Tämä on (hävettävän myöhäinen) syntymäpäivälahja
Satinelle, joka
Syntymäpäiväficcitopikissa toivoi James/Siriusta. Paljon onnea, ja isot pahoittelut tästä monen päivän myöhästymisestä! ♡ Tästä tarinasta piti tulla raapalemittainen, mutta tämä levähti lopulta yli tuhatsanaiseksi ja vaati vähän suunniteltua enemmän aikaa. Toivottavasti tämä viivästyksestä huolimatta kuitenkin ilahduttaa! Minusta on hauskaa, miten sanamäärän ohella myös hahmot lähtivät vähän eri suuntaan kuin olin kaavaillut. Alkuperäinen aikeeni oli kirjoittaa huolettomampaa idiots in love -hömppää, mutta sitten etenkin Jamesin ajatuksista ja tunteista keriytyi auki aika paljon nuoruuden epävarmuutta ja pelkojakin. No, romantiikkaa yhtä kaikki, se lienee tärkeintä!
Lämmin kiitos lukemisesta, ja kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita! ♡
~✺~
Eväistä on jäljellä enää epämääräisiä muruja, rytättyjä kääreitä ja tyhjiä rasioita. Jamesin vatsa on tyytyväisen täynnä, eikä häntä huvita nousta saatikka lähteä laskeutumaan kallion laelta kiemuraista ja juurakkoista metsäpolkua pitkin. Mitä ilmeisimmin Siriustakaan ei huvita, sillä viimeisen kulauksen Jamesin äidin kuuluisan samettisesta kurpitsamehusta otettuaan Sirius oikaisee itsensä kylkimakuulle ja laskee päänsä Jamesin syliin. James nojaa kämmenensä takanaan kallioon, joka on vielä lämmin, aivan kuin hellepäivä olisi tallettanut muistonsa sen uurteisiin. Edessä taivaanrannan värikirjo voimistuu ja väkevöityy.
Siriuksen lämmin ja vakaa paino reisillä tuntuu Jamesista hyvältä, mutta se ei kuitenkaan aivan riitä karkottamaan levottomuutta, joka varttuu pitenevien varjojen huomassa. Mitä kypsemmäksi kesä on käynyt, sitä enemmän illat ovat alkaneet muistuttaa Jamesia syksystä ja paluusta kouluun, muusta maailmasta ja ajan kulusta. Yhteinen kesä on ollut huoletonta riemua, nuoruuden voimalla valvottuja öitä ja alastomia uintiretkiä, mutta nyt on jo elokuu. Auringonlaskun syvenevä kulta ja metsien väsähtänyt vihreä kertovat, että kesä on kulumassa loppuun, eikä James voi olla miettimättä, kuihduttaako syksy saapuessaan jotain muutakin.
James vapauttaa huuliltaan äänettömän huokauksen – tai niin hän luulee.
”Mitä mietit?” Sirius kysyy saman tien. Hän kierähtää Jamesin sylissä kasvot kohti taivasta, sukaisee silmilleen valahtaneet tummat suortuvat sivuun ja vilkaisee Jamesia. ”Olet ollut aika hiljainen.”
James kohauttaa olkiaan. Hänen on vaikea sanoittaa ajatuksiaan; hän on kai enemmän toiminnan ihminen. Läpi kesän hän on viilettänyt Siriuksen rinnalla paikasta ja puuhasta toiseen, ja
se on ollut helppoa. Kesä on kannatellut häntä kuluneet kuukaudet, tehnyt olemassaolon yksinkertaiseksi ja kevyeksi. Nyt hän kuitenkin – pelkää. Sitä, että jäljelle jää vain eväiden tähteitä ja vääjäämätön auringonlasku. Se tuntuu hullulta, hieman häpeälliseltäkin. James Potter on tunnettu huolettomasta, hulluttelevasta elämänasenteestaan, jossa ei ole sijaa perusteettomille peloille tai muillekaan ylimääräisille taakoille. James Potter nauttii nuoruuden villistä vapaudesta haluamatta kahlita itseään keneenkään. Niin hän aina perustelee tytöille, jotka osoittavat mielenkiintoa häntä kohtaan – niille kivoillekin.
Jokin on kuitenkin muuttumassa. James on alkanut ymmärtää, että Siriuksesta hän haluaa pitää kiinni tulevaisuudessakin, sittenkin kun syksy korjaa kesän pois eivätkä he enää ole kaksin kallioilla tai metsälammilla. Sirius on erilainen, eri tavalla tärkeä, eri tavalla pysyvä. Sirius jättää jälkiä Jamesin sisimpään niin kuin aurinko kallioon, ja lopulta se sisin rusentuu silkasta menettämisen pelosta. James haluaa paitsi muistaa kesän kauneuden, myös elää sen uudestaan ja uudestaan, sittenkin kun sydäntalvi koettelee heitä tai he ovat jo aikuisia ja heillä on muitakin murheita kuin alkava koulu.
”Sarvihaara?” Sirius kutsuu. Hän kampeutuu istumaan Jamesin viereen ja hakee tämän katsetta. Siriuksen silmissä on aavistus jotain, minkä James ehkä tulkitsisi epävarmuudeksi, mikäli Sirius olisi vähääkään taipuvainen epävarmuuteen.
James hieraisee kasvojaan ja kiinnittää katseensa taivaanrantaan, jonka kultaan on sekoittunut jo häivähdys purppuraa. Pian purppura kahmaisee kaiken ja koittaa taas yksi yö, jonka he ehkä jälleen valvovat toisiinsa kietoutuneina. Montako niitä vielä on jäljellä? James yrittää olla laskematta. Elokuun ensimmäisenä hän jätti huoneensa seinäkalenterin kääntämättä, eikä Siriuskaan ole siihen koskenut. Luultavasti Sirius ei ole edes huomannut.
”Sitä vaan, että”, James pakottautuu sanomaan lopulta, kun hän yhä vain tuntee Siriuksen katseen kasvojensa syrjällä, ”loppuukohan… kaikki. Sitten kun koulu alkaa.” Hän vetää syvään henkeä ja patoaa lopun sisälleen.
”Mikä kaikki…?” Sirius kysyy, ja nyt hänen äänessään on vähintäänkin hämmennystä. ”James?”
James vetää uudestaan henkeä kuullessaan oikean nimensä Siriuksen lausumana. Yleensä hän on tutusti ja turvallisesti
Sarvihaara, mutta viime aikoina kahden kesken Sirius on yhä useammin kutsunut häntä hänen etunimellään, ja se tuntuu tyystin eri tavalla intiimiltä kuin vaikkapa vanhempien tai opettajien suusta kuultuna. Se aiheuttaa väristyksiä Jamesin vatsanpohjassa niin kuin sekin, miten Sirius hipaisee häntä kyljestä ohi kulkiessaan tai sujauttaa kätensä hänen farkkujensa takataskuun.
James naurahtaa ja ravistaa päätään kuin tehdäkseen aiemmat sanansa tyhjiksi. On helpompaa paeta huolia heinikoihin, hukuttaa ne suudelmiin. Hänestä tuntuu, ettei hän osaa oikeasti puhua, vaikka kaveriporukassa hän ei juuri koskaan hiljene.
Sirius ei kuitenkaan suostu lyömään kaikkea leikiksi, vaan hän laskee katseensa, koskettaa Jamesin rannetta ja sitten kämmenselkää, piirtää peukalollaan mietteliään ympyrän. Kosketus kihelmöi Jamesin iholla ja kiirii hiljalleen jonnekin syvemmällekin, ja yhtäkkiä James huomaa kohottavansa kätensä kalliolta ja laskevansa sen vuorostaan Siriuksen omalle. Karhea vaihtuu pehmeään, mutta yhtä lailla lämpimään, ja James kätkee kätensä kevyen tärinän lempeään puristukseen ja kuiskaa: ”
Tämä kaikki… Me.”
Sirius ynähtää vastaukseksi. James ei osaa – saati uskalla – tulkita, onko se pelkkä kuulemisen tai myöntymisen merkki vai kenties huvittunut hymähdys, ja niinpä hän tuijottaa eteenpäin. Yhtäkkiä taivaan väriloisto hämärtyy ja loittonee, ja sama ilmiö toistuu Jamesin sisällä. Hän on sanonut ääneen jotain, mistä ei välttämättä ole paluuta; jotain, mikä ehkä vain nopeuttaisi aikaa ja yötä ja syksyä.
Siriuksen ääni on kuitenkin lämmin, kun hän sanoo: ”Tiedätkö mitä ajattelin silloin, kun lähdin Kalmanhanaukiolta?”
Hämmennys saa Jamesin vilkaisemaan Siriusta, jonka syvänruskeat silmät ovat yhtä lämpimät kuin äänikin. Hän pudistaa päätään.
”Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pääsenkö kotikorttelia pidemmälle, suostuvatko sinun vanhempasi todella, saanko räyhääjän vai kenties kuolonsyöjäpataljoonan perääni…” Sirius naurahtaa ilottomasti, ja Jamesin rintaa korventaa. ”Mutta sitten tajusin, etten olisi ikinä päässyt edes kynnyksen yli, jos sellaisilla murheilla olisi mitään mahtia pidätellä minua. Minulla ei ehkä ole niihin vaikutusvaltaa, koska ne ovat sen ajan murheita, toisessa ajassa ja paikassa – mutta ei niilläkään toisaalta ole valtaa minuun, koska minä olen tässä ja nyt. Ja niin minä tulin tänne enkä hitto vie suostu ajattelemaankaan sitä kuolonsyöjäpataljoonaa ennen kuin se seisoo sauvat ojossa minun edessäni.”
Jamesin on vaikea katsoa Siriusta, ja hänen leukansa putoaa rintaan ja katseensa kallioon. Sirius on puhunut melko vähän siitä, mitä Kalmanhanaukiolla tapahtui, eikä James ole oikein osannut kysyä. Sirius on joutunut kantamaan musertavaa taakkaa jo nuorena, ja sen rinnalla Jamesin omat huolet kalpenevat ja kevenevät.
”Tarkoitatko, että tämän – meidän – tulevaisuus on… sen ajan murhe?” James takeltelee tietämättä, mitä toivoisi Siriuksen vastaavan.
”Osittain, koska ei tulevaa voi ennustaa. Ainakaan meidän ennustusosaamisella.” Sirius naurahtaa, ja Jamesinkin suupieli kohoaa. ”Mutta myös sitä, että jos me… Jos me molemmat tunnetaan ja tahdotaan samalla tavalla, meillä –”, Siriuskin vaikuttaa nyt hakevan sanoja, harkitsevan, ”– no, meillä on aika hyvät valmiudet voittaa ne sen ajan murheet. Riisua ne aseista, mitä ne sitten onkin. Minä tiesin lähtiessäni, että minulta loppuisi happi jos jäisin, ja nyt minä tiedän jotain muuta.”
Sirius vetäisee kätensä Jamesin kämmenen alta, kohottaa sen Jamesin hartialle ja nojautuu lähemmäs. Käsi hapuilee tiensä niskaan, hiusrajaan, leukapielelle. Se kääntää Jamesin kasvot kohti Siriusta, ja hetken he katsovat toisiaan. Lämpö Siriuksen katseessa ja kosketuksessa aaltoaa Jamesiinkin, ja James huomaa hengityksensä käyvän pinnallisemmaksi. On hätkähdyttävää huomata, millaista lempeyttä ja kypsyyttä Siriuksessa on, sillä Sirius ei aina anna sen näkyä. Kaveriporukassa Sirius on raisu ja riehakas rellestäjä, aivan niin kuin James on huoleton ja hulvaton hassuttelija. Hölmöilevät he keskenäänkin – viimeksi eilen Sirius kiipesi kelopuuhun ja putosi sieltä oksan petettyä alta –, mutta sen rinnalle on asettunut enemmän kiireetöntä läsnäoloa ja jaettua hiljaisuutta. Jokin on muuttumassa, tai ehkä jo muuttunut.
Sitten Sirius suutelee. Kesän aikana Siriuksen huulet ovat tulleet Jamesille tutuiksi jokaista kaarrettaan ja uurrettaan myöten, ja niiden tuntuma on yhtä kutsuvan täyteläinen kuin ennenkin. Tällä kertaa suudelmassa on kuitenkin myös toisenlaista syvyyttä. Se on hidas ja viipyvä, samaan aikaan tunnusteleva ja omistava, ja siitä puuttuu kaikki kiire ja hätä. Mielihyvän väristykset viistävät pitkin Jamesin vartaloa, ja huulten erkaantuessa hetkeksi hän painaa otsansa vasten Siriuksen otsaa ja pysähtyy hengittämään samaa ilmaa Siriuksen kanssa. Sirius on lämmin, vakaa ja varma, ja yhtäkkiä James tuntee, että Sirius tahtoo samaa kuin hänkin – pitää kiinni ja pysyä, jäädä ja jatkaa. He jatkuisivat eivätkä loppuisi, jatkuisivat kunnes tulevaisuus osoittaisi toisin, ja jos se osoittaisi, se olisi –
”Sen ajan murhe”, James lausuu ääneen, painautuu taas lähemmäs ja hymyilee vasten Siriuksen huulia.
Sirius ynähtää hymyn tuntiessaan, mutta tällä kertaa äännähdyksen merkitys ei jää mietityttämään Jamesia. Siinä on häivähdys huvittuneisuutta, mutta vielä enemmän se henkii hellyyttä ja hyvää oloa, ja se resonoi samalla taajuudella Jamesin rinnassa.
Toisiinsa nojaten he katselevat auringonlaskun loppuun asti. Värit leiskuvat ja loimuavat, kunnes ne sulkeutuvat purppuran ja sinisen syleilyyn.