Author: Dulz
Ikäraja: S
Genre: scifi-fantasia, enemies to lovers. surumielinen draama, romance
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 846. Purismi, TalvietydejäSummary: Pehmein, periksiantamattomin sormin Valinn taivutti auki Skurin sydämen ja kapusi sisään.A/N: Talvietydihaasteen inspiraationmurusista (
kuvasarja ja
sitaatti [löytyy tekstin alusta]) tuli välittömästi idea enemies to lovers -tekstiin. Yrittämisestä huolimatta en keksinyt kuin tilannekuvia ja yleisiä viboja, joita oli vaikea saada paperille. Shuffle-haaste tuli siinä mielessä juuri sopivaan saumaan – paitsi että siellä ei hyväksytä originaaleja! Ja vieläpä heppoisin perustein, mistä olen ehdottoman katkera. Menetys on joka tapauksessa haasteen, ei minun.
Tämä on jonkinlaista epämääräistä tunnelmointia eikä aivan onnistu välittämään ihan sitä kaikkea mitä halusin, mutta kyllä tästä mielestäni kiva tuli. Toivottavasti olette samaa mieltä. Otan vastaan sekä risuja että ruusuja.
Aioneja ennen ja jälkeen
” But, you see, the heart still works. It is almost unbearable— / the heart that works. ” – Aracelis Girmay
<<<
Carbon Based Lifeforms, Ester Nannmark – ~42° Valinn ojensi kätensä ja Skur tarttui siihen, eikä universumi päästänyt ääntäkään, sillä se oli kylmä ja tyhjä. Mutta heidän kämmentensä välissä ja ranteiden ympärille kietoutuvissa sormissaan virisi lämpö.
Se ei tapahtunut hetkessä, eikä kirjaimellisesti. Se tapahtui lukemattomina mahdollisuuksina. Valinnin rinnassa elävänä toivona. Skurin mielessä itävänä ymmärryksenä.
Hän oli muovannut maailman omaksi kuvakseen. Kuva ei ollut kaunis.
Rujo ruho. Kuolevan henkäisy.
Old Gods of Asgard – The Poet and the Muse Järvi oli todentuntuisin asia, jonka Skur muisti ajasta ennen. Järvi heidän talonsa takana ei ollut yhtä suuri, ei yhtä syvä. Aallot iskivät kallion sijasta pehmeään multaan, jota veden ylle kurottelevat sitkeät juuret pitivät otteessaan. Auringossa vesi väikkyi vihreää ja kultaa.
Valinn ei koskaan hätkähtänyt. Valinn oli valo. Valinn oli liikaa. Valinn oli.
Toisin kuin Skur.
Arion – You’re My MelodyPehmein, periksiantamattomin sormin Valinn taivutti auki Skurin sydämen ja kapusi sisään.
Prosessi oli alkanut aioneja aiemmin. Melkein ennen, tai ehkä sittenkin vasta jälkeen. Kun Skur tarttui ensimmäistä kertaa Valinnin sormiin, pelko raateli häntä. Hän maistoi sapen, suolaisen ja happaman. Valinn antoi hänen perääntyä niin monesti kuin hänen tarvitsi, ja siksi hän tuli takaisin.
Ja kun pelko oli pienempi, hän avasi itse sydämensä, jakoi ja jakoi ja jakoi. Jakoi jakoi jakoi. Jakoi sydämensä vereslihalle asti. Tukahdutetut tähtijärjestelmät. Veren liukas lämpö. Pikkulapsen heikot nyrkiniskut hänen reittään vasten.
”Mitä sinä olisit tehnyt?” hän kysyi. Aurinko paistoi viistosti ikkunaan.
Valinn oli jo lakannut kertomasta, mitä olisi tehnyt.
Da Buzz – How Could You Leave Me”Kaipaatko koskaan sitä maailmaa, jonka loit?” Valinn uteli.
”En”, Skur vastasi ja oli pitkään hiljaa. Sitten hän nousi. Harppoi pitkin askelin ikkunan ääreen. Takaisin tuolinsa taakse. Ikkunan ääreen. Pöydällä oli likainen kuppi, jota AI ei ollut sen nurinkurisen muodon takia tunnistanut ja korjannut pois. Valinn piti omituisista asioista.
”Joskus”, Skur sanoi hitaasti. Se maailma oli ollut pelkkä tämän maailman rujo ruho, mutta sitäkin kivuliaampaa oli hyväksyä, että hänen tekonsa olivat olleet turhia.
Amy McDonald – This Is The Life”Milloin rakastuit minuun?” Valinn kysyi, hengästyneesti, huulet vasten hänen kylkeään. Hän ei ollut koskaan saanut lihaa tarttumaan luidensa päälle. Valinn piti omituisista asioista.
Skur ei ollut odottanut kysymystä, eikä hän ollut ajatellut vastausta valmiiksi.
”Olit piikki lihassani.”
”Ja sinä pidät haasteista.”
”En varsinaisesti.”
”Kuinka sitten – muovasit kokonaisen universumin oman mielesi mukaiseksi, pakkohan sinun on pitää haasteista.”
Skur tunnusteli mieltään ja lämpöä, joka valui Valinnin sormista ja kämmenistä ja käsivarsista ja vatsasta ja reisistä ja huulista ja nenänpäästä hänen ihonsa alle. Hän oli aina vihannut haasteita, eikä ollut nähnyt kuin yhden maailman, jossa voisi päästä niistä eroon pysyvästi.
”Sinä olet ainoa haaste, jonka olen koskaan valinnut. Ja jos… Ehkä…”
Hän seurasi sormillaan varovasti Valinnin paljaalla päälaella kohtaavien arpien harjamia. Valinn oli nähnyt hänet, ja senkin jälkeen Valinn halusi hänet.
”Jos yksi haaste tekee muista helpompia sietää… Ehkä voin antaa niiden olla. Antaa maailman olla.”
Skur tunnusteli sydäntään.
Hiljaa hän jatkoi: ”Ja elää itseni kanssa.”
Nightwish – Bye Bye Beautiful Vuorovesilukkiutuneen Kurion IV:n päiväpuolella. Valinn.
Skur suoristautui, mutta hänen silmänsä pysyivät edelleen kiinni. Luomillaan hän näki puolet kaikesta ja hieman enemmän. Maailma oli lähes täydellinen ja siinä oli kaikki paikallaan. Ei yllätyksiä. Ei virheitä.
Paitsi yksi. Valinn oli epämiellyttävä tahra hänen mestariteoksessaan.
Avaruuden äänettömyys seurasi häntä hänen kiitäessään tähtien halki.
Of Monsters and Men – We SinkValinn tiesi, ettei ollut enää ihminen siinä missä Skur Mustakaan. He olivat ylittäneet – tai alittaneet, tai kiertäneet, tai hajottaneet täysin, riippui näkökulmasta – ihmisyyden rajat jo ikuisuuksia sitten. Hän hengitti yhä, ja söi ja paskoi ja suuteli ja sitä rataa aina mahdolliseen kuolemaan asti, ja niin teki myös Skur, ja se riitti hänelle. Hänen ei tarvinnut tietää sen tarkemmin.
Joskus hän istui Skurin liikkumattoman hahmon vieressä ja katsoi, kuinka tumma iho venyi hengityksen laajentaessa rintakehää. Hän ei ollut koskaan varma siitä, nukkuiko Skur.
Joskus hän kiersi sormensa varovasti Skurin kaulalle. Jos Skur tiesi, Skur antoi sen tapahtua. Hän tiesi, että osa Skurista olisi toivottanut sen tervetulleeksi. Osa hänestä olisi pitänyt sitä oikeudenmukaisena.
Enimmäkseen hän oli kuitenkin tyytyväinen, ehkä jopa onnellinen. Maailmassa yhtä aikaa sekä ennen että jälkeen.
