Nimi: Sotilaan matka
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Mainintoja kuolemasta, väkivallasta ja tappamisesta
EPÄUSKO
”Suomeen on hyökätty.”
Kolme yksinkertaista sanaa, jotka olisivat saaneet minut vielä pari kuukautta sitten nauramaan makeasti. Viime viikkojen valossa minua ei kuitenkaan naurata. Sen sijaan todellinen epäusko valtaa koko ruumiini. Katson ikkunasta ulos, mutta näen kuitenkin saman maiseman mitä aina ennenkin.
Luminen maisema kylpee auringonvalossa hehkuen levollisuutta ja hiljaisuutta. Naapurin tytöt kävelevät tiellä nauraen iloisesti. Peltojen takana siintävä metsä on yhtä vihertävän synkkä kuin aina ennenkin. Miten kaikki saattoi olla ennallaan, yhtä levollisen rauhallista kuin aina ennenkin, vaikka maahamme oli hyökätty? Eikö jonkin olisi pitänyt jo muuttua?
Vielä rintamalle lähtiessäni katsoin viimeisen kerran sitä maisemaa, jota olin katsellut jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Mikään siinä ei ollut muuttunut. Ehkä tämä kaikki oli vain julmaa pilaa.
EPÄTOIVO
Vain kymmenen tuntia sitten olin ajatellut, miten mahdotonta tämä kaikki oli. Nyt se oli kuitenkin todellista. Tästä kaikesta oli tullut aivan liian nopeasti, aivan liian väkivaltaisesti totta minulle. Yhtenä hetkenä valmistaudun lähtemään yliopistolle ja seuraavana hetkenä pelkään henkeni edestä juoksuhaudassa, kädessäni ase, jolla minun pitää tappaa. Minun, joka en pystynyt edes kissan leikkikaluna ollutta päästäistä päästämään kärsimyksistään, piti nyt ampua toisia ihmisiä.
Kranaatti räjähtää lähes vieressäni ja korvissani soi. En pysty nousemaan. Lääkintämies tulee luokseni, tarkistaa minut ja huutaa jotain, mistä en saa selvää.
”Sinä olet kunnossa! Nouse ylös ja ammu!”
Lopulta kuulen, mitä hän huutaa. Värisevin käsin tartun aseeseeni ja tähtään uudestaan huolestuttavasti läheneviin ihmisiin. Ammun. Näen, kuinka osun ja mies vaipuu maahan. Jään tuijottamaan häntä kuin hypnoosissa, kunnes uusi kranaatti lentää jälleen lähes viereeni. Selviän siitä, mutta vieressä olevalle kävi huonommin. Vastustan halua oksentaa nähdessäni hänen verisen ruumiinsa.
Haluan vain heittää aseen maahan ja lähteä kotiin. En minä pysty tällaiseen. En halua tappaa, mutta en halua myöskään kuolla. Epätoivo kuristaa kurkkuani kuin hirttoköysi. Haukon henkeä. En halua kuolla. Hyvä Jumala, en halua kuolla.
HYVÄKSYMINEN
Uudet päivät kuluvat nopeasti uusilla kranaateilla ja uusilla käskyillä kuorrutettuna. Takana on huonosti nukuttuja öitä, mutta tunnen oloni nyt levolliseksi. Vielä vähän aika sitten rukoilin Jumalan antavan minun elää, jokainen soluni kehossa huusi tahtoaan elää. Nyt kuitenkin, oltuani täällä päivien ajan, katseltuani ystävieni silpoutuvan, kuolevan ja huutavan, olen hyväksynyt kohtaloni.
Minä kuolen, hetkenä minä hyvänsä ne heittävät tänne kranaatin, joka tappaa minut. Hetkenä minä hyvänsä teen virheen ja tarkka-ampuja ampuu minut. Hetkenä minä hyvänsä en suojaudu tarpeeksi nopeasti ja minut ammutaan. Ja minä hyväksyn sen. Minä tulen kuolemaan.
VELVOLLISUUS
Olot ovat kurjat. Lunta sataa vaakatasossa, pakkasta on niin paljon, että uhkaamme jäätyä paikoillemme. Raajat eivät tunnu toimivan. Parin viikon takainen ampumahaava on kuin tulessa, jatkuvasti tykyttäen inhottavaa tylppää kipua, joka estää kunnollisen ajattelun. Oikeastaan minun ei edes tarvitsisi olla täällä vaan voisin olla sairaalassa. Siellä olisi lämmintä, siellä saisi kuumaa ruokaa eikä tarvitsisi koko ajan odottaa kuolemaa.
Jos jokainen loukkaantunut sotilas olisi sairaalassa niin kauan kuin tarvitsisi, ei täällä rintamalla olisi kuin kourallinen puolustamassa kotimaatamme. Se on meidän velvollisuutemme, pidimme siitä tai emme. Minä ainakin täytän velvollisuuteni, niin hyvin kuin ikinä vain voinkaan, koska se on oikein. On oikein puolustaa omaa kotimaataan, joka on kahdenkymmenen vuoden ajan taannut minulle mitä parhaimman elämän.
Minä teen oman osani varmistaakseni, että tästä upeasta maasta ja kansasta jää jäljelle jotain vielä tuleville sukupolville, vaikka itse en sitä täällä olisikaan todistamassa. Minä uhraan oman elämäni, jotta muut voisivat elää. Se on minun velvollisuuteni.
EPÄREILUUS
Yritän tukahduttaa ystäväni verenvuotoa, mutta tiedän, että se on toivotonta. Hän vuotaa aivan liikaa verta. Elämä sammuu hänen sinisistä silmistään ennen kuin lääkintämies edes ehtii paikalle. En ikinä tule unohtamaan sitä, kuinka hän itki äitiään elämän paetessa hänestä mitä tuskallisimmalla tavalla. Jos minulla olisi kyyneliä jäljellä, itkisin silmät päästäni.
Suru vaihtuu pian raivoon. Raivoon siitä, kuinka epäreilua tämä kaikki on. Nuoret ihmiset, joiden tulevaisuuden olisi pitänyt olla erilainen, parempi, tappavat täällä toisiaan. Ihmiset, joiden olisi pitänyt elää vielä kymmeniä vuosia onnellisena, seikkailla ympäri maailmaa, rakastua, saada lapsia ja lopulta kuolla satavuotiaana läheisten ympäröimänä, kuolevat täällä, peloissaan, suunnattoman tuskissaan ja äitiään itkien.
Se kaikki on vain niin epäreilua, että huutaisin raivoissani ellei minun pitäisi rauhoitella jälleen yhtä turhaan kuolevaa.
RAUHA
Ne saivat minut.
Repivä, raastava tuska ruhjoo ruumistani antamatta tuumaakaan periksi. Katson vaistomaisesti vammojani ja rukoilen Jumalaa, että tämä kipu loppuisi pian. En haluaisi kuolla täällä, metsässä tykistötulen armoilla kaukana kaikista ja kaikesta, mitä rakastan. En halua kuolla yksin tuskissani.
Kun kaikki alkoi, ajattelin, että tämä ei voisi tapahtua minulle. Sitten ajattelin, että se voi tapahtua minulle, ellen ole varovaisempi. Sen jälkeen tulin järkiini ja ymmärsin, että se tulee tapahtumaan minulle ja minä hyväksyin sen.
Katson uudestaan vammojani ja alan itkemään. Minä kuolen. En haluaisi, mutta niin minulle käy. En saa henkeä. Rukoilen Jumalaa, rukoilen kaikkivaltiasta, rukoilen ketä ja mitä hyvänsä, joka voisi auttaa minua. Kukaan ei kuitenkaan auta minua.
Maailma häipyy ympäriltäni ja oma itkuni ääni tulee niin kaukaa. Tunnen jonkun puristavan kättäni, en tiedä kuka se on, mutta hänen äänensä on rauhoittava, vaikka en pysty hänen sanojaan ymmärtämään. Kipu ei enää raatele ruumistani tai pelko mieltäni. Vain yksi ajatus valtaa mieleni; minä en kuole yksin. Sanoinkuvaamaton rauha on ainut asia, mitä kykenen tuntemaan tai ymmärtämään valuessani pois hiljaisuuteen. Musta tyhjyys on taivas verrattuna tähän helvettiin.
YLPEYS
On vaikea uskoa, että vuosikymmeniä sitten kaikki oli sirpaleina täällä, pommitettu raunioiksi. Nyt se kaikki on vain ikävä muisto ja välähdyksiä painajaisissa. Istun terassilla kauniina kesäpäivänä ja tunnen oloni onnellisemmaksi kuin koskaan aikaisemmin.
Sota raateli minut. Henkisesti ja fyysisesti. Minä selvisin kuitenkin hengissä, toisin kuin moni muu, joille yhä pidän joka ilta hiljaisen hetken ennen kuin menen nukkumaan. Heille kaikille, joiden nuoret elämät loppuivat oikeastaan ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Heille kaikille, jotka kuolivat rintamalle kauhuissaan. Heille kaikille, jotka olivat tarpeeksi onnekkaita kuollakseen vain silmänräpäyksessä koskaan mitään ymmärtämättä.
Olen ylpeä. Olen ylpeä siitä, kuinka taistelin kotimaani puolesta, voittaen omat pelkoni. Olen ylpeä siitä, että täytin velvollisuuteni maatani kohtaan, vaikka se vei minulta lähes kaiken muun paitsi henkeni. En kuitenkaan valita, sillä katsoessani leikkiviä lapsia, rakastuneita nuoria ja onnellisia hymyjä tiedän, että se kaikki oli sen arvoista.
