Kirjoittaja Aihe: Downton Abbey: Mitään en myönnä (K-11, Jimmy Kent/Thomas Barrow, 2/2)  (Luettu 1714 kertaa)

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Ficin nimi: Mitään en myönnä
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: Downton Abbey
Genre: romance, fluffy, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Jimmy Kent/Thomas Barrow
Tiivistelmä: ”Tahdoitko vielä sanoa jotain?” Barrow kysyi hiljaa.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, lainaan vain omaksi ilokseni.
A/N: Katson paraikaa uudelleen Downton Abbeya, josta sain katsottua juuri kolmannen kauden loppuun ja teki mieli kirjoittaa jotain ja kohtaus Jimmyn ja Thomasin välillä kolmoskauden päätösjaksossa huutaa uudelleenkirjoitusta. Tämä on varmaan tehty monta kertaa, enkä lupaa kartelleeni kliseitä tai ruvenneeni erityisen originaaliksi, mutta minun oli nyt vain tehtävä tämä. :) Jos nautit, jätäthän kommenttia. ^^


Mitään en myönnä

Tässä ei ollut mitään järkeä, Jimmy ajatteli seistessään keskellä herra Barrown huonetta. Missään ei ollut enää hetkeen ollut mitään järkeä, hän ajatteli saman tien ja sitten kääntyi kannoillaan, mutta sen sijaan, että olisi livennyt huoneesta, hän sulki oven. Hän tarrasi puisen tuolin selkänojaan, veti sen lähemmäs sänkyä ja istui päättäväisesti alas. Barrow vältteli hänen katsettaan. Ainakin jonkin aikaa, sillä kun Jimmy vain istui paikoillaan sanomatta sanaakaan, tämä vilkaisi häntä epäröivänä.

”Tahdoitko vielä sanoa jotain?” Barrow kysyi hiljaa. Jimmy puri hampaitaan yhteen ettei olisi antanut tulvan välittömästi purkautua. Hän halusi sanoa, miten typerä oli ollut, eikä pelkästään markkinoilla. Hän oli koko vuoden vältellyt, nälvinyt, ollut kertakaikkisen julma ja inhonnut jokaista hetkeä. Rinnassa oli päivä päivältä raskaampi paino, joka rutisti Jimmyn sydäntä, kunnes hän vihdoin tajusi, mistä tuo paino oikeasti syntyi, eikä halunnut tai kyennyt myöntämään sitä itselleen saati kenellekään muulle. Se oli väärin, se oli laitonta, eikä hän ollut sellainen viallinen, kuten Carson asian sanoitti. Ei hän ollut sellainen.

Mutta mitä enemmän aikaa kului, mitä pidempään hän joutui suorastaan haukkomaan henkeään puristavan tunteen takia ja mitä useamman yöttömän yön Jimmy vietti ajatellen sitä onnetonta suudelmaa, jota hädin tuskin suudelmaksi saattoi kutsua, sitä paremmin hän ymmärsi, ettei päässyt pakoon omalta itseltään ja että hänessä piti olla tarpeeksi miestä myöntämään se. Nähtyään Barrow makaamassa sillan alla vaatteet veressä, kasvot tohjona, hän suostui hyväksymään asian. Jimmy katsoi noihin ruhjottuihin kasvoihin, joissa kirkuvat avohaavat ja komeat mustelmat muistuttivat häntä kivuliaasti toisen miehen tuntemuksista. Nuo haavat kuuluisivat hänelle, joka oli ollut idiootti känninen kala ja mennyt hankkiutumaan hankaluuksiin. Tai ei, hän oli etsinyt hankaluuksia, mistä Barrow oli tullut pelastamaan hänet. Ilman mitään järjellistä syytä ja nyt tämä istui siinä kuin olisi se, joka olisi tehnyt jotain väärin.

Ja täysin ilman mitään järjellistä syytä Jimmy myönsi itselleen, että oli rakastunut Downton Abbeyn apulaishovimestariin.

”En oikein tiedä, miten sanoa se”, Jimmy aloitti liikuttaen käsiään pitkin reisiään, kun hänen kämmenensä olivat hionneet aivan huomaamattaan. Oliko hän todella juuri sulkenut huoneen oven jättäen heidät kaksin sitten sen yhden kerran silloin vuosi sitten?
”Jos koetat sanoa suoraan”, Barrow ehdotti. Tämä oli vaisu, täysin erilainen kuin se koppava, liukaskielinen mies, johon Jimmy oli tottunut, joka oli sekoittanut Jimmyn pään.
”Suoraan?” Jimmy naurahti. Hän ei tiennyt tästä aiheesta juurikaan, mutta se minkä hän tiesi, oli, että suoruus ei oikein kuulunut tilanteeseen. Oli eleitä, sanamuotoja ja tiettyjä katseita, ainakin niin Jimmy oli kuullut. Mutta Barrow katsoi häntä odottavasti, eivätkä kummalliset eleet tai sanamuodot olleet Jimmyn juttu. Ei ainakaan, kun Barrow katsoi häntä noin.
”En tiedä, voinko antaa teille, mitä haluatte”, Jimmy aloitti lopulta niin suoraan kuin kykeni. Barrow siirtyi taas katsomaan syliään ja raaputti yhtä jo ruven muodostanutta naarmua rystysessään. 
”Ymmärrän sen”, Barrow sanoi karheasti.
”Mutta…” Jimmy jatkoi. Jotenkin nihkeys kämmenistä oli liikkunut hänen niskaansa. ”Minä haluaisin yrittää.”

Barrow ei enää vältellyt Jimmyn katsetta, mutta Jimmy ei pystynyt itse kohtaamaan harmaita silmiä, joiden syvyyksiin hän ei myöntänyt hukkuneensa jo jokin aikaa sitten. Barrow näytti siltä, että pudottaisi leukansa syliinsä kohta. Jimmy katsoi kenkiensä kärkiä ja tunsi muuttuvansa kauttaaltaan punaiseksi kasvoistaan.
”Olette huomanneet varmasti”, Jimmy aloitti kangerrellen,”että olen vältellyt teitä viime kuukaudet. Eikä se ole enää hetkeen johtunut...siitä, mitä tapahtui viime vuonna. Tai oikeastaan ei ole lainkaan kyse siitä, tai on kyllä, mutta en vain… Olin vain tyhmä, enkä halunnut...tai siis en voinut myöntää -”
”Jimmy?”

Jimmy kohotti katseensa. Barrown huulilla oli toiveikas, pieni hymy, joka kehotti taas suorempaan ulostuloon. Jimmy rykäisi.
”Tahtoisin suudella teitä. Kunnolla.”

Jimmy ei voinut siirtää katsettaan, hänen uhonsa kielsi häntä tekemästä sitä enää. Barrown hymy huulilla kuoli ja ilme muuttui sulkeutuneeksi, eikä hän sanonut mitään. Jimmy jähmetti vartalonsa, laski viiteen ja kauhu syrjäytti uhon ja hän oli sitten nousemassa ja syöksymässä huoneesta ulos aikeenaan hankkiutua uusiin hankaluuksiin ilman pelastuskeinoja, kunnes Barrow ojensi kättään.
”Tule tähän”, mies sanoi.

Jimmy oli liian huojentunut epäröidäkseen, joten hän nousi tuolista ja tarttui tarjottuun käteen. Se oli sileämpi kuin hänen omansa, Barrow kun ei enää kanniskellut tavaroita apulaishovimestarina. Siinä tuntuivat sen sijaan tappelun jäljet ja Barrown yritykset puolustaa itseään ja Jimmyä, yksi pahin haava rystysissä etusormen kohdalla tihkutti vieläkin häivän verran veritippoja iholle. Jimmy istui varovasti sängyn reunalle kasvot kohti Barrowta. Hänen rintansa ponnahteli niin sydämen sykkeen kuin hengityksen tiheentymisen takia. Jimmyn silmät lipesivät katsahtamaan Barrown huulille, joita hän ei ollut missään kohtaa myöntänyt vilkuilleensa. Hän katsoi harmaisiin silmiin, joille valui pari yönmustaa suortuvaa yleensä niin piirun tarkkaan asetelluista hiuksista, joihin hän ei myöntänyt kuvitelleensa koskaan työntävänsä sormiaan.

Edellisestä kerrasta oli vaikea puhua edes suutelemisena. Jimmy oli ollut unessa ja herätessään säikähtänyt ja työntänyt Barrown luotaan. Eikä hän totisesti ollut arvostanut tuota yllätyshyökkäystä, olisi suutelija ollut kuka tahansa, hän olisi sysännyt tämän päältään. Hän ei oikeastaan ollut varma, millaista olisi suudella Barrowta. Hän oli vain varma että halusi kokeilla sitä, halusi kokeilla enemmän kuin oli koskaan halunnut kokeilla suudella ketään naista, ketään ihmistä koskaan. Totta puhuen Jimmy ei ollut koskaan tuntenut ketään kohtaan näin. Hän sai naisten päät pyörälle niin helposti minne menikin, ettei koskaan ollut ehtinyt saada omaa päätään pyörälle kenestäkään heistä. Ne olivat olleet valloituksia, pinnallisia heilasteluja.

Mutta Barrow oli saanut hänen päänsä pyörälle. Ja sitten tämä oli ottanut turpaansa hänen puolestaan. Jos Jimmyn pää oli jo ollutkin pyörällä, oli tuo teko vetänyt häneltä jalat alta.

Barrow nosti vahingoittuneen kätensä, sen jota verhosi puolikkaalta hansikkaalta näyttävä asuste, Jimmyn poskelle ja vei peukaloaan hänen ihoaan pitkin. Kosketus kipinöi Jimmyn iholla ja hän mietti tältäkö se sähkö tuntuisi. Hän piteli yhä toisella kädellään Barrown tarjoamasta kädestä. Barrown huulessa oli viilto, joka näytti jo umpeutuneelta. Sattuisikohan suuteleminen Barrowta?
”Toivottavasti tämä ei satu teihin”, Jimmy päästi suustaan ajattelematta sulkiessaan silmänsä.
”Sattuisi enemmän, jos en voisi tehdä tätä”, Barrow kuiskasi ja suuteli Jimmyä.

Se oli kevyt suudelma, mutta Jimmyn henki salpaantui. Jokin hänessä värisi ja hän tajusi sen olevan hänen sormensa, hänen sydämensä, hänen koko kehonsa. Barrown huulet olivat lämpimät ja tottuneet, mutta koskettivat Jimmyä hellästi varoen jokaista liikettä. Tämän käsi piteli hänen kasvojaan hellästi kuin kannattelisi kruununjalokiviä. Jimmy suli siihen paikkaan ja nojasi Barrown suuntaan, mutta sitten tämä vetäytyi yhtä harkitusti koettamatta onneaan yhtään enempää. Jimmy huohotti ja avasi silmänsä. Hänen kätensä olivat huomaamattaan ajautuneet tapailemaan Barrown ohutta pellavapaitaa ja sen kaulusta. Barrow katsoi häntä melkein hengittämättä odottaen reaktiota, eikä Jimmy osannut vastata sanoin, joten hän tarrasi Barrowta niskasta ja veti uuteen suudelmaan. Hetken häkellyksen jälkeen Barrow vastasi yhtä innokkaasti. Jimmy maistoi kohta suussaan raudan terävän maun. Hän työnsi sormensa mustiin hiuksiin, maisteli Barrown raotettuja huulia ja Barrown kädet kietoutuivat hänen ympärilleen. Jimmy painoi ylävartaloaan lähemmäs miestä ja oli todella iloinen, että oli sulkenut oven takanaan.

”Ja minä kun luulin, että et haluaisi olla enää ystäväni”, Barrow sanoi heidän erotessa hengittämään pieneksi hetkeksi.
”En minä ehkä haluakaan olla ystävänne. Pelkästään”, Jimmy myönsi antamatta Barrowlle aikaa pelästyä ja painautui uuteen suudelmaan.
« Viimeksi muokattu: 23.04.2023 14:16:41 kirjoittanut Meldis »
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
NAUTIN!!

Ja vähän petyin, sillä tämä fikkihän ehti loppua ennen kuin homma pääsi kunnolla alkuun, aaahhhhhh.

Ei vitsit miten riemastuin kun näin uusissa viesteissä Downton Abbey -fikin ja vielä tällä ihan parhaalla parituksella! Yritin joskus kauan sitten myös kirjoittaa heistä jotain, mulla oli jokin hämärä idea johonkin Lyrics Wheel -haasteen kierrokseen, mutta se teksti jäi ihan täysin alkutekijöihinsä, nyyh. Ehkä vielä joskus. Mutta niin, Thomas on Downton Abbeyssa ihan mun hahmolempparini, tai no, yksi heistä, ja nämä kaksi herättää mussa oikein lämpimiä tunteita ja olisin toivonut heille sarjassa erilaista käännettä. Joten ihanaa, että kirjoitit heille sellaisen!!

Nautin Jimmyn epävarman varmasta halusta yrittää Thomasin kanssa uudelleen sekä näiden kahden kutkuttavalla tavalla jähmeästä dialogista tässä. Olin ihan fiiliksissä koko fikin ajan enkä huomannut lopun tulevan ennen kuin viimeiset rivit olivat silmieni edessä ja teki mieli ulvoa, kun tämä jäi niiiin kesken. Tai siis ei oikeasti jäänyt, fikin loppu on oikein tyylikäs, olisin vaan halunnut lukea vielä lisäääää. Kainosti kysyn, olisiko kakkososa Thomasin näkökulmasta mitään! ;D

Oih, sulin niin Thomasin silmille valuville yönmustille hiussuortuville sekä tämän ylennyksen myötä silenneille käsille, miten herkullisia yksityiskohtia! Hihittelin muuten sille, että Thomas kehotti Jimmyä sanomaan suoraan ja Jimmy pohti, ettei suoruus oikein kuulu tilanteeseen. En ole varma, oliko tämä straight-vitsi harkittu juttu vai vain poiminko sen sellaiseksi ihan itsekseni, mutta tykkäsin siitä silti kovin! ;D ;D

Lainaus
”Toivottavasti tämä ei satu teihin”, Jimmy päästi suustaan ajattelematta sulkiessaan silmänsä.
”Sattuisi enemmän, jos en voisi tehdä tätä”, Barrow kuiskasi ja suuteli Jimmyä.
AAHHH, niin ihanaa, niin ihanaa. Ihan suosikkikohtani, oih, mikä kuiskaus ennen suudelmaa. <3

Kiitos tästä erittäin ihanasta ja ennen kaikkea tarpeellisesta kohtauksen uudelleenmuotoilusta! Kirjoita ihmeessä lisää, jos vain nappaa! :-*
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 780
Kuten Sisilja tuossa edellä kommentoi, niin minäkin riemastuin suuresti kun näin, että olit kirjoittanut Downton Abbeyta! Olen ennen tätä sinun ficciäsi lukenut Finistä vain yhden ainoan tästä fandomista, enkä tiedä onko näitä täällä lisää, mutta saisi olla. :) Loistava sarja ja mahtavia henkilöhahmoja vaikka miten paljon. Ja näin slasharin näkökulmasta Thomas on yksi kiehtovimmista. Hän on niin ristiriitainen tyyppi, ilkeä ja juonitteleva, mutta silti samaan aikaan hyvin traaginen. :(

Minua suretti, kun Thomas ei löytänyt koko sarjan aikana ketään itselleen, ja tässä oli aivan mahtavaa, kun Jimmy vastasikin hänen tunteisiinsa. :) Tässä ficissäsi Thomas oli ehkä vielä rakastettavampi kuin mitä muuten, tai ainakin hänestä oli tässä kuvattu se paras puoli minun mielestäni. Ei ilkeyttä tai juonittelua, vaan torjutuksi tulemisen pelkoa, epävarmuutta ja epäuskoa siitä, voiko tämä olla totta. Koin tämän Thomasin reaktion ja suhtautumisen Jimmyyn hyvin kauniiksi, vaikka tässä ei Thomasin ajatuksista kerrottukaan.

Jimmy oli sarjassa vähän liian kevytmielinen minun makuuni, ja tässä hänet oli kuvattu hyvin samalla tavalla kuin mitä itse ajattelin hänestä. mutta tätä lukiessa tuli mieleen, että olihan sille Jimmyn huolettomalle käytökselle naisia kohtaan sitten selkeä syy. :) Toivon vain, että hän suhtautuu Thomasiin vakavammin:

Lainaus
Totta puhuen Jimmy ei ollut koskaan tuntenut ketään kohtaan näin. Hän sai naisten päät pyörälle niin helposti minne menikin, ettei koskaan ollut ehtinyt saada omaa päätään pyörälle kenestäkään heistä. Ne olivat olleet valloituksia, pinnallisia heilasteluja.

Ajattelin tätä lukiessa, että Thomas oli kyllä ihan mennyttä Jimmyn suhteen, niin kuin oli sarjassakin. Hankkiutui hakatuksikin tämän takia, vaikka Jimmy oli kohdellut häntä pahasti. :( Ja nytkään ei sanonut pahaa sanaa, vaan odotti kärsivällisesti, vaikka Jimmy ei puhunut aluksi mitään, vaan vain tuijotti. Olin kuitenkin ihan todella iloinen, kun Jimmy sai sentään sanottua, mitä hänellä oli mielessä. Koko kohtaus miesten välillä oli niin uskomattoman latautunut ja tiivistunnelmainen, tykkäsin siitä tosi paljon. Se minusta kuvasi kaikessa hiljaisuudessaan näitä hyvin vaikeita aikoja, mitä miesten välisiin suhteisiin tuli. Ja tuota siitä johtuvaa hiljaisuutta, vaikka ehkä siinä oli myös jotain hyvin peribrittiläistä, että tunteet haluttiin hillitä. :)

Tässä oli monta kohtaa, jotka olivat hyvin kaunista kerrontaa ja kuvausta, kuten vaikka nämä:

Lainaus
Rinnassa oli päivä päivältä raskaampi paino, joka rutisti Jimmyn sydäntä, kunnes hän vihdoin tajusi, mistä tuo paino oikeasti syntyi, eikä halunnut tai kyennyt myöntämään sitä itselleen saati kenellekään muulle.

Lainaus
Barrow ei enää vältellyt Jimmyn katsetta, mutta Jimmy ei pystynyt itse kohtaamaan harmaita silmiä, joiden syvyyksiin hän ei myöntänyt hukkuneensa jo jokin aikaa sitten.

Tuo suudelma oli ihana, rakastin sitä! :) Niin upeaa, miten nämä onnettomat miehet saavat edes hetken kokea jotain kaunista ja saavat kerrankin sen, mitä haluavat. Ihan sydäntäsärkevää ajatella tuollaista aikakautta, vaikka tässä olikin onnellinen loppu. Olin vielä iloisempi Thomasin vuoksi kuin Jimmyn, koska jotenkin ajattelin Thomasin joutuneen kärsimään tämän takia elämässään paljon enemmän kuin Jimmy. Ja ehkä jo luopuneen toivosta, että löytäisi koskaan ketään, joka vastaisi tunteisiin. Eikä varmasti olisi odottanut sitä Jimmystä kaiken tapahtuneen jälkeen. Ajattelin, että Thomasin täytyi olla seitsemännessä taivaassa tästä, vaikka hän hillitsikin itsensä hyvin. Tämä oli hyvin kaunis ja tunteisiin käyvä kohta:

Lainaus
”Toivottavasti tämä ei satu teihin”, Jimmy päästi suustaan ajattelematta sulkiessaan silmänsä.
”Sattuisi enemmän, jos en voisi tehdä tätä”, Barrow kuiskasi ja suuteli Jimmyä.

Se oli kevyt suudelma, mutta Jimmyn henki salpaantui.

Tämä luettuani olen aika lailla sydäminä. :) Sisiljan tavoin minäkin ehdotan, että mitä jos kirjoittaisit lisää tällä parilla? Joka tapauksessa kiitos paljon tästä, tämä oli tosi hieno lukuelämys. :)
« Viimeksi muokattu: 26.09.2022 21:43:53 kirjoittanut Pahatar »
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Sisilja, oi miten ihana kommentti. ^^ Nämä hahmot ovat oikein otollisia ficcailuun, mutta ei ole itsellekään tullut tätä ennen mieleen. Myönnän, että tämä jäi vähän tyngäksi, olin kärsimätön ja nyt harmittaa, kun kirjoitit näin ihanan, pitkän kommentin. Tekisi mieli ottaa pisteet tuosta straight-vitsistä, mutta en edes huomannut sitä, mutta sopi kyllä hetkeen tosi hyvin. ;D Kiva kuulla, että epävarma Jimmy toimi, aloin epäillä, että oli liiankin epävarma verrattuna sarjan itsevarmaan retostelijaan. Kiitos vielä paljon kommentistasi. <3

Pahatar, kiitos paljon pitkästä kommentistasi, tuli niin hyvä mieli sitä lukiessa. ^^ Minäkin olen tainnut yhden Downton Abbey -ficin Finissä nähdä, joten pitää korjata tätä puutetta. :D Minäkin rakastan Thomasin monitahoista luonnetta ja tykkäsin kyllä myös sarjan tavasta tehdä Thomasista ja Jimmystä hyviä ystäviä, vaikka jäin itsekin kaipaamaan lisää. Kiva kuulla, että epävarma Thomas oli miellyttävä, epäilin teinkö hänestä jo liian epävarman, mutta minustakin juuri tällaisissa tilanteissa Thomasin oikea luonne tulee esiin ja se on lähinnä pelokas. :) Hauska, että nostit, miten tässä oli peribrittiläisyyden tunnetta, koska yritin tavoitella sarjankin tunnelmaa siinä, miten oikeiden asioiden kohdalla pitää kierrellä ja kaarrella. Ihanaa, jos suudelma oli onnistunut, juuri tuon aiheen vaikeuden takia en ollut varma, mihin saakka kohtaus saattoi johtaa. Kiitos paljon vielä kommentistasi. ^^

A/N: Kaiken kaikkiaan kiitos molemmille ihanista kommenteistanne ja kehotuksesta jatkaa, koska oli jo kirjoittaessa tunne, että tämä ei oikein ehtinyt lähteä edes käyntiin, mutta olin enempiä kiertelemättä laiska. Ja jälkeenpäin oikein häpesin, miten kärsimätön olin ekan osan kanssa ja siitä tuli niin tynkä ja teiltä tuli silti niin ihania kommentteja. Joten onnistuin tekemään jatkoa, johon käytin hieman enemmän aikaa. Thomasin näkökulmasta en osannut kirjoittaa, mutta halusin kertoa vähän lisää näiden kahden jatkosta. Tässä olisi siis osa 2. ^^


Osa 2

Jos työskentelet palvelijana perheessä, jonka vanhimman tyttären aviomies kuolee traagisesti, kuinka kauan pitää odottaa, että kehtaat olla onnellinen uudesta poikaystävästäsi? Jimmy kysyi sitä itseltään kahdennenkymmenennenseitsemännnen kerran, kuten oli tehnyt kerran päivässä sen päivän jälkeen kun herra Crawley oli kuollut tultuaan juuri isäksi. Olihan Jimmy oikeasti surullinen asiasta, vaikka ehti tuntea miehen vain reilun vuoden verran. Ei ollut oikein nuoren miehen kuolla samana päivänä, kun hänen poikansa syntyi. Ei, kun herra Crawley oli selvinnyt sodasta ja jätti jälkeensä surevan vaimon, vauvansa ja murtuneen perheen.

Mutta sitten toisaalta Jimmy ei osannut alun jälkeen olla kauhean surumielinen. Häntä lähinnä harmitti parin viikon jälkeen ja sitten häntä ei olisi haitannut, jos suruaika olisikin ollut jo ohi. Alakerrassa se ei tietenkään ollut läsnä niin voimakkaasti muutoin kuin nauhoina käsivarsissa ja herra Molesleyn puuttumisena paikalta. Kaikki olivat hieman vähemmän hilpeitä suurimman osan ajasta tai ainakin silloin kun Carson tai rouva Hughes oli paikalla, mutta yhtenä päivänä, kun Ivy heitti jonkun vitsin keittiössä ennen päivällistä, kaikki ympärillä nauroivat, eikä kukaan hyssytellyt. Yläkerrassa Jimmy ei nähnyt kenenkään nauravan, eivätkä palvelijat olisi voineet muuta naamaa näyttääkään kuin vakavaa ja Jimmy tunsi päälleen laskeutuvan oudon raskaan verhon aina, kun kiipesi portaat ylös. Suru tuntui joka nurkassa kartanossa.

Tai tuntui ainakin perheen elintiloissa. Alakerrassa uskallettiin vitsailla ja palvelijoiden käytävällä tervehdittiin toisia tavalliseen tapaan. Jotkut siis tervehtivät toisiaan tavalliseen tapaan. Koska Jimmy ei jostain kumman syystä muistanut enää, miten tervehtiä tavalliseen tapaan Thomasia.
”Huomenta, Th – herra Barrow”, Jimmy korjasi heti, vaikka ullakon käytävä oli juuri sillä hetkellä tyhjä heidän onnekseen. Onnea ei kestäisi tosin kauaa elleivät he suoriutuisi nopeasti alas, he olivat jo ihan tarpeeksi myöhässä.
”Huomenta”, Thomas vastasi ja lähetti Jimmylle tutun toispuoleisen hymyn, josta joku muu olisi löytänyt pahansuopaisuutta, mutta Jimmyn vatsaan se lehäytti perhosia.

Todella outoja perhosia. Sellaisia, joita Jimmy ei olisi koskaan kuvitellut tuntevansa. Ne olivat synnyttänyt komea nuori mies, eikä mikään olisi voinut valmistaa Jimmyä siihen tunteeseen. Eikä hän vieläkään oikein ollut tottunut siihen elettyään tähän astisen elämänsä siinä uskossa, että kahden miehen välinen rakkaus olisi väärin ja säädytöntä. Säädyttömyys ei ollut ikinä estänyt Jimmyä toimimasta ja lopulta hänen oli vaikea ymmärtää, mikä niin ihanassa tunteessa oli väärin. Mikä oli väärää siinä, että katsoessaan Thomasia Jimmy tunsi olonsa kevyeksi, onnelliseksi, kuin kävelisi pilvissä. Mikä ihme voisi olla väärin siinä, että hipaistessaan Thomasin käsivartta illallisella, Jimmy ei voinut lakata hymyilemästä koko iltana. Se ei voinut olla väärin, että Jimmyn sydän oli täynnä, kun oli vihdoin suudellut Thomasia.

Sitä se oli ollut viime viikot. Paitsi ei suudelmia. Katseita, hymyjä ja tupakkatauoilla käytyjä hiljaisia, painavia hetkiä. Kaksikymmentäseitsemän päivää sitten Jimmy oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja mennyt alkuun pyytämään anteeksi Thomasilta vuoden jatkunutta typerää käytöstään ja he olivat suudelleet ensimmäisen kerran, kunnolla ainakin ja sitten vain muutama tunti sen jälkeen koko talo oli saanut kuulla kaameasta onnettomuudesta. Mikään elämässä ei ole varmaa, Patmore sanoi ääni väristen ja Jimmyn ei olisi tehnyt mieli muuta kuin palata nopeasti takaisin Thomasin huoneeseen ja piiloutua tuolta epävarmalta maailmalta. Mutta Thomasin ollessa toipilas vielä pari päivää, Jimmynkin työtaakka lisääntyi, puhumattakaan siitä, miten sumussa koko talo kulki. Thomaskaan ei ollut itsensä. Tämä ei itkenyt kuten oli tehnyt lady Sibylin kuollessa, mutta tämä oli järkyttynyt. Eikä Jimmy voinut siinä tilanteessa vain sivuuttaa tapahtunutta ja aloittaa suhdetta, kuin kaikki olisi kuin aina ennen.

Jimmy odotti kohteliaasti, kohteliaammin kuin oli koskaan mielestään elämänsä aika käyttäytynyt ja tarkkaili hetkeä, kun hän kehtaisi palata Thomasin luokse. Tämä tuli takaisin töihin, mutta näytti edelleen olevan poissa tolaltaan, joten Jimmy paneutui työntekoon. Kului viikko ja kaksi ja Jimmyn oma suru meni ohitse. Kun oli mennyt seitsemäntoista päivää, Jimmy seisoi syyskuun tihkusateessa takapihalla ja yritti epätoivoisesti saada sätkää palamaan ja Thomas tarjosi hänelle äkkiä suojan kämmenellään. Sanaakaan sanomatta tämä sytytti uuden tulitikun ja Jimmy sai vihdoin ensimmäiset henkoset sitten aamun. Thomas kääntyi nojaamaan pöytää vasten, johon Jimmykin tukeutui. Jimmy käpristi kämmentään tupakan ylle tavalla, jonka oli oppinut joskus merimiehiltä ja vilkaisi Thomasiin vierellään.

”Kiitos”, hän sai sanottua ensimmäiseksi. Thomas nosti hieman toista suupieltään. Hän ei sytyttänyt tupakkaa, kai päättäneenä, ettei aikonut tuhlata sitä tälle sateelle. Jimmy toi tupakan huulilleen ja oli äkkiä todella iloinen, että sai purkaa sillä hetkellä syntynyttä hermostustaan polttamiseen. Hän veti keuhkot täyteen ja sanoi savu pöllyten joka sanalla: ”Emme ole oikein nähneet. Sitten...sen.”

Thomas irvisti. ”Ei”, hän sanoi lyhyesti. Jimmy imi tupakkaa ja nieleskeli samaan aikaan.
”Tiedän kyllä, että talo suree ja suren minäkin”, hän sanoi varovasti.
”Kuuluuko tuon lauseen loppuun mutta?” Thomas kysyi. Jimmy virnisti.
”Mutta…” hän sanoi uskaltamatta jatkaa kuitenkaan lausettaan. Thomas näytti ymmärtävän.
”Minusta tuntuu väärältä olla iloinen, kun kaikki ovat niin murheissaan”, hän sanoi. Sade yltyi hieman ja tipahteli Jimmyn sormien väleistä savukkeen päälle.
”Minä kun luulin, ettette välittäisi sellaisesta”, Jimmy sanoi.
”Taidan olla tullut vanhaksi”, Thomas naurahti ja nosti kaulustaan suojaamaan sateelta.
”Kaikkea muuta”, Jimmy sanoi hiljaa. Thomas vilkaisi häntä.

”Voisit kutsua minua kyllä Thomasiksi”, tämä sanoi äkkiä, suoristautui ja kääntyi Jimmyyn päin. Jimmy unohti suojata tupakkaansa ja se sammui veden lopulta valuessa sen päälle.
”Voinko?” hän kysyi ja vilkaisi ympärilleen. Pari palveluspoikaa kantoi jauhosäkkejä takaovesta sisään ja joku ulkotyöntekijöistä keräsi pilkottuja polttopuita koriin. Sade vaimensi ääniä, mutta silti Jimmystä tuntui kuin olisi ollut näyttämöllä. Sade valui Thomasin kasvoja pitkin ja vaikka tämä ei näyttänyt nauttivan säästä, Jimmy olisi voinut katsella tätä siinä iäisyyden. Hän jäi tuijottamaan niin hartaasti, että hätkähti, kun tunsi Thomasin käden pyyhkäisevän hänen omaansa.

Mutta sitten Carson oli tullut komentamaan heidät töihin, eikä yksityisiä hetkiä liiennyt erityisesti. Jimmy ajatteli ehdottaa, jos he joku ilta illallisen jälkeen kävisivät kävelyllä, mutta häntä pelotti pyytää sitä Carsonilta, jos hänen pitäisi sanoa tarkalleen minne oli menossa ja kenen kanssa. Carson ei ollut tyhmä, vaikka ei aina halunnut nähdä sitä, mikä oli silmiensä edessä. Jimmy ei voinut karata huoneestaankaan iltaisin, kun jakoi sen Alfredin kanssa ja tämä varmasti alkaisi epäillä pienestäkin vihjeestä. Joten hän joutui tyytymään noihin nopeisiin katseisiin tupakalla ollessaan. Ja huonolla tuurilla O’Brien olisi siellä heidän kanssaan.

Sitten Alfred tuli kipeäksi ja oli lopulta ollut niin pahoinvointinen, että Carson oli suostunut Jimmyn pyyntöön nukkua toisaalla pari yötä, kunnes Alfred tervehtyisi. Huoneita oli vapaana, niitä vain ei siivottu, koska palvelijoita ei riittänyt siihen enää. Jimmy vain vihjasi, ettei ollut hyvä, jos molemmat miespalvelijat olisivat poissa pelistä samaan aikaan ja Carson oli mennyt suunniltaan jo pelkästä ajatuksesta, joten suostui, kunhan vannotti Jimmyn siivoamaan huoneessa jälkensä. Ja viimein kaksikymmentäkuusi päivää myöhemmin Jimmy hiippaili keskellä yötä palvelijoiden käytävän poikki Thomasin huoneeseen. Luojan kiitos, että Alfred oli sairastunut, vaikka Alfred ei Luojaa kiittäisikään.

Thomas sytytti kynttilän vasta, kun Jimmy oli sulkenut oven takanaan. Yhtään enempää valoa he eivät uskaltaneet tuoda huoneeseen. Jimmy istui suoraan sängylle, kun ei halunnut joutua raahaamaan tuolia huoneen poikki sängyn viereen. Vasta kun Thomas kohotti hänelle kulmiaan ja istui sängylle kasvot kohti häntä, Jimmy tajusi olleensa aika innokkaan oloinen.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja oli kiitollinen, että valonlähteitä oli vain yksi kynttilä yöpöydällä, koska epäili hänen poskiensa palavan punaisina.

”Onhan tässä jo tuhlattu aikaa”, Thomas sanoi ja kumartui lähemmäs. Jimmy henkäisi värisevästi, kun heidän huulensa kohtasivat. Jimmy nojautui Thomasiin päin ja raotti huuliaan. Kaksikymmentäkuusi päivää tuntui äkkiä vuodelta, ihan kuin Jimmy olisi ollut kuolemaisillaan janoon. Thomasin kädet liikkuivat hänen selkäänsä. Jimmy kiersi käsiään Thomasin niskaan ja huomaamattaan kohotti jalkansa koukkuun sängylle voidakseen siirtyä lähemmäs toista miestä. Heidän rintakehät koskettivat ja Jimmy henkäisi taas avaten suutaan. Thomasin kuuma kieli lipaisi hänen huuliaan. Jimmy antoi tälle tietä ja kielet tapasivat toisensa. Syksyinen ilma ympäröi heitä ullakkohuoneessa, mutta Jimmyllä oli kuumempi kuin koskaan. Hän epäili, että jos hän pysähtyisi hengittämään, se nousisi höyrynä ilmaan. Oli jotenkin kiellettyä suudella Thomasia, antaa tämän koskettaa hänen ihoaan, jonka tämä löysi kohonneen paidanhelman alta, painaa tätä lähemmäs sänkyä ja tuntea tämän koko vartalo omallaan. Jimmy ei ollut koskaan ollut innokkaampi rikkomaan sääntöjä.

”Minusta on kyllä kamalaa, että herra Crawley kuoli”, Jimmy sanoi suudelman lomasta ja Thomas räväytti suljetut silmänsä auki.
”Sinä se osaat nostattaa tunnelmaa”, hän kuiskasi ja Jimmy naurahti hiljaa. Hän perääntyi vähän, oikeastaan ihan tyytyväisenä pienestä katkoksesta, häntä oli alkanut hermostuttaa, mihin kiivas suutelu oli ajautumassa.
”No on minusta myös aika kamalaa, että tässä talossa ei ole saanut edes hymyillä ellei halua selkäsaunaa Carsonilta”, Jimmy lisäsi ja istui sängylle jalat Thomasin jalkojen lomassa edelleen. ”Minä kun luulin, ettei Carson pitänyt herra Crawleysta.”
”Hän teki lady Maryn onnelliseksi, joten se riitti Carsonille”, Thomas kommentoi ja liikkui kauemmas Jimmystä nojaamaan sängynpäätyyn puoliksi istuvassa asennossa. Kynttilä valaisi vain puolet hänen kasvoistaan, joista oli jo kadonneet kaikki merkit siitä inhottavasta päivästä markkinoilla. Mustat hiukset näyttivät, jos mahdollista, vieläkin mustemmilta. Jimmy jäi katselemaan niitä niin haltioituneena, että hätkähti, kun tunsi Thomasin käden kiertyvän hänen sormiensa ympärille. Jimmy tuli vähän lähemmäs ja katseli hämillään yhteen liittyneitä käsiä. Thomasilla oli nytkin puolet kädestään piilotettuna hansikkaan alle. Jimmy siveli kulunutta kangasta peukalollaan ja pohti, miten ei ollut koskaan nähnyt Thomasia ilman sitä.

”Saanko?” hän kysyi äkkiä ja Thomas nyökkäsi. Jimmy veti jalkansa risti-istuntaan ja alkoi nyhtää asustetta pois sormi kerrallaan. Pieni yökötys muljahti Jimmyn vatsaan, kun hän näki ensi kertaa Thomasin käden, tai mitä oli jäljellä siitä. Arpeuma oli tehnyt kämmenen ulkoreunasta epätasaisen ja keskelle jäänyttä matalaa kuoppa ympäröi kuin rokonarpinen kudos. Iho oli vaaleanpunainen, jopa epäluonnollisen vaaleanpunainen ja kuoppa enemmänkin kermanvaalea.
”Se on aika karsean näköinen”, Jimmy ei voinut olla töräyttämättä, mutta Thomas vain virnisti.
”Siksi se on hanskan alla”, hän sanoi.

”Minua ei koskaan kutsuttu”, Jimmy sanoi hetkisen kuluttua jäätyään hetkeksi vain piirtämään arven ääriviivoja sormillaan. Thomas katseli sitä. ”En tiedä miksi. Ehkä koska kun isäni kuoli, olin ainoa, joka huolehtisi äidistä. Minä luulen”, Jimmy kurtisti kulmiaan, ”että en olisi kyennyt siihen. Olisin mennyt mieluummin vankilaan tai karannut tai jotain.”
”Harva haluaa sotaan”, Thomas sanoi. Hän sulki kätensä Jimmyn käden ympärille.
”Mutta sinä menit. Vapaaehtoisena”, hän huomautti ja kohotti katseensa. ”En minä häpeä sitä, että olin iloinen, kun minua ei koskaan kutsuttu, mutta sitten toisaalta…” hän katsoi Thomasin kättä jälleen.

”Luuletko, että olen joku sotasankari tämän käden takia?” Thomas kysyi, irrotti otteensa Jimmyn kädestä ja poimi hansikkaan sängyltä alkaen vetää sitä takaisin käteensä. ”Sinua viatonta”, Thomas hymyili. Jimmy kallisti päätään ja hymyili takaisin.
”Minua on moneksi kutsuttu, mutta ei koskaan viattomaksi”, hän kuiskasi ja nousi polvilleen ja kumartui lähemmäksi Thomasia.
”Kuten sanoin, sinua viatonta”, Thomas hymyili.

Se oli ollut eilen illalla ja puolisen tuntia myöhemmin tuosta hetkestä he molemmat olivat tulleet siihen tulokseen, että Jimmyn kannattaisi palata takaisin huoneeseensa, eikä riskeerata, että nukahtaisi ja joutuisi aamuyön tunteina livahtamaan kenenkään näkemättä. Silti Jimmystä tuntui aamulla, kuin ei olisi nukkunut lainkaan, koska hänellä oli kestänyt kauan nukahtaa vielä sen jälkeen, kun oli palannut huoneeseensa. Hänen sydämensä jyskytti, häntä hengästytti ja jännitys kierteili hänessä tavalla, joka oli vaikea laannuttaa lakanoita sotkematta, mutta siinä hän ei koettaisi onneaan. Nukuttuaan parisen tuntia Jimmy laskeutui viimeisenä Thomasin kanssa alakertaan ja Alfredin ollessa yhä kipeä, joutui tekemään kaksin verroin töitä. Onneksi perhe oli hiljainen, eikä pistänyt merkille Jimmyn lupsuvia silmiä tai haukotteluita missään kohtaa, joten Jimmyn piti vain huolehtia, ettei Carson nähnyt sitä.

”Sinulla ratkeaa leuka, jos jatkat tuota tahtia”, rouva Hughes päivitteli Jimmyn istuessa palvelijoiden salissa odottamassa illallisen alkamista. Jimmy naurahti, vilkaisi refleksinomaisesti Thomasiin, joka istui toisella puolella pöytää parin tuolin päässä. Tämä ei katsonut häneen takaisin, mutta Jimmy tiesi, mitä tuo hymy tarkoitti.
”James”, Carson ilmoitti läsnäolostaan ja astui saliin tuolien raapiessa lattiaa. Seisomaan nouseminen oli joka kerta raskaampaa Jimmylle. ”Alfred kertoi, että on tervehtymässä, joten voit palata huomenna huoneeseenne.”
”Kyllä, herra Carson”, Jimmy vastasi istuttuaan alas, eikä tällä kertaa katsonut Thomasiin.

”Senhän tiesi, ettei tämä kauaa kestä”, Thomas sanoi sytyttäessään kynttilää illalla Jimmyn saavuttua hänen huoneeseensa. Jimmy istui nytkin muitta mutkitta sängylle, mutta tällä kertaa ei häkeltynyt.
”Pitää myrkyttää Alfredin ruoka tai jotain”, Jimmy ehdotti, kun Thomas istui sängylle hänen viereensä selkä päätyä kohti. ”Milloin seuraava vapaasi on?”
”Parin viikon päästä. Miksi?” Thomas kysyi, vaikka tiesi oikein hyvin, miksi. Jimmy nojasi lähemmäs.
”Haluaisitko sopia tapaamisen?” hän ehdotti ja nosti kätensä Thomasin niskalle ja kiersi hiuksia sormiensa ympärille.
”Tietenkin, tuossa kylän raitilla olisi varmaan paras paikka tavata”, Thomas pohti sormet tapaillessa Jimmyn poskea. ”Minne sinä ajattelit, että voisimme mennä?”

Jimmy kohautti olkiaan. ”Kyllä me jotain keksimme”, hän sanoi.
”Toivottavasti, koska saat oikeasti myrkyttää Alfredin, jos muutoin tämä on viimeinen yhteinen iltamme”, Thomas henkäisi ja veti Jimmyn suudelmaan. Sänky natisi, kun Thomas kaatui Jimmyn päälle työntäen tätä selälleen. Thomas kutitti kielellään Jimmyn huulia, joita tämä raotti ja kallisti päätään kädet hautautuneena mustiin hiuksiin. Thomasin käsi liikkui hänen kyljellään ja asettuessaan kunnolla selälleen kovalle patjalle, Jimmy tunsi polven hipaisevan hänen sisäreittään. Hän värähti, huokaisi Thomasin huulille ja kohotti aavistuksen selkäänsä. Osa Jimmystä oli yllättynyt reaktiostaan, mutta sitten toinen osa halusi Thomasin polven liikkuvan vain ylemmäs. Yllättynyt osa Jimmystä otti kuitenkin vallan.

”Thomas”, Jimmy henkäisi irtautuessaan vastahakoisesti suudelmasta. Thomasin hengitys oli tiheä ja kuuma Jimmyn kasvoilla. Kynttilä lepatti varjoja miehen iholla. Koko Jimmyn vartalo oli jännittynyt.
”Minä kyllä oikeasti pidän -” Jimmy pysähtyi ja ravisti päätään. ”Minä olen ihan oikeasti rakastunut sinuun, mutta en oikein tiedä...mitään. Minä en tiedä tästä mitään”, hän sanoitti vaikeasti. Olipa outoa, miten naisille oli vaivatonta puhua seksistä ja sanoa kyllä tai ei, mutta Thomasin kanssa Jimmy tunsi joutuvansa kiertelemään kuten perhe teki puhuessaan rahasta tai sulhasehdokkaista.

Thomas ei vastannut, eikä pimeydeltä Jimmy erottanut tunnetta tämän kasvoilla valon tullessa nyt tämän selän takaa. Jimmy epäili, että hänen sydämensä jyskytti lujempaa kuin hetki sitten suudellessa.
”Thomas?” Jimmy kuiskasi kohta, kun hiljaisuus vain jatkui.
”Ole hiljaa, minä nautin”, Thomas tokaisi nauru sanoissaan ja suuteli Jimmyä syvään. ”Nautin siitä, että joku kertoo rakastuneensa minuun”, hän selvensi ja oikaisi sitten Jimmyn vierelle nojaten päätään käteensä.
”Ai”, Jimmy sanoi.

”Äläkä huoli, pohdi rauhassa, mitä tahdot, jos tahdot”, Thomas varmisti vielä. Jimmy kurtisti kulmiaan ilkikurisesti ja kääntyi kyljelleen.
”Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Rakkauden tunnustukseni jälkeen?” hän kohotti kulmiaan ja piirsi Thomasin leukaa sormellaan.
”En usko unohtaneeni mitään”, Thomas vastasi mietiskelevä ilme kasvoillaan.
”Olet ihan yhtä julma kuin kaikki sanovat sinun olevan”, Jimmy valitti ja liikutti sormensa verkkaisesti leualta kaulalle ja siitä piirtämään solisluuta.

Ihan liian pian Jimmyn oli pakko hiippailla takaisin huoneeseensa, missä hänellä kesti edellisen illan tapaan pitkään nukahtaa. Tällä kertaa häntä valvotti myös tieto siitä, että kestäisi ties kuinka kauan ennen kuin hän saisi taas tavata Thomasia, koskettaa tätä, syleillä tätä, suudella tätä. Koko seuraava päivän hän oli niin voipunut, että ei oikein edes jaksanut estellä kasvojaan leviämästä vähän väliä hymyyn.

”Näytät iloiselta, James.”

Jimmy ei tiennyt, miten sai pidettyä kätensä paikoillaan tarjottimen alla vietyään kreivittärelle tämän kahvin ja tämän kommentoidessa hänen ilmiselvän onnellista ilmettä, mutta laittoi sen tyytyväisenä pitkän palvelusuran tuoman osaamisen piikkiin. Thomasin kasvoilla käväisi häivä pirullisesta virneestä ja Jimmy kääntyi katsomaan kreivitärtä.
”Niinkö, milady?” hän sanoi epävarmana, kun kreivittären kasvoilla ei ollut ilosta häivääkään. Tämä otti pienen kahvikupin vastaan. Kaiken surun keskellä perhe pitäytyi tavoissaan ja tapansa mukaan oli kerääntynyt illallisen jälkeen salonkiin kahville. Lady Mary ei ollut, mutta Jimmy ei muistanut nähneensä tätä vielä kertaakaan illallisella alakerrassa. Muutkin perheen jäsenet olivat vaisuja kaiken aikaa.

”Se on täysin sallittua”, kreivitär totesi ja sai nostettua suupielensä haikeaan, pieneen hymyyn. ”On oikeastaan ilahduttavaa nähdä, että maailmassa on vielä asioita, jotka saavat ihmiset hymyilemään, varsinkin tässä talossa”, hän sanoi huokaisten. Jimmy nyökkäsi pienesti ja loi uuden hymyn kreivittärelle, joka nyökättyään takaisin, kääntyi ympäri ja jatkoi vaimeaa keskustelua tyttärensä kanssa.

Kahvin tarjoiltuaan, Jimmy jäi odottamaan portaikkoon oven taakse Thomasia, joka saapui pian onneksi ilman Carsonia.
”Kreivitär antoi siunauksensa”, Jimmy kuiskasi Thomasin suljettua ovi aulaan. Tämä vilkaisi ylemmäs ja alemmas portaisiin, mutta ne olivat tyhjät, kamaripalvelijoita ei ollut vielä kutsuttu ja Alfred oli mennyt jo alas.
”Mitä tarkoitat, siunauksensa? Miksi sinä edes välittäisit sellaisesta?” Thomas kuiskasi takaisin.
”Ainakin voin vedota ladyyn, jos Carsonin mielestä hymyilen liikaa”, Jimmy vastasi. ”Kreivittären mukaan tässä talossa saa hymyillä”, hän jatkoi, vilkaisi ylös sekä alas, otti Thomasia kiinni niskasta ja hymyillen suuteli tätä, nopeasti ja syvään. Saman tien hän vetäytyi irti ja astui askeleen taaksepäin, mutta portaikko pysyi tyhjänä.

”Olet sekopää”, Thomas parahti pöllämystyneenä.
”Olen sinun sekopääsi”, Jimmy tokaisi ja hirmuisesti virnistellen lähti juoksemaan alakertaan.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää, sen verran täytyy odottaa, kun työnantajasi vanhimman tyttären aviomies kuolee, että kehtaat olla iloinen uudesta poikaystävästäsi.
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Hei ei pidä tuntea mitään häpeää siitä, että shippi-innostuksen käydessä kuumana haluaa kirjoittaa ja julkaista nopeasti, niinhän se on jopa paras, jotta innostus ei ehdi laantua ja teksti jäädä pöytälaatikkoon. Ainahan sitä tarinaa voi myös jatkaa! Ja mahtavaa että jatkoit, oli ihanaa päästä fiilistelemään näitä kahta lisää! <3

Hahaa, huvittavaa että Jimmy mietti kuinka kauan pitää surra kuollutta työnantajaa ennen kuin voi olla avoimen iloinen uudesta seurustelukumppanistaan! Tuli Jimmyn lyhytaikaisesta ja kevyehköstä surusta elävästi mieleen sellainen "Oh no! ... Anyway" -meemi Top Gearista. :')

Ilahduttavaa että Alfred meni sopivasti sairastumaan ja Jimmy ja Thomas pääsivät sulavammin viettämään öitä yhdessä. Kiitos Alfred! Ei tarvinnut enempiä tuhlata aikaa, oih, tykkäsin niin tuosta Thomasin replasta ”Onhan tässä jo tuhlattu aikaa” ennen suudelmaa, se oli ihana. <3

Tykkäsin myös taas kovasti Thomasista ylipäätään! Oikein kiemurtelin kun Jimmy tutki Thomasin "sotavammaa" ja sanoi, ette olisi itse uskaltanut lähteä sotaan - eikä Thomas tietenkään paljastanut Jimmylle totuutta. Oijoi, niin hyvä kohta, ja niin uskottava. Ja voi että, kuinka Jimmy menee puhumaan vihdoin suoraan ihan jopa rakkaudesta (vau Jimmy!) eikä saa Thomasilta samaa tunnustusta, mutta sentään (ainakin näin lukijan näkökulmasta) tosi ihanan vastauksen, kun Thomas paljastaa nauttivansa siitä, että joku kertoo rakastuneensa häneen. Voi Thomas, kyllä se onni ja Amor suosii joskus sinuakin. <3<3 Ah ja kauhean jännää, että Jimmy ihan ääneen toteaa Thomasin olevan jopa julma (leikillään tai sitten ei!), mutta ei sitten siinä lemmenkipeydessään vaivaa moisella päätään liikaa vaan hohkaa onnesta niin että muutkin huomaavat. Hyvä että talossa sentään saa hymyillä!

Lainaus
”Olet sekopää”, Thomas parahti pöllämystyneenä.
”Olen sinun sekopääsi”, Jimmy tokaisi ja hirmuisesti virnistellen lähti juoksemaan alakertaan.
Sulin tälle takaisinheitolle. <3

Superia että kirjoitit tämän jatko-osan! Ehkä se Thomaskin vielä antaa luvan kirjoittaa näkökulmastaan, kuka tietää! ;)
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Sisilja, ihanaa, kun kommentoit, se piristi hirveästi. Piti oikein käydä katsomassa tuo meemi, en ollut törmännyt aiemmin, mutta siitä kyllä tuli Jimmy-vibat, hän ei jää liikaa murehtimaan asioita, ainakaan perheen asioita. :D Minäkin kiitän Alfredia! ;D Sotavamman tutkimista oli jännittävää kirjoittaa, kun minusta Jimmy sanoisi suoraan, niin arvesta kuin rakkaudestakin, ainakin kun Thomasista on kyse. Oli hauskaa yhdistää Jimmyn huikentelevaista luonnetta rakastuneeseen Jimmyyn, ihana kuulla, että siitä oli kivaa lukea. Ihan vielä ei ole Downton Abbey -kausi latistunut ja pitää katsoa, jos kirjoittaisin lisää. ^^ Kiitos paljon kommentistasi!
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 780
Olipa ihanaa, kun jatkoit tätä! :D Luin innokkaana tämän jo silloin, kun kirjoitit tämän, mutta en ehtinyt silloin kommentoida (ei ikinä pitäisi lukea puhelimella, näin käy ihan liian usein). Nyt kuitenkin haluan korjata tämän puutteen.

Tässä olikin hyvin erilainen tunnelma kuin tuossa ensimmäisessä osassa, jossa Jimmyn ja Thomasin välillä oli todella käsinkosketeltava jännitys. Pidin kovasti molemmista osista, vaikkakin eri syistä. Tuntui niin ihanalta lukea Jimmyn onnellisuudesta, jota kuitenkin harmillisesti varjosti Matthewin kuolema. :( Sarjaa katsellessa en tullut ajatelleeksi asiaa tältä kannalta, mutta onhan se ihan selvä juttu. Toisaalla on suurta surua, mutta palvelijoilla on oma elämänsä, se vain tahtoo välillä unohtua. Ja jos on tapahtunut jotain noin merkittävää kuin mitä Jimmylle ja Thomasille, vaikeaa siinä on olla hautajaistunnelmissa, tai ainakin sen näköisenä, kun oma sydän riemuitsee. :) Jimmyn ajatukset olivat hyvin ymmärrettävät ja samaistuttavat tuossa, että vaikka hän oli pahoillaan nuoren miehen aivan liian varhaisen kuoleman vuoksi, ei kuitenkaan voinut surra, kun oli itse rakastunut. Ja sama tilanne oli muillakin palvelijoilla, oli sitten rakastunut tai ei. Isäntäperheessä tapahtunut kuolema ei kuitenkaan ollut sama asia kuin oman perheenjäsenen menetys, vaikka vähän hillittiinkin itseään herra Carsonin ja rouva Hughesin nähden. ;)

Minua ihastutti tuo, että Jimmy ajatteli Thomasia poikaystävänään, vaikka seurustelumahdollisuudet olivatkin aika vähäiset. :) Tuntui niin mukavalta, ettei tuo ensimmäisen osan tapaaminen makuuhuoneessa jäänytkään ainoaksi, vaan molemmat halusivat jatkaa yhdessä niissä rajoissa, mitä tuolloin oli mahdollista. Pidin myös siitä, että Jimmy oli vähän eksyksissä omien tunteidensa kanssa, koska olihan se hyvin uskottavaa. Hän oli varmaan aina nähnyt itsensä naistenmiehenä. tai ei ollut tullut ajatelleeksi mitään muuta mahdollisuutta, ja nyt olikin ihan uudenlainen tilanne. :D Oli ilahduttavaa, että aika nopeasti Jimmy pääsi tasapainoon itsensä kanssa, ja kun hän ei ollut alun perinkään niin ehdoton moraaliasioissa, ei tämä uusikaan tilanne tuottanut ongelmaa. Rakastin noita Jimmyn ajatuksia ja ajattelin ihan samalla tavalla, että miten jokin näin ihanalta tuntuva asia voisi olla väärin? Tässä se oli kuvattu todella hyvin:   

Lainaus
Todella outoja perhosia. Sellaisia, joita Jimmy ei olisi koskaan kuvitellut tuntevansa. Ne olivat synnyttänyt komea nuori mies, eikä mikään olisi voinut valmistaa Jimmyä siihen tunteeseen. Eikä hän vieläkään oikein ollut tottunut siihen elettyään tähän astisen elämänsä siinä uskossa, että kahden miehen välinen rakkaus olisi väärin ja säädytöntä. Säädyttömyys ei ollut ikinä estänyt Jimmyä toimimasta ja lopulta hänen oli vaikea ymmärtää, mikä niin ihanassa tunteessa oli väärin. Mikä oli väärää siinä, että katsoessaan Thomasia Jimmy tunsi olonsa kevyeksi, onnelliseksi, kuin kävelisi pilvissä. Mikä ihme voisi olla väärin siinä, että hipaistessaan Thomasin käsivartta illallisella, Jimmy ei voinut lakata hymyilemästä koko iltana. Se ei voinut olla väärin, että Jimmyn sydän oli täynnä, kun oli vihdoin suudellut Thomasia.

Tuo Thomasin ja Jimmyn tapaaminen tupakalla ulkona ja koko sanavaihto oli todella mukavaa, sitä olisi voinut lukea vaikka miten kauan. :) Sivuhuomiona muuten huvitti se, että vaikka tuohon aikaan poltettiin sisällä joka paikassa, niin palvelijat joutuivat menemään ulos tupakalle! Se hyvä puoli siinä kuitenkin oli, että sen varjolla nämä kaksi saivat varastettua vähän kahdenkeskistä aikaa itselleen. Ihastuin tuosta, kuinka Thomas sanoi Jimmylle, että tämä voisi kutsua häntä etunimellä. Luin tuon vähän kuin rakkaudentunnustuksena, ja Jimmyn hämmennyksestä päätellen ajattelin, että hänkin koki sen niin. :) Huvitti jotenkin jo sarjaa katsoessa, kuinka palvelusväenkin keskuudessa oli niin ehdoton arvojärjestys, ja palvelijan asemaa kuvasi se, puhuteltiinko tätä etu- vai sukunimellä, ja oliko siinä herra tai rouva edessä vai ei. Nuo Thomasin ehdottamat sinunkaupat kertoivat minusta omalta osaltaan siitä, miten paljon miesten välit olivat muuttuneet, vaikka he eivät olleet juuri nähneet toisiaan kahden kesken sen yhden kerran jälkeen. :)

Minua harmitti niin se, miten vaikeaa miesten oli tavata toisiaan, koska Jimmyllä ei ollut omaa huonetta. :( Mikä oli sinänsä ihan älytöntä, kun huoneita kerran oli vapaana, ja samalla suututtikin se, että ainakaan kaikille palvelijoille ei haluttu antaa siitä huolimatta omia huoneita. Varmasti he olisivat mielellään siivonneet ne vaikka ihan itse, jos vain olisivat saaneet vähän enemmän yksityisyyttä. Mutta tuo kuvasti ehkä taas ajan henkeä ja yhteiskuntaluokkaa, ettei edes tultu ajatelleeksi asiaa alempien palvelijoiden kannalta. :(

Mutta kyllä tämä kohtaaminen, kun se lopulta tapahtui, olikin sitten ihana juttu! Aivan mieletön tunnelma oli tuossa suudelmassa:

Lainaus
Thomasin kuuma kieli lipaisi hänen huuliaan. Jimmy antoi tälle tietä ja kielet tapasivat toisensa. Syksyinen ilma ympäröi heitä ullakkohuoneessa, mutta Jimmyllä oli kuumempi kuin koskaan. Hän epäili, että jos hän pysähtyisi hengittämään, se nousisi höyrynä ilmaan.

Tuossa, miten Thomas antoi Jimmyn katsoa ja koskettaa käden arpea, oli minusta jotain hyvin intiimiä. Huvitti tuo, kuinka Jimmy piti Thomasia hyvin rohkeana, kun tämä oli ollut sodassa, ja että Thomas ei halunnut pitää Jimmyä väärässä käsityksessä, vaikka ei sitten kertonutkaan tarkemmin, miksi ja miten käsi oli haavoittunut. Ihanaa, että heillä oli edes lyhyt hetki aikaa yhdessä. Tuntui kyllä hirveän harmilliselta, kuinka aikuiset ihmiset olivat niin tiukasti valvonnan alla, ettei uskaltanut edes yksin helpottaa oloaan, kuten Jimmy totesi itsekseen. ;) Ajat ovat kyllä olleet ankeat ja ihmisillä on täytynyt olla tukalat oltavat. Eipä ihme, että sarjassakin tuli esiin se, miten koko ajan oli vaikeampaa löytää palvelijoita. Ja kuitenkaan kenelläkään ei tuntunut käyvän mielessä se, että olisiko se ollut helpompaa, jos näiden oloja olisi kohennettu? :(

Onneksi miehet saivat tavata sentään parin illan verran. :D Tuossa ensimmäisessä kohtaamisessa mietin, että ehkä suuteleminen riitti Thomasillekin, koska tämä ei yrittänyt viedä tilannetta pidemmälle. Tai sitten ei uskaltanut, kun kiinnijääminen olisi tiennyt varmoja potkuja molemmille. Tai ei halunnut pelästyttää Jimmyä. Toisena iltana asiasta sitten vähän puhuttiinkin, vaikka mukavasti kiertoteitse, mikä sekin sopi niin hyvin tähän aikakauteen ja tällaiseen kiellettyyn rakkauteen. Pidin niin paljon Jimmyn epävarmuudesta ja siitä, miten Thomas ei halunnut painostaa tätä millään lailla, vaan nautti Jimmyn rakkaudentunnustuksesta. Ajattelin, että Thomas kohteli Jimmyä niin kauniisti, että se kertoi aika paljon hänen tunteistaan, vaikka ei sanonutkaan sitä suoraan. :)

Loppu oli ihana, ja vaikka koko ajan ajattelin, että tällainen kahden miehen välinen suhde on hirveän hankala, kun kaiken joutuu salaamaan, tästä jäi kuitenkin hyvin mukava tunnelma. Pidin tästä toisesta osasta tosi paljon, tämä oli todella hyvin ja luontevasti kirjoitettu ja ihanan tunnelmallinen. Ajankuvaus oli myös ihan täydellistä ja vei ihan täysin mukanaan Downton Abbeyn maailmaan. Kiitos, kun jatkoit tätä, ja lisääkin saisi tulla! :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 2 456
Pahatar, kiitos ihanan pitkästä kommentistasi! ^^ Oli hauskaa yhdistää tuota sarjan kuvaamaa surua ja Jimmyn ja Thomasin auvoa, varsinkin kun Jimmy ja Thomas tuskin olisivat jääneet suremaan Matthewta hirveän pitkäksi aikaa. Ja siihen vielä, kun ei sitä auvoa voi edes purkaa kahden kesken, koska mahdollisuuksia kahdenkeskisiin hetkiin oli niin vähän. Itse asiassa mielestäni lipsahti, että kyllähän palvelijat tupakoivat sisälläkin, mutta kohtaus sopi paremmin ulos. :) Saattoi siinä tosiaan olla rakkaudentunnustus tuossa pyynnössä käyttää etunimeä, kun tuossa vaiheessa Thomas painotti kaikkien käyttämään kuitenkin herra Barrowta. :) Luin tätä varten vähän taustaa palvelijoiden oloista ja huvittavasti sodan jälkeen palvelusväen siirtyessä muihin töihin mukavuuden toivossa, lordit ja ladyt yrittivät saada palvelijoita takaisin töihin tarjoamalla heille palvelusasut, jotka työntekijöiden oli pitänyt itse hankki siihen saakka. :D Että aika naurettavaa miten oli vaikeaa pitää työntekijöitä noin kammottavissa oloissa ja maksaa palkkaa, jolla elää ynnä muuta modernia hömpötystä. ;D Luulen, että Thomas kertoo kyllä jossain vaiheessa, mitä hänen kädelleen oikeasti kävi, mutta yritin vähän tuoda mukaan sitä naljailevaa Thomasia, joka jopa rakkauden kohteensa kanssa ei osaa olla kiusaamatta. Mutta oli myös kivaa näyttää Thomasin lempeämpää puolta, joka minusta tulisi esiin juuri Jimmyn kanssa. Ihanaa kuulla, että tämä vei Downton Abbeyn maailmaan, pyrin siihen. Kiitos vielä paljon kommentistasi, sitä oli ihana lukea. ^^
Hine on ylde, eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

˚*・༓☾ Tóspringe!☽༓・*˚