Kirjoittaja Aihe: Ilmiskooppi ikkunalaudalla (K-11)  (Luettu 518 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 022
Ilmiskooppi ikkunalaudalla (K-11)
« : 06.03.2024 18:01:09 »
Nimi: Ilmiskooppi ikkunalaudalla
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11 (kuolemasta puhutaan suorasanaisesti)
Tyylilaji: Angst, slice of life
Tiivistelmä: ”Pimeän lordi on tyytyväinen tietoihin, joita olen hänelle killasta toimittanut. Ne johtivat, kuten olet kenties arvannut, Emmeline Vancen äskettäiseen kiinnisaamiseen ja surmaan.” – Kalkaros Puoliverisessä prinssissä.
Kirjoittajan sana: Kirjoitin tämän ficin lähes valmiiksi kesälomalla pitkällä junamatkalla. Puoli vuotta tää oli ilman loppua, mutta näin hiihtolomalla oli aikaa saattaa tää valmiiksi.
Tämä osallistuu Fanfic100-haasteeseen sanalla koti sekä Sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella, joka päättää ficin.
 


Ilmiskooppi ikkunalaudalla

Emmelinen koti keskellä Lontoota oli aivan samanlainen kuin aina ennenkin. Sänky oli pedattu siististi, keittiön pöydälle oli jäänyt Henkipään Harpyijoiden logolla koristettu teemuki ja olohuoneen ikkunalaudalla oli liikkumaton ilmiskooppi.

Mikään Emmelinen kodissa ei kertonut siitä, että Emmeline oli kuollut viikko sitten.

Hestia seisoi olohuoneen valkoisella karvamatolla ja katseli avuttomana ympärilleen. Emmelinen vanhemmat olivat kysyneet, haluaisiko Hestia ottaa joitakin Emmelinen tavaroita. Ottaa tavaroita. Tuntui omituiselta, että Emmeline ei tarvinnut niitä enää.

Kuolonsyöjät olivat tappaneet Emmelinen tähän, valkoiselle karvamatolle. Niin Severus Kalkaros oli Hestialle kertonut. Että Emmeline oli maannut selällään juuri tässä. Että hän oli näyttänyt rauhalliselta.

Emmeline oli näyttänyt aina rauhalliselta.

Hestia pakotti itsensä liikkeelle ja käveli Emmelinen korkean vaatekaapin luo. Hän ei etsinyt mitään erityistä, mutta jostain oli pakko aloittaa. Kaapin ovet avautuivat narahtaen.


”Luuletko, että viihdyt täällä? Keskellä Lontoota?” Hestia kysyi ja nosti ilmiskoopin olohuoneen ikkunalaudalle. Päättymätön liikenne virtasi alhaalla kadulla. Työmatkalaisilla oli kiire kotiin, ja he tööttäilivät kuorossa rollaattorin kanssa kulkevalle vanhalle rouvalle, jolla ei ollut kiire ylittää suojatietä.

”Enköhän. Onhan tämä kätevältä sijainnilla killankin kannalta. Pääministerin kanslia on aivan tuossa lähellä”, Emmeline sanoi ja ripusti vaatteitaan henkarille.


Hestia katseli kaapissa siististi roikkuvia kaapuja, jästivaatteita ja kolmea hyllyllistä villapaitoja. Emmelinellä oli ollut aina kylmä. Hestia otti käteensä yhden ruskean villapaidan, mutta laittoi sen nopeasti takaisin hyllylle. Nämä olivat Emmelinen vaatteita. Ne tuoksuivat Emmelineltä. Ei Hestia pystyisi pukemaan niitä päälleen, ei ainakaan vielä.

Hestia oli jo sulkemassa vaatekaappia, kun hänen katseensa osui tuttuun smaragdinvihreään hartiahuiviin. Huivi oli ripustettu Emmelinen juhlakaavun kanssa, mutta todellisuudessa Emmeline oli käyttänyt huivia myös arkena. Emmelinen äiti oli neulonut huivin muutama vuosi sitten, ja siitä lähtien Emmeline oli käyttänyt sitä lähes päivittäin.


”Minä tiedän, ettet voi kertoa killan antamasta salatehtävästä, mutta minulla on koko tehtävästä jotenkin ikävä olo”, Hestia sanoi ja nosti jalkansa Emmelinen sohvalle. Hänellä oli jalassaan Emmelineltä lainatut villasukat. Kesä oli tänä vuonna kylmä.

”Minä luotan Dumbledoreen”, Emmeline sanoi ykskantaan ja kietoi hartiahuivinsa tiukemmin päälleen.

”Mutta luotatko sinä Severukseen?”

Emmeline oli hiljaa vähän liian pitkään.

”Luotan.”



Hestia otti hartiahuivin henkarilta ja painoi sen vasten kasvojaan. Emmelinen hajuvesi tuoksui villasta hennosti. Kyyneleet tulvahtivat Hestian silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne päättäväisesti pois. Nyt ei ollut itkun aika.

Hestia sulki kaapin ja kääntyi kohti makuuhuonetta. Mennessään hän pudotti hartiahuivin olohuoneen pöydälle.

Makuuhuoneessa oli Emmelinen matka-arkku. Hestia tiesi Emmelinen säilyttävän arkussa rakkaimpia muistojaan, ja Hestia uskoi löytävänsä juuri arkusta ne esineet, jotka itselleen halusi.

Hestia polvistui arkun eteen ja avasi kannen tärisevin käsin.

Päällimmäisenä oli valokuva yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Kuvassa seitsemän nuorta seisoi Tylypahkan pihamaalla huispauskaavut yllään.


”Jones, tule minun ja Vancen eteen, niin näyt.”

”Potter, en ole niin lyhyt!”

”Ai et”, James virnisti ja nappasi Hestian kainaloonsa. Hestian otsa oli Jamesin kaulan korkeudella.

”Kuka nyt on lyhyt?” Emmeline kysäisi ja nappasi Jamesin halaukseen. Emmeline oli Jamesia päätä pidempi.

”Kiitti rutosti, Vance”, James kivahti, mutta ei ravistellut itseään irti Emmelinen halauksesta. Kaikki kolme Rohkelikon jahtaajaa seisoivat kädet toistensa olkapäillä ja ryhmittyivät seisomaan penkillä istuvien joukkuekavereittensa taakse.

”Turpa kiinni nyt  ja hymyilkää kameralle”, määräsi Hestian pikkusisko Gwenog, mutta ei itse hymyillyt. Hänen ajatuksensa olivat jo kohta alkavassa matsissa, ja ehkä juuri siksi Gwenog oli heistä ainoa, josta myöhemmin tuli ammattilaishuispaaja.



Hestia naurahti kuvalle, mutta laski sen sitten takaisin matka-arkkuun. Kuva oli hänellä itselläänkin, hän ei tarvinnut toista samanlaista. Mutta se, mitä hän todella oli tullut hakemaan, osui hänen käteensä melkein heti seuraavaksi.

Emmelinen huispauspäiväkirja.

Emmeline oli pelannut Rohkelikon jahtaajana neljä vuotta, saman verran kuin Hestiakin. Koko sen ajan hän oli kirjoittanut harjoituspäiväkirjaa. Hestia empi pitkään, ennen kuin avasi vihreän, kuluneen kirjan. Tuntui väärältä lukea sitä, mutta silti… Emmeline pieni ja tiheä käsiala vei Hestian hetkessä takaisin onnellisiin hetkiin.

15.9.1973

Minut on valittu tänään Rohkelikon huispausjoukkueeseen! Koelennot sujuivat mainiosti! Hakijoita jahtaajiksi oli viisitoista, ja minä tein meistä kaikkein eniten maaleja. James Potter, joka on viime vuodesta asti pelannut jahtaajaa, tuli kehumaan harhautuksiani koelentojen jälkeen. Mutta kaikista eniten minut teki iloiseksi se, että myös Hestia valittiin jahtaajaksi. Meille tulee varmasti mahtavaa yhdessä! Ja koko joukkue vaikuttaa mukavalta, vaikka James tietysti on vähän koppava.


Hestia ei enää pystynyt estämään kyyneleitään, vaan antoi niiden virrata vapaasti. Hän ei kestäisi lukea Emmelinen muistiinpanoja nyt, ei vielä. Sitten joskus myöhemmin, kun suru olisi asettunut edes jonkinlaisiin uomiin. Hestia nosti päiväkirjan sängylle ja jatkoi arkun penkomista.

Kehystetty piirustus, Dirk Creswellin piirtämä. Hymy nousi Hestian huulille, kun hän katsoi lyijykynäpiirustusta, jonka taustalla kohosi Tylypahka ja etualalla kaksi nuorta naista istui veneen keulassa katsellen etääntyvää Tylypahkaa.


”Seitsemän vuotta, Emmeline, seitsemän vuotta sitten me tultiin tällä samalla veneellä Tylypahkaan. Mihin seitsemän vuotta on kadonnut?” Hestia kysyi ja uitti sormenpäitään lämpimässä vedessä.

”Lähinnä huispaukseen”, Emmeline sanoi todenmukaisesti ja loi vielä viimeisen kaihoisan katseen kohti linnaa. Sitten hän kääntyi päättäväisesti kohti menosuuntaa.

”Etkö aio katsoa, kun Tylypahka katoaa horisonttiin?”

”En. Minä haluan katsoa eteenpäin.”



Siinä oli ehkä suurin ero Hestian ja Emmelinen välillä. Emmeline oli katsonut aina eteenpäin, mutta Hestia jäi usein kiinni menneeseen.

Hestia nosti piirustuksen sängylle ja alkoi sitten taas penkoa arkkua. Sen pohjalla oli paljon kirjeitä, ja Hestiasta tuntui, että hän ei halunnut lukea niitä, ei edes niitä, jotka oli itse kirjoittanut. Mutta kun yhden pergamentin päällä oli tuttua, isoa ja vinoa käsialaa, oli Hestia avannut pergamentin ennen kuin ehti ajatella pidemmälle.

Moi, Vance!

Onneksi olkoon radiotoimittajan pestistä! Olet varmasti paras mahdollinen tyyppi kertomaan taikamaailman uutisia. Enkä nyt tarkoita vain sitä, ettet koskaan vitsaile, tosin vähän tarkoitan sitäkin.

Mutta vaikka olet aina välillä kuolettavan tylsä tosikko, arvostan sitä, että pidät huolta ystävistäsi. En siis varsinaisesti yllättynyt, kun sain kirjeesi. Mutta voin vakuuttaa, että minulla on Hestian suhteen puhtaat kaljuunat pussissa. Tiedän, että olen välillä ihan ääliö, mutta tämän asian suhteen en ole. Sitä paitsi: lohikäärme oli varsin hereillä, kun aloin kutittaa sitä, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.

Oletko saanut korjattua luutasi peruutusvaihteen?
 
Rakkain ja epävitsikkäin terveisin,
James

Hestia luki kirjeen kolme kertaa läpi, ennen kuin suostui uskomaan, että Emmeline ja James todella olivat keskustelleet hänestä. Emmeline ja James olivat olleet ystäviä, mutta Hestia oli kuvitellut heidän puhuneen aina vain huispauksesta. Nopeasti Hestia kumartui selaamaan läpi kaikki muutkin arkun kirjeet, mutta yhdestäkään ei löytynyt Jamesin käsialaa. Miksi Emmeline oli säästänyt juuri tämän ikivanhan kirjeen?

Hestia laski kirjeen Emmelinen sängylle Dirk Creswellin piirustuksen viereen ja oli kumartumassa takaisin matka-arkun ääreen, kun eteisestä kuului ääniä. Hestia vilkaisi Emmelinen peilipöydällä olevaa kelloa. Dumbledoren pitäisi olla tulossa vasta puolen tunnin päästä.

”Hestia?” eteisestä kuului tuttu ääni, ja Hestia rentoutui. Severus.

Hestia nousi ylös ja käveli Severusta vastaan. Väsyneeltä näyttävä Severus oli jo ehättänyt istumaan sohvalle.

”Mitä sinä täällä teet?” Hestia kysyi ja istui Emmelinen sängylle.

”Tulin katsomaan, miten sinä voit.”

”Aika huonosti.”

Severus nyökkäsi. Pitkään oli hiljaista, vain Lontoon päättymätön ruuhka humisi ikkunan takana.

”Teetä?” Severus kysyi lopulta ja Hestia nyökkäsi. Severus lähti keittiöön ja palasi hetkisen kuluttua kantaen kahta höyryävää teekuppia. Tuoksusta Hestia tunnistin Emmelinen lempiteen. Kyyneleet nousivat jälleen Hestian silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne pois.

”Minun täytyy kertoa sinulle yksi asia”, Severus sanoi yllättäen. Hestian vatsaa kouraisi ikävästi. Severuksen totinen äänensävy ei luvannut mitään hyvää. Hestia kuitenkin nyökkäsi. Severus oli pitkään hiljaa, ennen kuin jatkoi.

”Minä kerroin pimeän lordille Emmelinen olinpaikan. Ei, kuuntele loppuun, ole kiltti. Emmeline tiesi minun kertoneen, se oli osa meidän suunnitelmaamme, hänen, minun ja Dumbledoren. Dumbledore oli sitä mieltä, että minun oli vuodettava jotain tärkeää informaatiota, jotta säilyttäisin paikkani pimeän lordin ykkösmiehenä. Emmeline oli valmis ottamaan riskin. Kuolonsyöjien oli määrä hyökätä vasta seuraavana päivänä, ja kerroin sen Emmelinelle. Hänellä oli tarkoitus olla silloin poissa kotoa, tietenkin. Mutta… mutta pimeän lordi muutti suunnitelmaa enkä minä saanut siitä tietoa.”

Hestia tuijotti Severusta eikä pystynyt sanomaan mitään. Riipivään suruun alkoi sekoittua vihaa. Jos Severus ja Dumbledore eivät olisi ottaneet aivan naurettavan isoa riskiä, Emmeline olisi yhä elossa. Hän istuisi tuossa keittiön pöydän ääressä juomassa teetä Henkipään Harpyijat -mukistaan, hän…

”Hestia, minä näen, mitä sinun päässäsi liikkuu. Usko minua, Emmeline oli täysillä mukana suunnitelmassa. Me emme olisi tehneet mitään vasten hänen suostumustaan.”

”Niinkö? Mitä Emmelinen henki merkitsee sinulle tai Dumbledorelle? Tuskin mitään! Hän oli yksi soturi muiden joukossa, mitä te välititte…”

”Emmeline ei ollut minulle yksi muiden joukossa. Viime aikoina Emmeline ja minä olimme… hyvin läheiset”, Severus sanoi hiljaisella äänellä. Hestia naurahti kuivasti.

”Ai te kaksi? Hän ei puhunut sinusta koskaan.”

Mutta se ei pitänyt aivan paikkaansa. Viime aikoina Emmeline oli puhunut Severuksesta oikeastaan aika paljon. Mutta Hestia oli olettanut sen liittyvän salatehtävään, joka heillä kahdella oli.

”Koska minä kielsin häntä kertomasta. Halusin rauhassa katsoa, mihin tämä johtaa. Lilyn jälkeen… Lilyn jälkeen minun on ollut vaikea myöntää kenellekään tunteitani.”

Hestia katsoi Severusta pitkään. Hän tiesi, ettei mies koskaan ottanut Lilyä puheeksi kevein perustein. Mutta silti tätä kaikkea oli vaikea uskoa. Emmeline oli ollut Hestia paras ystävä. He olivat aina kertoneet toisilleen kaiken. Paitsi… Hestia muisti Jamesin Emmelinelle lähettämän kirjeen. Oliko Emmeline sittenkin jättänyt joitakin asioita kertomatta?

”Hestia, minä kerroin tämän sinulle nyt ainoastaan siksi, että en halua sinun ajattelevan, että Emmeline oli kuin teuraseläin, jonka uhrasin ilman, että se ei olisi tuntunut missään. Se tuntui ja tuntuu aivan helvetin pahalta. En taaskaan onnistunut suojelemaan naista, jota…” Severuksen ääni särkyi ja Hestia kääntyi hänestä poispäin, kohti ikkunaa. Hän ei juuri nyt jaksanut ottaa vastaan Severuksen kyyneleitä.

Hestia mietti Jamesia. Hän ei ollut koskaan rakastanut ketään samalla tavalla kuin oli rakastanut Jamesia. Ja tuskin Severukselle kukaan koskaan tulisi merkitsemään yhtä paljon kuin Lily oli merkinnyt. He kaksi, Hestia ja Severus, eivät koskaan osanneet tarttua onneen silloin, kun se oli kohdalla.

Hestian katse kiinnittyi ikkunalaudalla olevaan ilmiskooppiin. Se oli liikkumaton. Kukaan huoneessa ei ollut epärehellinen. Kenelläkään huoneessa ei ollut mitään salattavaa. Se ei juurikaan lohduttanut.

Ilmiskoopin vieressä kasvoi aivan liian pienessä ruukussa kärvihirpäspuska. Sen ilmajuuret sojottivat kuin apua pyytäen kohti valoa.

On kasveja, joiden juuret eivät mahdu kukkaruukkuun.