Paholaisen keksintö | K-11 | Severus/Regulus | ystävänpäiväfluffya | osa 3/3

[Altais]

Nimi: Paholaisen keksintö
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: fluffy, huumori, hurt/comfort, jonkin verran angstia
Paritus: Severus/Regulus, mahdollisesti joku muukin, mutta se selviää myöhemmin
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, enkä tienaa tämän kirjoittamisesta.

Tiivistelmä: Severuksen mielestä ystävänpäivä on maailman turhin keksintö. Muiden hempeät treffit, ällöt kortit ja suklaarasiat saavat hänet irvistelemään inhosta. Tietenkään hänen huonolla päivällään ei ole mitään tekemistä sen tosiasian kanssa, että muuan Regulus Musta on tehnyt hänelle oharit, vaikka heillä piti olla ystävänpäivänä treffit yhteinen iltapäivä kirjastossa opiskelun merkeissä. Mutta missä on Regulus, joka aina pitää kiinni sovituista asioista?

A/N: Tämä on synttärificci Clairelle, joka toivoi ystävänpäiväaiheista, fluffyista Severus/Regulusta. Oikein isot synttärionnittelut hieman etuajassa! Julkaisen tämän ficin kolmessa osassa niin, että loputkin osat olisivat täällä 14.2. mennessä.





Paholaisen keksintö



I


Severus olisi voinut kirota sen idiootin, joka oli keksinyt tämän typerän, hempeilyntäyteisen kurimuksen nimeltä ystävänpäivä. Ensinnäkään hän ei voinut ymmärtää, mitä järkeä oli vaihdella vaaleanpunaisia, sydämillä ja hempeillä sanoilla varustettuja kortteja, tarpeettomia pikkulahjoja ja ällöttävän makeita suklaakonvehtirasioita toisten ihmisten kanssa.

Vielä vähemmän hän tajusi joidenkin oppilastovereidensa innostusta piilottaa lahjakonvehteihin vahvaa lemmenjuomaa. Eihän sellaisella saanut aikaan aitoja tunteita, vaan ainoastaan jotain, joka katoaisi yhtä nopeasti kuin alkoikin, Severus ajatteli. Korkeintaan sillä lailla pääsisi hetkeksi luutakomeroon vaihtamaan märkiä suudelmia ihastuksensa kohteen kanssa, ja seuraavana päivänä koko homma lähinnä nolottaisi.

Severus ei välittänyt konvehtirasioista, luutakomeroista eikä suudelmista. Tai jos välittikin, ainakaan hän ei halunnut mitään sellaista hetken mielijohteesta kenen tahansa kanssa vain siksi, että oli jokin tietty päivä. Ei hän katkeruuttaan näin ajatellut, eikä varsinkaan ollut kateellinen kaikille niille, joilla näytti olevan kivaa ystävänpäivänä. Hän vain ihan oikeasti ajatteli, että tuollainen oli turhaa, ja vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

Toisekseen Severus ei voinut käsittää, mikä villitys kaikilla oli kutsua toisia nolostuttavan romanttisille treffeille Tylyahoon, mennä siellä Kolmeen luudanvarteen tai mikä vielä pahempaa, Matami Puddifootille istumaan, pitelemään käsistä ja tuijottelemaan typerästi silmiin. Ne, jotka eivät itse suunnitelleet kutsuvansa ketään, näyttivät odottavan kieli pitkällä jonkun kutsuvan heidät, niin että tuskin pysyivät nahoissaan. Sellainen oli todella säälittävää, Severus ajatteli, tuhahti ja istuutui omalle vuoteelleen tyhjässä makuusalissa.

Hänen huono päivänsä ei liittynyt siihen, että hän oli aamiaisesta alkaen kuunnellut, miten puoli koulua kohisi ja kuiskutteli Lilyn tulevista ystävänpäivätreffeistä Potterin nilkin kanssa. Tokihan se ärsytti Severusta vielä lisää. Hänen ja Lilyn oli ollut määrä olla aina parhaita ystäviä, mutta nyt tämä olikin menossa treffeille tyypin kanssa, joka parhaan kaverinsa kanssa oli yrittänyt pilata hänen elämänsä jo pian viiden vuoden ajan, ja joka ystävineen oli kerran melkein järjestänyt hänet hengiltäkin. Miten Lily muka pystyi katsomaan kaikkea tuota läpi sormien, kun kyse oli James Potterista? Sitä Severus olisi oikein mielellään halunnut kysyä Lilyltä, jos olisi viitsinyt.

Ainoa pieni valon pilkahdus tässä päivässä oli se, kun Severus oli nähnyt James Potterin kuljeksivan onnettoman ja yksinäisen näköisenä pitkin koulun käytäviä. Ilmeisesti tyyppi oli onnistunut hukkaamaan toisen puoliskonsa Sirius Mustan, ja surkeasta ilmeestään päätellen tällä oli muutenkin kehno päivä. Severus toivoi hartaasti, että Lily oli löytänyt viime tingassa parempaa treffiseuraa ja jättänyt Potterin lehdelle soittelemaan.

Edes tämä ajatus ei kuitenkaan piristänyt Severuksen päivää kuin hetkeksi. Ei, sillä hän oli viettänyt koko aamupäivän ja suuren osan iltapäivästäkin yksinään kirjastossa, ja ollut lukevinaan kirjaa, vaikkei ollut pystynyt keskittymään lainkaan. Keskittymisongelmien syynä oli eräs henkilö, jota hän oli turhaan odotellut saapuvaksi paikalle. Henkilö, jonka kanssa hänelle oli tullut tavaksi viettää kahdestaan miellyttäviä, hiljaisia hetkiä kirjastossa. Joskus kumpikin luki omaa kirjaansa. Joskus he tekivät kumpikin omia läksyjään. Mutta joskus Regulus katsoi Severusta kirjansa yli, hymyili ja kysyi, maistuisiko välipala. Tai sitten hän kysyi Severukselta apua läksyongelmaan, tai halusi kuulla Severuksen mielipiteen jostain kirjasta.

Niin, Regulus Musta. Tuo yksinäisen oloinen, hiljainen poika, joka oli aina viihtynyt kirjastossa kuten Severuskin. Ensin oli kulunut vuosia niin, että he tuskin puhuivat toisilleen, mutta istuivat vierekkäisissä pöydissä, ja vaihtoivat välillä pikaisia silmäyksiä keskenään muka vahingossa. Sitten he alkoivat tervehtiä toisiaan tullessaan paikalle, ja hyvästellä pois lähtiessä. Seuraava, luontainen askel oli ollut alkaa kulkea samaa matkaa luihuisten tiloihin, jonka jälkeen olikin ollut helppo siirtyä istumaan samaan pöytään, ja alkaa silloin tällöin vaihtaa toisen kanssa muutama sana itseä kiinnostavasta asiasta.

Severus ei välittänyt lörpötellä, ellei ollut mitään tähdellistä sanottavaa, ja siksi hän olikin alkanut arvostaa niin suuresti Regulusta, joka myöskään ei jaaritellut turhia.

Sen lisäksi Regulus oli älykäs. Silloin harvoin, kun hän sanoi jotain, sitä oli Severuksen mielestä suorastaan ilo kuunnella. Severuksen oli pakko myöntää, että vaikkei hän yleensä ollut mikään seuraihminen, Regulus oli hyvää seuraa, ja ajan viettäminen tämän kanssa oli mukavampaa kuin yksin oleminen, mikä oli Severukselle poikkeuksellista. Ilmeisesti Regulus piti häntä myös hauskana, sillä aika ajoin Severuksen onnistui saada Regulus hymyilemään tai jopa nauramaan. Severus oli huomannut pitävänsä siitä niin paljon, että hän toisinaan yritti tapojensa vastaisesti jopa tarkoituksella naurattaa Regulusta.

Yleensä Severus ei nauranut samoille asioille kuin toiset ihmiset, mutta Regulus oli poikkeus tässäkin, ja heitä yhdisti erinomainen, vaikkakin muiden mielestä sysimusta huumorintaju.

Mutta juuri tänä ystävänpäivänä Regulus oli suurin syy Severuksen huonoon mielialaan. Sillä eilen illalla Severus oli pyytänyt Regulusta kanssaan ystävänpäivän treffeille, ja Regulus oli vastannut myöntävästi, mutta tehnytkin sitten katoamistempun.

Tai… kun asiaa mietti, ehkä Regulus ei ollutkaan antanut aukotonta vastausta, vaan ehkä Severus oli sittenkin käsittänyt väärin. Ja saattoihan olla, että Severuksen treffipyynnössäkin oli ollut pientä tulkinnanvaraa. Kun Severus muisteli eilistä keskustelua – sitä, joka oli saanut hänet hymyilemään vuoteessaan typerästi puolen yötä – hän ei ollut enää aivan varma. Keskustelu oli mennyt suunnilleen tällä tavalla:

”Minusta ystävänpäivä on kerrassaan idioottimainen keksintö”, hän oli sanonut, ja Regulus oli ynähtänyt jotain epämääräistä vastaukseksi kirjansa takaa.

”Eikö se sinustakin ole ihan naurettavaa?” Severus oli jatkanut. ”Lahjat, ällöttävän romanttiset treffit, ja imelät rakkaudentunnustukset. Kuka sellaistakin muka kaipaa?”

”Mm”, Regulus oli vastannut taas. ”Onhan se kai vähän naurettavaa.”

”Eihän niiden ääliöiden typeristä romansseista edes koskaan tule mitään, vaikka ne niin luulevat. Ensi viikolla, tai viimeistään pääsiäiseen mennessä niillä on kierroksessa jo joku ihan muu. Minä en ainakaan lähde mukaan sellaiseen pelleilyyn.”

”En kai minäkään…”

”Mitä, älä nyt vain sano, että sinullakin on sovittuna juuri tuollaiset treffit?” Näin sanoessaan Severus oli huomannut kämmentensä hikoavan epämukavasti, vaikkei hän yleensä ollut mikään hermoilija.

”Ei… ei minulla mitään treffejä ole. Ei kai se ole oikein minunkaan juttuni, luulisin...”

”Sitähän minäkin”, Severus oli sanonut tyytyväisesti hymyillen, ja silloin hän oli saanut Reguluksenkin hymyilemään ujosti. ”Kyllä opiskeluun käytetty aika on paljon fiksummin käytettyä aikaa. Niin että minä ainakin aion olla huomenna täällä, ja tuota… jos satut kaipaamaan seuraa, niin olet tervetullut liittymään tänne minun seuraani.”

”Kiva…” Regulus oli vastannut edelleen hymyillen niin, että Severuksen sydän oli jättänyt väliin pari lyöntiä. ”Kyllä minä taidan… siis kaivata seuraasi. Opiskeluseuraa, tarkoitan. Itse asiassa se kuulostaa oikein hyvältä tavalta viettää ystävänpäivää.”

Severus oli tullut niin onnelliseksi, että hän oli illalla tapojensa vastaisesti laskenut kaikki jäljellä olevat rahansa, kävellyt sitten Tylyahoon ja ostanut Hunajaherttuasta kalleimman suklaarasian, johon hänellä suinkin oli varaa. Ihan vain siltä varalta, että Regulus sattuisi kaipaamaan pientä välipalaa lukemisen lomassa, tietysti.

Mutta ilmeisesti Regulus oli sitten kuitenkin saanut paremman tarjouksen, sillä vaikka Severus oli odotellut tuntikausia, tämä ei ollut ilmestynyt kirjastoon. Vielä aamiaisella Severus oli nähnyt tämän, ja silloin Regulus oli katsonut Severusta kauniisti ja hymyillyt hänelle kahvikuppinsa takaa. Täysin tavoistaan poiketen Severus oli hymyillyt takaisin.

Nyt Severus piilotti suklaarasian vihaisesti tyynynsä alle ja kirosi typeryyttään. Mikä häntä oikein vaivasi? Miksi hän oli tuhlannut rahansa moiseen hullutukseen? Miksi hän oli odottanut Regulusta kirjastossa vatsanpohja täynnä perhosia? Ja miksi ihmeessä Severus oli nyt valmis kiroamaan sen, jonka kanssa Regulus oli mennyt treffeille hänen sijaansa? Ystävänpäivä oli kai saanut sekaisin myös hänen päänsä, kuten kaikkien muidenkin, ja siksi se oli oikea paholaisen keksintö.

[Pahatar]

Olipa ilahduttavaa huomata uusi tarina sinulta, ja vielä tällä parituksella! Ei varmaan ole mikään yllätys, että Severus/Regulus on yksi suosikkini, jolle lämpenin ihan täysin Regulus Mustan parisuhdekoulu vasta alkajille -ficcisi myötä. Onkin aivan mahtavaa saada lukea heistä jälleen sinun kirjoittamanasi.

Severus ja ystävänpäivä on kyllä sellainen yhdistelmä, josta riittää hupia, ja pidän todella paljon siitä, että se on tämän tarinan lähtökohta. Niin sopivaa ja tyypillistä Severukselle ajatella juuri noin, ja voi vain kuvitella, miten turhalta hömpötykseltä tuollainen hänestä tuntuu. Silti tuntui aivan ihanalta se, mitä tässä vihjattiinkin, että Severuskin olisi voinut lämmetä jos nyt ei ystävänpäivälle niin ainakin sille, että hänelläkin olisi ollut joku erityinen vuoden jokaisena päivänä, niin kuin tässä tuli niin hyvin esiin:

Severus ei välittänyt konvehtirasioista, luutakomeroista eikä suudelmista. Tai jos välittikin, ainakaan hän ei halunnut mitään sellaista hetken mielijohteesta kenen tahansa kanssa vain siksi, että oli jokin tietty päivä. Ei hän katkeruuttaan näin ajatellut, eikä varsinkaan ollut kateellinen kaikille niille, joilla näytti olevan kivaa ystävänpäivänä. Hän vain ihan oikeasti ajatteli, että tuollainen oli turhaa, ja vei aikaa tärkeämmiltä asioilta.

Voi vain kuvitella, miten paljon Severusta harmitti Lilyn ja Jamesin oletetut treffit tässä, vaikka hänellä ei olisikaan ollut romanttisia tunteita Lilyä kohtaan. Olivathan he kuitenkin joskus parhaita ystäviä, ja kun ajattelee, miten James ja Sirius kiusasivat Severusta, ei varmasti paljon naurattanut ajatella, että Lilykin oli ikään kuin siirtynyt vihollisen puolelle, tai ainakin oli valmis sivuuttamaan koko asian, kun kerran oli menossa Jamesin kanssa treffeille. Silti pidän aina niin kovasti siitä, kun tuo asia tulee ficeissä esiin, sillä se on niin tärkeää, ettei sitä voi noin vain sivuuttaa. Rakastin Severuksen ajatuksia tässä:

Hänen ja Lilyn oli ollut määrä olla aina parhaita ystäviä, mutta nyt tämä olikin menossa treffeille tyypin kanssa, joka parhaan kaverinsa kanssa oli yrittänyt pilata hänen elämänsä jo pian viiden vuoden ajan, ja joka ystävineen oli kerran melkein järjestänyt hänet hengiltäkin. Miten Lily muka pystyi katsomaan kaikkea tuota läpi sormien, kun kyse oli James Potterista? Sitä Severus olisi oikein mielellään halunnut kysyä Lilyltä, jos olisi viitsinyt.

Vaan kenenköhän takia James kulkee yksin ja surkean näköisenä pitkin koulua? Jotenkin tuli sellainen ajatus, että olisivatko ne Jamesin tunteet sittenkin olleet paremminkin Siriuksen kuin Lilyn luona? Ehkäpä siihen saadaan vielä vastaus näissä tulevissa osissa.

Tässä kyllä kerrottiin Severuksen ja Reguluksen ystävyyden kehittymisestä niin vastustamattomalla tavalla, ettei sitä voinut muuta kuin ihailla. Juuri tuollainen hidas mutta silti vääjäämätön eteneminen on minusta niin sopivaa näille molemmille. Tässä tuli ihan mahtavasti esiin se, kuinka Regulus oli omalla hiljaisella tavallaan saanut Severuksen ihastumaan häneen, ja taitaa olla kyse vieläkin enemmästä. En usko, että mikään vähempi saisi Severusta innostumaan niin, että hän yrittäisi jopa saada toisen nauramaan. Pidin tuosta niin paljon, ja hymyilin onnellisena siitä lukiessani. Onhan se myöskin ihan mahtavaa, että nauretaan samoille asioille, ja todella lupaava seikka parisuhdetta ajatellen:

Yleensä Severus ei nauranut samoille asioille kuin toiset ihmiset, mutta Regulus oli poikkeus tässäkin, ja heitä yhdisti erinomainen, vaikkakin muiden mielestä sysimusta huumorintaju.

Tässä kohtaa, kun kerrottiin tästä Severuksen treffikutsusta Regulukselle, repesin kyllä ihan täysin. Treffit Severuksen tapaan, todellakin! Ainahan se kirjastossa opiskelu Tylyahossa käymisen tai kahdenkeskisen kävelyretken voittaa. Severus on kyllä niin loistava ja samaan aikaan ihan mahdoton, ja toisaalta rakastan juuri tuota hänen pidättyvyyttään, kun onhan jokin tuollainen niin hänen ominta itseään. Ja vaikka olisi voinut kuvitella Reguluksen pettyneen tuohon Severuksen kutsuun, ehkä hän sittenkin ymmärsi Severuksen pohjimmaisen tarkoituksen, näin ainakin haluan uskoa ja ajatella. Kyllä tämä nauratti, ihan loistavaa:

”Kyllä opiskeluun käytetty aika on paljon fiksummin käytettyä aikaa. Niin että minä ainakin aion olla huomenna täällä, ja tuota… jos satut kaipaamaan seuraa, niin olet tervetullut liittymään tänne minun seuraani.”

”Kiva…” Regulus oli vastannut edelleen hymyillen niin, että Severuksen sydän oli jättänyt väliin pari lyöntiä. ”Kyllä minä taidan… siis kaivata seuraasi. Opiskeluseuraa, tarkoitan. Itse asiassa se kuulostaa oikein hyvältä tavalta viettää ystävänpäivää.”

Ihana Severus, joka oli tuosta hyvästä menettänyt mielenrauhansa ja vielä käynyt ostamassa suklaata, tietenkin vain välipalaksi. Mutta miksi ihmeessä Regulus ei tullut? Tuo huolestutti minua, sillä tuollainen ei ole minusta yhtään Reguluksen tapaista, ja jotenkin en usko, että Regulus olisi mennyt treffeille kenenkään toisen kanssa. Nyt Severus rassu varmaan ajatteli, ettei Regulus välittänytkään, ja inhosi ystävänpäivää vielä kahta pahemmin. Tämä loppu oli todella hieno ja hyvin samaistuttava, noinhan sitä itsekin tuossa tilanteessa ajattelisi:

Mikä häntä oikein vaivasi? Miksi hän oli tuhlannut rahansa moiseen hullutukseen? Miksi hän oli odottanut Regulusta kirjastossa vatsanpohja täynnä perhosia? Ja miksi ihmeessä Severus oli nyt valmis kiroamaan sen, jonka kanssa Regulus oli mennyt treffeille hänen sijaansa? Ystävänpäivä oli kai saanut sekaisin myös hänen päänsä, kuten kaikkien muidenkin, ja siksi se oli oikea paholaisen keksintö.

Minusta on kyllä ihan selvää, mikä Severusta vaivasi, vaikka hän ei halunnut sitä myöntää itselleenkään.

Tämä on aivan ihana ja sanoisinko vähän epätyypillinen ystävänpäiväficci, ja juuri siksi aivan mahtava. Ihanaa, kun kirjoitit tämän meidän iloksemme! Odotan todella innolla, miten tämä jatkuu.

[Claire]

Olen tässä viime päivinä vähän manannut vanhenemistani, mutta arvaa vaan, kiljaisinko riemusta, kun olit julkaissut syntymäpäiväficcitopicciin tämän lahjana minulle - siis en olisi ikinä voinut toivoa parempaa lahjaa kuin ystävänpäiväfluffya Severus/Regulus-parituksella sinulta ja vielä moniosaisena ficcinä! VAU, oon ihan sanaton ja otettu ja kaikkea, kiitos ihan hirmuisesti muistamisesta! <3

Kun listasin toiveitani tonne syntymäpäiväficcitopiciin, niin laitoin sinne monta eri paritusta, joissa Severus olisi. Tämä jo ihan siksi, että Severus on yksi mun lempihahmojani, mutta myös siksi, että hän ystävänpäiväaiheisessa fluffyficissä olisi hauskaa ja vähän erilaista luettavaa. Ja hei, ihan parhautta, että tässä saatiin heti lukea Severuksen näkökulmasta ja mietteistä ystävänpäivään liittyen, mitkä oli oikeasti niin Severusmaisia, ettei tosikaan. Voin hyvin kuvitella Severuksen katsovan nenänvarttaan pitkin muita oppilaita, jotka ovat ihan hullaantuneita ystävänpäivästä, ja on niin Severuksen luonteenomaista pitää ystävänpäivää ja siihen liitettyjä aktiviteetteja pelkkänä typeränä hömpötyksenä. Vaan kyllä Severuksenkin asenne ystävänpäivää kohtaan taisi salaisesti kuitenkin olla hieman lämpenemässä, kun osti Regulukselle suklaakonvehtejakin, vaikkakin vain ”välipalaksi”.

Rakastan tuota tapaa, jolla alustit Severuksen suhdetta Regulukseen. Pienillä asioilla (kuten yhteinen musta huumori, Reguluksen kaunis hymy, Severuksen halu saada Regulus hymyilemään ja nauramaan, kuinka Severus näki Reguluksen älykkäänä ja viihtyvänsä paremmin tämän seurassa kuin yksinään, mikä ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys sellaiselle hahmolle kuin Severus Kalkaros) onnistuit maalaamaan ihanan lähtökohdan tälle ficille, ja siis täytyy jälleen kerran ylistää kuinka helkutin taitava olet kirjoittamaan. Vaikka Severus on vähän sellainen angstinen hahmo, niin yhdistät erittäin hyvin sellaisen fluffyisen puolen häneen ja jään ihan haltioissani odottamaan, miten Severuksen ja Reguluksen tarina tästä jatkuu. Tykkäsin myös tosi paljon siitä, että kaksikko vietti yhdessä paljon aikaa kirjastossa, se on niin heille molemmille sopiva miljöö ja sellainen rauhallinen, mutta jossa voi tapahtua vaikka ja mitä, hih.

Voisin lainata tähän vaikka koko luvun, mutta tämä oli yksi lempparikohdistani:

”Kiva…” Regulus oli vastannut edelleen hymyillen niin, että Severuksen sydän oli jättänyt väliin pari lyöntiä. ”Kyllä minä taidan… siis kaivata seuraasi. Opiskeluseuraa, tarkoitan. Itse asiassa se kuulostaa oikein hyvältä tavalta viettää ystävänpäivää.”

Severus oli tullut niin onnelliseksi, että hän oli illalla tapojensa vastaisesti laskenut kaikki jäljellä olevat rahansa, kävellyt sitten Tylyahoon ja ostanut Hunajaherttuasta kalleimman suklaarasian, johon hänellä suinkin oli varaa. Ihan vain siltä varalta, että Regulus sattuisi kaipaamaan pientä välipalaa lukemisen lomassa, tietysti.

Tuo Reguluksen pieni söpö sekoaminen sanoissa, ja sitten tuo, että Severus on vähillä varoillaan mennyt ostamaan Regulukselle kalliin suklaarasian, en kestä <3

Onneksi muuten tässä ficissä vaihteeksi Lily oli kuvattu lähinnä ”parhaana ystävänä” Severukselle eikä Severus haikaillut viettää ystävänpäivää Lilyn kanssa. Mutta ihan ymmärrettävästi Severus oli silti näreissään tuosta, että Lily oli lupautunut ystävänpäivätreffeille Jamesin kanssa, olihan James tosi ilkeä Severukselle monen vuoden ajan. Samoin kuin Pahataria, minuakin jäi mietityttämään tuo, miksi tai kenen takia James oli niin apeana vaeltelemassa koulun käytävillä, mutta eiköhän siihen saada vielä vastaus. Myös jännittää minuakin se, miksi kummassa Regulus ei ole saapunut kirjastoon, minäkään en voisi uskoa että hänellä ketään muuta treffiseuraa olisi. Toivottavasti Regulukselle ei ole käynyt mitään… Mutta se varmaankin sitten myös nähdään seuraavissa luvuissa .

Innolla odotan jatkoa ja voin sanoa, että vanheneminen tämän ficin myötä tuntuu jo lähinnä siunaukselta Kiitos vielä tuhannesti! <3

Edit:// Unohtui vielä mainita, mutta tällä ficillä on muuten aivan sairaan houkutteleva nimi. Ystävänpäivä = Paholaisen keksintö. Kuvaa ihan täydellisesti Severuksen näkökulmaa. Toivottavasti hän kuitenkin löytää enkelinsä

[Altais]

A/N: Apua, ystävänpäivähän on ihan kohta, ja uhkasin saada koko tekstin tänne siihen mennessä! No, ehkäpä se onnistuu, koska se on enää oikolukua vaille valmis. Tässä toisessa osassa taitaa jo selvitä ainakin se, mistä ihmeen syystä Regulus teki Severukselle oharit. Olen kommentoijien kanssa samaa mieltä siitä, ettei hän ilman tosi hyvää syytä tekisi sellaista.

Pahatar: Severus/Regulus on myös yksi ihan omia lemppareitani, niin kuin tiedetään. Eipä ole tullut heistä kirjoitettua kesän jälkeen, ja siksi tämä olikin nyt sopiva hetki, koska Severus ja ystävänpäivä nyt vaan oli jotenkin ihan vastustamaton ajatus. Tätä kirjoittaessa tuli elävästi mieleen ihana ficcisi Severuksen huolet, jossa aikuinen Severus tuskaili sen kanssa, kun kaikilla muilla oli kevättä rinnassa, ja joku romanssi meneillään sen kunniaksi. Tästä päätellen ei teini-Severus ole ollut ainakaan kovin erilainen. Mutta vaikka häntä ärsyttäisikin kaikki ystävänpäivän ympärillä oleva hypetys ja krääsä, taitaa hän silti kaivata elämäänsä sitä aitoa rakkautta, joka on olemassa ihan kaikkina päivinä, eikä vain yhtenä tiettynä. Ja kun hänellä kerran taitaa jo olla tuo tunteidensa kohde tiedossa, alkaa hän varovasti lämmetä ystävänpäivällekin. Vaikka kyllä ihan samaa mieltä olen, että hänen treffikutsunsa olisi ehkä voinut olla hiukan romanttisempi ja selväsanaisempikin. No, saa nähdä, mitä tuleman pitää. Reguluksen katoamisen syy ainakin selviää hyvin pian.

Claire: Onpa ihana kuulla, että synttärificci onnistui ilahduttamaan! Minulle tuli heti niin vahvat mielleyhtymät Severuksesta ja ystävänpäivästä, kun näin lahjaficcitoiveesi, ja kun siihen vielä voi yhdistää Reguluksen, jota on aina niin hauska kirjoittaa, niin siitähän tämä sitten lähtikin. Tässä on myöhemmin kyllä toinenkin paritus, mutta sitä en ihan vielä paljasta, se selviää viimeistään tarinan loppumetreillä. Epätyypillinen ystävänpäiväficci tämä tosiaan taitaa olla ainakin alun perusteella, ja luulenpa, että se on sitä myös jatkossa. Severus ja Regulus oli hirveän helppo kuvitella kahdeksi kirjastossa viihtyväksi, hiukan yksinäiseksi sudeksi, jotka varmaan on jo iät ja ajat olleet salaa varovaisen kiinnostuneita toisistaan, kunnes sitten pikku hiljaa uskaltautuvat tekemään lähempää tuttavuutta. Kummallekaan ei toisen treffeille pyytäminen varmaan ole ihan helppo juttu, mutta jos/kun he viimein onnistuvat päätymään treffeille, voi siitä varmaan seurata vaikka mitä. Minustakin on kyllä ihanaa, että Severus saisi osakseen enemmän onnea, kuin mitä sai canonissa Lilyn taholta. Tässä ficissä hänellä on toivon mukaan vielä syytä hymyyn, vaikka juuri nyt hän kiroaakin huonoa tuuriaan.





II


Kesken synkistelynsä Severus havahtui siihen, että joku kutsui häntä makuusalin ovelta. Hän oli asettunut pitkäkseen vuoteelle ja vetänyt verhot eteen saadakseen varmasti olla rauhassa, eikä hän todellakaan ollut olettanut kenenkään kaipaavan häntä. Mutta nyt jollakulla kuulosti olevan suorastaan tulenpalava kiire löytää juuri hänet.

”Severus? Severus, oletko täällä?”

Aivan kuin ääni olisi kuulunut Regulukselle, Severus ajatteli yllättyneenä. Mutta miksi Regulus kuulosti tuolta? Oliko tälle sattunut jotain ikävää? Sekunnissa Severus oli vetänyt syrjään vihreät samettiverhot ja noussut seisomaan.

”Täällä ollaan”, hän sanoi kiireesti, ja kurtisti kulmiaan nähdessään Reguluksen surkean ilmeen. Pojan kasvot olivat kalpeat, silmät hieman turvoksissa, poskilla punaisia laikkuja ja huulet rohtuneet, aivan kuin tämä olisi itkenyt. Lisäksi poika oli hengästynytkin, kuin olisi juuri juossut pitkän matkan. Ja… oliko tuo hänen käsissään ja kaapunsa etumuksella verta?

”Voi Severus, hyvä että löysin sinut, sillä minä todella tarvitsen nyt sinun apuasi!"

”Voi helvetti, Regulus! Mitä sinulle on sattunut?” Severus kysyi järkyttyneenä, ja kiirehti Reguluksen luo.

”Ei mitään, mutta –”

”Älä viitsi”, Severus ärähti. ”Sano nyt vain, mitä on tapahtunut.” Hänen sanansa tulivat ulos terävinä, mutta samalla hän astui lähemmäs ja laittoi sen kummemmin ajattelematta toisen kätensä suojelevasti Reguluksen hartioiden ympärille. Oli päivänselvää, että Regulus oli satuttanut itsensä, mutta kuinka pahasti?

”Ei minulla oikeasti ole mikään, voin ihan hyvin, mutta voisitko tulla mukaani nyt heti? Ja… jos sinulla sattuu olemaan jotain, jolla voisi hoitaa haavoja, ottaisitko sen mukaan?” Reguluksen ääni vapisi hänen puhuessaan, ja hänen hartiansakin vapisivat, Severus huomasi. Sen lisäksi, että Regulus oli loukkaantunut, tämä oli selvästi aivan poissa tolaltaan. Severuksen veri kiehahti.

”Kuka tämän on tehnyt?” hän kysyi kiivaasti. ”Sano vain, kuka tämän takana on, niin minä huolehdin, että hän tulee tietämään, minkä teki. Huolehdin, ettei hän varmasti halua yrittää mitään vastaavaa enää toiste!” Severus sanoi hampaidensa välistä, ja tiesi tarkoittavansa sitä.

”En minä tiedä, kuka sen teki”, Regulus sanoi hämmentyneen näköisenä. ”Mutta ei sillä ole nyt väliä. Voisitko nyt vain tulla minun mukaani, koska –”

”Sillä on väliä minulle”, Severus sanoi melkein vihaisesti, mutta alkoi samalla huomaamattaan silitellä Reguluksen selkää. ”Ja kyllä sillä todellakin pitäisi olla väliä myös sinulle, jos joku tekee sinulle jotain tällaista.”

”Siis… minulle?” Regulus hämmästyi. ”Mutta minähän olen ihan kunnossa, niin kuin sanoin, ei tässä mistään sellaisesta ole kyse, vaan –”

”Meidän pitäisi mennä sairaalasiipeen”, Severus keskeytti, sillä vasta nyt hän tajusi, että Regulus saattoi olla shokissa, eikä siksi tuntenut kipua tai ymmärtänyt, että hänelle oli käynyt pahasti. ”Mutta istu hetkeksi alas ensin, ja näytä minulle, mitä sinulle oikein on käynyt. Anna minä katson. Ehkä osaan itsekin tehdä jotain, sillä vaikka itse sanonkin, olen nykyään aika hyvä -”

”Severus, ihan tosi! Nyt kyllä kuuntelet!” Regulus huudahti, eikä suostunut istumaan alas.

”Älä viitsi sanoa, että olet kunnossa, kun näen ettei se ole totta!” Severus huusi takaisin. ”Ja jos et nyt ihan kohta tule vapaaehtoisesti istumaan, minun pitää kantaa sinut –”

”Nyt se pää kiinni jo!” Regulus huudahti, ja ennen kuin Severus ehti tajuta yhtään mitään, pojan huulet olivat hänen huulillaan. Ja vaikka ne olivat rohtuneet ja maistuivat miedosti suolaiselle, Severuksen sydän jätti siitä hyvästä hieman enemmänkin kuin pari lyöntiä väliin. Mutta hän ei ehtinyt kunnolla edes reagoida suudelmaan ennen kuin Regulus oli jo vetäytynyt pois.

”Siksi vain, kun et muuten suostunut olemaan hiljaa”, Regulus mutisi, ja katsoi kiireesti maahan. ”Anteeksi.”

”Vai niin”, Severus tokaisi, pasmat aivan sekaisin. Mutta hänen kätensä lepäsi edelleen Reguluksen selän päällä, ja edelleen Regulus seisoi aivan lähellä häntä. ”No, olen hiljaa nyt. Sinä halusit kai sanoa jotain?”

”Joo, niin…” Regulus vastasi, ja kohotti katseensa varovasti takaisin Severuksen silmiin. ”Kun minä en siis oikeasti ole loukkaantunut, eikä kukaan ole tehnyt minulle mitään. Tämä veri tässä ei ole minun… älä näytä tuolta, en minä myöskään ole tappanut ketään!” Regulus vilkaisi käsiään ja naurahti, ikään kuin olisi vasta tajunnut, millaisessa sotkussa oli. Reguluksen nauru kevensi myös Severuksen mieltä heti.

”Selvä”, hän sanoi rauhallisemmin ja hymyili Regulukselle takaisin, sillä itse asiassa tämä oli suloinen, ja Severus olisi mielellään suudellut tätä uudelleen, ehkä hieman perusteellisemmin kuin äsken. ”No… mistä sitten on kyse?”

”Tulisitko nyt viimein mukaani?” Regulus pyysi, ja katsoi Severusta niin kauniisti, että Severus tiesi suostuvansa siitä hyvästä mihin tahansa. ”Kun minun on varmaan paras näyttää sinulle, mistä on kyse… ajattelin, että jos joku tietää mitä tehdä, niin sinä. Mutta tosiaan… jos sinulla on jotain, josta voisi olla apua haavojen hoidossa, ota se mukaasi.”

Severus penkoi hetken aikaa matka-arkkuaan, ja seurasi sitten Regulusta. Tämä juoksutti hänet halki aution linnan ja pihan, kunnes he tulivat järven rantaan. Koko matkan aikana Regulus ei irrottanut kättään Severuksen kädestä, eikä Severus tiennyt, oliko se tarkoituksellista, vai silkka vahinko. Mutta ainakaan häntä ei huvittanut huomauttaa asiasta.



***



Regulus johdatti Severuksen järven rannassa olevien suurten kivien taakse. Siellä Regulus laskeutui polvilleen maahan, ja Severus huomasi tämän alkavan silitellä hellästi kylmässä maassa makaavaa, surkeaa mustaa myttyä. Se oli jonkinlainen eläin, Severus tajusi, ja mikä se olikin, se ei kai voinut hyvin. Kun Severus katsoi tarkemmin, hän huomasi, että eläin oli valtavan suuri, musta koira, jonka pörröisessä turkissa oli epäilyttävän tahmean näköisiä, tummanpuhuvia kohtia.

Eläin laski päänsä Reguluksen syliin, ja Severus kuuli sen vingahtavan hiljaa. Regulus silitti sen päätä äärimmäisen hellästi.

”No niin… kaikki hyvin, minähän sanoin, että tulisin pian takaisin”, hän sanoi sille pehmeällä, rauhoittavalla äänellä. Severus katseli melkein kaihoisasti, miten pojan kapeat sormet leikkivät koiran turkissa. Jospa Regulus voisi joskus tehdä jotain vastaavaa hänellekin – tai siis ei mitään. Ystävänpäivä oli todella sekoittanut hänen päänsä, hän ajatteli ja päätti karistaa tuollaiset typerät haaveet mielestään.

”Katso, minä toin apuakin, ihan niin kuin lupasin”, Regulus jatkoi puhumistaan samalla, lempeällä äänellä, ja käänsi sitten kysyvän, hyvin huolestuneen katseensa Severukseen. Kun Severus astui lähemmäs ja kävi maahan polvilleen Reguluksen viereen, koiran kurkusta kohosi heikkoa murinaa.

”Shh, ei mitään hätää”, Regulus rauhoitteli sitä. ”Severus tässä osaa auttaa sinua paljon paremmin kuin minä ikinä osaisin. Ei hän tee sinulle pahaa, niin kuin en minäkään.”

Koira ei kuulostanut vakuuttuvan Reguluksen sanoista, vaan murisi edelleen. Silloin Regulus kohotti sen päätä vähän, otti sen käsiensä väliin ja katsoi koiraa silmiin silitellen samalla peukaloillaan sen kuonoa ja poskia.

”Voit luottaa Severukseen, sillä niin minäkin teen”, hän sanoi. ”Luottaisin vaikka henkeni Severuksen käsiin, joten ota nyt vain rauhallisesti ja anna hänen katsoa. Minä olen tässä koko ajan. Lupaan, että tässä käy vielä hyvin, ja sinä tulet ihan kuntoon. Okei?”

Koira vingahti alistuneesti, ja laski raskaan päänsä takaisin Reguluksen syliin. Silloin Regulus katsoi taas Severusta.

”Sille on käynyt tosi pahasti”, hän sanoi ääni hieman vapisten. ”Luulen, että ehkä jokin isompi eläin on käynyt sen kimppuun. Sillä on aika ilkeän näköinen haava tässä… ja tuossa… ja vielä tuolla noin…” Koira vingahti joka kerta, kun Regulus osoitti Severukselle jotain sen haavoista, vaikka Regulus ei koskenut niihin muutoin kuin ottamalla varovasti turkkia pois haavojen edestä. ”Minä yritin hoitaa sitä ensin itse, mutta tajusin aika pian, etten ole kovin hyvä siinä”, hän sanoi anteeksipyytävästi.

Severus ymmärsi nyt, miksi Regulus oli ollut niin säikähtynyt, sillä eläin tosiaan oli kurjassa kunnossa, joskaan tämä ei ollut mitään sellaista, jota Severus ei halutessaan osaisi parantaa. Severus itse ei ollut mikään eläinten ystävä, ja isokokoisia koiria hän suorastaan hiukan kammosi, mutta Reguluksen pyynnöstä hän kai olisi suostunut parantamaan vaikka jättiläiskalmarin. Siksi hän alkoi kiireesti etsiä taikasauvaansa ja niitä liemiä ja tarvikkeita, joita oli ottanut kiireessä mukaansa.

Koko ajan hänen työskennellessään Regulus silitteli koiraa kuin rakkainta lemmikkiään, ja antoi jopa pari kertaa hajamielisen suukon eläimen päälaelle. Aina silloin tällöin koira vingahti tai murahti kivusta, mutta silloin Regulus kuiskaili sille lohdullisia pikku sanoja.

”Hyvä poika”, hän sanoi. ”Ei hätää, ihan kohta on valmista, ja sitten sinä olet taas aivan kunnossa.”

Regulus oli oikeassa. Severukselta ei mennyt kovin pitkään hoitaa koiran haavoja, ja kun oli valmista, Regulus loi häneen niin lämpimän, kiitollisen katseen, että se sulatti Severuksen sydämen, ja hän tuli epähuomiossa hymyilleeksi takaisin lämpimämmin kuin oli ollut tarkoitus.

”Kiitos Severus”, Regulus sanoi. ”Tuo oli ihan mielettömän upeaa… olisi kiva, jos opettaisit joskus minullekin.”

”Voin opettaakin”, Severus sanoi suorastaan lämpimästi.

”Tuota, sen tassu taitaa olla myös murtunut, sillä se ei voi kävellä”, Regulus jatkoi, ja loi aran katseen Severukseen, kuin olisi pelännyt pyytävänsä kohtuuttomia. Mutta Severus vain hymyili.

”Pikkujuttu”, hän naurahti. ”Annas kun minä katson.”

Koira mulkoili Severusta epäluuloisesti, mutta ei enää murissut eikä yrittänyt vastustella, kun Severus kiersi sen toiselle puolelle, ja osoitti sauvallaan sen etutassua, joka oli vääntynyt epäluonnolliseen asentoon, ja josta Regulus hyvin hellin ottein piteli kiinni. Severus muisti loitsun hyvin, eikä koira ehtinyt kuin hetken valittaa kivusta, kunnes yhtäkkiä sen tassu olikin aivan kunnossa.

Silloin eläin kohottautui istualleen, ja Severus huomasi sen olevan niin valtava, että sen silmät olivat aivan samalla korkeudella, kuin maassa polviensa päällä istuvan Reguluksen. Severusta vähän kammotti niin kookas eläin, joten hän nousi kiireesti seisomaan, ja olisi halunnut vetää Reguluksenkin ylös ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta Regulus ei noussut vaan jäi vielä hetkeksi niille sijoilleen. Hän laittoi kaikki kymmenen sormeaan koiran turkkiin, alkoi rapsuttaa sitä ja kehua vuolaasti, miten hyvä poika se oli ollut. Severusta hieman puistatti, kun koira nuoli Reguluksen kasvot aivan märiksi, mutta Regulusta se vain nauratti.

”Meidän pitäisi viedä se linnaan”, Regulus sanoi, kun viimein kohottautui jaloilleen ja katsoi Severusta.

”Mitä ihmettä, miksi?”

”Koska se on ihan viluissaan, ja varmasti nälkäinen ja janoinenkin”, hän selitti, ja silloin koiran häntä heilahti muutaman kerran iloisesti. ”Ja lisäksi se on kauhean likainen ja takkuinen… minä ajattelin, että olisi hyvä, jos onnistuisin pesemään sen jossain kenenkään huomaamatta.”

Silloin koira yhtäkkiä murahti matalasti, vaikka muuten vaikutti olevan aivan sulaa vahaa Reguluksen käsittelyssä.

”Noh, eipäs isotella siinä”, Regulus sanoi sille ystävällisen moittivasti. ”Ole nyt kunnon poika ja tule mukaamme, niin saat syötävää, ja pääset ehkä hiukan nukkumaankin johonkin mukavaan paikkaan. Mutta siitä en tingi, ettenkö pesisi sinua myös, että tiedät.”



***



Severus seurasi Regulusta tarvehuoneeseen, jonne hän salakuljetti koiran. Siellä Regulus tosiaan toteutti uhkauksensa, pesi koiran hyväntuoksuisella shampoolla ja hoitoaineella, ja vieläpä harjasi sen takkuisen turkin, sillä tarvehuoneesta löytyi kaikki tähän tarkoitukseen sopiva kuin tilauksesta. Sen jälkeen hän syötti koiralle makkaraa ja jauhelihaa, jota myös oli tarvehuoneessa valmiina. Ja kun koira tämän kaiken jälkeen asettui makaamaan pehmeälle sohvalle, se nukahti vain muutamassa minuutissa Reguluksen silitellessä sen turkkia ja jutellessa sille hiljaa.

Severus, joka oli istuutunut Reguluksen toiselle puolelle, seuraili tätä kaikkea keskittyneesti, kuunteli hänen rauhallista ääntään, eikä voinut olla ajattelematta, miten mielellään Regulus saisi tehdä tuon kaiken myös hänelle. Hän antaisi Reguluksen aivan vapaasti pestä ja saippuoida hänet, ja hän olisi valmis syömään tarvittaessa vaikka koiranmakkaraa tämän kädestä, jos sen jälkeen saisi käpertyä Reguluksen lämpimään syliin.

Kun koira oli varmasti nukahtanut, Regulus lakkasi silittelemästä sitä, ja kääntyi Severuksen puoleen.

”Kiitos ihan oikeasti…” Regulus sanoi hiljaa. Severus huomasi hänen poskiensa olevan aivan punaiset, kun hän katsoi Severusta. ”Tuo merkitsi minulle tosi paljon. Olen aina rakastanut eläimiä ihan hirveästi, pienestä asti… enkä ole ikinä kestänyt sitä, jos johonkuhun toiseen sattuu. Sinä olit loistava, Sev. Ihan loistava. Olet kaikkein upein ja etevin velho, jonka tunnen, ja lisäksi sinä välität toisista, halusitpa sitten näyttää sitä tai et.”

Reguluksen sanat ja ihaileva katse saivat jotain Severuksessa sekaisin, eikä hän enää voinut mitään itselleen. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui molemmilla käsillään Regulusta kasvoista, antoi sitten sormiensa upota hänen hiuksiinsa, ja suuteli ehtimättä millään lailla harkita tai miettiä, oliko se Reguluksen mielestä sopivaa.

Mutta Regulus painautui halukkaasti häntä vasten, painoi molemmat kämmenensä Severuksen viitan rinnukselle, kallisti päätään taaksepäin ja raotti huuliaan niin houkuttelevasti, että Severus tajusi kysymättäkin sen olevan lupa edetä pidemmälle. Niinpä hän antoi suudelman syventyä vielä hieman, kunnes oli niin hengästynyt, että oli pakko vetäytyä hieman kauemmas.

”Regulus, olihan tuo sinusta…” hän aloitti, muttei tiennytkään mitä sanoa. ”Tai siis, eihän tuo ollut sinusta, tuota…” Mikä hemmetti häntäkin tänään oikein vaivasi? Ei hän ollut koskaan ollut mitään sanoihinsa sekoilevaa tyyppiä.

”Se oli täydellistä”, Regulus sanoi ja hymyili. ”Enkä minäkään silloin aiemmin suudellut sinua vain siksi, että olisit hiljaa. Osittain siksi, mutta en pelkästään. Sillä… totta puhuen olin miettinyt sitä jo aika pitkään, mutta en vain ollut uskaltanut tehdä asialle mitään.”

”Vai niin”, Severus sanoi taas, mutta nyt hänenkin muka vakava ilmeensä suli väkisinkin hymyyn. ”Kuule, minä odotin sinua aiemmin tänään kirjastossa. Tai siis, että en ehkä osannut sanoa sitä tarpeeksi selvästi, mutta oikeasti tarkoitin sanoa, etten viettäisi ystävänpäivääni mieluummin kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja… taisin olla vähän pettynyt, kun et tullutkaan. Tai… enemmänkin kuin vain vähän pettynyt.” Severus tajusi puhuvansa liikaa ja liian nopeasti, mutta ihme kyllä se ei vaivannut häntä lainkaan.

”Oikeasti?” Regulus kuiskasi, ja punastui suloisesti, kun Severus nyökkäsi. ”Kyllä minä aioin tulla. Minäkin odotin tosi paljon niitä meidän tref… tai siis sitä, että saisin opiskella kanssasi. Olin niin innoissani, että piti aamupäivällä poiketa vähän Tylyahoon, kun tuli mieleen, että… tai ei mitään sittenkään. Mutta sieltä palatessani minä näin tuon koiran, enkä voinut jättää sitä.”

”Et tietenkään”, Severus sanoi hellästi, ja silitteli ajatuksissaan Reguluksen hiuksia. ”Mutta mitä varten sinä siis halusitkaan käydä Tylyahossa?”

”Tämä on hiukan noloa, mutta halusin antaa sinulle jotain…” Regulus mutisi punastuen syvästi, ja kaivoi viittansa taskusta esiin jotain, jonka ojensi Severukselle. ”Hyvää ystävänpäivää, Severus.”

Severusta alkoi väkisinkin naurattaa, sillä se oli aivan tarkalleen samanlainen suklaarasia, jonka hän oli eilen illalla valinnut Regulukselle, ja jonka hän oli piilottanut tyynynsä alle vihaisena itselleen.

”Tiedän, ettet sinä välitä tällaisista jutuista, ja että tämä on sinusta varmaan ihan naurettavaa, mutta –”

Reguluksen hermostuneet sanat hukkuivat Severuksen yllättävään suudelmaan. Joskus suuteleminen todellakin oli hyvä keino toisen tarpeettomien puheiden vaientamiseen, Severus ajatteli.

”Ei se ole ollenkaan niin naurettavaa kuin luulet”, hän sanoi sitten. ”Sitä paitsi minullakin on jotain sinulle. Mutta se on sängyssäni.”

”Sängyssäsi?” Regulus toisti, kohotti kulmiaan ja virnisti.

”Ei kun ihan oikeasti, minulla on sinulle jotain siellä! Kunniasanalla!”

”Okei, no mitähän se voisi olla?”

”Tule mukaan, niin saat tietää. Mutta odotas kun näet, sillä silloin sinä kyllä niin naurat…”





A/N2: Oikeastaan ficin piti alun perin päättyä tähän, mutta sitten se sai vielä pienen bonus-osan, joka sisältää tämän ficin ylläriparituksen. Laitan sen tänne lähipäivinä.

[Claire]

Vitsit, kuinka iloinen olenkaan, että tähän ilmestyi jatkoa näin viikonlopun kunniaksi! Ei tietenkään paniikkia sen viimeisemmän osan julkaisussa, en minä ainakaan lainkaan pahastu, vaikka se ei ystävänpäiväksi ehtisi, hyvää voi aina odottaa (vaikka samalla haluaisikin kärsimättömänä lukea tämän kerralla loppuun saakka  ).

Tämä oli kyllä totta maar yllätyksellinen jatko! Severuksen tavoin säikähdin alussa, että Regulukselle on tapahtunut jotain kamalaa, mutta onneksi Regulus oli kunnossa, ja oli kyllä mielenkiintoinen juonteen käänne, että veri oli lähtöisin tuosta mysteerisestä koirulista. Tietysti sen helpotuksen jälkeen, ettei Regulukselle ollut käynyt mitään, kävi sitten heti sääliksi tuota suurta mustaa koiraa, joka muuten sekä ulkonäkönsä kuvauksen että Severusta kohtaan epäluuloisesti käyttäytymisen perusteella muistutti hyvinkin paljon Siriusta animaagin muodossa. Oli miten oli, niin oli Regulukselta ihanaa ja hänen hahmolleen ominaista toimintaa, että oli jäänyt huolehtimaan loukkaantuneesta karvaturrista, eikä tietenkään ollut tehnyt ohareita Severukselle tahallaan. Severus puolestaan oli ihailtavan tyyni ja ammattitaitoinen koirulin haavojen hoitamisessa, ja tuli mieleen, että jos Severuksesta ei olisi tullut taikaliemien (ja Pimeyden voimilta suojautumisen) opettajaa, niin olisi tällä varmasti ollut antoisa ura parantajana.

”Nyt se pää kiinni jo!” Regulus huudahti, ja ennen kuin Severus ehti tajuta yhtään mitään, pojan huulet olivat hänen huulillaan. Ja vaikka ne olivat rohtuneet ja maistuivat miedosti suolaiselle, Severuksen sydän jätti siitä hyvästä hieman enemmänkin kuin pari lyöntiä väliin. Mutta hän ei ehtinyt kunnolla edes reagoida suudelmaan ennen kuin Regulus oli jo vetäytynyt pois.

”Siksi vain, kun et muuten suostunut olemaan hiljaa”, Regulus mutisi, ja katsoi kiireesti maahan. ”Anteeksi.”

”Vai niin”, Severus tokaisi, pasmat aivan sekaisin. Mutta hänen kätensä lepäsi edelleen Reguluksen selän päällä, ja edelleen Regulus seisoi aivan lähellä häntä.

Tämä Severuksen ja Reguluksen ensisuudelmakin tässä ficissä oli muuten todella yllättävä ja erilainen, en osannut sitä lainkaan tuossa kohdin odottaa - siis aivan ihanan freessi lähestymistapa, ja niin tuolle kaksikolle sopiva, ja sai kyllä mut ihan innosta suunniltaan, vaikka lyhyeksi jäikin. Nuo poikien suudelmaa seuranneet kommentit toisilleen olivat kyllä niin ihanan awkwardeja, varsinkin Severuksen tokaisu.

Koko matkan aikana Regulus ei irrottanut kättään Severuksen kädestä, eikä Severus tiennyt, oliko se tarkoituksellista, vai silkka vahinko. Mutta ainakaan häntä ei huvittanut huomauttaa asiasta.

Tämä kohta oli myös aivan ihana, kun Severus huomasi heidän pitävän käsistään toisiaan koko matkan, mutta ei missään nimessä halunnut huomauttaa asiasta.

Vaikka tuollaisesta vähän awkwardista ihastusvaiheesta ja epävarmasta meiningistä pidänkin, niin oli kyllä kuitenkin kiva, että pojat pääsivät vielä suuteloimaan tässä luvussa toistamiseen ja hieman avautumaan myös tunteistaan toisiaan kohtaan, ettei vahingossakaan jäänyt epäselväksi se, että molemmat pitivät toisistaan melkoisesti enemmän kuin pelkästään kavereina.

Innolla odotan jatkoa, jossa ehkä paljastuisi enemmän tuosta mysteerikoirasta sekä tietysti ylläriparituksesta. Minulla on villi veikkaus, mutta en mene ääneen sanomaan, kun tämä tarina voi vielä yllättää ja saattaa arvaus mennä pahasti mönkään. Kiitos paljon jälleen ihanasta lukukokemuksesta! <3

[Pahatar]

Olenkin odottanut tätä jatkoa jo muutaman päivän ja oli ihan mahtavaa nähdä tämä eilisiltana. Luin tämän tietysti saman tien, ja olin kyllä ihan yhtä hymyä tämän osan jälkeen. Rakastuneet Severus ja Regulus ovat jotain aivan suloista, etenkin kun ovat rakastuneet toisiinsa. Olen hyvin otettu, että muistat vielä tuon Severuksen huolet, ja kyllähän Severuksesta ja ympärillä vallitsevan romantiikan yhdistelmästä riittää hupia, oli Severus sitten minkä ikäinen tahansa. Mutta ihan ehdottomasti minustakin Severus on kaivannut rakkautta elämäänsä koko ikänsä, myönsi hän sitä tai ei, ja sen vuoksi tämä jatko-osa sai minut niin onnelliseksi.

Edellisen osan lopussa suretti kovasti Severuksen takia, joten olikin ihan mahtavaa, että Regulus tuli hänen luokseen, kun Severus (ja lukijakin) olisi voinut sitä vähiten odottaa. Vaikka menihän siinä jonkin aikaa, että nämä kaksi ymmärsivät toisiaan, ja alkoi jo tuntua siltä, että saako Regulus tuotua asiaansa esiin ollenkaan. Tässä kyllä tuli minusta niin hyvin nuo Severuksen todelliset tunteet esiin ja se suojelunhalu, jota hän tunsi Regulusta kohtaan:

”Voi helvetti, Regulus! Mitä sinulle on sattunut?” Severus kysyi järkyttyneenä, ja kiirehti Reguluksen luo.

”Ei mitään, mutta –”

”Älä viitsi”, Severus ärähti. ”Sano nyt vain, mitä on tapahtunut.” Hänen sanansa tulivat ulos terävinä, mutta samalla hän astui lähemmäs ja laittoi sen kummemmin ajattelematta toisen kätensä suojelevasti Reguluksen hartioiden ympärille.

Minusta oli ihan mahtavaa, millä tavalla Regulus hankki itselleen puheenvuoron. Severus rassu kun luuli Reguluksen loukanneen päänsäkin kaiken muun lisäksi, joten kyllähän tilanne vaati Regulukselta vähän radikaalimpia toimenpiteitä. Severuksen reaktio ja tuo vai niin oli aivan ihanaa ja hyvin hänelle sopivaa, ja kyllä ilahduin Severuksen puolesta. Severus taitaa olla aika mennyttä Reguluksen suhteen, kuten tässä tuli niin hyvin esiin:

”Selvä”, hän sanoi rauhallisemmin ja hymyili Regulukselle takaisin, sillä itse asiassa tämä oli suloinen, ja Severus olisi mielellään suudellut tätä uudelleen, ehkä hieman perusteellisemmin kuin äsken. ”No… mistä sitten on kyse?”

”Tulisitko nyt viimein mukaani?” Regulus pyysi, ja katsoi Severusta niin kauniisti, että Severus tiesi suostuvansa siitä hyvästä mihin tahansa.

Voi kun tuo haavoittunut ja apua tarvitseva koira oli suloinen, ja yhtä lailla eläinrakas Regulus, joka ei tietenkään voinut olla auttamatta, ja oli niin huolissaan. Minulla on kyllä myös omat aavistukseni tuosta koirasta, ja ihan saman suuntaiset kuin Clairella. Vähän mietin myös, mahtoikohan edellisenä yönä olla täysikuu? Jotenkin samaan aikaa liikutti ja nauratti tuo, että koira murisi Severukselle, mutta antoi sitten kuitenkin hoitaa itseään. Regulus oli kyllä aivan mielettömän hyvä ja luonteva koiran kanssa, ja ajattelin, että olisipa hänellä ollut tuollainen lemmikki ihan omana ja hellittävänä. (Vaikka aika läheltähän sellainen olisi löytynyt, mutta eihän Regulus sitä tiennyt. ) Tykkäsin tästä kohdasta todella paljon, tämä oli aivan ihana:

Koira ei kuulostanut vakuuttuvan Reguluksen sanoista, vaan murisi edelleen. Silloin Regulus kohotti sen päätä vähän, otti sen käsiensä väliin ja katsoi koiraa silmiin silitellen samalla peukaloillaan sen kuonoa ja poskia.

”Voit luottaa Severukseen, sillä niin minäkin teen”, hän sanoi. ”Luottaisin vaikka henkeni Severuksen käsiin, joten ota nyt vain rauhallisesti ja anna hänen katsoa. Minä olen tässä koko ajan. Lupaan, että tässä käy vielä hyvin, ja sinä tulet ihan kuntoon. Okei?”

Koira vingahti alistuneesti, ja laski raskaan päänsä takaisin Reguluksen syliin.

Rakastin tuota, että Severus pelkäsi isoja koiria (niin muuten minäkin! ), mutta että Reguluksen takia hän olisi hoitanut mitä tahansa. Minäkin olen aina ajatellut, että Severus pystyisi halutessaan toimimaan myös parantajana, ehkä senkin takia, kun hän auttoi haavoittunutta Dracoa niin pätevästi 6. kirjassa, ja muutenkin. Tuo, kuinka auliisti koira antoi Reguluksen rapsuttaa ja nuoli vielä tämän kasvoja, nauratti kyllä, ja siitä vain vahvistui se mielikuva, että mistähän koirasta tässä olla kyse. Vaikka pesulle pääseminen (tai joutuminen) ei selvästi tätä koiraa miellyttänytkään. Oli kuitenkin hyvä juttu, että Regulus piti päänsä sen suhteen, koska kyllähän koirasta pidettiin tässä nyt kaikin puolin niin hyvää huolta, ettei sitä voinut olla ihastelematta. Selvästi Severuskin arvosti sitä, vaikka hänelle tulikin sitten vähän eri asioita mieleen, ja tykkäsin näistä hänen ajatuksistaan todella paljon:

Severus, joka oli istuutunut Reguluksen toiselle puolelle, seuraili tätä kaikkea keskittyneesti, kuunteli hänen rauhallista ääntään, eikä voinut olla ajattelematta, miten mielellään Regulus saisi tehdä tuon kaiken myös hänelle. Hän antaisi Reguluksen aivan vapaasti pestä ja saippuoida hänet, ja hän olisi valmis syömään tarvittaessa vaikka koiranmakkaraa tämän kädestä, jos sen jälkeen saisi käpertyä Reguluksen lämpimään syliin.

Oli niin mahtavaa, kun Regulus antoi Severukselle tunnustusta, ja ihan aiheesta. Ja tämä, mihin se sitten johti, voi että. Ei varmaan tarvitse edes kertoa, että sitä oli ihanaa lukea. Vaikka sen jälkeen naurattikin tuo Severuksen epäröinti. Ihan mieletöntä sekin, että Severus sai tämän jälkeen kerrottua Regulukselle tunteistaan, ja toisinpäin myös:

Reguluksen sanat ja ihaileva katse saivat jotain Severuksessa sekaisin, eikä hän enää voinut mitään itselleen. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui molemmilla käsillään Regulusta kasvoista, antoi sitten sormiensa upota hänen hiuksiinsa, ja suuteli ehtimättä millään lailla harkita tai miettiä, oliko se Reguluksen mielestä sopivaa.

Mutta Regulus painautui halukkaasti häntä vasten, painoi molemmat kämmenensä Severuksen viitan rinnukselle, kallisti päätään taaksepäin ja raotti huuliaan niin houkuttelevasti, että Severus tajusi kysymättäkin sen olevan lupa edetä pidemmälle. Niinpä hän antoi suudelman syventyä vielä hieman, kunnes oli niin hengästynyt, että oli pakko vetäytyä hieman kauemmas.

Samanlaiset suklaarasiat kyllä ihan kruunasivat tämän koko osan! Kaiken kaikkiaan tämä oli aivan mahtava luku, ja olen hyvin iloinen, että tähän tulee vielä jatkoa. Minullakin on omat ajatukseni sen ylläriparituksen vuoksi, mutta maltan kyllä odottaa sitä viimeistä osaa. Kiitos hurjasti tästä!

[Altais]

A/N: Pienenä bonuksena tälle ficille vielä tämä kolmas osa, koska pitihän nyt saada tietää, miten tuo tutun oloinen koira oikein oli päätynyt Reguluksen hoivattavaksi. Tässä selviää myös lupaamani yllätysparitus, joka ehkä ei ole tässä vaiheessa suurikaan yllätys.

Tämä tarina sai muuten innoituksensa myös muutamista fanitaidekuvista, joita satuin kerran löytämään netin syövereistä, ja joille naureskelin hyvän aikaa. Tämän linkin takaa pitäisi löytyä. En viitsinyt laittaa sitä alkutietoihin, koska se olisi mielestäni saattanut spoilata ficciä turhan paljon.

Claire: No niin, ehtihän tämä vielä suunnittelemassani aikataulussa, ja vielä kerran oikein paljon synttärionnea!  Regulus ei totta tosiaan tainnut olla edes huomannut, että oli hiukan hurjan näköisessä kunnossa, kun oli vain niin keskittynyt hoivaamaan ihanaa koiraa. Mielikuvissani Regulus on aina hirveän eläinrakas, ja varmaan se johtuu siitä, kun kohteli kotitonttujakin hyvin. Mutta ei ihme, että Severus sai hiukan väärän käsityksen ja pelästyi, kun toinen oli yltä päältä veressä. Oli Reguluksella kyllä keinot saada Severus hiljaiseksi. Jostain syystä ajattelen myös, että Severuksella olisi ollut edellytyksiä parantajaksi, vaikka sitten häntä olisi varmaan ärsyttänyt paikata kaiken maailman typeryksiä, jotka varomattomuuttaan telovat itseään. Itsekin olin kyllä iloinen, että Severukselle selvisi, miksi Regulus ei ilmestynyt kirjastoon, ja myös kummankin tunteet kävivät aika selviksi. Ehkä he tämän jälkeen kehtaavat jo pyytää toisiaan ihan oikeillekin treffeille.

Pahatar: Severus ja romanttinen hömpötys eivät äkkiä ajatellen tosiaankaan meinaa sopia yhteen, mutta toisaalta onhan se traagista, jos ihminen oikeasti kuitenkin kaipaa rakkautta ja läheisyyttä, mutta sitten kokee sen ilmaisemisen kauhean kiusallisena ja hankalana, varsinkin sillä tavalla, mihin ehkä toiset ovat tottuneet. Teini-Severus koki varmaan jo suunnilleen tunnustaneensa rakkautensa Regulukselle sanoessaan, että olisi kiva viettää ystävänpäivää kahdestaan opiskellen, mutta onneksi hän nyt sai asiansa sanottua Regulukselle vähän selvemmin. Ja Regulus, joka oli ainakin omissa mielikuvissani tosi ujo ja jo valmiiksi tosi ihastunut Severukseen, oli tuon koiran hoitamisen jälkeen takuulla aivan myyty Severukselle. Jänniä kyllä nämä mielikuvat hahmoista, kun minustakin Regulus nimenomaan rakastaisi kaikkia söpöjä eläimiä (eli melkein kaikkia eläimiä), ja Severus ei, mutta toki sitten Reguluksen pyynnöstä voisi silti niitä auttaa. No niin, ja ehkäpä tuo koiran suhtautuminen näihin kumpaankin poikaan paljastaa jo aika lailla. Ajattelen, että sen täytyi olla todella avun tarpeessa, että suostui ylipäätään laskemaan Severuksen noin lähelle. Mutta sen sijaan siitä oli varmaan kiva olla Reguluksen rapsuteltavana.

Mutta nyt saadaan lupaamaani lisäselvyyttä siihen, mitä koiralle oikein kävikään. Ja miksi James harhaili yksinäisen näköisenä ympäri käytäviä sen sijaan, että olisi valmistautunut suuriin treffeihinsä.





III


Paria tuntia myöhemmin Sirius heräsi tarvehuoneen sohvalta, johon hän oli käpertynyt mukavasti kerälle nukkumaan. Kun hän tajusi olevansa edelleen koira, hän muuttui kiireesti ja hyvin ihmeissään takaisin ihmismuotoonsa. Hän käsitti olevansa sisällä Tylypahkassa, mikä huolestutti häntä vähän, sillä hän ei lainkaan muistanut, kuinka oli sinne päätynyt. Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut suotavaa liikuskella linnan sisätiloissa valtavana koirana. Hän mietti, monikohan ei-toivottu silmäpari oli mahtanut nähdä hänet.

Hän kohottautui istumaan mukavan pehmeällä sohvalla, ja katseli ympärilleen ymmärtämättä yhtään mitään. Vähitellen hän käsitti olevansa yksin tarvehuoneessa, vaikkei tiennytkään, miten niin saattoi olla.

Viimeisissä selkeissä muistikuvissaan hän oli ollut ulkona, kylmissään ja hirveän kipeä. Mutta kun hän oikein keskittyi, hänen mieleensä alkoi palautua vähä vähältä sekavia muistikuvia. Pieniä välähdyksiä vain, joita hän yritti mielessään yhdistellä saadakseen aikaan jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, mitä ihmettä hänelle oli tapahtunut.

Etäisesti Sirius muisti jonkun, joka oli silitellyt hänen turkkiaan, ja puhellut hänelle kauniita, lohdullisia sanoja. Hän ei tiennyt miksi, mutta ääni muistutti häntä hänen omasta veljestään. Se oli tietenkin naurettavaa ja luultavasti vain kylmettymisestä seurannutta harhaa, koska Sirius oli joululomalla lähtenyt kotoaan, eivätkä he Reguluksen kanssa olleet sen koommin olleet puheväleissä. Ei Regulus olisi koskaan puhunut hänelle niin, eikä varsinkaan huolehtinut hänestä sillä tavalla.

Ei, kyllä hän oli takuulla kuvitellut kaiken, eikä ihme, sillä hän tosiaan oli ollut hirveän väsynyt ja huonossa kunnossa, ja yhä edelleen kaikki tapahtunut oli hänen mielessään sekavaa. Viime yönä oli ollut täysikuu, ja hän muisti inhottavan selvästi, miten James oli ankarasti kieltänyt häntä tulemasta toisten mukana Rääkyvään röttelöön, kun Remus muuttaisi muotoaan.

Se oli ollut valtava takaisku Siriukselle, sillä hän oli luullut Jamesin ja jopa Remuksen viimein leppyneen hänelle sen hänen typerän temppunsa jälkeen, jolloin Remus olisi voinut päätyä tappamaan Kalkaroksen. Oli vienyt kuukausia saada ystävät jotenkuten luottamaan häneen uudelleen sen jälkeen, kun hän oli paljastanut Kalkarokselle, miten päästä Tällipajun ohi, mutta hän oli tehnyt kaikkensa, ja viimein asiat olivat alkaneet näyttää hieman valoisammilta.

Mutta hän oli iloinnut liian aikaisin. Kaikki ei edelleenkään ollut hyvin heidän välillään, sillä hän ei nähtävästi ollut enää tervetullut toisten mukaan täydenkuun öinä. James oli tehnyt hänelle harvinaisen selväksi, ettei hänellä ollut mitään asiaa toisten mukaan, eivätkä Remus ja Peterkään olleet sanoneet mitään puolustaakseen häntä. Palaisiko mikään ikinä ennalleen, vaikka hän tekisi mitä, Sirius ajatteli ja nieleskeli katkeria kyyneliä. Olisiko mikään enää ikinä hyvin?

Suutuksissaan ja loukattuna Sirius oli päättänyt olla tottelematta Jamesin määräyksiä. Hän oli mennyt toisten perässä röttelöön, oli häntä kutsuttu tai ei. Sen jälkeisistä tapahtumista hänellä ei ollut muita selkeitä mielikuvia, kuin että susi oli ollut Anturajalalle raivoissaan. Hän oli jäänyt sille pahasti alakynteen, ja aamulla hän oli herännyt ulkoa järven rannasta pahan kerran selkäänsä saaneena. Hän oletti, että oli ryöminyt sinne nuolemaan haavojaan niin, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä häntä sellaisessa alennustilassa, sillä Sirius ei ollut ikinä ollut hyvä näyttämään heikkouttaan muille.

Hän oli viettänyt tuntikausia katsellen järven pintaa ja säälien itseään, ja hän olisi halunnut viipyä siellä niin kauan, että James alkaisi katua tylyjä sanojaan ja tulisi etsimään häntä. Viimein hänelle oli kuitenkin tullut niin kylmä, että hän olisi sittenkin ollut valmis nielemään ylpeytensä ja palaamaan linnaan. Mutta silloin hän oli tajunnut, ettei päässytkään enää omin avuin liikkeelle, sillä toinen etutassu oli alkanut särkeä helvetillisesti, eikä se ollut kestänyt lainkaan astumista.

Lisäksi hän oli ollut muutenkin niin huonossa kunnossa, ettei muuttuminen takaisin ihmiseksi ollut enää onnistunut. Ja kun hän oli käsittänyt, että oli kaiken lisäksi sellaisessa paikassa, josta tuskin kukaan osaisi etsiä, hän oli pelästynyt aika lailla. Lopulta hän oli ehtinyt jo kuvitella, että saisi maata siellä surkean elämänsä loppuun asti.

Juuri se oli ollut se hetki, jolloin Regulus oli löytänyt hänet. Niin, kyllä se oli ollut Regulus. Sirius oli varma siitä nyt, kun hän oikein keskittyi muistelemaan. Ja voi miten kiltti Regulus oli hänelle ollut… Miksei hän ollut koskaan tiennyt, että veli osasi olla sellainenkin? Yleensä Regulus oli häntä kohtaan sulkeutunut ja viileä, eikä näyttänyt piittaavan, elikö hän vai oliko kuollut.

Mutta… eihän Regulus tietenkään ollut tiennyt, että koira olikin Sirius. Ei Sirius ikinä ollut paljastanut salaisuuttaan Regulukselle. Niinpä Regulus oli kai luullut auttavansa vain kulkukoiraa, ei omaa veljeään.

Se ei silti muuttanut sitä, miten lämmin ja rakastava ihminen Regulus jossain viileän ulkokuorensa alla oli, Sirius ajatteli ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Jostain syystä hänellä oli tunne, että vaikka Regulus olisikin tiennyt asioiden oikean laidan, ei tämä ehkä olisi jättänyt häntä oman onnensa nojaan.

Silloin hän tuli ajatelleeksi jotain muutakin. Hän ajatteli, että Kalkaros nyt ainakaan ei ollut tiennyt, ketä olikaan tullut auttaneeksi. Jos olisi tiennyt...

Kalkaros, niin tosiaan. Voihan helvetti. Vasta nyt Sirius muisti, että Kalkaroskin oli ollut siellä.



***



Tietämättä enää lainkaan, mitä ajatella, Sirius nousi varovasti seisomaan. Hän venytteli raukeasti ja huomasi, ettei mihinkään sattunut. Päinvastoin, hänellä oli kaikin puolin oikein lämpöinen ja hyvä olo. Hänestä tuntui, että hänen oli kai paras antaa asioille vähän aikaa. Piti kai yrittää vain palautella rauhassa ja ajan kanssa mieleensä, miten kaikki olikaan mennyt, ja päättää sitten, mitä siitä piti ajatella.

Mutta sitä odotellessa hän voisi ainakin yrittää olla ystävällisempi Regulukselle. Ja mitä Kalkarokseen tuli… ehkä voisi olla hyvä jutella Jamesin kanssa siitä, että he voisivat jatkossa hieman korjata käytöstään tätä kohtaan.

Jamesin ajatteleminen sai hänen sydämensä välittömästi särkemään. James oli kai niillä romanttisilla treffeillään Evansin kanssa nyt, eikä uhrannut ajatustakaan sille, miten Siriuksella mahtoi mennä. Niin, tuskin James edes puhuisi hänelle enää sen hänen eilisen temppunsa jälkeen, kun hän oli ilmestynyt Rääkyvään röttelöön ilman lupaa. Lisäksi hänen kannattaisi kai asennoitua olemaan taas ilman muidenkaan ystäviensä seuraa.

Ajatuksissaan ja sekavin tuntein Sirius astui tarvehuoneesta käytävälle ja katseli ympärilleen. Missään ei näkynyt ketään, sillä kaikki varmaan olivat viettämässä romanttista ystävänpäivää jonkun kanssa, Sirius ajatteli. Ainakin kaikki muut paitsi hän itse.

Mutta Sirius ei ehtinyt surra yksinäisyyttään pitkään. Hän ei ehtinyt kävellä kuin parin kulman taakse, kun aivan yhtäkkiä hänet oli kaapattu jonkun tiukkaan syleilyyn. Hän ei ehtinyt edes nähdä ketään eikä tajuta yhtään mitään, mutta tiesi silti sekunneissa, kuka siinä oli. Sillä tietenkin hän tiesi, että vain yksi ihminen saattoi päästä niin lähelle tulematta nähdyksi.

Sirius kiskaisi sormillaan varovasti näkymätöntä, liukasta kangasta, eikä voinut peittää pientä hymyä nähdessään parhaan ystävänsä sotkuiset hiukset. Ne olivat niin lähellä hänen kasvojaan, että kun James painautui vielä vähän lähemmäs, ne kutittivat hänen poskeaan.

”Antura… voi Antura, ihanaa että olet siinä, me ollaan kaikki oltu ihan helvetin huolissamme… Me ollaan etsitty sinua kaiken päivää, ja ehdittiin kuvitella jo vaikka mitä, kun sinua ei löytynyt mistään…” James puhui nopeasti ja hermostuneesti, ja Sirius halasi häntä kiireesti takaisin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Jamesin puhetulva jatkui.

”Olen etsinyt sinua joka paikasta siitä lähtien, kun Kuutamo muuttui takaisin ihmiseksi, ja pääsin lähtemään röttelöstä. Muistelin, että sinulle kävi aika pahasti viime yönä, ja sitten sinä vain hävisit jonnekin. Aloin jo pelätä, että sinulle oli käynyt todella pahasti. Niin… siis, olethan sinä varmasti kunnossa, Antura?”

”Joo…” Sirius sanoi hämmentyneenä, ja taputti Jamesin selkää, joka vapisi huolestuttavasti. ”Ei minulla mitään hätää ole. Halusin vain hiukan ajatella rauhassa.”

”Ajatella?” James toisti ihmeissään. ”Ajatella mitä?”

”Sitä, kun… kun te ette halunneet minua mukaan. Kun sinä et halunnut minua mukaan.” Sirius nielaisi, sillä hänen kurkkuunsa oli ilmestynyt jostain inhottava pala. Niin kävi aina, kun näytti siltä, että hän voisi olla menettämässä Jamesin. Oli se sitten Evansin tai hänen omien typeryyksiensä takia.

”Halusinpa!” James väitti. ”Mutta kun –”

”Ei, et kyllä halunnut!” Sirius väitti, ja vetäytyi kauemmas. Hän yritti kääntyä poispäin Jamesista, koska häntä alkoi uhkaavasti itkettää. Mutta James ei päästänyt häntä menemään, vaan piti tiukasti kiinni hänen käsivarrestaan.

”Kyllä halusin” James toisti. ”Mutta minulla oli omat syyni ajatella, ettei sinun kannattanut tulla mukaan. Olisi ehkä pitänyt hiukan avata, miksi ajattelin niin. Se taisi tuntua sinusta pahemmalta kuin tajusinkaan.” James puhui itselleen epätavallisen vakavasti, eikä päästänyt Siriuksesta irti.

”Tuntuihan se kieltämättä vähän ikävältä”, Sirius vastasi pakottaen kasvonsa peruslukemille, ja katsoi tiiviisti lattiaa.

”Niin, mutta minä sanoin sen vain siksi, koska pelkäsin sinun puolestasi”, James sanoi kiireesti, ja hänen kätensä silitteli Siriuksen käsivartta. Helvetti, pitikö tässä nyt ruveta tunteilemaan, Sirius ajatteli vihaisesti, sillä hän joutui tosissaan puremaan alahuultaan, ettei Jamesin lohdullinen ele olisi saanut häntä itkemään.

”Jaa miten niin?” hän ärähti.

”No katsos, kun vaikka Remus on antanut sinulle jo anteeksi sen jutun, ja tietää nyt, ettet sinä ihan oikeasti tarkoittanut siinä käyvän niin kuin olisi pahimmillaan voinut… niin susi ei välttämättä ole yhtä anteeksiantavainen. Ja minua pelotti, että se… voisi reagoida sinuun eri tavalla kuin ennen, ja että sinulle voisi käydä siinä tosi pahasti, niin kuin sitten kävikin. Enkä minä halua ikinä, että sinulle käy pahasti, mutta… olisi kai silti pitänyt selittää sinulle, mitä tarkoitin.”

”Mitä sinä sitten tarkoitit? Sitäkö, etten minä enää ikinä saa tulla teidän mukaanne?”

”En kai minä nyt sillä!” James sanoi kiireesti. ”Vaan että minusta pitäisi ottaa tosi varovasti, kun tulet taas mukaan täydenkuun öinä, ja katsoa vähän kerrallaan, miten Kuutamo sen ottaa. Anna anteeksi, Antura.”

”Joo… se on ihan okei”, Sirius sanoi nopeasti, ja yritti taas kääntyä lähteäkseen, sillä hän ei tosiaankaan aikonut vetistellä Jamesin edessä, mutta jos James näkisi hänen silmänsä nyt, se olisi myöhäistä.

”Hei, odota nyt!” James huudahti ja juoksi Siriuksen perään. ”Et nyt mene mihinkään. Ajattelin, kun nyt on ystävänpäivä ja kaikkea, niin… no, kun itse asiassa minä olisin –”

”Joo, tiedän”, Sirius tuhahti ja katsoi pois Jamesista, joka kulki hänen rinnallaan, ja piti käsivarresta kiinni siltä varalta, että hän yrittäisi karkuun. ”Minä pilasin kauan odotetut treffisi Evansin kanssa. Nyt sinä jouduit etsimään koko päivän minua sen sijaan, että olisit istunut jossain pitämässä häntä kädestä ja tuijottamassa niihin hänen kirotun kauniisiin silmiinsä. Niin että anteeksi vain, että minusta oli harmia taas kerran, niin kuin minusta aina tuppaa olemaan!”

”Hei”, James älähti, ja pakotti Siriuksen pysähtymään tarttumalla häntä molemmin käsin tiukasti käsivarresta. ”Älä viitsi puhua noin, kun oikeasti homma meni niin, että minä peruin treffini ihan itse, ja jo eilen…”

”Joo, ihan varmaan”, Sirius nyyhkäisi ja kirosi itsensä alimpaan helvettiin siitä hyvästä, että oli niin surkea. ”Et ollutkaan haaveillut niistä treffeistä kuin viimeiset kolme vuotta, joten totta kai sinä peruit ne ihan itse ja vapaaehtoisesti. Älä luule minun ikinä uskovan tuota, ellei sinulla sitten ole antaa oikein helvetin hyvää selitystä, miksi olisit tehnyt niin?”

”No miten olisi vaikka sellainen selitys, että oikeasti ne ainoat silmät, joihin haluaisin tuijottaa, ovat –” James tarttui Siriusta tiukasti leuasta, ja pakotti tämän viimein kohtaamaan katseensa. Nähdessään Siriuksen märät kasvot Jamesin silmät laajenivat järkytyksestä. ”Antura? Itketkö sinä?”

”No vittu miltä näyttää?” Sirius puuskahti kiukkuisesti, ja kuivasi kiireesti kasvonsa puseron hihaan.

”Mutta… miksi ihmeessä?”

”Mitä luulisit?”

”En minä… en minä tiedä”, James mutisi aivan hiljaa, sillä kerrankin hän oli tilanteessa, jossa ei keksinyt mitään nerokasta sanottavaa.

”Jaa, kun minä taas luulen, että tiedät ihan riittävän hyvin, jos edes vähän vaivaudut miettimään”, Sirius sanoi, muttei enää onnistunut kuulostamaan niin vihaiselta kuin oli yrittänyt, sillä James katsoi häntä niin kertakaikkisen lämpimästi, että hänen pasmansa menivät sekaisin.

Silloin James nojautui lähemmäs, ja Siriuksen henki salpautui, sillä hänestä näytti aivan siltä, kuin James olisi ollut aikeissa kohta suudella häntä, mutta eihän se tietenkään voinut olla totta…

Ilmeisesti se oli sittenkin totta, Sirius tajusi. Miksei missään ollut kerrottu, että Jamesin huulet hänen huulillaan saisivat hänen polvensa näin heikoiksi, ja missä James muka oli oppinut olemaan noin hellä, ja mistä lähtien kaikki tämä ei ollutkaan vain jotain sellaista, mitä Sirius salaa mielessään halusi tehdä, muttei ikinä sanoisi ääneen, eikä ainakaan tulisi koskaan oikeasti kokemaan?

”Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa haluan ystävänpäivän treffeille, senkin valopää”, James sanoi, katsoi Siriusta silmiin melkein ujosti, vaikkei James koskaan ollut ujo, ja silloin Siriuksen oli pakko nauraa pelkästä onnesta, joka kutitteli häntä vatsanpohjasta.

”No… jos niin on…” hän aloitti, ja tajusi lehahtaneensa juuri aivan tulipunaiseksi. ”…onhan tässä vielä ystävänpäivää jäljellä. Puddifootin kahvila saattaa tietysti olla jo kiinni, mutta… sen sijaan tuolla olisi yksi tarvehuone ihan tyhjillään. Miten olisi?”

”Se käy paremmin kuin hyvin”, James sanoi, ja tarttui Siriusta kädestä. ”No, se on sitten sovittu… näyttää siltä, että meillä on treffit.”

[Pahatar]

Ihanaa saada lukea tähän tätä jatkoa, sillä kyllähän tämä ihan vaati sitä. Tästä tuli niin hyvä mieli lukiessa. Ajattelin jo tuossa 1. osassa, mahtaisikohan Jamesin surkea olemus liittyä jotenkin Siriukseen, ja nythän sitten selvisi, että se liittyi tosiaankin siihen, ja ihan kaikilla tavoilla.

Mietin myös tuon 2. osan jälkeen, että Regulus mahtaa hämmästyä, jos ja kun koira onkin hävinnyt tarvehuoneesta, sillä oletin että Siriushan se on. Vähän ihmettelin kyllä lukiessani, miksi Sirius ei muuttunut takaisin ihmiseksi, kun Regulus hänet löysi, ja ajattelin, oliko se Siriuksen huumorintajua antaa Reguluksen pitää hänestä huolta koiramuodossa. Selvisihän se syy siihenkin. Tässä Sirius olikin se eniten yllättynyt, kun ei kunnolla muistanut, tai aluksi ollenkaan, mitä oli tapahtunut, ja miten oli päätynyt tänne. Voi kun ihanaa ja samalla liikuttavaa tuo Siriuksen ajattelu, että eihän Regulus ollut koskaan kohdellut häntä niin hyvin ihmisenä kuin mitä koirana. Ajattelin, että Sirius ei ehkä ollut itse tehnyt sitä mitenkään helpoksi, sillä Regulus olisi varmasti halunnut olla läheisissä väleissä isoveljensä kanssa. Mutta kyllä tässä sitten taas tulivat Siriuksen todelliset tunteet niin ihanasti esiin:

Juuri se oli ollut se hetki, jolloin Regulus oli löytänyt hänet. Niin, kyllä se oli ollut Regulus. Sirius oli varma siitä nyt, kun hän oikein keskittyi muistelemaan. Ja voi miten kiltti Regulus oli hänelle ollut… Miksei hän ollut koskaan tiennyt, että veli osasi olla sellainenkin? Yleensä Regulus oli häntä kohtaan sulkeutunut ja viileä, eikä näyttänyt piittaavan, elikö hän vai oliko kuollut.

Rakastan aina, kun käsitellään tätä Siriuksen temppua Severukselle ja sen seurauksia, sillä tuo on niin tärkeä asia, kun Kelmien keskinäisiä välejä ja Severusta ajattelee, ja siitä on ihanaa lukea, miten se olisi voinut mennä. Tämä olikin minulle yllätys, että Remus oli käynyt Siriuksen kimppuun noin pahasti, en tullut sitä etukäteen ajatelleeksi. Se on kuitenkin hyvin loogista, kun asiaa miettii. Susi on primitiivinen, ja vaikka Remus olisi jollain tasolla antanut Siriukselle anteeksi, susi kokee asiat eri tavalla, eikä ole samalla tavalla ymmärtäväinen kuin Remus ihmisenä.

Tässä kohtaa teki mieleni hihkua, kun Sirius tämän koettelemuksensa jälkeen ymmärsi jotain hänkin aika lailla paremmin, ja minusta juuri niin kuin pitikin. Kyllähän tuo Siriuksen ja Jamesin asenne Severukseen todellakin vaati korjausta, ja aika paljonkin. Onneksi Sirius tajusi sen vihdoin, eikä sentään ollut kiittämätön, kun Severushan hänet oli parantanut:

Mutta sitä odotellessa hän voisi ainakin yrittää olla ystävällisempi Regulukselle. Ja mitä Kalkarokseen tuli… ehkä voisi olla hyvä jutella Jamesin kanssa siitä, että he voisivat jatkossa hieman korjata käytöstään tätä kohtaan.

Jamesin helpotus hänen löydettyä Siriuksen oli ihan käsinkosketeltava tässä, ja siitä tuli minulle sellainen tunne, että olihan Jamesillakin tainnut olla pitkä ja rankka päivä, kun oli ollut ihan huolesta sekaisin Siriuksen takia. Ihan mielettömän hienoa, kun tämä saatiin puhuttua auki, miksi James oli kieltänyt Siriusta tulemasta, ja helpotti Siriuksenkin oloa todella paljon. Eihän ihmiset yleensäkään, eikä varsinkaan teini-ikäiset pojat ole aina mitään parhaita tunteidensa tulkkeja tai tule ajatelleeksi, että asioita voisi perustellakin. Tässä sitten, kun Sirius ja James pääsivät asiasta toiseen, eli Jamesin oletettuihin treffeihin, oli ihan sulaa vahaa. Kyllä Sirius ja James yhdessä ovat jotain ainutlaatuista:

”Älä viitsi puhua noin, kun oikeasti homma meni niin, että minä peruin treffini ihan itse, ja jo eilen…”

”Joo, ihan varmaan”, Sirius nyyhkäisi ja kirosi itsensä alimpaan helvettiin siitä hyvästä, että oli niin surkea. ”Et ollutkaan haaveillut niistä treffeistä kuin viimeiset kolme vuotta, joten totta kai sinä peruit ne ihan itse ja vapaaehtoisesti. Älä luule minun ikinä uskovan tuota, ellei sinulla sitten ole antaa oikein helvetin hyvää selitystä, miksi olisit tehnyt niin?”

”No miten olisi vaikka sellainen selitys, että oikeasti ne ainoat silmät, joihin haluaisin tuijottaa, ovat –” James tarttui Siriusta tiukasti leuasta, ja pakotti tämän viimein kohtaamaan katseensa. Nähdessään Siriuksen märät kasvot Jamesin silmät laajenivat järkytyksestä. ”Antura? Itketkö sinä?”

Tässä lopussa sulin ihan täysin tälle suudelmalle. Nuo Siriuksen ajatukset ja epäusko siitä, että voiko tämä todella tapahtua ihan oikeasti, eikä vain hänen kuvitelmissaan, oli hyvin inhimillistä. Siltähän se juuri tuntuisi:

Silloin James nojautui lähemmäs, ja Siriuksen henki salpautui, sillä hänestä näytti aivan siltä, kuin James olisi ollut aikeissa kohta suudella häntä, mutta eihän se tietenkään voinut olla totta…

Ilmeisesti se oli sittenkin totta, Sirius tajusi. Miksei missään ollut kerrottu, että Jamesin huulet hänen huulillaan saisivat hänen polvensa näin heikoiksi, ja missä James muka oli oppinut olemaan noin hellä, ja mistä lähtien kaikki tämä ei ollutkaan vain jotain sellaista, mitä Sirius salaa mielessään halusi tehdä, muttei ikinä sanoisi ääneen, eikä ainakaan tulisi koskaan oikeasti kokemaan?

Olin niin iloinen, että pojat pääsivät vielä viime hetken treffeille yhdessä. Mielessä kävi kyllä, että jos Regulus tulee Tarvehuoneeseen katsomaan, miten koira jaksaa, hän taitaa kokea aikamoisen yllätyksen.

Kiitos jälleen kerran ihanasta ja hyvin lämminhenkisestä tarinasta! Jälleen on vähän haikeaa, kun tämä on nyt lopussa, mutta toivottavasti ehdit ideoida ja kirjoittaa uusia! Ja onneksi on Kalmanhanaukion salaisuus, jonka jatkoa odotan jälleen suurella innolla. Onneksi huomenna on torstai.

[Claire]

Ei. Ole. Totta. Mä kirjoitin kännykällä kerrankin pitkän kommentin, ja juuri kun olin lähettämässä sitä, onnistuin jotenkin päivittämään sivun niin, että koko kommentti katosi kuin pieru Saharaan enkä tietenkään ollut kopioinut mitään talteen. Voi elämän kevät, mikä rähmäkäpälä olenkaan. No, ei auta kuin kirjoittaa alusta, yritän tähän nyt saada kokoon jotain järkevää

Pahattaren lailla olen todella iloinen siitä, että sisällytit tähän ficciin vielä bonusluvun, koska pitihän tosiaan tuo mysteerikoiran kohtalo sekä Jamesin alakuloisuuden syy saada selville. Olen täällä onnesta soikeana myös siksikin, että sisällytit tähän ficciin mun toisen synttäritoivetopicissani esittämän toiveparituksen. Harvoin sitä törmää kuitenkaan ficceihin, jonka pääosassa on kaksi lemppariparitustani, ja tällaisesta harvinaisesta herkusta nautinkin siis täysin siemauksin!

Siriusta kävi kyllä niin sääliksi tuossa luvun alussa, kun ajatteli Kelmien olleen hänelle yhä suuttuneita ja häätäneen hänet siksi kokonaan Rääkyvästä röttelöstä. Raukkaparka on myös varmasti ollut todella peloissaan, kun on yksinään tuntikausia maannut järven rannassa loukkaantuneena ja jopa pelännyt, ettei kukaan häntä tulisi löytämään, ja että hän saattaisi sinne koiramuodossaan lopulta kuolla. Ihan hirveää Onneksi Regulus saapui pelastamaan veljensä <3 Muakin kyllä liikutti kovasti tuo, kun Sirius ajatteli, että Regulus ei hänestä välittänyt ja auttoi tätä vain, koska luuli auttavansa vain jotain normaalia kulkukoiraa.

Se ei silti muuttanut sitä, miten lämmin ja rakastava ihminen Regulus jossain viileän ulkokuorensa alla oli, Sirius ajatteli ja pyyhkäisi silmäkulmaansa. Jostain syystä hänellä oli tunne, että vaikka Regulus olisikin tiennyt asioiden oikean laidan, ei tämä ehkä olisi jättänyt häntä oman onnensa nojaan.

Tämä oli kuitenkin lohduttavaa luettavaa, ja viimeistään se, kun Sirius lupasi itselleen yrittävänsä käyttäytyä ystävällisemmin Regulusta (ja jopa Severusta) kohtaan, antoi viimeistään toivoa, että ehkäpä pojat vielä pääsisivät tulevaisuudessa parantamaan veljessuhdettaan, mikä on mun lemppariasioita heitä käsittelevissä ficeissä. Tästä olen varmasti moneen otteeseen puhunut aiemminkin, mutta joka tapauksessa tällaiset toivonpilkahdukset veljesten suhteen lämpenemisestä ovat ehdotonta parhautta, johon ei koskaan voi kyllästyä, ja ne ovat aina hehkuttamisen arvoisia!

Hyvä, että James löysi Siriuksen lopulta ja kävi samalla ilmi, miksi James oli ollut niin alakuloinen (vaikka sitä oltiinkin toki vähän arvuuteltu aiempien lukujen yhteydessä, mutta kyllä paras näin, että asialle saatiin varmistus). Mä myös jotenkin mielessäni ajattelin tuon niin, että James oli jo vaikka kuinka kauan herkeämättä etsinyt Siriusta näkymättömyysviitan alla nimenomaan Kelmien kartan avulla (vaikka Kelmien kartasta ei erikseen ollutkaan mainintaa) ja ollut hädissään myös siksi, että Siriusta ei siitä ollut löytynyt. Ja tämähän kävisi sillä lailla järkeen, että Siriushan oli ollut Tarvehuoneessa, ja Tarvehuone ei näkynyt edes Kelmien kartassa. Siksi James oli onnistunut noin nopeasti löytämään tiensä Siriuksen luo, kun tämä oli astunut ulos Tarvehuoneesta ja ilmestynyt taas näkyville kartalle. Mutta tämä siis vain omaa tulkintaa.

Joka tapauksessa, ihanaa, että kaksikko löysi toisensa ja James sai oikaistua sen, että Kelmit eivät olleet enää lainkaan vihaisia Siriukselle, vain susi oli ollut, ja että he päinvastoin olivat (James erityisesti) olleet tästä kovasti huolissaan. Sirius varmasti myös aisti tämän, kun ei kertonut Jamesille olleensa pahoin loukkaantunut, ja halusi suojella tätä tiedolta, että oli oikeasti ollut aika pahassa jamassa. Siriuksen ja Jamesin vuoropuhelua oli kyllä niin tunteellista lukea, ja tuo Siriuksen surullisuus Jamesin ja Lilyn sopimista treffeistä sai myös melkein itsellekin tipan linssiin. Onneksi James sitten teki selväksi sen, että Sirius oli ainut ihminen, kenen kanssa hän halusi ystävänpäivän viettää. Sulin myöskin tuolle heidän tunteelliselle suudelmalleen totaalisesti. <3

”Sinä olet ainoa ihminen, jonka kanssa haluan ystävänpäivän treffeille, senkin valopää”, James sanoi, katsoi Siriusta silmiin melkein ujosti, vaikkei James koskaan ollut ujo, ja silloin Siriuksen oli pakko nauraa pelkästä onnesta, joka kutitteli häntä vatsanpohjasta.

”No… jos niin on…” hän aloitti, ja tajusi lehahtaneensa juuri aivan tulipunaiseksi. ”…onhan tässä vielä ystävänpäivää jäljellä. Puddifootin kahvila saattaa tietysti olla jo kiinni, mutta… sen sijaan tuolla olisi yksi tarvehuone ihan tyhjillään. Miten olisi?”

”Se käy paremmin kuin hyvin”, James sanoi, ja tarttui Siriusta kädestä. ”No, se on sitten sovittu… näyttää siltä, että meillä on treffit.”

Ihanaa, että Sirius ja Jameskin pääsivät myöskin viettämään yhdessä ystävänpäivää lopulta, tämä oli täydellinen lopetus tälle ficille.

Kiitos vielä kertaalleen synttäritoivotuksista ja tästä ihanasta lahjasta, tämä toi kyllä niin hyvän mielen ja kuten aiemmin totesin, en olisi tämän parempaa synttärilahjaa voinut toivoakaan! <3 Ja myöskin ihanaa ystävänpäivää, vaikkakin vähän jälkijunassa.

[Altais]

Kiitos ihanista kommenteista Pahatar ja Claire!

Pahatar: Päädyin kirjoittaessani ihan samaan, että pitihän sitä vielä hiukan pureskella, että miksi Sirius olikaan päätynyt koirana tuollaiseen malliin. Koko tämän tarinan idea lähti mielessäni elämään, kun yritin kuvitella, millaisissa olosuhteissa Regulus voisi päätyä hoivaamaan Anturajalkaa tietämättä, että siinä onkin hänen veljensä, ja että kaiken huippuhan olisi, jos hän vielä houkuttelisi Severuksenkin hoivaamaan koiramuodossa olevaa Siriusta. Mutta pakkohan tässä oli myös saada selville, mitä Siriukselle oli alun perin käynyt, ja miten olisi muka voinut olla, ettei kukaan hänen ystävistään olisi tajunnut häntä auttaa, jos olisi käynyt vaikka täydenkuun yönä pahasti. Sen vuoksi päädyin kuvittelemaan olosuhteita, joissa niin olisi voinut olla, ja sainpa tähän sitten mutkan kautta mukaan tuon Siriuksen pilan Severuksellekin, josta niin tykkään (tai no en, mutta siitä on koukuttava kirjoittaa).

Oli ensin hankala kuvitella, miten Remus olisi voinut ikinä antaa Siriukselle tuolla lailla selkään. Mutta sitten muistelin sitä Azkabanin vangin loppua, jossa Anturajalka myös sai Kuutamolta selkäänsä, kun esti sitä käymästä Harryn ja muiden päälle. Niin että sikäli ajattelin, että susi olisi voinut myös jollain lailla aistia, että Remuksella on jotain kaunaa Siriusta kohtaan, vaikkei ihmisenä sitä mitenkään näyttäisikään. Mutta niinpä, olihan Siriukselta ehkä vähän hölmöä kuvitella, että James muka menisi tyytyväisenä treffeille tietäen, että Siriukselle on käynyt pahasti, ja tämä on vielä kadoksissakin. Mutta saivathan ne sitten lopulta tunteensa sanotuksi ääneen, ja pääsivät viettämään vielä ystävänpäivääkin. Kaikkien vuoksi toivon, että Regulus on tahollaan liian kiireinen Severuksen kanssa, että ehtisi lähiakoina käydä tarvehuoneessa. 

Claire: Minulle on käynyt pari kertaa ihan samalla tavalla puhelinkommentin kanssa, ja siksi nykyään ihan tosi harvoin olen enää puhelinkommentteja kirjoittanutkaan. Mutta ihanaa, että jaksoit silti naputella kommentin vielä uudelleenkin. Tuo oli tosiaan tarkoitettukin synttäriyllärykseksi, joka (ainakaan ihan varmuudella) paljastuu vasta lopussa, että tässä tosiaan oli toinenkin toiveparituksesi. Ihana kuulla, että se ilahdutti. Voi niinpä, kyllä itselläkin kävi Siriusta hirveästi sääliksi, hän joutui tässä kokemaan aika kovia, mutta onneksi sai sentään huolenpitoa osakseen Regulukselta, Jamesilta ja jopa Severukselta. Olen kyllä sitä mieltä, että Sirius oli osin väärässä Reguluksen suhteen, sillä kyllä Regulus varmaan oikeasti välitti hänestä ihan omana itsenäänkin (en suostu uskomaan muuta). Mutta tässä ficissä ajattelen heidän väliensä olleen vaan tosi jäiset Siriuksen lähdettyä kotoa, eikä Regulus sitten varmaan osannut muutakaan kuin vältellä Siriusta sen jälkeen.

Ja onneksi Sirius sai kuulla Jamesilta vielä asioiden oikean laidan niin ystävyyssuhteistaan kuin siitäkin, kenen kanssa James oikeasti halusi treffeille. Juuri jotenkin niin ajattelin, että James olisi tietysti etsinyt Siriusta viitan ja kartan avulla, mutta ehkä tuo paikka järven rannassa oli niin kaukana, ettei näkyisi kartassa (enkä ole varma, näkyykö siinä edes koulun piha-aluetta ollenkaan), ja sitten toisaalta tarvehuonekaan ei näy siinä. Mutta James olisi varmaan tuijottanut karttaa ihan herkeämättä, ja lähtenyt saman tien liikkeelle nähtyään Siriuksen ilmestyneen siihen. Voi toisia, ja Sirius vielä luuli, ettei Jamesia paljon kiinnosta. Olin itsekin onnellinen, että asiat selvisivät parhain päin. Ihana kuulla, että synttärificci ilahdutti.