Tämä on niin hyvä leffa! Ja miten ihanaa oli löytää elokuvasta ficci Finistä. Ihan superkivaa, että sait julkaisun valmiiksi, kun Sokerisiipi tuli kommentoimaan tätä. Oli tosi tyydyttävää päästä lukemaan kerralla kaikki spurtit. Minä ehkä voisin lukea sen fix-itin, jos joskus vielä kirjoitat sen, vaikka onhan elokuvan tarina sellaisenaan, kurjuudessaankin, tosi upea.
Kuvasit tosi hyvin sitä, miten vaikeaa on ystävän menetyksen yli päästä. Että vaikka juuri on oltu ylimpiä ystäviä, siihen samaan on tosi vaikea palata. Sitä luulisi, että ystävien seura juuri auttaisi, mutta kaikki on muuttunut, eikä ystävyydetkään ole enää samanlaisia. On ollut myös petturuutta ja ajautumista erilleen. Niin kurjaa nähdä pojat näin erilleen kiskottuna. Se on tosi aitoa, miten ei pysty hakemaan apua ystäviltään ja vaikka se oli kamalaa, minusta on upeaa, miten et tehnyt toipumisesta ja vain yhdessä olemisesta helppoa ja hitaasti kantavaa. Kestää ymmärtää, että on parempiakin tapoja selviytyä ja se on pakko tehdä Neilin takia. :''')
Spurttien lyhyt luonne sopi näihin myös tosi hyvin. Muutamia surullisia, harmaita kuvia sieltä täältä, kuin ikkunoita poikien elämiin tragedian jälkeen. Kielesi on myös kaunista, vaikka et suoraan runoja kirjoittanutkaan, se fiilis oli raapaleissa ja toimi tässä kontekstissa erinomaisesti.
Joten nokka kohti uutta koulua, uusia pettymyksiä. Menetykset taakkana selässä.
Ah, niin nättiä. ^^
Tällä kertaa yksin, ei ketään missään. Hiljaisuus Helltonin ympärillä.
Äää, en kestä. <3 Myös vähäiset dialogin pätkät, kun sanotaan vain suoraan, kiertelemättä, sopivat tähän tosi hyvin. Miksi kierrellä, kun ollaan tässä. Lopetus oli aivan ihana, runo myös, iski lujaa etenkin tuo Hellton yksi, minä nolla. Koulu on niin julmasti pettänyt oppilaansa, erityisesti nämä pojat. Ehkä he vielä pääsevät tästä. Lopun varovainen toiveikkuus oli kaunista.
Kiitos tästä.
