsa kiiruhtikin jo luutimaan seinän vierustalle lentäneitä purkkeja lähemmäs – Arguksella oli nimittäin Surkuhupin kokouksissa aina siivousvälineet mukanaan. Myös muut alkoivat kerätä purkkeja.

“Taikomalla olisit jo valmis”, mutisi David Survi katkerasti.

Äkkiä Argus Voro parkaisi niin, että Zelda Nokkoselta putosi vastapoimittu kissanruokapurkki kolisten lattialle.

“Miu Miuta!” Argus huusi ja osoitti kissanruokapurkkeja inhoten.

“Mitä siitä?” vinkaisi Arabella Figg syli täynnä Miu Miu -purkkeja. “Miu Miu saa kissan turkin kiiltämään!”

”Pahus vieköön, sidon teidät jaloistanne tyrmän kattoon syötän purkillisen Miu Miuta! Lakkaattepahan kehumasta mokomaa moskaa! Mau Mauta sen olla pitää!” Argus Voro karjui.

Arabella Figg vastasi tyynesti, ettei itse söisi sen paremmin Miu Miuta kuin Mau Mautakaan ja epäili, ettei herra Voro ollut täysin järjissään.

“Ajattelen rakkaiden kissojeni parasta, en omaa vatsaani nähkääs.”

Allison Rysky-Clearwater kuvitteli, miten hänen enonsa söisi lusikalla kissanruokaa, jotta saisi harvenevan tukkansa kiiltämään ja ensimmäisen kerran sinä päivänä häntä alkoi naurattaa. David Survi hekotteli jo kaksinkerroin, eivätkä muutkaan voineet olla hymyilemättä. Argus ja Arabella olivat vuosien saatosta kiistelleet kissanhoidosta lukemattomia kertoja. Kun heistä toinen nyt kimitti “Miu Miu”, ja toinen mourusi “Mau Mau”, luulivat kadulla kävelijät varmasti, että ravintola Pavunvarren takahuoneeseen oli suljettu surkkikerhon sijaan kissalauma.

Fridolf Prewett piteli kassin suuta, kun Zelda Nokkonen toi viimeiset suljetulle ovelle vierineet purkit.

“Onneksi ovi on kiinni”, Fridolf tokaisi, ja Zelda nauroi.



Marius Vitivalko oli lämmittänyt kahvin. Hän kaatoi höyryävää juomaa sinisiin kuppeihin. Toiset palasivat paikoilleen, Argus ja Arabella edelleen raivokkaan kotoisasti riidellen. Marius ojenteli kahvikuppeja, ja yllättäen Allison muisti, että oli leiponutkin tätä kertaa varten. Pussillinen muffinsseja riemastutti kaikkia. Allison tunsi itsensä taas tärkeäksi ja hyödylliseksi.

“Miten viime viikon kuukausipäivä tyttöystävän kanssa sujui?” hän kysyi Fridolf Prewettiltä.

Fridolf pudisteli päätään. “Minusta tuntuu, ettei Victoria anna minun olla oma itseni.”

Kuten Surkuhupin edellisessä kokouksessa oli selvinnyt, Fridolf Prewett tapaili noitaa, Zelda Nokkonen puolestaan jästiä. Molemmat tuskailivat, että jutusta tuskin tulisi mitään. ”Hän ei katsos ymmärrä minua!” he huudahtelivat kuin yhdestä suusta.

Muita nauratti, jopa Argus väänsi naamansa johonkin hymyn tapaiseen. He kaikki tiesivät, mistä Fridolf ja Zelda puhuivat.

Marius muisti, miten vuosikymmeniä sitten hän oli elänyt melkein onnellista jästielämäänsä. Hän oli ollut kihloissa ja melkein onnellinen – kenties hän oli sukunsa rautaisella päättäväisyydellä päättänyt olla onnellinen ja lähes onnistunut siinä. Marius oli sanonut kihlatulleen olevansa lähtöisin eräänlaisesta vanhoillisesta aatelisperheestä, sellaisesta jossa naitiin pikkuserkkuja ja kerrytettiin kaappeihin hopeisia hääastiastoja – sehän ei ollut kovin kaukana totuudesta. Kihlattukin oli syntynyt aatelisperheeseen mutta ryhtynyt ensin näyttelijättäreksi, sitten sosialistiksi. “Palvelijoilla pitäisi olla selkeämmät työajat. Ei heidän voi olettaa olevan koko ajan käytettävissä”, kihlattu oli julistanut, sillä hänen mielestään oli ihanaa olla eri mieltä sukulaistensa kanssa. “Minun sekopäinen tätini tykkää katkoa kotitonttujen päitä”, Marius oli äkillisessä avautumispuuskassaan vastannut. Hehän olivat tovereita, he olivat sosialisteja, he jakoivat kaiken – paitsi, etteivät voineet jakaa. Koska Marius ei osannut muistiloitsua, hänen oli teeskenneltävä hulluuskohtausta, jotta voisi selittää lipsahduksensa jotenkin, (“Tonttu! Koti! Kotitonttu! Tonttukoti!”) eikä hänen pohjimmiltaan konservatiivinen kihlattunsa jaksanut katsella sellaista kovin kauaa.

Silloin Marius oli päättänyt perustaa Surkuhupin. Hänen oli saatava kertoa jollekin, miten omituista hänen elämänsä oli, ehkä yhdessä sille voisi nauraa, karkottaa pois mörön, joka ei lymyillyt vaatekaapissa, vaan oli jumahtanut henkilöpapereihin.

“Hiiteen jästit ja noidat, siinä viisaan vanhuksen neuvo teille”, Marius sanoi Zeldalle ja Fridolfille, sillä hän tiesi paitsi mistä nämä puhuivat, myös sen mitä he jättivät sanomatta.

Allison huomasi, että kokoustilan ovi oli tuulenpuuskan voimasta lennähtänyt jälleen auki, mutta ei jaksanut nousta sulkemaan sitä, pianhan he lähtisivät, hänen olisi mentävä kotiin jästimiehensä ja noitatyttärensä luo, pantava surkkiäidin essu ylleen ja laitettava illallista. Argus oli alkanut pyyhkiä pöytiä ja tuoleja pölyrievulla. Allison katseli enoaan, joka siivosi tehokkaammin ja tarmokkaammin kuin yksikään loitsu.

“Väistä”, Argus töksäytti Allisonille ja alkoi pyyhkiä hänenkin tuoliaan.

Allison ei ollut edes huomannut läikyttäneensä kahvia. Mutta eno huomasi pienimmätkin tahrat. “Yksi likatahra puunaa toista”, Wilhelmina-mummi oli joskus Argusia katsellessaan sanonut. Allisonia itketti. Hän oli ymmärtänyt, miten väärin mummin sanat olivat vasta, kun oli huomannut olevansa likatahra itsekin. Hän ei halunnut olla samanlainen äiti kuin Wilhemina-mummi oli ollut, ei vaikkei tytär ollutkaan sellainen kuin Allison oli toivonut.

“Voitko pitää huolta Penelopesta?” Allison sanoi hiljaa enolleen. “Hän tulee syksyllä Tylypahkaan.”

Argus siirtyi pyyhkimään pölyjä David Survin tuolista. (Tuolin omistaja valmistautui korttitemppuesitykseen, jollaisiin Surkuhupin kokoukset oli yleensä tapana lopettaa.) Allison katseli, miten eno poimi taskuunsa korppikotkanhöyhenen, joka oli pudonnut Augusta Longbottomin hatusta, ja huomasi, että taskusta pilkisti myös violetti kissanruokapurkki. Hän kuuli Arguksen murahtavan hiljaa. Ehkei eno ollutkaan niin ehdoton kuin uskotteli olevansa.

Allison hymyili, istuutui takaisin puhtaaksi hinkatulle tuolilleen ja taputti lujasti käsiään, kun Arabella Figg kuulutti surkki-taikuri David J. Survin lavalle.


***


Kaukana velhojen Lontoossa Augusta Longbottom polki kiukkuisena jalkaa. Hänen loitsumuistinsa oli aina ollut olematon, eikä hän nytkään kyennyt taikomaan Viistokujan porttia auki. Hän pääsi kujalle vasta, kun joukko puolipeikkoja rymysi baarin puolelta kohti Irvetaa.



« Viimeksi muokattu: 15.09.2024 16:42:19 kirjoittanut marieophelia »

Linne

  • ***
  • Viestejä: 933
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tämäpä oli ajatuksia herättävä ficci!

Surkit ovat aina herättäneet minussa jonkinlaista surua ja sääliä, sillä onhan se nyt kamalaa elää taikamaailmassa ilman taikavoimia. Erityisesti kun taikamaailma tuntuu olevan niin sisäänpäinkääntyvä (mikä sinänsä on ihan ymmärrettävää, koskapa sitä pitää varjella jästeiltä) niin se, että kuuluu siihen maailmaan mutta ei sitten kuitenkaan, voisi olla aika kamala kohtalo.

Tämä ficci vain lisäsi tätä surun tunnetta, mutta hyvällä tavalla. Kaikki nuo tavat, millä surkkilapset on yritetty saada taikomaan, ovat kidutusta, niin kuin Mariuskin sanoi. Toivon totisesti, että Neville antaa aikuisena isoäitinsä kuulla kunniansa, koska onhan tuo nyt ihan sairasta. Eivät edes Weasleyt joiden luulisi olevan perheistä suvaitsevaisin, kestäneet surkkia perheessään, kerta "työnsivät hänet jästikouluun."

Oli ihana kumminkin lukea, miten nämä ihmiset ovat löytäneet seuraa ja vertaistukea toistensa luota, kun eivät kuulu oikein kumpaankaan maailmaan. Jäin pohtimaan, olivatko nämä ihmiset jotenkin "alisuoriutuneet" muillakin osa-alueilla elämässään, kun taikuus ei ilmentynytkään heidän kohdallaan. Kaikki paitsi Marius vaikuttivat jotenkin alistuneilta osaansa velhomaailman pohjasakkana, eivätkä oikein löytäneet paikkaansa maailmassa vaan olivat hiukan hössähtäneitä niin kuin Arabella, tai touhukkaita jokapaikanhöyliä kuten Allison. No, tämä on vaan omaa pohdintaa.

Omaksi lempikohdaksi jotenkin nousi tuo, että Allison piilotteli Penelopen kirjettä ja koki pettymystä siitä, ettei tytär ollutkaan sellainen kuin hän olisi halunnut. Kierre siis jatkuu äidiltä tyttärelle, vaikkakin eri muodossa. Tästä lukisin mielelläni lisääkin, jos se vaan joskus inspiroi!

Kiitos tästä, tämä oli surumielinen mutta oikein kiinnostava ficci!
Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 943
  • 🇺🇦
Linne: Kiitos paljon!❤️ Minua häiritsee VK:ssä tosi paljon, miten Neville kertoo isosetänsä roikottaneen häntä nilkoista yläkerran ikkunasta ja etenkin se, ettei kukaan reagoi siihen mitenkään, vaan Neville itsekin puhuu sellaisella "tällaista meillä tehdään sunnuntaisin" -sävyllä. Toinen outo kohta on, kun Ron sanoo, ettei hänen äitinsä kirjanpitäjä-pikkuserkusta koskaan puhuta heillä. :-\ Öö, häh, mitä pahaa hän muka on tehnyt?

Ajattelen itse, että varmaan jokainen näistä hahmoista oli ehtinyt kuvitella itsensä noidaksi tai velhoksi ennen kuin totuus valkeni, ja siitä varmasti tulee alisuoriutunut olo. Mariuksella toisaalta ei ollut mikään mukava perhe, joten hän ehkä oli helpottunutkin, että pääsi siitä eroon. Hauskaa, että lukisit Allisonista ja Penelopesta enemmänkin! Mulla on joitain salaisia lempihahmoja, joita mainitsen välillä ficcien sivulauseissa, mutta joista en sen kummempaa ole kirjoittanut -- Penelope Clearwater on yksi heistä. :D

Mukavaa keskiviikkoa ja kiitos vielä! :)

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 450
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
Mä en edes ajatellut Viisasten kivessä tuota et juu siellä se Neville roikkuu nilkoistaan. Toisaalta Nevillehän säilyttää tän saman kerrontatyylin ku hän kertoo Carrowien kiduttaneen porukkaa johon Harry sit reagoi koska "tää on nyt tämmöst arkipäiväistä"
"Papereissa 25, henkisesti aika penikka"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kunha nostat mut eka ylös täältä"

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 943
  • 🇺🇦
carrowfan: Joo, ehkäpä Neville koki Carrowien julmuudet kotoisiksi, kun häntä oli retuuteltu ympäriinsä jo lapsena. :-\

Aloin muuten miettimään, miten Carrowit antoivat Voron jatkaa työskentelyä Tylypahkassa, vaikka halusivat eroon kaikista jästisyntyisistä oppilaista -- luulisi, että Voro olisi ollut myös pohjasakkaa heidän silmissään. Sinä voit kirjoittaa joskus Voron ja Carrowien suhteesta, jos inspiroi. :)

carrowfan

  • vitsi syntyessään
  • ***
  • Viestejä: 1 450
  • On olemassa kinkkuja ja on olemassa lisää kinkkuja
carrowfan: Joo, ehkäpä Neville koki Carrowien julmuudet kotoisiksi, kun häntä oli retuuteltu ympäriinsä jo lapsena. :-\

Aloin muuten miettimään, miten Carrowit antoivat Voron jatkaa työskentelyä Tylypahkassa, vaikka halusivat eroon kaikista jästisyntyisistä oppilaista -- luulisi, että Voro olisi ollut myös pohjasakkaa heidän silmissään. Sinä voit kirjoittaa joskus Voron ja Carrowien suhteesta, jos inspiroi. :)

Ehkä ne metsästää kilpaa siel kurittomii opiskelijoita. Mokomatki kulkukoirat haaskalla repimässä toisensa kappaleiksi siitä kuka saa rangaista AK:n johtoa. Dog eats dog ja sitä rataa.
« Viimeksi muokattu: 22.10.2024 10:35:06 kirjoittanut carrowfan »
"Papereissa 25, henkisesti aika penikka"
"Ehkä mie aikuistun ku täytän 30...siis 40"
"En mie kaipaa olkapäätä, kunha nostat mut eka ylös täältä"

Roseliini03

  • ***
  • Viestejä: 28
  • "I am what I am, and I'm not ashamed."
Olipas koskettava ja hienosti kirjoitettu ficci.
Itsekin oon monesti miettinyt miten inhottavaa velhomaailmassa olis elää surkkina.
Tää teki muhun todella ison vaikutuksen.

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 812
Vau, tää oli hieno ja todella mielenkiintoinen teksti! Siis ihana keksintö, että surkeilla on tuollaista yhteistö toimintaa, koska varmasti voi olla tosi yksinäistä olla surkki keskellä taikamaailmaa. Ihanaa siis, että heillä on toisensa.

Tykkäsin myös siitä, miten tekstiin oli ujutettu mukaan vihjeitä siitä, ketä paikalla olevat ovat ja mitä yhteyksiä heillä on kirjoista tuttuihin hahmoihin. Augustan olit myös kirjoittanut jotenkin tosi uskottavasti. Mietinkin aina kirjoja lukiessa, kuinka jäätävät vaatimukset hän asettaa lapsenlapselleen. Nekin tarinat, miten suku yritti saada taikakykyjä esiin, olivat kyllä juuri niin kamalia kuin miten niitä tässä luonnehdittiin. Kiitos ihan todella paljon tästä! Oli virkistävällä tavalla ihan uutta näkökulmaa taikamaailmaan. :)
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin

Uniprinsessa

  • Yön Hallitsija
  • ***
  • Viestejä: 75
  • Yön valtakunnassa vain sokeat näkevät kaiken.
Tätä tekstiä suositeltiin mulle aiemmin tällä viikolla, joten nyt päätin tulla katsomaan että mistä tässä on kyse. Kuten yllä on muutamat jo sanoneetkin niin tosi hyvästä aiheesta kirjoitettu teksti. Itekin oon monesti ihmetellyt tätä surkkien kohtelua ja sitä, miten jopa nämä ns. hyvisperheet kohtelevat heitä. Jotkut Malfoyt nyt ymmärtäisin, mutta että Weasleyt ja Prewettit tuolla tavalla syrjivät surkkeja, en jotenkin vaan tajua. Ja joo kauhistelin just viime viikolla VK:ta lukiessa sitä miten Neville vaan chillisti ruokapöydässä kertoo että joo minua roikotettiin parvekkeelta ja sitten tipuin sieltä. Mietin vaan että mitä jos se ei oiskaan ollut velho, se ois varmaan tyyliin kuollut siihen.

Surullisen aiheen ohella tässä oli myös juttuja, jotka oli musta hauskoja (vaikkei osaa niistä ehkä oltu tarkotettu niin.) Jostain syystä nimi Rysky-Clearwater nauratti mua joka kerta kun sen luin  ;D En nyt muista onko Rysky canonissa mainittu nimi mutta jotenkin ihanan pottermainen. Myös Marius Vitivalko huvitti kun tajusin että mikä tuossa sukunimessä oli pointtina, halusi tehdä mahdollisimman suuren eron vanhaan sukuunsa  :) Hymyilin myös tuolle Voron ja Figgin kissanruokakiistalle, ja jotenkin eniten siinä nauratti se että vähän aiemmin oli kerrottu hahmojen tosi vakavista ja traumaattisista kokemuksista ja yhtäkkiä tapeltiin että onko oikea kissanruoka Miu Miu vai Mau Mau (tai jotain täntyylistä, en nyt enää tarkkoja nimiä muista.) Mutta kiva että surkitkin saa viettää tällasia mukavia hetkiä yhdessä vaikka ehkä usein kokevatkin velhomaailmassa ulkopuolisuuden tunteita!