Ficin nimi: Tie vain jatkuu jatkumistaan
Fandom: Taru Sormusten Herrasta
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama
Hahmot: Pippin ja Merri
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Kunnia J. R. R. Tolkienille, sillä minä vain lainaan.
A/N: Hyvää joulunodotusta
Sielutar! Minusta oli ihana huomata toiveesi ja kiinnostuksesi ficceihin ja tarinoihin, joten ilolla kirjoitin tämän, jos se inspiroisi (toivottavasti) ficcien jännittävään maailmaan. Myönnän, että toiveesi TSH:sta pelotti, sillä Tolkienin maailma on minulle suuri kunnioituksen paikka, että en ole ennen uskaltanut kirjoittaa sanaakaan fandomista, vaikka rakastan sitä. Olen kyllä kirjoittanut Hobitista, mm. tälläkin hetkellä etenevää joulukalenteria
Odottamaton juhla, S, jota olen perustellut Hobitti-elokuvien kautta, kun TSH kirjana ja jopa elokuvana tuntuu liian suurelta.
Mutta uskalsin ja totta puhuakseni, pidän tästä, vaikka ei ehkä fandomuskollisin, kun esim. kaikenmaailman liitteet on jääneet tankkaamatta ja lukemisesta ja kuuntelusta huolimatta, en ihan ikinä muista miten se loppu menikään.
Mutta toivon, että tämä viihdyttää, ehkä inspiroikin, ja ennen kaikkea haluan toivottaa hyvää joulunaikaa!
Tämä on myös hieman omistettu
LillaMyylle, joka on TSH-hörhöistä suurin tai ainakin suurin tuntemani. Jos LillaMyy löydät tämän pariin, älä anna keppiä fandomista karkailusta, vaan ota tämä seikkailumielellä.
Tie vain jatkuu jatkumistaan
Painajaiset herättivät Pippinin usein. Olo oli inhottava, mutta katsoessaan kuunkajon siivilöityvän oman kolonsa pyöreän ikkunan verhojen lomasta, jokin osa pahasta väistyi. Oli ollut outoa palata Kontuun ja huomata niin paljon muuttuneen. Nyt hän oli täällä, kotonaan. Ja kaikki oli palaamassa entiselleen, vaikka sota oli yltänyt aina Kontuun asti. Siitä sai kiittää vain Sarumania, Pippin mietti katkerana. Nyt kun rauha oli palannut, Konnun elämä palasi tuttuihin ja hobiteille turvallisiin entisiin uomiinsa.
Mutta Pippin ei ollut entisensä. Eikä Merrikään, joka tuli koputtamatta hänen huoneeseensa.
“Näitkö painajaisia?” Merri kysyi, johon Pippin ei vastannut.
Hänestä tuntui, ettei yöllisille painajaisille kannattanut antaa sanaakaan. Ne oli parempi painaa unohdukseen, sillä ne eivät olleet tarinoita, joita haluaisi kertoa jälkipolville.
Jos Pippin osaisi kirjoittaa, kuten vanha Bilbo tai Frodo, hän kirjoittaisi -
Ei, Pippin ei tiennyt, mistä kirjoittaisi.
“Kuppi kuumaa?” Merri ehdotti. Merri, joka oli ollut hereillä jo varhain ja niin oli Pippinkin nyt. Kuunkajo oli laskevan kuun viimeisiä säteitä ja pian aurinko kohoaisi metsien ylle ja lopulta korkealle taivaalle. Talviyöt olivat pitkiä, mutta toisaalta, Pippin piti siitä. Yön hiljaisuus oli asia, mitä hän oli oppinut arvostamaan, sen viipyilevää rauhallisuutta.
Ajatuksissaan Pippin tuskin huomasi Merrin poistuneen ja vastausta odottamatta palanneen teemukillisen kanssa. Merri istahti Pippinin viereen viipyilevässä yössä ja Pippin nosti peittoaan siten, että he molemmat saattoivat istua kääriytyneinä siihen. Pippin otti yrttiteen vastaan ja he joivat vaitonnaisina, kumpikin omissa ajatuksissaan.
Valo lisääntyi verhojen raoista huoneessa, joka oli Pippinin omassa kolossa. Omaa koloa ei ollut osannut arvostaa ennen kuin tie oli vienyt kauaksi kotoa, mutta nyt, Pippin oli onnellinen Merrin kanssa.
Mutta juodessaan yrttiteetä, yhä leimusi liekki, jonka matka halki Keski-Maan oli sytyttänyt. Pippin tiesi, että myös Merrin rinnassa kyti sama tuli kuin hänenkin ja yhtä periksi antamattomana. Vaikka hän oli onnellinen, ei se ollut koko totuus, sillä sisimmässään hän tiesi paremmin.
“Kaipaatko sinä seikkailuja?” Merri kysyi kuin tietäen.
“Kaipaan”, Pippin myönsi. “Entä sinä?”
“Joo”, Merri myötäili.
He jatkoivat teensä juomista ja kuuntelivat, miten takkavalkea sai puut rätisemään ja poksahtelemaan. Merri oli sytyttänyt sen, kun Pippin vielä nukkui.
“Muistatko lupauksemme Puuparralle?”
“Puhut Entvaimoista, eikö?” Pippin varmisti. Tietysti hän muisti.
Enttien tapaaminen oli ollut jännittävintä ja opettavaisinta, mitä Merri ja Pippin olivat matkallaan kohdanneet. Taistelut, suru ja sota - ne olivat karaisseet - mutta Entit olivat vahvistaneet heidän sydämiään.
Painajaiset alkoivat hiipua Pippinin mielestä, kun kuun viimeiset säteet hiipuivat ja aurinko nousi esiin. Aamu sarasti.
Kun he sitten miettivät pakkaavansa reppunsa löytääkseen Entvaimot, Pippin tiesi, mistä kirjoittaisi jos osaisi. Hän ei kuitenkaan osannut, joten toiveikas laulu karkasi hänen huuliltaan.
On synkin yö jo väistynyt,
Ja aamu sarastaa
Kun kuljemme rinta rinnan
Halki metsien ja yli virran
On matkamme löytää
Ja kerran kadotettua johdattaaPippin ei tiennyt, oliko laulu hänen omansa, vai olivatko puut kuiskineet sen hänelle. Sillä talvituulet saivat pihapuut kuiskimaan ja Pippin tiesi, että Merrin kanssa yhdessä, he voisivat löytää Entvaimot. Puuparta tulisi iloiseksi. Raskas yö ei painanut enää Pippinin mieltä ja Merrin kanssa, he olisivat pian valmiita matkaan.
Mieleen nousi Bilbon viisaat sanat,
tie vain jatkuu jatkumistaan. Pippin ymmärsi sen nyt. He etsisivät ja johdattaisivat Entvaimot takaisin Fangornin metsään, Puuparran ja muiden enttien luokse. Ja matka jatkuisi sen jälkeen, vaikka Pippin ei osannut sanoa, mihin. Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä Merri kulkisi hänen rinnallaan.
