A/N: Tässä sitten tämä toinen luku. Minun ensämmäinen kylläkin. Toivottavasti tykkäätte. Kommentit otetaan avosylin vastaan
2. PäätösJavierKun havahduin, minulla ei ollut aavistustakaan missä olin, tunsin vain kipua joka puolella ruumistani. Avasin silmäni varovasti ja huomasin olevani pimeässä huoneessa. Makasin lämpimän peiton alla nahkaisella sohvalla. Ennen kuin silmäni ehtivät sopeutua pimeään, kuulin matalan äänen viereltäni: ”Huomenta.”
Hätkähdin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Aivan sohvan vieressä istui nuori mies katselemassa minua. Miehen hopeanharmaat silmät hehkuivat ikkunasta kajastavassa himmeässä valossa. Hän hymyili minulle rauhoittavasti.
”Tai ei vielä aamu ole...” mies lisäsi hymyillen omille sanoilleen.
”Missä minä olen?” sain lopulta kysyttyä.
”Minun kotonani”, mies vastasi.
”Mitä oikein tapahtui? Olin menossa kotiin, kun...” ääneni vaipui vähitellen kuiskaukseksi ja katosi sitten kokonaan, kun aikaisemmat tapahtumat palasivat mieleeni vähitellen.
”Sinä...” sanoin ja katsoin kauhun lamauttamana vieressäni istuvaa miestä. Yritin päästä kauemmaksi hänestä, mutta vartaloni jokaista lihasta alkoi särkeä edellistäkin pahemmin ja jouduin tyytymään tuijottamaan avuttomana miestä, joka oli juuri yrittänyt tappaa minut.
”Ei mitään hätää”, mies sanoi rauhoitellen. ”En halua satuttaa sinua. Sinun pitää nyt kuunnella minua oikein tarkasti.”
Mutta en halunnut kuunnella. ”Mitä sinä oikein haluat minusta? Oletko sinä joku psykopaatti? Vai olenko minä kenties panttivanki? Siinä tapauksessa voit päästää minut saman tien menemään, perheelläni ei ole rahaa.”
Mies huokaisi. ”En minä ole sinua siepannut. Kuuntele vain mitä kerron sinulle.”
”Jos et ole siepannut minua, miksi et päästä minua menemään?” kysyin.
”Olet vapaa kävelemään tuosta ovesta milloin haluat”, mies sanoi osoittaen jonnekin huoneen toiselle puolelle, ”mutta en usko että pystyt.”
Hän oli oikeassa. ”Mitä sinä oikein teit minulle?”
”Etkä muka muista? Luulin että olit hereillä lähes koko ajan”, mies sanoi virnistäen lähes sadistisesti.
Nostin tärisevän käteni automaattisesti kaulalleni ja vavahdin koskettaessani kahta pientä reikää lähellä kaulavaltimoani.
”Mikä sinä oikein olet?” kysyin ääni väristen pelosta. Olin huomaamattani ruvennut tärisemään kauttaaltani.
”Eikö se ole vielä valjennut sinulle?” hän kysyi.
”Ethän sinä voi olla...” aloitin, mutta ajatus tuntui liian hullulta edes ajateltavaksi.
”Vampyyri”, mies täydensi lauseeni.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Tiesin miehen katsovan minua edelleen, mutta en pystynyt katsomaan häntä. Eihän vampyyreja ollut olemassakaan. Olin vankina jonkun psykopaatin luona, joka kuvitteli olevansa vampyyri. Seuraavaksi hän varmaan kertoisi, että pian myös minä muuttuisin vampyyriksi, koska hän oli purrut minua.
”On yksi asia, joka sinun pitää tietää. Voisitko kuunnella hetken ihan hiljaa?” mies pyysi kärsivällisesti.
Nyökkäsin vastaukseksi.
”Hyvä. Asia on niin, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on, että vien sinut kotiin ja sinä kuolet muutaman tunnin kuluttua hirveissä tuskissa, ja toinen on, että sinä juot verta ja muutut vampyyriksi.”
Yritin pitää sisälläni kuplivan naurun siellä, mutta epäonnistuin surkeasti ja kaikesta kivusta huolimatta, aloin nauraa. Tiesin käyttäytyväni hysteerisesti, mutta en voinut itselleni mitään. Mies tarjosi minulle täysin mahdotonta valintaa: kuole tai tapa itse.
”Sinä et usko minua”, mies sanoi ymmärtäväisesti. ”Lopeta tuo nauraminen!” hän kuitenkin sihahti.
Hiljenin hieman, mutta en siltikään pystynyt tukahduttamaan naurua kokonaan.
”Miten minä voin todistaa sinulle, että olen vampyyri?” mies kysyi.
”Tee jotain mihin vain vampyyri pystyy”, sanoin uskomatta, että hän tosiaan pystyisi mihinkään ihmetekoihin.
”Hyvä on”, mies sanoi. ”Näetkö tuon kirjan tuolla toisella puolella huonetta?”
Nyökkäsin taas.
”Katso tätä”, mies sanoi ja nousi ketterästi ylös.
Kiinnitin katseeni mieheen kiinnostuneena, mitä tämä keksisi. Mutta ennen kuin silmäni ehti huomata, hän jo seisoi toisella puolella huonetta ja toisella hetkellä seisoi taas edessäni.
”Uskotko nyt?” hän kysyi ja ojensi minulle kädessään olevan kirjan. Se oli hyvin vanha painos Draculasta.
”Miten tämä on mahdollista?” kysyin. Minua ei enää naurattanut yhtään.
”Kaikki on mahdollista. On paljon asioita, joista ihmiset eivät tiedä. Asioita, joita he pitävät vain myytteinä. On olemassa enemmän kuin voit uskoa”, mies sanoi rauhallisella äänellä. ”Jos haluat tietää lisää, sinun on valittava tie minunlaisenani.”
”Mitä minun pitäisi tehdä, jos valitsen tien... sinunlaisenasi?” kysyin.
Mies vakavoitui. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Javier”, vastasin automaattisesti.
”Minä olen Julio”, mies sanoi hymyillen taas, mutta vakavoitui vastatessaan kysymykseeni: ”Sinun pitää juoda verta ihmisestä, jonka itse tapat.”
”Ei!” henkäisin. ”En voi tehdä sitä!”
Julio huokaisi raskaasti. ”Arvasin, että vastaisit noin.”
”Miksi sitten teet näin?” kysyin katkerana.
Mies oli hetken hiljaa miettien mitä sanoa. ”Koska olen yksinäinen”, hän vastasi lopulta.
”Ja halusit seuraa?” kysyin epävarmasti.
”Niin”, mies vastasi hiljaa.
Miehen sanat saivat minut tuntemaan syyllisyyttä valinnastani, mutta en voinut kuvitella tappavani ketään, en voisi ikinä elää itseni kanssa.
”Olen pahoillani”, kuiskasin ja katsoin miestä myötätuntoisesti.
”Ei sinun tarvitse sääliä minua. Minun pitäisi sääliä sinua, sinähän tässä olet kuolemassa hyvin tuskallisesti”, hän sanoi julmasti, mutta olin erottavinani pientä katkeruutta hänen sanojensa takana.
Mies meni seisomaan suuren verhottoman ikkunan ääreen ja katseli ulos kadulle. Katulamppujen valaistessa hänet, huomasin ensimmäistä kertaa, että hänen hiuksensa olivat tumman violetit ja lyhyet, joita hän oli selvästi muotoillut saadakseen ne näyttämään hieman sekaisemmilta.
Hänen kasvonsa olivat melko kapeat ja hänen ihonsa hyvin kalpea. Hän oli luultavasti nuorempi kuin minä, ainakin hänen vartalonsa oli vielä melko poikamainen.
”Minun on kai vietävä sinut kotiisi niin kuin lupasin”, mies sanoi lopulta ja käveli luokseni.
”Onko minulla paljon aikaa?” kuiskasin hänen pysähtyessään katsoen minua.
”Luultavasti alle tunti”, mies sanoi ilman tunteen häivääkään kasvoillaan.
”Onko se todella tuskallista?” kysyin, kun hän kumartui puoleeni auttamaan minut ylös.
”Se ei ole kaunista katsottavaa”, mies kertoi, ”kipu alkaa sydämestä ja leviää siitä koko kehoon. Se on kuulemma pahempaa kuin joku puukottaisi.”
Nielaisin ahdistuneena. ”Voisitko sinä mitenkään... Tämä on vähän tyhmää, mutta en haluaisi olla yksin, kun... se tapahtuu. Voisitko sinä jäädä luokseni?”
Julio katsoi minua ja puri huultaan. ”En haluaisi katsoa sitä enää toista kertaa, yksikin kerta oli ihan tarpeeksi kamalaa. Mutta koska sinä olet minun vastuullani, voin tehdä poikkeuksen.”
Hymyilin hänelle ja kuiskasin: ”Kiitos.”
Yritin nousta istumaan Julion auttaessa, mutta en onnistunut. En saanut jalkojani liikkeelle. Mies huomasi tämän ja kaappasi yhdellä nopealla liikkeellä minut syliinsä.
”Mitä sinä teet!” huudahdin järkyttyneenä, mutta liian heikkona tekemään vastarintaa.
”Vien sinut kotiin”, mies sanoi.
”Ethän sinä voi kantaa minua keskellä katua!” väitin vastaan.
”Menemme sivukatuja pitkin.”
En jaksanut enää vastustella vaan tyydyin nauttimaan kyydistä. Kun lähdimme Julion asunnosta, pohdin edelleen olinko tehnyt oikein. Olin ennenkin joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, mutta tälle ei vetänyt vertoja mikään aikaisempi. Joitakin sanoja on vain joskus ollut erityisen vaikea sanoa...
Minä en rakasta sinua enää. Sano se! Nyt! Ei se ole niin vaikeaa.
” Liza, minulla on sinulle kerrottavaa...” mutisen tv:n äänen yli.
Liza hymähtää vastaukseksi eikä selvästi kuuntele mitä yritän sanoa.
”Liza, kuuntelisitko hetken”, pyydän ja yritän varastaa kaukosäätimen hänen kädestään.
”Javier, eikö se voi odottaa. Ohjelma loppuu aivan kohta, sitten olen kokonaan sinun”, Liza sanoo, mutta ei käännä katsettaan tv-ruudusta.
”Ei se voi odottaa”, sanon vakavana.
Liza huokaisee ja kääntää katseensa minuun turhautunut ilme silmissään. ”Mitä nyt Javier? Mikä on noin tärkeää?”
Kun vihdoin saan hänen jakamattoman huomionsa, en tiedä enää mitä sanoa. Sanat juuttuvat kurkkuuni.
”Niin?” Liza kysyy turhautuneena.
”Ajattelin vain ilmoittaa, että lähden kotiin”, mutisen.
Liza tuhahtaa ja kääntää katseensa tv:hen sanomatta mitään.
Nousen sohvalta ja lähden eteiseen. Vedän takin päälleni ja menen ulos huudettuani nopean hyvästin Lizalle.
Heti päästyäni tarpeeksi kauas talosta näppäilen puhelimeen sen ihmisen numeron, jota oikeasti rakastan.
Hän vastaa lähes heti.
”Kerroitko hänelle?” kuuluu ääni toisesta päästä.
”En...” sanon häpeissäni.
”Javier! Olen pettynyt sinuun. Ei se voi olla niin vaikeaa”
”Olen pahoillani, mutta se on vaikeaa. En tiedä mitään, mikä olisi yhtä vaikeaa kuin tämä.” ”Olemme kohta perillä”, sanoin alkaessani nähdä tuttuja taloja ympärillämme.
Julio pysyi hiljaa, mutta vilkuili minua aina välillä huolissaan. Hän ilmeisesti odotti milloin alkaisin vääntelehtiä tuskissani. Itse vielä elättelin pieniä toiveita, että Julio oli vain tavallinen hullu ja pääsisin pakenemaan, kun hän jättäisi minut kotiin. Pienimmätkin toiveet tästä kuitenkin häipyivät, kun tunsin viiltävää kipua rinnassani. Pystyin tukahduttamaan tuskanhuudon, mutta tiesin haukkovani henkeä. Julion hopeanharmaat silmät kohtasivat katseeni. Hän irvisti ahdistuneesti ja pysähtyi.
”Olen pahoillani, Javier. En voi katsoa, kun sinä kuolet”, hän sanoi.
Ja ennen kuin ehdin reagoida, makasin jo märällä kadulla.
”Et sinä voi jättää minua tähän”, sanoin puoliksi vihaisena kivun takia ja puoliksi paniikissa, että hän jättäisi minut yksin.
Mies vain vilkaisi minua ja juoksi pois.
Kirottuani Julion kaikilla mahdollisilla ilkeillä haukkumanimillä, joita ikinä mieleeni juolahti, pystyin vain makaamaan maassa ja keskittymään olemaan huutamatta. Kipu jota tunsin, ei vetänyt vertoja mitään niille kivuille, joita olin tähän mennessä tuntenut. Se oli juuri sellaista kuin Julio oli kuvaillut, kuin joku olisi puukottanut, mutta siinä oli yksi tärkeä ero: en pystynyt kuolemaan.
En tiedä kauan makasin maassa, ehkä minuutin, ehkä tunnin, olin menettänyt ajantajuni heti Julion kadottua näköpiiristäni.
”Javier, avaa silmäsi”, kuulin Julion kutsuvan minua. Olin huomaamattani sulkenut silmäni ja kun avasin ne näin Julion kasvot aivan omieni yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Käänsin hieman päätäni ja näin noin nelissäkymmenissä olevan naisen makaavan tiedottomana hänen olkapäällään.
”Ei”, kuiskasin tajutessani miksi hän oli tullut takaisin.
”Ole kiltti, Javier”, vampyyri sanoi tuskaisesti. ”Sinulle tulee paljon parempi olo, kun juot. Lupaan sen.”
Puristin huuleni tiukasti yhteen ja yritin teeskennellä sekä hänelle että itselleni, etten himoinnut naisen verta, niin paljon minuun sattui. En kuitenkaan pystynyt pitämään yllä tätä roolia kovin pitkään, sillä uusi kivun aalto sai koko ruumiini tärisemään ja kasvoni vääristymään.
”Sinä et jätä minulle muuta vaihtoehtoa”, Julio sanoi. ”En olisi halunnut tehdä tätä näin.”
Samassa Julio viilsi naisen ranteeseen haavan. Veri alkoi pulputa ulos lämpimänä ja houkuttelevana. En enää pystynyt ajattelemaan, toimin täysin vaistonvaraisesti. Repäisin naisen käden Julion käsistä ja painoin tärisevät huuleni tämän rannetta vasten. Veri tulvi ryöppyinä suuhuni ja jouduin sylkäisemään osan siitä pois, koska sitä oli niin paljon. Loput onnistuin jotenkin nielaisemaan ja taas suuni oli täynnä verta. Nielaisin toisen, kolmannen, neljännen, viidennen kerran. Tiesin Julion katsovan minua, mutta en välittänyt. En välittänyt mistään muusta kuin naisen veren taivaallisesta mausta.
Lopulta veri ei enää tulvinut suuhuni samalla tavalla kuin aikaisemmin, naisen sydän oli pysähtynyt. Tunsin Julion laskevan kätensä hellästi omilleni ja irrottavan ne naisen kädestä. Hän raahasi naisen kauemmas.
Saadessani taas edes osan ajattelukyvystäni takaisin huomasin kivun olevan poissa. Nousin varovasti istumaan ja katsoin ympärilleni. Kaikki oli veressä, minä, katu, talon seinä ja jopa Julio oli saanut oman osansa. En silloin pystynyt ymmärtämään, mitä olin tehnyt, olin vain helpottunut kivun loppumisesta.
Samassa jokin alkoi palaa kadun toisella puolella. Julio käveli lähemmäs minua katsomatta taakseen. Kujalla alkoi haista palanut liha. Julio oli sytyttänyt naisen ruumiin tuleen.
”Mennään kotiin”, Julio sanoi minulle ilmeettömästi ja auttoi minut jaloilleni.
”Kotiin?” kysyin hämmästyneenä. Päästäisikö hän minut kotiin?
”Minun asunnolleni”, Julio korjasi.
Julio lähti kävelemään suuntaan, josta olimme tulleet odottaen minun seuraavan häntä. Jäin seisomaan paikalleni tietämättä mitä tehdä. Vilkaisin naisen palavaa ruumista ja sitten taas jo melkein kujan päässä kävelevää vampyyria.
”Tämä on kaikki sinun syytäsi”, sanoin hiljaa. Vaikka Julio oli toisessa päässä kujaa, hän tuntui kuulleen sanani, sillä hän kääntyi katsomaan minua. En pystynyt erottamaan hänen kasvojensa ilmettä, mutta pienen hetken kuluttua Julio sanoi: ”Tule, Javier.”
Hän kääntyi poispäin ja lähti taas kävelemään.
Puristin käteni nyrkkiin ja lähdin kävelemään miehen perästä tietämättä edes miksi.
Julion asunto sijaitsi lähempänä kuin muistin. Kävelimme pitkin samoja sivukujia kuin aikaisemminkin, mutta vasta tällä kertaa erotin, missä päin kaupunkia olimme. Lopulta Julio avasi asuntonsa oven ja päästi minut sisään. Menin suoraan olohuoneeseen ja jäin seisomaan ikkunan ääreen. Päivä oli jo alkanut valjeta ja ensimmäiset auringonsäteet alkoivat jo kajastaa ympäröivien talojen takaa.
”Minä menen nukkumaan”, Julio sanoi siristellen silmiään kuin aurinko olisi ollut spottivalo suunnattuna suoraan hänen silmiinsä. ”Vampyyrit yleensä nukkuvat päivällä, auringon valo ei tee meille hyvää. Se polttaa ihomme, mutta ei tapa. Kerron sinulle enemmän kunhan herään.”
Hän avasi sohvan vieressä olevan oven ja katosi pimeään huoneeseen, mutta ei vielä sulkenut ovea.
”Voinko minä nukkua täällä?”, kysyin vilkaistuani pientä makuuhuonetta ja todettuani siellä olevan vain yksi parisänky.
”Jos haluat. Päivänvalo ei vaikuta sinuun luultavasti vielä pariin päivään”, Julio sanoi huoneesta. ”Sinuna kyllä peseytyisin, kasvosi ovat ihan veressä.”
Julio alkoi selostaa jotain pyyhkeistä ja puhtaista vaatteista, mutta minä en enää kuunnellut. Olin jo aivan vajonnut omiin ajatuksiini.
”Voit kyllä tulla makuuhuoneeseenkin nukkumaan, jos haluat. Hyvää yötä”, Julio sanoi, odotti hetken vastausta, mutta koska en antanut sitä, hän sulki oven. Hetken aikaa huoneesta kuului kolistelua, mutta sitten tuli aivan hiljaista. Kuulin vain oman sydämeni kummallisen epäsäännölliset lyönnit.
Istahdin ikkunaa lähinnä olevaan nojatuoliin välittämättä verisistä vaatteistani. Annoin itseni vajota jonnekin unien maailmaan, missä minua vaivasivat uskomattoman todelliset unet verestä ja ruumisarkuista nousevista vampyyreista.
