Kirjoittaja Aihe: Siellä, missä ei enää tarvitse hengittää | Fleamont, Euphemia, James & Lily | 3,5-raapale | S  (Luettu 3906 kertaa)

valokki

  • ***
  • Viestejä: 1 335
Ficin nimi: Siellä, missä ei enää tarvitse hengittää
Kirjoittaja: valokki
Tyylilaji: angst, hurt/comfort
Ikäraja: S
Hahmot: Fleamont, Euphemia, James ja Lily Potter
Tiivistelmä: James kohtaa isänsä katseen herätessään, eikä hän tiedä, elääkö hän painajaista, todellisuutta vaiko kenties molempia.
A/N: Mä olen viime aikoina lukenut tavallista enemmän fikkejä kelmien aikakaudesta kertovia fikkejä, joissa myös Fleamont ja Euphemia ovat mukana. Se on saanut miettimään paljon, kuinka tavallaan onnettomia ja onnekkaita he ovat olleet, kun he ovat kuolleet juuri ennen lapsenlapsensa syntymää, mutta toisaalta he ovat saaneet kuolla täysin tietämättöminä siitä, millainen suru heidän perhettään kohtaa ihan parin vuoden sisällä heidän kuolemastaan. Bongasinkin muutama päivä sitten Finistä Yllytä hullua -haasteen, jossa viimeisimpänä tehtävänä oli kirjoittaa raapale, joka alkaisi kysymyksellä, ja se sitten toimikin sitten kipinänä lähteä kirjoittamaan lyhyt fikki kohtaamisesta tuonpuoleisessa.





Siellä, missä ei enää tarvitse hengittää



“James, poikani, mitä sinä teet täällä?”

James avasi silmänsä ja kohtasi isänsä katseen. Onni pulpahti hänen sisällään. Isänhän piti olla kuollut, mutta tässä hän nyt oli ihkaelävänä Jamesin edessä. Ehkä isän kuolema olikin ollut vain painajainen, josta hän oli nyt saanut herätä.

“Isä.”

“James”, hän kuuli jonkun henkäisevän takanaan. Äiti. “Ei James, et sinä voi olla vielä täällä, nyt on aivan liian aikaista!”

James jähmettyi, kun muistot todellisuudesta iskivät häntä päin hyökyaallon voimalla.

Halloweenaatto.

Voldemort murtautumassa heidän kotiinsa.

Hän jäämässä alakertaan taistelemaan vailla toivoa antaakseen Lilylle ja Harrylle aikaa paeta.

Kirkas vihreä valo ja sitä seurannut tyhjyys.

Lily ja Harry.

James haukkoi henkeään, vaikka tajusikin sen olevan turhaa. Hän oli jo kuollut, ei hänen tarvinnut enää hengittää.

“James, mitä tapahtui?” hänen isänsä kysyi.

“Voldemort… Hän – hän yrittii tappaa meidät, minut, Lilyn ja Harryn. Minä yritin taistella vastaan, mutta en onnistunut, en pystynyt... Hän osui minuun.”

Ja loppua hänen ei tarvinnutkaan selittää. Fleamont ja Euphemia Potter tiesivät kyllä, miten taistelu oli päättynyt.

“Harry? Kuka on Harry?” hänen isänsä kysyi, kietoen käsivartensa poikansa olkapäille. Käsivarren, jota James ei kyennyt enää tuntemaan.

“Harry, hän on poikani. Minun ja Lilyn poika.”

“Ei”, Euphemia henkäisi, hänen äänensä viiltäen äärettömyyden syvää hiljaisuutta.

Pian hiljaisuutta rikkoi korviahuumaava parkaisu, kun kippuralle kiertynyt nuori nainen ilmestyi heidän eteensä.

“Ei Harrya, ei, minä pyydän! Älä satuta häntä! Teen mitä vain. Ei Harrya, ole kiltti”, Lily nyyhkytti, vaikkeivat kyyneleet voineetkaan enää koskaan valua hänen silmistään.

“Tulehan tyttökulta, kaikki on nyt hyvin”, Euphemia sanoi surun murtamalla äänellä, ojentaen käsivartensa vetääkseen Lilyn syliinsä, vaikkei sitä tässä todellisuudessa kyennytkään tekemään.

Lily avautui kippurastaan ja katseli heitä kaikkia vuorotellen. “Harry…”

“Harry ei ole täällä”, Fleamont sanoi. “Te olette molemmat tehneet kaikkenne suojellaksenne häntä, nyt te ette voi tehdä enää enempää.”

He jäivät odottamaan hiljaisuuteen. Oli vaikea laskea ajankulua paikassa, jossa ei ollut aikaa, mutta hiljalleen hetki Jamesin ja Lilyn tänne tulosta tuntui turvallisen kaukaiselta. Mitään muuta ei ollut Lilyn tulemisen jälkeen ilmestynyt kuin pieni ja pahuutta huokuva sielunpalanen, joka vaikeroi hiljaa kaukana heistä.

“Harry”, Lily kuiskasi hiljaa.

“Poika ei ole tulossa tänne. Hän saa elää”, Fleamont sanoi.

“Tulkaa”, Euphemia sanoi lempeästi. “Me voimme jatkaa matkaa.”
(ava @Claire ja bannu @Ingrid)

Linne

  • ***
  • Viestejä: 933
  • Hämmentynyt pesukarhu
Tämähän oli tosi mielenkiintoinen ficci!

Jamesin vanhemmat ovat tosiaan jääneet canonissa vähän paitsioon, heistä kerrottiin vielä vähemmän kuin Lilyn vanhemmista. Oli mielenkiintoista tutustua heihin näin ficin kautta.

Alku oli raastava, kun James luuli, että isä oli palannut kuolleista, kun asia olikin toisinpäin. Myös Jamesin vanhempien suru oli käsinkosketeltavaa: heidän poikansahan oli vasta vähän yli parikymppinen, ei hänen olisi pitänyt liittyä seuraan vielä pitkään aikaa. Oli myös kamalaa nähdä heidän odottavan, ilmestyisikö Harry paikalle, vaikka toki lukijana tiesi, ettei niin kävisi.

Lainaus
Oli vaikea laskea ajankulua paikassa, jossa ei ollut aikaa

Pitää erikseen nostaa tämä ilmaus josta pidin erittäin paljon. Niinhän se on, aika on illuusio joka kuollessa häviää. Tykkäsin myös tuosta, että Voldermortin pieni ja pahuutta uhkuva sielunpalanen sekin siirtyi tuonpuoleiseen.

Jäin pohtimaan, olivatko Fleamont ja Euphemia jääneet jonkinlaiseen välitilaan odottamaan poikaansa, vai olivatko he tulleet auttamaan heitä jatkamaan matkaa. Sehän tiedetään, että aaveena kukaan heistä ei palannut.

Kiitos tästä ficistä, se oli surullisuudestaan huolimatta hyvin kaunis ja ajatuksia herättävä!

Kaikki perinteet ovat typeriä. Siksi ne ovat perinteitä

Tippi

  • ex-Hopeakettu
  • ***
  • Viestejä: 658
  • avatar ja banneri Ingridiltä
Huomasin tämän Yllytä hullua -haasteen topicissa ja pitihän se tulla vilkaisemaan - ja onneksi tulin. :)

Heti alkuun komppaan Linneä, oli tosi kiinnostavaa lukea ficci jossa oli Jamesin vanhemmat, heistä kun ei tosiaan kirjoissa kamalasti puhuta (muistaakseni) ja itse en ole heihin muuta kautta tutustunut. Lisäksi myös Fleamontin ja Euphemian järkytys Jamesin saapumisesta oli hyvin aitoa, erityisesti Euphemian ensimmäinen repliikki osui syvälle. Mutta ihanaa, miten lempeästi he ottivat Lilynkin vastaan! ❤

Jotenkin minua kiehtoi tässä tekstissä maininnat juurikin tiettyjen tekemisten, kuten syliinvetämisen tai itkemisen mahdottomuus (tai tarpeettomuus, kuten hengittämisen kohdalla). Ne korostivat tosi hyvin sitä, ettei mitään fyysistä enää ole, on vain ajatuksia ja sanoja ja hahmoja. Muutenkin kerronta oli tosi kiinnostavaa - tavallaan melko yksinkertaista ja korutonta, mutta se sopii mainiosti tunnelmaan: esimerkiksi Jamesin kauhu alussa kun hän ymmärtää, mitä on tapahtunut, sekä lopun vuoropuhelun samanaikainen lohdullisuus ja lohduttomuus välittyvät vahvasti ja paremmin näin, ilman krumeluureja. Sait paljon tunnetta esiin vähillä sanoilla. Ihailtavaa! :)

Tässä vielä muutama lempparikohtani:

Lainaus
“James”, hän kuuli jonkun henkäisevän takanaan. Äiti. “Ei James, et sinä voi olla vielä täällä, nyt on aivan liian aikaista!”

Tämän mainitsinkin aiemmin, mutta mainitsenpa uudelleen. :D

Lainaus
James jähmettyi, kun muistot todellisuudesta iskivät häntä päin hyökyaallon voimalla.

Halloweenaatto.

Voldemort murtautumassa heidän kotiinsa.

Hän jäämässä alakertaan taistelemaan vailla toivoa antaakseen Lilylle ja Harrylle aikaa paeta.

Kirkas vihreä valo ja sitä seurannut tyhjyys.

Lily ja Harry.

Pidän siitä, että tässä kohtaukset ovat kuin välähdyksiä, jotenkin miellyttävää. ❤

Lainaus
“Ei”, Euphemia henkäisi, hänen äänensä viiltäen äärettömyyden syvää hiljaisuutta.

Tosi nätti ilmaus!

Lainaus
“Harry ei ole täällä”, Fleamont sanoi. “Te olette molemmat tehneet kaikkenne suojellaksenne häntä, nyt te ette voi tehdä enää enempää.”

Ajatus on Lilyn ja Jamesin mielestä varmasti raastava - he eivät voi tehdä enää mitään enempää auttaakseen Harrya, vaikka kuinka haluaisivat.

Lainaus
“Harry”, Lily kuiskasi hiljaa.

“Poika ei ole tulossa tänne. Hän saa elää”, Fleamont sanoi.

“Tulkaa”, Euphemia sanoi lempeästi. “Me voimme jatkaa matkaa.”

Vaikka puhutaan kuolemisesta, tämä kohta on minusta jotenkin ihanan lempeä ja toiveikas.

Kiitos tästä, tykkäsin suuresti! :)

rosegold

  • ***
  • Viestejä: 248
  • Ingridin ava
Yritän väsätä oneplussalla kommentin  ;D Minusta tämä oli teknisesti hurjan hieno ja jäi tunne, että olit paneutunut siihen millaista kuoleman jälkeen voisi olla. Oma suosikkini oli maininta siitä, että ajan kulua oli vaikea seurata. Jotenkin se pysäytti ja ankkuroi kiinni tähän tekstiin.

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 251
Onpa hauskaa, että olet viime aikoina löytänyt Kelmien aikakauden hahmot ja innostunut kirjoittelemaankin heistä! :) Minulle nuo hahmot ja aikakausi on pitkään olleet Pottereissa iso (ehkä jopa kaikkein isoin) kiinnostuksen kohde, vaikka nyt viime aikoina onkin tullut ficattua siitä vähemmän. Näissä hahmoissa on niin traagista juuri tuo, kun suurimmalla osalla heistä ei ole tulevaisuudennäkymiä joko ollenkaan, tai sitten ne ovat ainakin tosi synkkiä, mutta ficit ovat siitä hyviä, että niissä asioita voi sitten muunnella tai olla muuntelematta mielensä mukaan. :) Minustakin Jamesin vanhemmat ovat kiinnostavia hahmoja, joista ei tosiaankaan canon anna paljonkaan tietoa. Englanniksi on itsekin tullut jonkin verran luettua ficcejä, joissa he esiintyvät, ja näen heidät juuri sellaisina hyvinä ja lempeinä ihmisinä, kuin he kuvautuvat tässäkin ficissä. Jamesin ja vanhempien kohtaaminen tuonpuoleisessa on toisaalta lohdullinen, koska vanhempien aikainen menetys on varmaan ollut Jamesin elämän vaikeimpia kokemuksia. Mutta olipa aika kylmäävää, kun hän vähitellen alkoi tajuta, mitä olikaan tapahtunut, ja kun vielä Lilykin ilmestyi paikalle, eivätkä he voineet kuin odottaa, seuraisiko Harrykin perässä. Tuonpuoleiseen siirryttäessä voisin kyllä kuvitella, että aika pian on varmaankin vaan pakko päästää irti elävien maailmasta ja sinne jääneistä rakkaista, ja ajatella vain, että sitä on tehnyt voitavansa eikä enempääkään voi. Muutenhan sitä ei kai voisi jatkaa eteenpäin lainkaan. Minuakin kyllä aina toisinaan kiinnostaa ficeissä leikitellä ajatuksella tuonpuoleisesta ja siltä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, ja tätä oli siksikin tosi mielenkiintoista lukea. Toivottavasti innostut joskus vielä kirjoittamaan lisääkin Kelmien aikakaudesta! :)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 028
Kelmien aikakausi best <3. Kivaa, että oot tarttunut Fleamontiin ja Euphemiaan, heistä kuitenkin harvemmin suomeksi kirjoitetaan. Toivottavasti innostut kirjoittamaan heistä enemmänkin :).

Teknisesti toimii tosi hienosti, että tarina alkaa Jamesin ilolla, koska sen muuttuminen järkytykseksi saa myös lukijan johdatelluksi hienosti sisään tekstiin ja sen tunnelmaan. Jamesin ilo on myös tunnistettavaa: on tosi yleistä, että läheisen kuoleman jälkeen näkee unia, joissa läheisellä onkin kaikki hyvin ja näistä unista herättyään voi hetken tuntua siltä, ettei kukaan ole oikeasti kuollutkaan.

Huh, melkoinen tilanne vanhemmille ja isovanhemmille joutua odottamaan ja pelkäämään, tuleeko Harry vai ei. Ja mikä raastava epätietoisuus heille mahtaakaan jäädä siitä, mitä Harrylle tulee tapahtumaan ilman vanhempia.

Kiitos tästä, tekstejä tuonpuoleisesta on aina kiinnostavaa lukea :).