Kirjoittaja Aihe: Mielen hämärästä (annanko periksi?) | S | surunsuloinen romantiikka | Harry/Ron  (Luettu 1229 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 067
Ikäraja: S
Tyylilaji: surunsuloinen romantiikka
Paritus: Harry/Ron
Haaste: Sadonkorjuuetydejä kuva & kuva

A/N: Vanhat kunnon sulut otsikossa! Sain kuunneltua kaikki Potterit, ja kun oli noita etydejä, ajattelin, että kirjoittaisi taas jonkinlaista Rarrya ♥️



Mielen hämärästä (annanko periksi?)


Ronin kädet ovat marraskuun kuivattamat. Iho on halkeillut ja rohtunut. Hänen kosketuksensa on karhea, mutta lämmin, aina lämmin, ja lämpöä Harry juuri tarvitsee.

Vuodevaatteet kahisevat. Aluslakana karkaa aina epämukavaksi mytyksi selän alle. Ron kiroilee kiskoessaan sitä taas sileäksi.

Talo on muutenkin vähän oikukas. Se narisee ja paukuttaa putkiaan. Seinät rapisevat, kun hiiret juoksevat niiden sisällä ja elävät päättäväisesti omaa elämäänsä.

Harrya ei haittaa, ei oikeastaan, koska hänen päänsä lepää Ronin paljaalla rintakehällä ja Ronin käsivarsi on hänen ympärillään. Miksi millään muulla olisi väliä?


Ron keittää teetä ja hyräilee. Keittiön kodikkaat kolahdukset rauhoittavat, kun Harry lukee Hermionen vastatullutta kirjettä ja pureksii peukaloaan. Kirje sisältää jo melko painokkaan päivälliskutsun, jonka ajatteleminen saa Harryn ihon kauttaaltaan kutisemaan.

Aamiaispöydässä kököttää Hermionen tornipöllö Athene, jonka tuima tuijotus muistuttaa hämmästyttävästi sen omistajaa. Harry valahtaa alemmas tuolillaan päästäkseen pakoon pöllön kiiluvia silmiä.

Muki mustaa teetä kolahtaa pöytään. Harry säpsähtää ja yrittää piilottaa kirjeen, mutta Ron nappaa sen häneltä vikkelästi. Ron kävelee ajatuksissaan ympäri keittiötä kirjettä lukiessaan. Harry nojautuu lähemmäs teemukiaan. Siitä nouseva höyry huurustaa välittömästi hänen silmälasinsa.

”Ei kai meillä ole suunnitelmia lauantaiksi?” Ron kysyy, vaikka hän tietää varsin hyvin, ettei heillä ole. Harry pudistaa päätään.

”Me siis mennään”, Ron sanoo ja raapustaa vastauksen Hermionen kirjeen taakse. Harry katsoo, miten ääriviivoiltaan suttuinen Ron kiinnittää kirjekäärön Athenen ojennettuun jalkaan ja vie pöllön ikkunalle. Athene lehahtaa lentoon, ja sitten onkin jo liian myöhäistä vastaväitteille, sanoisi ne kuinka vetoavasti tahansa.


Harry jättää tahallaan ilmiintymisen Ronin vastuulle, vaikka tietää sen olevan hänelle vaikeaa. Ron ei sano mitään. Hänen ilmeensä on tiukka ja keskittynyt. Ote Harryn kädestä on lähes kivuliaan luja.

Yllättäen he eivät ilmiinnykään Hermionen ja Krumin pihan lähelle. Harry katselee ihmeissään ympärilleen. He ovat autiolla kadulla, jossa on vieraita tiilitaloja. Heidän yläpuolellaan palaa ystävällinen katulyhty. Ympärillä tuoksuu savulta ja syksyltä. Hetken Harry luulee, että Ron on armahtanut hänet eikä heidän tarvitsekaan mennä päivälliselle ystäviensä luokse. Ron arvaa heti, mitä hän ajattelee.

”Ennen sinä tykkäsit siitä, kun näimme ihmisiä”, Ron sanoo äänessään vaivoin pidäteltyä katkeruutta.

”Mikset voi mennä ilman minua?” Harry huokaa. Hän nykii kättään, mutta Ron ei päästä irti.

”Koska en halua”, Ron tuhahtaa. Harry kohauttaa olkapäitään kuin sanoakseen, että silloin ongelma on Ronin eikä hänen. Ele saa Ronin korvat heti punoittamaan.

”Me mennään nyt”, Ron sanoo vaativaan sävyyn. Harry ei väitä vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Ron ei tahdo pakottaa häntä. Harry näkee kipua ja ahdinkoa Ronin silmissä. Tämä ei tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan. Harryn sydäntä korventaa syyllisyys.

”Lupaatko”, Harry hengähtää viimein, kun hän tajuaa, ettei voi voittaa satuttamatta Ronia. ”Että teet kaikkesi ollaksesi huomion keskipiste?”

Ron hymyilee ensimmäistä kertaa koko iltana.

”Lupaan”, Ron sanoo innokkaasti. ”Hei, sehän on meillä Weasleylla verissä.”

Yhä hymyissä suin Ron nappaa kiinni Harryn vyötäisiltä. Ron suutelee häntä niin intohimoisesti, että periksi antamisen alakulo sulaa heti lämpimäksi mielihyväksi.

Poksahdus piha-aidan takana saa oven edessä odottavan Hermionen hätkähtämään. Samassa ilon kyyneleet kuitenkin kohoavat Hermionen silmiin. Hämärästä ilmaantuu sekä rehvakas punapää että tumma, sotkutukkainen nuorukainen, joka – ihme kyllä – hymyilee nähdessään hänet.


« Viimeksi muokattu: 19.04.2023 23:32:20 kirjoittanut Sokerisiipi »

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 617
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Lainaus
Vanhat kunnon sulut otsikossa!
Hurraa suluille otsikossa! \o/ :D Muutenki ihanaa ku oot kirjotellut taas Rarrya! (◕‿◕)♡

Tässä oli semmoinen ihanan kotoisa tunnelma, vaikka talo vähän oikukas onkin ja hiiret rapistelevat nurkissa. Todella mukavaa kuvailua, niin semmoista eläväistä. Harryn ja Ronin suhdekin oli niin kauniisti kuvailtu ja kerrottu tässä, väkisinkin hymyilytti, vaikka taustalla vähän varjoja onkin. Mutta heidän rakkautensa ja välittämisensä paitsi valaisee myös lämmittää ♡

Lainaus
”Lupaatko”, Harry hengähtää viimein, kun hän tajuaa, ettei voi voittaa satuttamatta Ronia. ”Että teet kaikkesi ollaksesi huomion keskipiste?”
Ron hymyilee ensimmäistä kertaa koko iltana.
”Lupaan”, Ron sanoo innokkaasti. ”Hei, sehän on meillä Weasleylla verissä.”
Awww, tää oli niin ihana kohta ♡♡ Ihanaa kun viimein hymyillään. Onneksi Harrykin sitten lopussa hymyilee :3 Se ilahdutti paitsi Hermionea myös minuakin. Kiitos tästä suloisesta ficistä!
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 563
Oon samaa mieltä kuin Larjus: ihanaa, että oot kirjoitellut Rarrya! Tässä on niin monta kaunista lausetta, etten aluksi edes tiennyt, mitä kommentoida. Surumielinen romantiikka sopii syksyyn täydellisesti. Ronin karhea ja aina lämmin kosketus, oikukas talo, teen keitto, pöllön tuijotus sekä Hermione ja Viktor parina olivat lempparijuttujani. En ihmettele, ettei Harry haluaisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta ehkä se tekee välillä ihan hyvää kuitenkin. Kiitos tästä!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 795
Paljon onnea Kommenttiarpajaisten voitosta! Valitsin tämän Harry/Ronin listauksestasi, koska teki mieli lukea jotain kaunista ja alakuloista, ja tämä täytti sen toiveen todella hyvin. :)

Tässä oli minusta hyvin paljon pinnan alla sellaista, jota ei kerrottu kovin suoraan, mutta sen saattoi silti aavistaa. Pidin kovasti siitä, miten paljon tässä jäi tilaa lukijan mielikuvitukselle, ja minulle heräsi kaikenlaisia ajatuksia Harryn ja Ronin sodanjälkeisestä elämästä. Ajattelin, että Harry kärsi ilmeisesti niin vakavasta masennuksesta, ettei halunnut nähdä enää edes tuttuja ihmisiä, vaan olisi mieluummin hautautunut kotiinsa ja ollut vain Ronin kanssa. :( Se ei varmasti olisi kuitenkaan ollut viisasta pidemmän päälle, ja tuntui siltä, että Ron ajatteli myös niin. Ilmeisesti aikaisemmat vierailukutsut oli torjuttu, joten tällä kertaa Ron päätti heidän molempien puolesta, että nyt mennään.

Kaikesta välittyi se, miten tärkeitä Harry ja Ron olivat toisilleen. :) Tuntui, että ilman Ronia Harry olisi ehkä antanut kokonaan periksi, mutta Ron oli se kiinnekohta, joka piti Harry kiinni elämässä. Ja jotenkin ajattelin tämän niin, että Ronille taas Harry oli se ainoa, jonka hän oli ikinä halunnut, ja halusi edelleen. Siitäkin huolimatta, että masentunut Harry oli varmasti kaikkea muuta kuin helppo kumppani, ja selvästi Ronilla oli iso huoli Harryn takia. :( Kirjoissa asiat menivät useimmiten niin, että Harry johti ja Ron seurasi, mutta nyt osat olivat selvästi vaihtuneet. Ajattelin tätä lukiessa, että se teki hyvää Ronin itsetunnolle. Vaikka varmasti Ron olisi paljon mieluummin palannut vanhaan, jos sen myötä olisi saanut entisen Harryn takaisin. :(

Tässä oli hienoja yksityiskohtia, kuten vaikka Hermionen pöllö, joka muistutti omistajaansa. :D Se nauratti minua, vaikka Harryn mielipaha ja ahdistus surettivat:

Lainaus
Aamiaispöydässä kököttää Hermionen tornipöllö Athene, jonka tuima tuijotus muistuttaa hämmästyttävästi sen omistajaa. Harry valahtaa alemmas tuolillaan päästäkseen pakoon pöllön kiiluvia silmiä.

Vaikka tuntui siltä, että tämä ilta tuskin muutti Harryn tilannetta kovin paljon, silti tuntui siltä, että tämä oli tärkeä alku. Ja mikä hienointa, loppu oli valoisa, ihanaa! :D Ainakin he pääsivät tällä kertaa ihmisten ilmoille, ja Harrykin ymmärsi, että hän ei ollut ainoa, jolla oli vaikeaa. Ja pystyi sanomaan Ronille, että oli saanut tarpeekseen ihmisten huomiosta. Tämä kohta lopussa oli yksi suosikkini tässä:

Lainaus
”Me mennään nyt”, Ron sanoo vaativaan sävyyn. Harry ei väitä vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Ron ei tahdo pakottaa häntä. Harry näkee kipua ja ahdinkoa Ronin silmissä. Tämä ei tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan. Harryn sydäntä korventaa syyllisyys.

”Lupaatko”, Harry hengähtää viimein, kun hän tajuaa, ettei voi voittaa satuttamatta Ronia. ”Että teet kaikkesi ollaksesi huomion keskipiste?”

Ron hymyilee ensimmäistä kertaa koko iltana.

Kiitos paljon tästä tarinasta! Tämä oli samaan aikaan angstinen ja toiveikas, ja antoi paljon ajattelemisen aihetta. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi