Kirjoittaja Aihe: Niin kauan kuin hengitämme (K-11)  (Luettu 373 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 897
Niin kauan kuin hengitämme (K-11)
« : 24.08.2022 14:01:31 »
Nimi: Niin kauan kuin hengitämme
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: K-11
Varoitus: Kuolema on hyvin vahvasti läsnä.
Genre: Draama
Tiivistelmä: Voldemort on kaatunut, sota on voitettu. Hestia Jones palaa Tylypahkan huispauskentälle vielä kerran.
Kirjoittajan sana: Inspiraatio tähän tekstiin tuli Kuoleman varjeluksia lukiessa. Kirjan lopussa kerrotaan, että Voldemortin ruumis viedään suuren salin viereiseen kamariin. Tämän ficin lähtökohtana on headcanonini siitä, että Hestia Jones on hautajaisnoita, joka huolehtii kuolleet velhot ja noidat viimeiselle matkalle.
Teksti osallistuu Sana/kuva/lause –haasteeseen, josta sain varsin inspiroivan lauseen: ”Meissä kaikissa on taikuutta niin kauan kuin vain hengitämme.” Lisäksi tämä osallistuu lohtuhaasteeseen, inspiraationa tämä kuva. Ficin pohjavire on lohdullinen, mutta tässä puhutaan kuolemasta melko suorasanaisesti, joten jos sellainen kuvasto ahdistaa, kannattaa jättää lukeminen väliin.



Niin kauan kuin hengitämme

Hestia oli käynyt suuren salin vieressä olevassa kamarissa kerran aikaisemminkin, mutta siitä oli aikaa pieni ikuisuus. Hän oli ollut silloin yksitoistavuotias ja odottanut jännittyneenä lajittelua muiden uusien tylypahkalaisten sekä professori McGarmiwan kanssa.

Nyt Hestia oli kolmenkymmenenkuuden, ja hän oli jälleen kamarissa McGarmiwan kanssa. Mutta tällä kertaa heidän seuranaan ei ollut jännittyneitä ensiluokkalaisia vaan vajaa puoli tuntia sitten nimitetty virkaatekevä taikaministeri.

Kingsley seisoi huoneen keskellä olevan kivipaaden vieressä, kun Hestia sulki oven perässään. Hestia muisti oitis paaden, vaikka ei ollut ajatellut sitä vuosikausiin. Mutta nyt hän muisti elävästi, miten oli kaiken lajittelujännityksen keskellä miettinyt, miksi huoneessa oli niin epäkäytännöllinen kivipaasi. Hän oli päätellyt kaikessa yksitoistavuotiaan viisaudessaan, että Tylypahkan perustajien aikana sillä ehkä oli ollut käyttöä, ehkä sen päälle oli laskettu aseet siksi aikaa, kun oli menty ruokailemaan suureen saliin.

Nyt paaden päällä lepäsi hahmo, jonka päälle oli levitetty musta kangas.

Kankaan alla makasi lordi Voldemortin eloton ruumis.

”Kiitos, että tulit, Hestia. En oikein tiedä, mitä tälle kannattaisi tehdä”, Kingsley sanoi nostamatta katsettaan ruumiista.

”Minusta ruumis kannattaa suojata siunaustaioin. En halua ottaa sitä riskiä, että jonkin ihmeen ja pimeän taikuuden voimalla Voldemort jälleen nousisi”, Minerva sanoi. Hänen äänensä oli uupumuksesta käheä.

Hestia käveli paaden viereen ja nosti kangasta.

”Meissä kaikissa on taikuutta niin kauan kuin hengitämme. Sen jälkeen… sen jälkeen on vain tämä”, Hestia sanoi ja katsoi Voldemortin vahamaisia kasvoja. Sininen väri oli alkanut hiipiä suupieliin.

Hestia ajatteli kaikkea sitä, mitä Voldemort oli tehnyt. Miten paljon surua, kipua ja kärsimystä. Miten paljon kuolemaa.

Sinä tapoit Jamesin portaisiin. Hän oli puolustuskyvytön. Hänellä ei ollut taikasauvaansa. Se oli teurastus. Sinä nauroit, kun hän kuoli.

”Voisitko sinä siunata hänet? Ja sitten me poltamme ruumiin”, Kingsley sanoi ja Hestia nyökkäsi. Hän veti kankaan takaisin Voldemortin kasvojen päälle ja nosti sitten kätensä siunaavaan eleeseen. Kului pari sydämenlyöntiä, ennen kuin hän sai siunaussanat tulemaan ulos suustaan:

”Valo sinut ottakoon, rauha sinut kätkeköön, sielusi levossa nukkukoon.”

Laskiessaan tärisevät kätensä Hestia ajatteli niitä kaikkia lukemattomia hienoja noitia ja velhoja, jotka hän oli joutunut saattamaan hautaan Voldemortin takia. Kaikkia niitä, jotka olivat joutuneet luopumaan elämästään liian aikaisin. Ja kaikkia niitä, jotka olivat jääneet kaipaamaan rakkaitaan.

”Älköön velhomaailma joutuko enää koskaan näkemään samanlaista julmuutta kuin mitä Voldemort sai aikaan”, Minerva sanoi hiljaa. Sekä hän että Kingsley olivat kohottaneet sauvansa.

”Yhdessä?” Kingsley kysyi ja Minerva nyökkäsi. Sitten molempien sauvoista purkautui tulipallo. Tuli tarttui Voldemortin päälle levitettyyn kankaaseen ja leimahti korkeaksi liekiksi.

Hestia kääntyi poispäin, kohti ikkunaa.

Ikkunan takana aamu teki tuloaan. Se tuntui lohdulliselta. Ensimmäiset, lämpimänoranssit auringonsäteet olivat alkaneet hiipiä metsän ja huispauskentän takaa. Paitsi että… missä huispauskenttä oli?

Hestia otti pari askelta lähemmäs ikkunaa. Sitten hän tajusi. Huispauskenttä oli palanut. Puuskupuhin torni seisoi ainoana yhä pystyssä, kaikki muut tornit savusivat maassa. Maalisalkojakin näytti olevan jäljellä enää vain yksi. Katsomo oli tuhoutunut kokonaan.

”Kuolonsyöjät polttivat huispauskentän”, Kingsley sanoi huomattuaan Hestian katseen.

”Tämän koulun jälleenrakentamiseen menee pieni ikuisuus. Ja silti… se ei tunnu miltään sen rinnalla, että menetimme tänä yönä viisikymmentä upeaa noitaa ja velhoa”, Minerva sanoi ääni surusta raskaana.

”Mutta yksikään heistä ei kuollut turhaan”, Kingsley sanoi hiljaa.

Hestia ei sanonut mitään. Hän katsoi huispauskentän raunioita. Tuolla kentällä hän oli viettänyt elämänsä onnellisimpia hetkiä. Tuolla kentällä hän oli puhunut ensimmäistä kertaa Jamesin kanssa, saanut kuulla tulleensa hyväksytyksi Rohkelikon huispausjoukkueeseen, voittanut kolmesti tupamestaruuden…

”Minä käyn sanomassa hyvästit huispauskentälle”, Hestia sanoi ja loi vielä viimeisen katseen Voldemortin palavaan ruumiiseen. Paljas kallo näkyi liekkien keskeltä, ja hetken Hestiasta tuntui omituiselta, että Voldemort näytti kuollessaan aivan samanlaiselta kuin kuka tahansa. Loppujen lopuksi pimeyden lordi oli ollut vain kammottavan väärille raiteille joutunut orpopoika.

Suuressa salissa oli kymmenittäin lakanoilla peitettyjä ruumiita. Hestian ajatukset alkoivat askarrella joukkohautajaisissa, mutta hän vaiensi mielensä nopeasti. Hän halusi ensin nukkua. Hän kävisi huispauskentällä ja menisi sitten nukkumaan. Kuolleilla ei ollut minnekään kiire.

Kyyneleet nousivat Hestian silmiin hänen nähdessään suuren salin ovella surusta mykän Andromeda Tonksin polvistuneena tyttärensä ruumiin ääreen. Hestia oli haudannut Andromedan miehen, Nymphadoran isän, vain muutamaa kuukautta aikaisemmin, ja kastanut Nymphadoran ja Remuksen pojan vasta kaksi viikkoa sitten. Tuntui uskomattomalta, että siitä iloisesta juhlasta oli vain niin vähän aikaa. Eikä Remuksen ja Nymphadoran häistäkään ollut edes vuotta, ja tuossa he nyt makasivat kuolleina.

Hestia pyyhki silmänsä määrätietoisesti ja jatkoi matkaansa ulos suuresta salista. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt mennä Andromedan luo, mennä kaikkien läheisiään surevien luo, mutta juuri nyt hänellä ei ollut siihen voimia. Juuri nyt hän halusi olla hetken yksin.

Kirpeän kevätaamun viileä ilma tuntui kavoilla tervetulleelta, kun Hestia astui ulos portaille siitä, missä vielä eilisiltana oli ollut ulko-ovi. Kivirappuset olivat halkeilleet ja niistä puuttui isoja lohkareia, mutta niitä pysyi yhä kulkemaan.

Polku huispauskentälle tuntui tutulta jalkojen alla. Hestia oli kävellyt polun satoja kertoja. Oudolta tuntui ainoastaan se, ettei hän nyt kantanut olallaan luudanvarttaan tai jutellut pelitaktiikoista jahtaajakavereittensa Jamesin ja Emmelinen kanssa.

Hestia pysähtyi kentänlaidalle. Näky oli masentava. Hestia oli tottunut siihen, että huispauskenttä kaikui pelaajien huudahduksista ja katsojien kannustushuudoista, mutta nyt savuavalla kentällä oli kuolemanhiljaista. Kaikki oli jo kytemässä loppuun, mitään ei ollut enää pelastettavissa. Savu tai jokin muu sai Hestian silmät vuotamaan.

Hän käveli keskikentälle, siihen kohtaan, jossa oli vasemman jahtaajan aloituspaikka. Vaikka hän ei ollut seissyt siinä melkein kahteenkymmeneen vuoteen, hän silti yhä muisti, miten päättäväiseltä ja keskittyneeltä Emmeline oli aina näyttänyt hänen oikealla puolellaan ja miten heidän takanaan ollut James oli sanonut heille ennen jokaista matsia jotain kannustavaa.

Hestian selän takaa tullut kova tuulenpuuska sai hänet kietomaan viittaansa tiukemmin ympärilleen. Samassa hän haistoi jotain etäisesti tuttua. Tuuli kantoi mukanaan muutakin kuin savunhajua, se kantoi mukanaan jotain, mitä Hestia rakasti. Tuoksu oli tuttu, mutta eihän se mitenkään voinut…

”Jones, minä olen sinusta tavattoman ylpeä”, tuttu ja rakas ääni sanoi hänen takaansa ja hetken Hestia ajatteli tulleensa hulluksi. Hestia olisi halunnut kääntyä, mutta jokin sai hänen jalkansa ja lihaksensa tuntumaan niin painavilta, ettei hän voinut liikahtaakaan.

”Oletko sinä todella sinä?” Hestia kysyi hiljaa, vaikka ei odottanutkaan vastausta. Hän tiesi kuvittelevansa, taistelu ja kaaos ja uneton vuorokausi olivat saaneet hänet hourimaan.

”En minä jättäisi hyvää taistelua väliin”, ääni sanoi aivan hänen takaansa, ja sitten joku kietoi kätensä Hestian ympärille.

Sanoinkuvaamaton lämpö valtasi Hestian. Mitään vastaavaa hän ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut. Ei ollut mitään hätää, oli rauha, oli tunne siitä, että kaikki asiat järjestyisivät kyllä.

”Miten sinä voit olla siinä?” Hestia kysyi ja katsoi käsiä ympärillään. Ne olivat tutut kädet. Vasemman käden peukaloon oli tatuoitu kaato ja maalisalko.

”Harry käytti elpymyskiveä. Minun täytyy pian lähteä, mutta halusin nähdä sinut”, James sanoi ja nosti toisen kätensä silittämään Hestian hiuksia.

”Sinä… minä olen ikävöinyt sinua niin paljon”, Hestia sanoi, mutta ei vieläkään uskaltanut kääntyä ympäri. Se, että James todella oli siinä, että mies todella piti häntä sylissään ja silitti hänen hiuksiaan… Hestia oli onnellinen siitä, että James piti hänestä yhä toisella kädellä kiinni, muuten hänen polvensa olisivat varmasti pettäneet. Hänen teki mieli kysyä, miten ihmeessä Harrylla oli elpymyskivi, mutta se tuntui tässä hetkessä toisarvoiselta. Millään muulla ei ollut merkitystä kuin sillä, että James todella oli siinä.

”En minä koskaan lähtenyt kokonaan. Kaikki jäi niin kesken. Mutta ehkä minä nyt saan vihdoinkin rauhan. Pidä huolta Harrysta.”

”En minä usko, että kaiken tämän jälkeen hän…”

”Nyt hän vasta tukea tarvitseekin. Sitten kun hänen tajuntaansa iskeytyy kaikki se, mitä hän on tehnyt ja miten hiuskarvan varassa kaikki oli.”

”Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?” Hestia kysyi. James naurahti ja painoi huulensa Hestian korvan taakse. Hitaasti hän suuteli ensin Hestian niskaa ja sitten korvanlehteä. Hän näykkäisi sitä, aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt eläessäänkin, ja kuiskasi Hestian korvaan:

”Vaikka tätä.”

”Suutele minua”, Hestia sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä lauseen, jonka hänen olisi pitänyt sanoa Jamesin eläessä. James nauroi matalaa nauruaan, eikä Hestia voinut ymmärtää, miten oli unohtanut tuon naurun. Hestia sulki silmänsä, kun James painoi suudelman hänen poskelleen. Vaikka Hestia olisi tahtonut enemmän kuin mitään muuta kääntyä kohtaamaan Jamesin katseen, ehkä kohtaamaan hänen huulensa, Hestia ei pystynyt tekemään niin. Jokin pisti vastaan. Hän tiesi, että James oli kuollut. Kuollut, vaikka hän tuoksui samalta kuin silloin joskus, kuulosti samalta kuin silloin joskus ja silitti hänen hiuksiaan samalla tavalla kuin silloin joskus.

”Sinun siskosi tulee tähän aivan pian. Minun täytyy lähteä ennen sitä”, James sanoi ja tukisti Hestiaa hellästi.

”Ei, ei, älä välitä Gwenogista! Älä lähde!”

”En minä koskaan lähde kokonaan.”

Mutta sitten ihana lämpö oli poissa ja Hestia valahti polvilleen aamukasteiseen maahan.

”Hestia?” Gwenogin väsynyt ääni kuului Hestian selän takaa, ja Hestia kompuroi seisaalleen.

”Näitkö sinä… hänet?”

”Kenet?” Gwenog kysyi kulmiaan rypistäen.

”Minä… ei mitään. Minua vain väsyttää”, Hestia sanoi ja antoi katseensa kiertää ympäri savuavaa huispauskenttää. Jamesia ei näkynyt. Oliko hän kuvitellut kaiken? Aivan varmasti oli. Väsymys, pitkä taistelu, mielenliikutus… totta kai hän oli kuvitellut. Mutta siitä huolimatta kaikki oli tuntunut niin ihanalta, että Hestian sielussa vallitsi sanoinkuvaamaton keveys.

Samaa ei voinut sanoa Gwenogista.

”Niin minuakin väsyttää. Ja surettaa. Kaikki kuolleet… Tonks… kaikki. Tämä kenttäkin. Ja miksi petolinnun perseessä Puuskupuhin torni on se, joka jäi pystyyn. Puuskupuh ei ole voittanut tupamestaruutta viiteentoista vuoteen.”

Hestia ei voinut olla virnistämättä.

”Ehkä Cedric Diggoryn haamu suojeli sitä.”

”No missä oli vaikka Potterin haamu, kun Rohkelikon torni syttyi”, Gwenog tuhahti ja Hestian oli pakko naurahtaa.

”Ehkä auttamassa poikaansa kukistamaan Voldemortin.”

”Olisipa auttanut muutamaa vuotta aikaisemmin, niin me ei oltaisi nyt tässä hävityksen keskellä. Ja voi Merlin sentään, Kingsley taikaministerinä. Häntä ei tule näkymään enää koskaan kotona.”

”Sinä olet itsekin aina pelimatkoilla”, Hestia huomautti, mutta Gwenog jatkoi paasaamistaan:

”Ja kuvittele, Gwenog Jones, taikaministerin rouva. Onko huonompaa läppää kuultu. Jos Kingsley olisi kertonut ekoilla treffeillä, että havittelee ministeriksi, minä olisin ottanut luudallani välittömästi toisen kurssin.”

”Tuskin hän mitään havitteli. Hän oli tässä tilanteessa ainoa järkevä ratkaisu ministeriksi”, Hestia sanoi, mutta Gwenogin nopea ajatuksenjuoksu askarteli jo jossain aivan muussa. Sisko haisteli ilmaa ja rypisti sitten kulmiaan.

”Haistatko jotain omituista?” Gwenog kysyi, mutta Hestia pudisti päätään.

”En. Vain savun.”

Gwenog astui askeleen lähemmäs Hestiaa ja nuuhkaisi hänen viittansa kaulusta.

”Sinä tuoksut ihan luutaputsikselta. Siltä luudankiillotusaineelta, jota myytiin kahdeksankymmentäluvulla, mutta jonka valmistus lopetettiin liian voimakkaan tuoksun vuoksi. Muistatko?”

Totta kai Hestia muisti. James oli rakastanut luutaputsista, koska se oli saanut luudanvarren kaikista kiiltävimmäksi. James oli tuoksunut aina luutaputsikselta. Hestian sydän jätti muutaman lyönnin välistä ja hänen selkänsä läpi kulkivat kylmät väreet, mutta sisarelleen hän pudisti päätään. Gwenog katsoi häntä yllättyneenä.

”Miten olet voinut unohtaa. James tuoksui siltä aina, etkö muista? Haista nyt tätä sinun viittaasi, et ole voinut unohtaa tätä tuoksua”, Gwenog sanoi ja työnsi Hestian kaulusta hänen nenänsä alle.

”No joo, muistan minä. Hämärästi”, Hestia sanoi ja tunsi varpaittensa kipristelevän. Oliko James todella käynyt hänen luonaan?

”Mistä ihmeestä tuo tuoksu on voinut tarttua sinuun?”

”En minä tiedä. Mutta on tänä yönä tapahtunut varmasti oudompiakin asioita.”

”No joo. Kingsley taikaministerinä… minun pitää varmaan mennä katsomaan, miten hän pärjää. Oi voi, menestyneestä huispaajasta edustusvaimoksi”, Gwenog sanoi dramaattisesti ja antoi katseensa kiertää huispauskentän raunioissa vielä kerran. ”Jää hyvästi, nuoruuteni seikkailujen tantere.”

”Kuule… ole kiltti, äläkä milloinkaan tarjoudu kirjoittamaan taikaministerin puheita”, Hestia sanoi ja sai Gwenogin nauramaan.

Gwenog lähti kulkemaan kohti linnaa. Hestia seurasi häntä muutaman askeleen verran, mutta kääntyi sitten vielä katsomaan huispauskentän raunioita.

Ja siellä James oli, ainoan pystyssä olevan maalisalon juurella. Hän nojasi salkoon aivan samalla tavalla kuin usein huispaustreenien tauoilla. Myös hymy oli sama, lämmin ja kutsuva. Hiukset olivat tuttuun tapaan sekaisin, aivan kuin hän olisi juuri laskeutunut luudanvarrelta. Hän näytti aivan samalta kuin miltä Hestia hänet muisti.

Hestia otti muutaman askeleen kohti Jamesia, mutta James pudisti päätään. He katsoivat toisiaan niin kuin olivat katsoneet satoja kertoja tällä samalla huispauskentällä.

James nosti kätensä ja Hestia vastasi tervehdykseen. Sitten hän pakotti itsensä kääntymään ympäri. Hän ei halunnut nähdä, miten James katoaisi olemattomiin. Hän halusi muistaa miehen hymyilemässä kentän laidalla.

Matka takaisin linnaan ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Aamu teki tuloaan, puut hehkuivat oransseina ja linnut lauloivat. Kevät oli sinä vuonna myöhässä, kaikissa puissa ei ollut vielä edes silmuja. Mutta lempeä tuuli lupasi, että kevät olisi kohta tulossa.

Hestia pysähtyi vasta Tylypahkan tuhoutuineiden portaiden luona ja istuutui vähiten rikkoutuneelle rappuselle. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta ilmaa ja oli valmis ottamaan vastaan kaiken, mitä eteen tulisi.

Koska meissä kaikissa on taikuutta niin kauan kuin hengitämme… tai ehkä jopa niin kauan kuin meidät muistetaan.

Hestia kaivoi kaapunsa taskusta savukerasian. Hän huomasi käsiensä tärisevän tulitikkua sytyttäessään. Viimeisen vuorokauden aikana oli tapahtunut paljon, liikaa. Osa Hestiasta ei vieläkään ymmärtänyt, että Voldemort todella oli poissa ja sota voitettu.

Yhtäkkiä Hestia purskahti nauruun. Hän nauroi taikamaailmalle koittaneelle vapaudelle, sille, että James oli pitänyt häntä hetken sylissään, sille, että hän poltti tupakkaa vanhan koulunsa portailla.

Nauru kuitenkin kuoli nopeasti. Hestia veti vielä yhdet savut ja nousi sitten päättäväisesti ylös.

Hänen paikkansa oli surevien luona.

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 118
  • Lunnikuningatar
Vs: Niin kauan kuin hengitämme (K-11)
« Vastaus #1 : 24.08.2022 14:18:37 »
AAAAA olipa tämä kaunis! Luin tätä täällä ja itkin kuin vesiputous. (Teksti osui sinänsä vielä herkkään hetkeen, että olin juuri soittanut tädilleni vaarini muistokirjoituksesta, joka pitäisi tänään kirjoittaa, ja tunteet olivat jo valmiiksi pinnassa. Mutta hyvä vaan, että tämän tekstin kautta löytyi sitten kanava saada ne ulos.)

Tosi hieno teksti! Tietenkin myös taikamaailmassa täytyy olla surun kohtaamisen ja käsittelemisen ammattilaisia, ja sinun ficciesi Hestia sopii siihen rooliin erinomaisesti. ❤️ Tuo Jamesin kohtaaminen oli koskettava ja kaunis, ja siinä oli jotenkin hienoa keveyttä surun vastapainoksi. Myös tuo viimeinen hyvästely huispauskentän yli oli upea, ja nauroin tuolle sanailulle Puuskupuhin ja Rohkelikon torneista ja muusta. Myös tuo lopetus oli kaunis kaikessa yksinkertaisuudessaan. Elämä jatkuu, vaikka ei kaikkien jatkuisikaan.

En osaa sanoa tästä nyt mitään sen enempää, mutta kiitos lukukokemuksesta, tämä oli ihana. ❤️

so pull me closer and kiss me hard
i'm gonna pop your bubblegum heart

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 897
Vs: Niin kauan kuin hengitämme (K-11)
« Vastaus #2 : 31.08.2022 11:44:09 »
Kaarne, kiitos kommentista! Ihana kuulla, että tää teksti toi lohtua ja tilaa itkulle.

Muistokirjoitusten kirjoittaminen on raskasta hommaa, vaikka samalla se on suuri kunniatehtävä. Voimia suruprosessiin <3.

Lainaus
Elämä jatkuu, vaikka ei kaikkien jatkuisikaan.
Niinpä. Hetki kerrallaan.