Kirjoittaja Aihe: Muumit: Huumaavaa vihreää |K-11| Nuuskamuikkunen/Aliisa | angst, H/C  (Luettu 138 kertaa)

Ananasvichy

  • Nuuskamuikkunen
  • ***
  • Viestejä: 5
Nimi: Huumaavaa vihreää
Kirjoittaja: Ananasvichy
Fandom: Muumit
Ikäraja: K-11
Genre: angst, H/C, ¿darkfic?, (fluff)
Päähenkilöt: Nuuskamuikkunen, Aliisa, (Muumipeikko)
Varoitukset: mt-ongelmat, huumeidenkäytön kevyt kuvailu, (itsetuhoiseksi laskettava käytös)
Yhteenveto: "Illan viimeinen tuulenvire huojutti vihreän hatun reunaa, ennen kuin katosi jonnekin, minnelie tuulenvireet haihtuvat. Nuuskamuikkunen istui omalla paikallaan osana pimenevää maisemaa."

A/N: Inspiroiduin tähän yöllisissä mietteissä ja tästä tulikin vahingossa kokonainen tarina. Toivon, että ikärajoitin tämän oikein! Mietin, mahtaako varoittamieni aiheiden kuvailut paikoin yltää K-15 -tasolle, mutta lueskeltuani ja pohdiskeltuani ja mielipidettä kysyttyäni tulin kuitenkin siihen tulokseen, että pysyy K-11 -tasolla. Tässä kuitenkin vielä erillinen maininta asiasta.
Tarinasta löytyy pikku kevennyksiä ja muumimaista valoa pimeyden keskeltä: ei ole siis ihan pelkkää angstia!


Huumaavaa vihreää


Tuuli tuli kaukaa. Se humisi laakson yli, pyöritti hiirenvirnat solmuun, kahisutti lehtipuita ja jäi tanssittamaan niiden langettamia varjoja teltan ulkokankaalla ennen kuin jatkoi matkaansa. Huojuvien varjojen olisi voinut nähdä muodostavan kuvioita, tai ehkäpä niiden kevyestä unenomaisesta liikkeestä olisi voinut jopa oivaltaa jotakin, jos olisi jaksanut seurata oikein tarkkaan. Aivan samalla tavoin, kuten pilviä katsellessa syntyi usein merkillisiä oivalluksia. Tuuli osasi totisesti tehdä kauniita alati muuttuvia taideteoksia.
Meri, joki ja tuli kuuluivat tuohon samaan ilahduttavien asioiden lumoavaan jumalheimoon. Meren ollessa kaukana näköpiiristä tuuli oli lopulta kuitenkin aina se, joka sai viimeiseksi Nuuskamuikkusen tuntemaan olonsa hyväksi, ellei mikään muu.
Tänään ei kuitenkaan ollut sellainen aamu, että Nuuskamuikkunen olisi jaksanut tarkkailla mielenkiinnolla leikkivien lehvien siluetteja. Hän makasi teltassaan liikkumatta paikoillaan venyteltyään ensin pitkään ja ahkerasti. Venyttely, kylmä aamuinen tuulenhenkäys varpaissa saatikka valtamerensyvyinen huokauskaan eivät silti olleet pystyneet kukistamaan puristavaa tunnetta, joka hiipi jälleen koko kehoon hiljalleen saaden sydämen takomaan epämiellyttävän painavana.
Lopulta, kun peitto ei enää ollut omiaan pehmentämään sitä tosiasiaa, että päivä oli jo alkanut, Nuuskamuikkunen kiskaisi sen pois päältään. Hän aloitti aamutoimensa sellaisella vauhdilla, että näytti kuin hänellä olisi ollut jonnekin kova hoppu. Vaikutti siltä, kuin hän olisi epäillyt toimintansa taukoavan tai yhtäkkiä taikaiskusta nollaantuvan, jos hän sallisi itselleen pienenkin hengähdystauon.

Tiskit oli tiskattava. Niin olisi tullut tehdä jo eilen illalla, ​sillä nyt Nuuskamuikkunen sai kiittää onneaan, ettei hänen leväperäisen laiskuutensa johdosta hänen teltallaan ollut näin heti aamutuimaan jonoksi asti nälkäisiä pesukarhuperheitä, oravia, hiiriä tai muita epätoivottuja otuksia taikka mönkijöitä vieraana. Kasarit ja kattilat kilisivät ja kolisivat ja joen vesi loiskui, kun hoikka vihreään pukeutunut nuorukainen sätti itseään ääneen kulmat kurtussa, tuiman surkea ilme väsyneissä ruskeissa silmissään. Hän keksi toinen toistaan luovempia ilmaisuja itsensä soimaamiseksi aina siihen saakka, kunnes sai urakkansa valmiiksi. Märät kädet pyyhkäisivät suortuvat otsalta ja haroivat ruskean pehkon sojottamaan joka suuntaan. Otsakurtut suoristuivat ja kasvojen ilme muuttui pikkuhiljaa huomattavasti levollisemmaksi.

Korppi laskeutui ääneti puiden suojista takaisin joenvarteen pulleita aamiaishyönteisiä etsiskelemään. Tovin alajuoksulla mekastettuaan sen tarkasti seuraama hahmo touhuili nyt ylempänä joentörmällä tulensytytyspuuhissa. Vesi porisi tuota pikaa kahvipannussa nuotion yllä, ja aamun äänimaailma oli muutenkin kaikin puolin miellyttävä. Kahvintuoksun vihdoin yltäessä nenäänsä Nuuskamuikkunen huomasi mietiskelevänsä toiveikkaana, että tästä tulisi varmasti ihan hyvä päivä. Ei erikoinen, mutta ihan hyvä. Yllättäen kääntynyt tuuli pölläytti savun kasvoille ja sai veden kirpoamaan silmiin. Ihka oikeat kyyneleetkin olisivat hänen toiveensa kuultuaan tahtoneet ulos, jos hän vain olisi kyennyt itkemään. Päällimmäisenä mielessä oli kuitenkin niin paljon ärtymystä, ettei hän osannut itkeä. Nuori mies pyyhkäisi savunkirveltämiä silmiään vaivihkaa katsahtaen samalla ympärilleen, aivan kuin tarkistaakseen, ettei ketään ollut lähistöllä. 
“Tämä kaikki olisi niin paljon helpompaa, jos vain antaisin itseni polttaa piippua”, hän jupisi. Hän kohensi tulta ja istuutui pää polvissaan lähemmäs nuotiota, tiukasti itseään halaten. Hänen suunsa oli puristettu pieneksi mutruksi ja hänen silmissään oli tuttu surumielinen katse. Se oli juuri se ilme, johon Muumilaakson väki oli tottunut. Kenties se edusti Muumilaakson asukeille jotakin sellaista vakavaa ja salaperäistä viisautta, josta ei kukaan ottanut selvää, mutta joka kuului Nuuskamuikkusen kasvoille kuin hattu hänen päähänsä. Kysymättä ja sen enempiä kyseenalaistamatta ilmeen oli yhdessä tuumin todettu heijastelevan tietenkin hänen pohdiskelevaa rauhallista luonnettaan. Ei kukaan ollut koskaan osoittanut olevansa vähääkään hämillään siitä seikasta, että Muikkunen hymyili muita harvemmin.



Päivä paistoi kirkkaana ja lähes riitasointuisen värikkäänä. Nuuskamuikkunen veti hattunsa syvemmälle päähänsä. Sen alta oli vaikea saada enää juurikaan vihiä hänen ilmeistään. Niin, hän oli päättänyt olla polttamatta piippua. Hän oli siinä asiassa totta tosiaankin maineensa mukaisesti viisas. Hän oli sentään itse ymmärtänyt polttavansa tätä nykyä aivan liiaksi, niinkin liiaksi, että lähiviikkoina päiviä oli ollut vaikeaa erottaa toisistaan. Ne olivat sekoittuneet yhdeksi sakeaksi jatkumoksi, jonka keskeltä hän muisti muutaman virkistävän ja ajatuksia kutkuttavan, hykerryttävän jännittävän metsäkävelyn itsensä seurassa. Enimmäkseen ja ennen kaikkea enenevissä määrin hän kuitenkin muisti maanneensa joen rantatörmäällä, auringon lämmittämillä kallioilla, sammalmättäällä, ahoniityllä tai teltassaan tuulta kuunnellen, toivoen typerän naiivisti, ettei piipussa palavien vihreiden kukkien hänelle suoma kevyt helppo olo lakkaisi vielä. Ettei se lakkaisi ehkä koskaan. Että aika kuluisi edes hitaammin.
Ei hätää, hän oli miettinyt huolettomasti hymyillen, minä poltan pian vähän lisää. Mutta hän ei ollut polttanut vähää lisää. Hän oli polttanut niin paljon, että silmät olivat painuneet itsestään kiinni. Oli hän käynyt jossakin toisessa todellisuudessakin, unessa kenties, mutta takaisin tullessa olo oli ollut niin epämiellyttävän kevyt, että maailma oli asettunut makaamaan hänen rintansa päälle estääkseen häntä leijumasta, painautunut sitten hänen lävitseen ja alkanut pyöriä ja kieppua hallitsemattomasti. Hän oli luullut keinuvansa hauskaa pitäen vailla huolia, mutta tullutkin uudelleen ja uudelleen heitetyksi kovaan myrskyyn pienenpienellä paatillaan, petollisen aavan ajatusmeren armoille. Niin. Piipputupakkaa hän sallisi itsensä polttaa mielin määrin, muttei enää muuta.

Asian salaaminen Muumipeikolta olisi käynyt muutenkin pian liian vaikeaksi. Nuuskamuikkunen oli ollut aina hyvä salaamaan yhtä sun toista, mutta miten hän vastaisi tällä kertaa? Mikä oli hänen selityksensä siihen, ettei hän ollut Muumilaaksoon saavuttuaan ehtinyt muka useammin kuin kerran viettää aikaa parhaan ystävänsä kanssa? Kerran. Koko kesänä. Tai entäs kaikkina niinä aamuina tai öinä, kun he olivat sopineet lähtevänsä kalaan; mikä oli Nuuskamuikkusen selitys olla aina juuri silloin jossakin kaukana Yksinäisten Vuorten takana aarnimetsien siimeksessä, sellaisissa paikoissa, joihin hän varmaksi tiesi, ettei kukaan muu löytäisi tietänsä?
“Jaa. Olen ollut kai hiukan väsynyt”, hän oli vastannut epäröiden Muumipeikon kysyvään katseeseen.
“Miten niin?” oli Muumipeikko esittänyt vastakysymyksensä ilmiselvästi loukkaantuneena, eikä Nuuskamuikkunen ollut enää tahtonut kohdata tämän katsetta heidän lopun lyhyen keskustelunsa aikana.
“Miten niin väsynyt? Sinähän olet kuljeksinut yksin ympäriinsä pitkin poikin ja tutkinut kaikki Muumilaakson lähiseudut aina taaempia Yksinäisiä Vuoria myöten! Miten voit väittää olleesi väsynyt? Olisit voinut ottaa minut mukaan, edes yhden kerran! Yhdelle retkelle! Mitä minä olen tehnyt väärin?”
Ja sitten Muumipeikko oli lähtenyt, eivätkä he olleet tavanneet sen jälkeen.
Nuuskamuikkunen oli jähmettynyt ajatuksissaan niin liikkumattomaksi, että korppi tepasteli muina lintuina hänen kenkiensä päältä. Katse hatun reunan alta poukkoili rantatörmän heinikossa ja apilan kasvustoissa, kuin vastausta etsien. Oliko hän puhunut Muumipeikon kanssa uudelleen? Olivatko he nähneet toisensa toistamiseen? Hän pinnisteli muistaakseen. Eivät olleet. Oli kieltämättä ahdistavaa, kuinka epävarmalta hänestä tuntui luottaa omiin muistoihinsa. Niiden täytyi sekoittua hänen näkemiinsä uniin, joissa hän oli todentuntuisesti keskustellut Muumipeikon kanssa tämän tästä. Vai saattoivatko hänen muistonsa olla niin epätodellisen tuntuisia, että ne muistuttivat unia?

Kelju tunne palasi takaisin rintaa kiristäen voimakkaampana kuin aiemmin, muutti hengityksen raskaaksi ja sai Nuuskamuikkusen taittumaan miltei kaksinkerroin silmänsä kiinni puristaen. Hänen sanomansa ei ollut ollut valetta. Hän oli totisesti yrittänyt kertoa Muumipeikolle. Hän oli jo toista kesää merkillisen väsynyt, talviajasta puhumattakaan, eikä hän käsittänyt mistä se johtui. Jollei Muumipeikko ymmärtäisi häntä, niin kuka sitten? Ei jäljelle jäänyt ketään. Ei hän voinut puhua tällaisesta asiasta Mymmelille tai varsinkaan Myylle. Entä Niiskulle? Tuskinpa. Muumipapalle tai Hemulille?
Nuuskamuikkunen tuhahti pudistellen käsivarsillaan lepäävää päätään. Hän istui yhä tiukassa kippurassa, keinui hitaasti eestaas lämpimässä auringonvalossa ja silitti huomaamattaan omaa jalkaansa. Käyn tänään Muumeilla, hän päätti. Hän oli alkujaan ajatellut vievänsä Muumiperheelle kalaa tuliaisiksi, kiitokseksi ja anteeksipyynnöksi ja kaikeksi mahdolliseksi, muttei ollut lopulta vaivautunut edellisiltana pyytämään kalaa yli omien tarpeidensa. Ehkä pelkkä siellä vierailu riittää, hän tuumi ja puristi hampaitaan yhteen.
“Miten on mahdollista, etten minä vätys jaksa edes kalastaa?”
Ärtymys sai hänet hieromaan rajuin ottein otsaansa ja siirtelemään hiuksiaan vimmaisesti sivuun.

Nuuskamuikkunen käänsi päänsä telttansa suuntaan ja nousi äkisti seisomaan, tavoilleen epätyypillisen ripeästi. Viereisessä puussa istunut korppi säikähti ja loukkaantui. Se päästi äreän rääkäisyn samalla, kun lehahti tiehensä. Teltalleen päästyään Nuuskamuikkunen nosti onkivapansa olalleen, nappasi vikkelään sangon toiseen käteensä teltan sisästä, mutta jäikin sijoilleen teltan suuhun silmäilemään hartaasti petiään. Hänen kasvoiltaan pystyi seuraamaan, kuinka hän kävi lyhyen sisäisen kamppailun itsensä kanssa, miltei kertaalleen hävisi ja voitti taas.
Hän astui uudelleen ulos aurinkoon. Varjot otsahiusten alla piilossa paljastivat, ettei kaikki ollut kunnossa. Jokin nimeämätön tunne jäi ilmeettömän ilmeen taakse näkymättömiin. Hän lähti matkaan selkeästi suunnatuin, ilottomin askelin. Matkallaan merenrantaan hän tervehti tyypilliseen tapaansa vaisusti nyökäten montaa Muumilaakson asukasta, jotka puuhailivat kotipihoissaan tavallisia kesäpäivän askareitaan.



Horisontti hämärtyi. Nuuskamuikkunen arvioi katseellaan kalansaalistaan, huoahti huojentuneena ja nosti syötin pois. Tämä sai riittää. Ei hän menisi Muumeille enää tänään. Hän menisi huomenna. Nythän oli selvästi jo liian myöhäinen ajankohta vierailulle. Hän ei edes lähtenyt laskemaan, monestiko oli jo luvannut itselleen vastaavalla lailla, täysin samoin miettein, vaan laittoi hetkeksi silmänsä kiinni kuin kieltääkseen ajatusta näyttäytymästä.
Hämärä sammutti ensin tummemmat värit maisemasta, sitten vaaleammatkin, ja lopulta kaikkialla oli täydellisen synkkää.
Illan viimeinen tuulenvire huojutti vihreän hatun reunaa, ennen kuin katosi jonnekin, minnelie tuulenvireet haihtuvat. Nuuskamuikkunen istui omalla paikallaan osana pimenevää maisemaa. Meri oli uhkaavan tyyni. Kalliot seisoivat paikoillaan ja makasivat sijoillaan.
Painava tunne tuli nyt mereltä. Se vyöryi horisontista hänen ylitseen näkymättömän ukonilman lailla, eikä hän mahtanut sille mitään. Hän oli itseasiassa kumman hyvillään myöntäessään itselleen, ettei tosiaankaan voinut estää sen tuloa. Se on kuin yö, Nuuskamuikkunen mietiskeli, ja ohimenevän tuokion ajan hänellä oli tunne, että siitä oivalluksesta voisi tehdä laulun. Hän kuunteli ja odotti. Sormenpäät liukuivat oikean taskun sisuksissa kylmiltä kuorilta huuliharpun puiselle kammalle. Laulut alkavat aina hiljaisuudesta, mutta hiljaisuuden jälkeen tulee kuulua ensimmäinen sävel. Mitään ei kuulunut. Se ei ollut laulu. Tai vaihtoehtoisesti se oli laulu, joka merkittäisiin nuottivihkoihin pelkkänä hiljaisuutena. Montako sivua pitkä se olisi?
Ellei Nuuskamuikkunen olisi ollut niin syvällä päänsä sisässä mietteissään, hän olisi huomannut rauhattomat kyyneleet, jotka pääsivät viimein vapaiksi hänen poskilleen. Nuuskamuikkunen ei huomannut. Hän oli jo jossakin kaukana, valvetodellisuuden ja unitodellisuuden välitilassa: hyvin ahdistavassa paikassa, jossa ei enää oikein tunne kehoaan, eikä enää hallitse omia ajatuksiaan. Hän hengähti kovaa, kuin häneen olisi sattunut, ja alkoi huohottaa kiivaaseen tahtiin päätään pidellen. Häntä pelotti.
“Ei”, Nuuskamuikkunen lausui, sillä hän ei pitänyt siitä, kun tunteet pääsivät kasvamaan kesyttämättömän suuriksi. Varsinkaan tällaiset tunteet, joiden ilmaantumista ei voinut säädellä. Äänettömät kyyneleet valuivat vauhkoina hänen poskiaan pitkin, kunnes äkkiä taukosivat. Hänen molemmat kätensä haparoivat sisällä takintaskuissa, mutteivät löytäneet haluamaansa.

Nuuskamuikkusen tumma siluetti nousi seisomaan kalliota vasten ja pysähtyi sitten tähyilemään merelle. Häntä ei olisi hoksannut pimeydestä lähietäisyydeltäkään, ellei hänen kehonsa olisi tärissyt kauttaaltaan hillitsemättömästi, liian tiuhan ja raivoisan hengityksen väistämättömänä seurauksena. Siluetti otti hattunsa pois päästään ja asetti sen hellävaroen värisevällä kädellään täyden kalasangon ja onkivavan viereen. Heikkoina hoippuvat jalat laskeutuivat kalliolta mereen ja kulkivat kuin itsestään hiljalleen syvemmälle kohti mustaa vettä.
Jälleen Nuuskamuikkunen irvisti kuin kivusta sulkiessaan silmänsä, kun merivesi ylsi hänen rintansa korkeudelle. Hän piti silmänsä ummessa, kun meri tuuditti hänen hätäisiä hengenvetojaan ja teki parhaansa rauhoittaakseen hänen villinä hakkaavaa sydäntään.
Se ei riittänyt.
“Minun täytyy sukeltaa”, Nuuskamuikkunen kertoi merelle hiljaa äänellä, josta olisi saanut vaivoin selvää, mikäli se olisi kantautunut kenenkään korviin kuultavaksi. Hän kahlasi yhä syvemmälle, kunnes antoi itsensä vajota pinnan alle siinä kohdassa, jossa tiesi kallion merenpohjassa jyrkkenevän. Mustia pieniä kuplia kisaili kaikkialla hänen ympärillään, kun viimeisetkin rippeet ilmaa kohosivat rykelminä kohti pintaa hänen takkinsa liepeistä. Pinnan alla saattoi aistia pelkkää pimeyttä. Hän katseli ympärilleen; sen hetken verran hänen päänsä tuntui viileältä ja kevyeltä. Se helpotti.
Seuraavassa hetkessä Nuuskamuikkunen ei kuitenkaan enää ymmärtänyt, kuinka pitkään oli vajonnut alaspäin eikä voinut erottaa merenpintaa yllään. Hän lähti uimaan ylöspäin vailla tahtoa, voimasta puhumattakaan, mutta tunsi silmissään pimenevän entisestään, jos se oli enää siinä pimeydessä edes mahdollista. Hän sulki ne suosiolla ja lakkasi pyrkimästä mihinkään suuntaan. Sydämensyke oli viimein rauhoittunut. Se oli pääasia. Sitähän hän oli toivonut. Se jyskytti nyt hitaasti hänen päänsä sisässä niin, ettei yhdellekään ajatukselle jäänyt tilaa. Hän jäi leijumaan painottomana todellisuuksien rajamaille, häntä ympäröivään mustaan rauhaan, joka otti vastaan avosylin ja mielihyvin.



Humiseva pimeys vaihtui korvissa räjähtäväksi läiskähdykseksi. Ilma tuntui taivaallisen raikkaalta hengittää siitäkin huolimatta, että Nuuskamuikkunen yski tuskaisen kivuliaasti. Joku oli auttanut hänet pintaan. Hänen oikeaa kättään puristi. Haukottuaan kyllikseen kiireisiä suolaveden makuisia hengenvetoja hän ymmärsi sen jonkun pitävän edelleen hänestä kiinni.
“Millä asialla sinä sukeltelet täällä yksinäsi tähän aikaan yöstä? Tuossahan olisi voinut käydä todella köpelösti!”
Tuima ääni kuului korkealta hänen yläpuoleltaan. Nuuskamuikkunen tuijotti silmiensä tasolla vedenpinnalla seisovaa kenkäparia. Hän keräsi ajatuksiaan tovin, ennen kuin kohotti katseensa hitaasti ylöspäin kohdatakseen hämmentyneenä häntä tarkastelevan noidan.
“Kiitos Aliisa. Minä… näin pohjassa jotakin. Sukelsin katsomaan”, hän vastasi noidan kysymykseen nolona, mutta yllättävän vähän takellellen.
“Nythän on hirveän hämärää! Onko sinulla pimeänäkö?” Aliisa kysyi yhä hämmentyneempi ilme kasvoillaan.
“On”, Nuuskamuikkunen valehteli hetkeäkään epäröimättä. “Olen perinyt sen isältäni.”
“Merkillistä”, Aliisa pohdiskeli, irroittaen vihdoin otteensa Nuuskamuikkusen käsivarresta.
“Se on takuulla hauska taito. Noidillakin on oma taikaliemireseptinsä pimeänäön kehittämiseen. Olethan varmasti kunnossa? Tule, ui rantaan, niin jutellaan lisää!” hän kipaisi ripeään askellukseen merenpintaa pitkin.
Nuuskamuikkunen oli varma, että näki tämän vanavedessä kummallisen vihreän hohteen. Hän räpytteli märkiä silmiään, mutta näky ei kadonnut. Valonkajo näytti aiheutuvan pinnan alla leijuvista pienenpienistä valopallo-olioista, jotka sytyttivät itsensä vihreisiin liekkeihin pieneltä alueelta aina, kun Aliisan kenkä kosketti merenpintaa. Nuuskamuikkusen oli pakko laittaa päänsä pinnan alle varmistuakseen näkynsä todenperäisyydestä, mutta pinnan alla hohtavia olioita ei näkynyt. Se ei käynyt lainkaan järkeen. Nuuskamuikkunen ei ollut koskaan todistanut mitään vastaavaa.
“Merkillistä”, totesi hänkin, ja kahlasi kohti kalliota, jolla Aliisa jo odotti.

Kalliolle raahustettuaan Nuuskamuikkunen alkoi rutistaa enimpiä merivesiä pois vaatteidensa helmoista ja punteista, mutta seisaallaan häntä huimasi, joten hengästyneenä hän istuutui ennemmin Aliisan viereen. Aliisan silmät tarkastelivat hänen ystävänsä jokaista liikettä. Ennen kuin Nuuskamuikkunen ehti koota itseään uudelleen, oli hänen poskeaan vasten painautunut ylenmäärin pehmeää tuuheaa tukkaa. Lämmin väristys lävisti rinnan, sitten hujauksessa koko kehon ja jäi viimeiseksi vailla pakoreittiä tykyttämään sormenpäihin.
Nuuskamuikkunen tunsi olonsa niin huumaavan hyväksi, että hänen oli haasteellista keskittyä siihen, mitä tapahtui saatikka mitä noita yritti hänelle puhua. Aliisan ääni värisi vasten hänen kohoilevaa rintakehäänsä, ja hän osasi havaita oikeastaan vain, kuinka tavattoman lämmin ja lohduttava tuntemus se oli. Hän oli tuskin koskaan kokenut mitään sen kaltaista. Vai oliko? Ehkä silloin, kun oli ollut vielä lapsi.
Häkeltynyt Nuuskamuikkunen sai ajatuksenjuoksustaan uudelleen otteen vasta, kun Aliisan pään takana räpytteli pieni yöperhonen, johon hänen katseensa tarkentui. Kaikki lämpö Nuuskamuikkusen kehosta humahti nyt hänen poskilleen. Hän yritti säpsähtäen pakoon halauksesta, mutta Aliisa kohottautui juuri silloin ylös, yhä jotakin puhuen. Hän katseli Nuuskamuikkusta huolestunein ilmein aivan lähietäisyydeltä. Tämä kiitti onneaan siitä, ettei niin hämärässä voinut erottaa värejä. Hän ei totisesti olisi tahtonut noidan todistavan sitä, että lyhyt halaus oli saanut hänet punastumaan.
“Nuuskamuikkunen? Kuunteletko sinä? Minä voisin auttaa sinua hengittämään veden alla. Osaan nykyään itse valmistaa sitä tarkoitusta varten rohdon ja voin opettaa sinulle siihen tarvittavan loitsun. Se on paljon turvallisempaa kuin sukellella tuolla tavoin, kuin sinä äsken teit.”
Nuuskamuikkunen kuuli kyllä oikein hyvin, mutta kuten Aliisa itsekin osasi arvata, tältä oli turha odottaa minkäänlaista vastausta. Tummat silmät kääntyivät merta kohti, eikä kumpikaan heistä puhunut pitkiin aikoihin toisilleen mitään. Mereltä ei kuulunut mitään, eikä kallioilta kuulunut yhtikäs mitään. Silloin tällöin joku lepattava pieni otus liihotti heidän ohitseen. Tietämättään kumpikin heistä ajatteli yhtaikaa mielessään, kuinka sen siivistä kuului naurettavan paljon meteliä niin hiljaiseen ympäristöön verraten.

Juuri ennen aamunkoittoa pikkuruiset valopallo-oliot ilmestyivät kaksikon näköpiiriin uudelleen, hehkuen siellä täällä merenpinnan alla heidän kallionsa lähettyvillä. Nuuskamuikkunen ei voinut irrottaa katsettaan niistä, mutta hän oli varma, että Aliisalla oli jotakin tekemistä niiden ilmaantumisen kanssa. Hän nimittäin huomasi sivusilmällään tämän hymyilevän.
Aamu kajasti lopulta horisontin takaa himmentäen valollaan viimeisimmänkin vihreän pikkuliekin. Alkoi tuulla vienosti. Aamun kylmä hehku hiuksissaan Aliisa kääntyi jälleen vakavoituneena Nuuskamuikkusta kohti kohdatakseen tämän pehmeän, vaikkakin surumielisen katseen.

“Sinä näytät huolestuttavan erilaiselta ilman hattua.” Aliisa sanoi viimein. Nuuskamuikkunen ei kuunnellut, taikka vaihtoehtoisesti tahtonut vastata. Hän katseli Aliisan vihreissä silmissä hiljalleen enenevää välkettä.
“Nyt on vasta aamunkoi. Kuinka paljon vihreämmiksi sinun silmäsi voivat enää muuttua?” Nuuskamuikkunen kysyi hellästi ihaillen, miltei kuiskaten.
« Viimeksi muokattu: 11.07.2024 20:15:03 kirjoittanut Ananasvichy »