Kirjoittaja Aihe: Saaressa on aina sunnuntai | S | Etydejä XX-haaste | kesä kaukana kaikesta  (Luettu 175 kertaa)

Skorpioni

  • ***
  • Viestejä: 338
  • Ava&banner by Ingrid
Nimi: Saaressa on aina sunnuntai
Ikäraja: S
Haaste: Etydejä XX, josta inspiraationa kuvapari ja runo

Etydihaaste inspiroi taas tunnelmallaan, ja lopputuloksena on kipuilua nykyajan paineiden keskellä ja haaveilua yksinkertaisemmasta elämästä. Nimen olen lainannut Samuli Putron samannimisestä kappaleesta, joka ei liity tarinaan mitenkään.

Kiva jos luet ja kiitos jos kommentoit <3



Saaressa on aina sunnuntai

Sinä kesänä minä opin päästämään irti.

Istuin laiturin reunalla ja odotin yhteysalusta. Laukkuja oli kaksi, tuuli sekoitti hiukseni, ne tarttuivat kookoshuulirasvaan ja olivat tiellä. Aurinkolasien takaa kukaan ei nähnyt pelokasta ilmettäni. Yhteysalus saapui, kesävieraat astuivat iloisesti rupatellen kyytiin ja minä jännityksestä ja meripahoinvoinnista jo valmiiksi kankeana kiipesin perässä. Olin nähnyt mainoksen, jossa saaristohotelliin etsittiin työntekijää kesäkaudeksi ja hetken mielijohteesta lähettänyt hakemuksen. Äiti kauhisteli ajatusta ja muistutti minua meripahoinvoinnistani, mutta minä halusin pois. Kauas kaupungista, kauas epäonnistumisistani, kauas kaikista odotuksista.

Hotelli oli pieni ja soma. Se oli rakennettu vanhaan pitsihuvilaan ja laajennettu vanhaan työläisten asuntolaan. Myös meille kesätyöntekijöille löytyi jokaiselle oma pieni huone. Se hehkui vanhan ajan romantiikkaa; oli kapea vuode, kiikkerä kirjoituspöytä ja pinnatuoli, ikkunassa pitsireunaiset kukkaverhot. Vessat ja suihkut olivat käytävillä, ja vaikka ne olivat pienet ja vanhat, olivat ne puhtaat ja hyvin pidetyt. Saaressa tuuli aina, ja kylminä päivinä huone oli vetoisa ja viileä, helteellä puolestaan kuuma.

Vaikka hotellista löytyi monenlaista työtä siivoamisesta somistamiseen ja varauskirjan ylläpidosta somekanavien päivittämiseen, eniten töitä oli kuitenkin keittiössä. Vielä aivan alkukesästä vieraita oli vain muutamia kerrallaan, mutta heinäkuun sesongin aikaan huoneet oli yleensä loppuunmyyty ja saaren vierasvenesatama houkutteli veneilijöitä usein laumoittain. Silloin tarjolla oli aamiaisen lisäksi lounasta ja päivällistä. Keittiössä tiukkaa järjestystä piti Merja, joka toimi talvisin saaren pienen koulun keittäjättärenä ja ei ilmeisesti lomaillut juuri koskaan. Hän oli asunut saaressa omassa lapsuudessaan ja muuttanut takaisin saareen miehensä kanssa, joka piti huolta satamasta kesät talvet. Minä en ollut seitsemännen luokan kotitaloustuntien jälkeen leiponut ja ruokaakin laitoin varsin kevyesti, mutta Merja opetti minut pilkkomaan sipulin juuri oikein, leipomaan hapanjuurileipää ja juuri oikealla tavalla pehmeäksi jäävää pullaa. Aamuisin keitettiin kananmunia, paistettiin karjalanpiirakoita (käsin rypytettyjä, tietenkin, mutta hyväksi rypyttäjäksi en koskaan oppinut), viikonloppuisin tehtiin saaristolaisleipää, munakokkelia ja graavilohta. Mutta aamiaisen erikoisuus oli Merjan persikkajogurtti, joka valmistettiin paksusta maustamattomasta jogurtista ja tuoreista, kesän kypsyttämistä, pyöreäposkisista persikoista. Se oli taivaallista, maistui enemmän Toscanan kesältä kuin Suomen saaristolta.

Alkuun en ollut millään sopeutua elämään saaressa. Kesävieraat, kuten saaressa sanottiin, tulivat ja menivät ja minä jäin. Se tuntui kummalliselta, olinhan tottunut olemaan se, joka tuli ja meni. Työpäivät olivat pitkiä, mutta vapaapäivinä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Saaressa ei ollut kuntosalia, elokuvateatteria, tyylikkäiden kahviloiden ja ravintoloiden ylitarjontaa. Nettiyhteys pätki ja sanomalehtikin tuli päivän myöhässä. Aamiaisvuoroon piti herätä ennen kuutta ja jos halusi suihkuun, vielä aikaisemmin, jotta sinne ehti ennen muita aamulla heränneitä. Kahden viikon jälkeen olisin hetken halunnut jo luovuttaa, pakata tavarani ja lähteä seuraavalla yhteysaluksella takaisin. Mutta minä en ollut koskaan antanut periksi – sitähän oikeastaan taisin olla paossakin. Päätin odottaa vielä yhden päivän.

Sinä aamuna ilma oli kirpeä ja raikas. Olin jälleen Merjan aamiaisvuorossa, mutta sillä kertaa kellon soidessa en ollutkaan kuolemanväsynyt. Pääskynen lauloi lähipuun oksalla, ikkunanraosta tulvi sisään alkukesän tuoksu. Letitin paksut hiukseni, puin työvaatteet ylleni ja lähdin kohti hotellin keittiötä. Merja hyräili tyytyväisenä keittiössä ja koska vieraita oli kesäkuun alun arkipäivänä kovin vähän, ei valmisteltavaakaan ollut liiaksi. Niinpä Merja lähetti minut keräämään niittykukkia salin pöytiin. Vedin päälleni paksun villapaidan ja lähdin kulkemaan vanhaa kärrypolkua rantaa kohti. Matkalla vanhan lehmälaitumen kohdalla kasvoi loputtomasti kesäkukkia. Siellä vastaani juoksi yllättäen ruskea labradorinnoutaja, joka pysähtyi häntäänsä heilutellen kohdalleni. Rapsutin sen sileää päätä ja tähyilin ympärilleni. Saaressa kaikki tulivat tutuiksi, enkä ollut nähnyt koiraa ennen. Kesävieraat eivät saaneet pitää lemmikkejään irti. Hetken kuluttua koiran perässä tuli nuori mies, jonka paksu, tumma tukka oli pyyhkäisty huolettomasti kasvoilta taaksepäin, jalassa oli sandaalit ja raidalliset sortsit ja päällä paksu villapaita. Mies vihelsi, ja koira juoksi hänen luokseen. Minä jäin hämmentyneenä seisomaan puolikas kukkakimppu kädessäni. Mies huomasi minut, ja heilautti kättään. Hymyssä oli jotain salaperäistä, jotain, joka sai henkeni salpautumaan.

”Hei”, mies sanoi ehdittyään kohdalleni.

”Hei”, nyökkäsin.

”Sä olet uusi”, mies sanoi.

”Anteeksi?”, minä kysyin.

”Et ole ollut täällä aiempina kesinä”, mies totesi. Minä nyökkäsin. Hetken emmittyäni pyyhkäisin letistä karanneita hiuksia korvani taakse ja ojensin käteni.

”Veronika”, sanoin.

”Julius”, mies vastasi ja vilkaisi koiraa, joka nuuski intensiivisesti syreenipuun juurta, ”ja Agricola.”

”Agricola?”, naurahdin, koira käänsi katseensa minuun. Mies virnisti, ja sanoi kertovansa koirasta mielellään lisää myöhemmin, mutta olevansa juuri kiireinen, ja tokaisi myös, että Merja ihmettelisi, jos keräisin kukkia kovin paljon kauemmin.

Törmäsimme myöhemmin uudelleen, kun siivosin aamiaista kesävieraiden jäljiltä pois ja mies astui saliin läppäri mukanaan. Koira kulki avoimesta ovesta ilmeisen vapaasti. Kävi ilmi, että Julius oli hotellin omistajan poika, joka oli opiskellut kirjallisuutta yliopistolla, työskennellyt äidinkielen opettajana ja kirjoitti parhaillaan väitöskirjaa. Kesäisin hän palasi aina saareen – milloin koko kesäksi, millin vain viikoksi. Nuorempana hän oli töissä hotellilla kuten kaikki muutkin, nyt hän auttoi isäänsä joissain kunnostustöissä ja pääasiaksi kirjoitti väitöskirjansa yhteenvetoa. Agricola oli nelivuotias, ja ilmeisen tuttu näky hotellilla kesäisin. Minä kuuntelin kiinnostuneena, join aamiaiselta ylijäänyttä mangomehua (sitäkin Merja valmisti itse) ja katselin Juliuksen käsiä. Ne eivät olleet akateemikon kädet, vaan vahvat, kuluneet, sormenpäät olivat halkeilleet ja värjääntyneet käsillä tekemisestä.

Sinä kesänä minä opin tekemään asioita käsilläni. Leipä leivottiin monitoimikoneella, mutta pullataikina vaivattiin käsin. Pitkot pyöriteltiin käsin, karjalanpiirakat rypytettiin. Kukat haettiin niityltä maljakoihin. Omenat, päärynät, raparperit ja yrtit kerättiin omasta puutarhasta. Munatkin sai noutaa aamuisin omasta kanalasta. Hillot keitettiin itse. Työntekijöiden pyykkikone reistaili usein, ja korjaajaa odotellessa pesin ensimmäistä kertaa elämässäni nyrkkipyykkiä. Ja kuin ihmeen kaupalla minä opin pitämään siitä kaikesta. Julius kutsui minua kaupunkilaistytöksi ja naureskeli hyväntahtoisesti osaamattomuudelleni. Juhannukseen mennessä olin oppinut saaren tavoille. Saaristossa oltiin sään armoilla aivan eri tavoin kuin missään muualla. Myrskysäässä veneet eivät päässeet lähtemään satamasta ja joskus yhteysaluskaan ei päässyt kulkemaan. Sen vuoksi oli tärkeää, että kaikkeen oltiin varauduttu. Juomavettä oli aina kanistereissa, varastossa ruokaa, aggregaatille bensaa. Elämä saaressa tuntui pysähtyneen johonkin menneeseen aikaan, jota en aivan tavoittanut. Kesävieraat toivat tullessaan tuulahduksia nykyajasta, someinfluenssereiksi itseään tituleeraavaat ottivat kuvia kaikesta syytääkseen niitä loputtomana virtana Instagramiin, veneiden kannelta kaikui bluetooth-kaiuttimista uusimmat kesähitit. Mutta hotellin suojissa, Merjan keittiössä, minun pienessä huoneessani vallitsi rauha, jollaista en ollut kokenut koskaan ennen. Työpäivät olivat kyllä kiireisiä, mutta jollain tapaa minun ei ollut kiire minnekään. Työpäivän jälkeen en juossut bussiin ehtiäkseni body pumpiin tai spinningiin, aamulla en meikannut ahdistuneena ehtiäkseni taas yhteen palaveriin. Vapaapäivät eivät täyttyneet tarkkaan aikataulutetuista ja optimoiduista suunnitelmista. Ei, minä söin persikkajogurttia ja luin kirjoja, kuntoillakseni samoilin pitkin saarta, uin merituulen sekoittamassa, viileässä vedessä, pelasin lautapelejä muiden saaren työntekijöiden kanssa. Join punaviiniä valoisassa kesäyössä muovimukista laiturinnokassa ja rapsutin Agricolan pehmeää turkkia. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani oikeasti elossa.

”Mitä sä pakenet?”, Julius kysyi eräänä iltana, kun istuimme laiturilla. Päivällä oli satanut ja päiväturisteja oli ollut tavallista vähemmän, veneilijätkin olivat syöneet tavallista enemmän omissa paateissaan ja ravintola oli laitettu kiinni hieman tavallista aiemmin. Julius oli pihistänyt oluet baarin jääkaapista. Laituri tuntui vielä hieman kostealta pakaran alla, mutta ilta oli lämmin ja aurinko yritti painua hiljaa mailleen.

”Miten niin?”, kysyin muka huolimattomasti, vaikka syke nousi heti sataan kolmeenkymmeneen.

”Täällä käy töissä saaristoon rakastuneita, kausityötä tekeviä levottomia sieluja ja sitten sellaisia, jotka on lähteneet pakoon jotain yhdeksi kesäksi”, Julius vastasi ja viskasi laiturilta kepin mereen. Se oli virhe, koska muutaman sekunnin kuluttua Agricola jo rynni rantaa pitkin veteen hakemaan sitä. Julius naurahti.

”Halusin vain nähdä vähän erilaista elämää”, sanoin välttelevästi. Likomärkä koira tassutteli laituria pitkin ylpeänä keppi suussaan isäntänsä luo, ja minä mietin, voisinpa itsekin vain elää samoin.

Heinäkuussa matkustin pitkästä aikaa takaisin kaupunkiin kaverini häihin. Näin pitkästä aikaa kaikkia ystäviäni, jotka päivittelivät kesääni. Sain vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, mitä ihmettä tein kaikki illat, eikö keittiöapulaisen, kerrossiivoojan ja respavirkailijan sekatyö ollut täysin vääränlaista korkeakoulutetulle ihmiselle ja koska oikein palaisin kotiin. Seuraavaan hengenvetoon kuuntelinkin sitten joogaretriiteistä, ulkomaanmatkoista, kosinnoista, raskausuutisista ja ylennyksistä. Kontrasti saaren elämään tuntui hengästyttävältä. Kun yhteysalus pari päivää myöhemmin kuljetti minut saareen ja näin laiturilla vastassa Juliuksen ja Agricolan, tunsin tulleeni kotiin. Juliuksen hymy oli vino, mutta koiran häntä vispasi onnellisena. Ja hetken pohdin, romanttisen mielikuvitukseni säestämänä, voisinko sittenkin olla onnellinen vain tohtorin vaimona. Leipoa leipää, valmistaa Merjan taivaallista persikkajogurttia, ulkoiluttaa koiraa, letittää tyttärien hiuksia, paikata pihaleikeissä ryvettyneitä poikien polvia. Tarvitsinko todella haastavan uran, fitnessmallin kehon ja elämäni parhaita puolia esittelevän sometilin. Ei sillä, että Juliuksen ja minun välillä olisi ollut viitteitä mistään muusta kuin ystävyydestä, mutta minua kutkutti hänessä kaikki se, mikä oli erilaista entiseen ja oman elämäni miehiin.

Sinä yönä makasin kuumankosteaksi muuttuneessa huoneessa ja mietin elämäni polkuja. Kaukana kaikesta omat epäonnistumiseni eivät tuntuneetkaan niin suurilta. Olin akateemisen perheen tytär ja suorittanut kiltisti maisterintutkinnon, mennyt töihin, hankkinut kunnollisen miehen. Elin sellaista keskiluokkaista elämää, jota ihmisen kuului, asuin sievässä kolmiossa, jossa oli avokeittiö ja suuret ikkunat, vaalea sisustus ja ajelin viikonloppuisin farmariautolla puolisoni kanssa erilaisiin tapahtumiin, söin hienoissa ravintoloissa, join lattea take away-mukista matkalla töihin. Olin suunnitellut elämäni valmiiksi, kesän jälkeen alkaisimme yrittää lasta, voisimme ottaa koirankin, jonkin pienen, ehkä bichon frisén, olisin kotona yhdeksän kuukautta ja sitten puolisoni jäisi hoitamaan vauvaa ja minä palaisin hoitamaan uraani. Kunnes sitten minulle paljastui, että Mikalla oli ollut jo puolen vuoden ajan suhde työpaikkansa nuoren harjoittelijan kanssa, firmassani käynnistettiin yt-neuvottelut ja puolet työntekijöistä pantiin kortistoon ja eron tullen jouduin luopumaan myös kodistamme, koska ei minulla siihen yksin ollut varaa. Koko suunnittelemani elämä valui viemäristä alas, enkä ehtisikään enää olla alle kolmekymppinen ensisynnyttäjä, ellen tekisi vauvaa baarin vessassa tuntemattoman miehen kanssa.

Kun heinäkuu kääntyi elokuuhun, kerroin Juliukselle, mitä pakenin. Nykyaikaa. Modernin yhteiskunnan odotuksia. Kerroin, kuinka tunsin suurta onnea pysähtyneen ajan keskellä, tehdessäni töitä käsilläni, jutellessani hymyilevien asiakkaiden kanssa. Kuinka tiesin, että se oli kesäloman tuomaa illuusiota ja että arki koittaisi niillekin hymyilijöille, mutta siinä hetkessä minä sain olla osa onnellista muistoa. Ja kuinka vihasin sitä, että ystäväni olivat intoutuneet ”downshiftaus-kesästäni” ja lähettelivät minulle jatkuvasti ohjeita, kuinka voisin tienata hyvin perustamalla ihanan sometilin jossa jakaisin kauniita kuvia kesästäni. Vastalauseena olin poistanut koko helvetin Instagramin.

Julius hymyili taas vinosti, niin kuin hän hymyili. Hän nojasi hieman lähemmäs, haistoin hänen shampoonsa ja deodoranttinsa ja huuhteluaineensa, näin hänen pitkät silmäripsensä.

”Ei onnellisuus oo mikään suorite”, hän sanoi, ”elämästä pitää tehdä oman näköistä. Hyvä, että säkin olet antanut sille vihdoin tilaa, kaupunkilaistyttö.”

Minä mutristin suutani ja katsoin Juliusta alta kulmain.

”En mä tiedä, haluanko elää 50-luvun kotirouvankaan elämää”, tokaisin. Julius pyyhkäisi letistäni karanneen suortuvan pois kasvoiltani.

”Lakkaa ajattelemasta, että sun pitää elää jotain muuta varten. Tee jotain, mitä sä et yleensä tee. Jotain hullua”, hän sanoi. Minä katsoin hänen harmaita silmiään, tunsin pistelyä sormenpäissäni, varpaissani, vatsanpohjassani. Ja sitten, hetken mielijohteesta, hyppäsin laiturilta alas kaikki vaatteet päällä. Merivesi oli viileää ja otti minut ikiaikaiseen syliinsä. Kun pääsin takaisin pintaan, kuulin Juliuksen innostuneen naurun ja äänen, joka lähti Agricolan tassuista, kun se juoksi pitkin laituria rantaan. Hetken kuluttua koira ui luokseni ja sen isäntä loikkasi perääni laiturilta. Lyhyen sukelluksen jälkeen Julius oli yhtäkkiä vieressäni. Hänen varpaansa yltivät pohjaan ja hän tempaisi minut itseään vasten.

”Eihän se ollut niin vaikeaa”, Julius naurahti, ja loi minuun sellaisen katseen, jota kukaan muu ei ollut luonut. Sellaisen, joka tuntui näkevän lävitseni sieluuni asti. Siinä hetkessä tunsin olevani enemmän elossa kuin milloinkaan ennen, kuin Julius olisi koko ajan nähnyt sen, mikä sisälläni velloi ja paloi ja oli tukahtunut vuosien saatossa kaiken kunnollisuuden ja suorittamisen alle. Ja aivan kuin hän olisi pitänyt näkemästään, hän veti minua lähemmäs ja hänen märät huulensa painuivat huulilleni, maistuivat Toscanan auringolta samaan tapaan, kuin Merjan mangomehu.

Sinä syksynä minä opin rakastamaan. Ensin itseäni, sitten Juliusta.

Just some things to say,
things that looked good yesterday