Kirjoittaja Aihe: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 5/5) Valmis 22.6.22!  (Luettu 817 kertaa)

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Title: Jouluttoman joulu
Author: Larjus
Chapters: 5/5
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Leo de la Iglesia, Otabek Altin
Genre: Jouluinen slice of life
Rating: S
Disclaimer: Minulla ei ole oikeuksia Yuri!!! on ICEen, ainoastaan tähän kirjoittamaani tarinaan (ja luomiini hahmoihin eli Leon ystäviin ja perheenjäseniin). En rahasta tekstilläni.
Summary: Leo haluaa ottaa Otabekin mukaan joulunviettoon.

A/N: Aloin kirjoittaa tätä reilu vuosi sitten, ja mun piti myös julkaista tämä jo viime vuoden jouluksi, mutta sitten mulla vähän niin kuin lopahti innostus parin luvun jälkeen, ja tää jäi keskeneräisenä mun konelle. Ei tää kyllä oo edelleenkään edennyt juuri yhtään viime vuodesta, mutta alotan julkaisun joka tapauksessa, koska mikäs sen parempi motivaatio kuin keskeneräinen fici jo netissä esillä :D Tää eka osa on aika lyhyt, mutta toinen on jo yli tuplasti pidempi (ja jos suunnitelmani pysyvät nykyisellään, kaksi vikaakin osaa ovat tätä pidempiä).

Maissinaksu oli jo sillon vuosi sitten sitä mieltä, että JJ:n pitäisi olla mukana tässä ficissä, mutta sori vaan Mai, ei käy :’D Ei vaikka miten yritit keksiä sille selityksiä ja perusteluita XD Tämä fici keskittyy vain Leoon ja Otabekiin.

Sitä ei ole kerrottu, mistä osavaltiosta Leo on kotoisin, mutta päädyin Arizonaan. Mun aivot on koko ajan tunkemassa häntä johonkin Jenkkien ja Meksikon rajalla olevaan osavaltioon, varmaan ihan vain koska hän on taustaltaan meksikolainen :D Sitäkään ei ole tietääkseni tarkemmin kerrottu, missä osavaltio(i)ssa Otabek asui/treenasi Jenkki-aikoinaan. Sen sijaan se tiedetään, että Leo on treenannut Colorado Springsissä, joten mä vähän ajattelin, että siellä hän ja Beka tässäkin ficissä ovat. Canonin mukaan tosin myös JJ on asunut ja treenannut samaan aikaan Colorado Springsissä (ja monet fanit ovatkin nähneet tämän kolmikon siellä yhdessä – ”club 19” on semisuosittu porukka faniteoksissa), ja voipi olla että JJ:kin on siellä myös tämän ficin maailmassa, vaikka hän ei mukana itse ficissä olekaan. On varmaan jo lentänyt Kanadaan perheensä luo.



Jouluttoman joulu


1. Kaksi kutsua


”Oletko valmis?” Leo kysyi vilkaisten Otabekia, joka oli kumartunut sitomaan kengännauhojaan.

”Joo”, tämä vastasi vetäessään viimeisen rusetin kiinni ja nousi ylös. ”Mennään.”

Leo nyökkäsi leveä hymy kasvoillaan ja suuntasi kulkunsa jäähallin aulaan. He olivat sopineet käyvänsä yhdessä syömässä valmennuksen jälkeen. Vaikka Otabek ei pahemmin välittänytkään viettää aikaa muiden luistelijoiden kanssa harjoitusten ulkopuolella, Leo oli mukavaa seuraa. Lisäksi Otabekilla oli valtava nälkä, ja hän olisi suostunut melkeinpä mihin tahansa saadakseen ruokaa.

Matkalla hampurilaiselle Leo selitti suuna päänä ideoimastaan lyhytohjelmasta, ja Otabek kuunteli hiljaa vieressä. Hän antoi Leolle ihan mielellään puheenvuoron, itse kun ei kovin puhelias ollut muutenkaan. Leo oli ohjelmastaan selvästikin innoissaan, kuten aina, ja puheenaihekin vaihtui vasta kun he olivat päässeet istumaan ikkunan viereen ja saaneet eteensä hampurilaiset, limut ja suorastaan valtavat kasat ranskalaisia. Otabek oli varma, ettei koskaan tottuisi amerikkalaisten valtaviin annoskokoihin, mutta Leosta ruoan määrässä ei selvästikään ollut mitään erikoista.

”Kohta onkin jo joulu”, Leo tuumasi katsoen jotenkin haaveilevasti ulos ikkunasta.

”Öh, joo. Totta”, Otabek vastasi hieman hämillään suu täynnä kanahampurilaista. Lähestyvä joulu ei ollut edes käynyt hänen mielessään, vaikka kaupungin suunnilleen jokainen katu ja ikkuna olikin jo koristeltu valoköynnöksillä ja hopeapunoksilla, joulupukit kurkistelivat ikkunoista ja joululaulut raikuivat kaikkialla.

”Aion mennä jouluksi kotiin”, Leo kertoi. ”Kun koulusta ja valmennuksestakin on vähän lomaa. Mitä sinä aiot tehdä jouluna? Lennätkö sinäkin kotiin? Sinulla on kyllä hurjan pitkä matka takaisin Kazakstaniin.”

”En ajatellut tehdä oikeastaan mitään”, Otabek sanoi. Kesti hetki ennen kuin hän huomasi kummastuneen ja vähän järkyttyneenkin ilmeen Leon kasvoilla. ”Kun siis… en minä vietä joulua.”

”Ai niin, totta”, toinen vastasi muistaessaan, ettei Otabek ollut kristitty. ”Sori.”

”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi. Ei minua haittaa. Kyllä minä tiedän, että täällä joulu on iso juhla.”

”Niinhän se on”, Leo tuumasi. ”Mutta hei, jos et kerta aio tehdä jouluna mitään, niin tule minun kanssani Arizonaan perheeni luo!”

”Mutta eikö perhettäsi haittaisi sellainen”, Otabek yritti pehmeästi toppuutella. Äkillinen kutsu oli yllättävä mutta kovin leomainen, kun asiaa ajatteli tarkemmin. ”Että sinä vain tuot jonkun mukanasi perhejuhlaan.”

”Ei haittaisi”, Leo vakuutti. ”He ottaisivat sinut lämmöllä vastaan, ihan niin kuin kaikki ystäväni. Ja… ei kenenkään kuulu olla jouluna yksin.”

Leon sanat aiheuttivat Otabekin sisuksissa omituisen muljahduksen. Hän ei tiennyt, tuntuiko se hyvältä vai kurjalta, mutta ainakin hivenen kiusalliseksi se hänen olonsa sai.

”Ei sillä ole minulle mitään väliä”, hän vastasi sitten. ”Missä ja kenen kanssa jouluni vietän siis. Ja lennän kyllä uudeksi vuodeksi kotiin sukua tapaamaan. Silloin me juhlimme.”

”No, jos sillä ei ole sinulle väliä, niin sittenhän sinä tulet Arizonaan kanssani!”

”Mutta…”

”Ja kyllä minun mielestäni jokaisen tulee päästä viettämään joulua edes kerran elämässään”, Leo lisäsi iloisesti. ”Uskonnosta viis.”

”Niin kai”, Otabek sanoi. Ei hänen vastauksensa varsinainen suostumus ollut, mutta ei kai hänestä ollut kieltäytymäänkään. Hän epäröi päätöksensä kanssa, vaikka hänen oli myös myönnettävä, että joulun vietto Arizonassa voisi olla ihan hauskaakin.

”Yksi juttu tuli vielä mieleeni”, Leo sanoi tökkiessään ranskalaisia yksi toisensa perään ketsuppiin. ”Muutama päivä ennen joulua, 22. päivä tarkalleen ottaen, kaverini Henry pitää pikkujoulut ja sanoi, että jokainen kutsuttu saa ottaa avecin mukaan. Haluaisitko tulla?”

”Pikkujoulut?” Otabek kysyi hämillään.

”Niin. Henryn tuntien ne ovat käytännössä kotibileet jouluteemalla. Mutta ilman alkoholia tai muuta kohtuutonta sekoilua”, Leo selitti. ”Juhlitaan vähän kavereiden kesken ennen kuin kaikki lukkiutuvat koteihinsa, tanssitaan, pelataan, juodaan munatotia ja sellaista. On myös joululahjavaihto: jokainen juhlija tuo mukanaan pienen lahjan ja niiden saajat arvotaan paikan päällä. Ja pukukoodina on rumat jouluvillapaidat.”

”Rumat mitkä?”

”Mahdollisimman ruma ja mauton jouluaiheinen villapaita!” Leo virnisti.

”Mutta ei minulla ole sellaista”, Otabek sanoi.

”Ei varmaankaan, mutta sitten sinun pitää tietenkin ostaa sellainen!” Leo vastasi. ”Itse asiassa minäkin voisin hankkia jonkin uuden hirvityksen. Hei! Mehän voisimme mennä yhdessä ostamaan mahdollisimman kamalat joulupaidat! Voimme toimia toistemme makutuomareina.”

Otabekista alkoi tuntua, että Leo ehti innostua asiasta turhankin paljon.

”Hei hetkinen nyt”, hän sanoi. ”Äläs mene asioiden edelle. Enhän minä ole edes vielä suostunut tulemaan yhtään minnekään.”

”Anteeksi!” Leo kiirehti pahoittelemaan. ”Mutta kai sinä tulet. Tulethan? Sekä pikkujouluihin että mukanani Arizonaan?”

Leo tapitti Otabekia ruskeilla silmillään kuin omistajaltaan herkkupalaa kerjäävä koira. Se teki tämän olon entistäkin kiusaantuneemmaksi.

”No hyvä on”, tämä huokaisi lopulta. ”Minä tulen, sekä juhliin että Arizonaan. Kunhan vain tarkistat, että se aivan varmasti käy perheellesi.”

”Jes, mahtavaa!” Leo hymyili aurinkoisesti. ”Minä soitan vielä tänään kotiin, että saat varmistuksesi, vaikka minä kyllä tiedän jo sen käyvän kaikille. Et kadu tätä päätöstä, lupaan että sinulla tulee olemaan hauskaa.”

”Toivottavasti”, Otabeki mutisi. ”Mutta kirkkoon et minua pakota.”

”En tietenkään”, toinen vastasi välittömästi. ”Meidän perheellä on aina ollut tapana osallistua jouluyönä messuun, mutta sinun ei tarvitse tulla mukaan. Saat jäädä nukkumaan.”

”Hyvä niin.”

Otabek huomasi Leon hymyn (ja innonkin) tarttuvan vähän itseensäkin. Hän ei tiennyt, mitä odottaa elämänsä ensimmäiseltä joululta, mutta oletti sen muistuttavan ainakin suurin piirtein kotopuolen uudenvuodenjuhlia. Se, mitä hän ylipäätään joulunvietosta tiesi, kun vaikutti osin tutulta. Joka tapauksessa hän olisi uutta kokemusta rikkaampi, kun vuosi lopulta vaihtuisi seuraavaan.
« Viimeksi muokattu: 22.06.2022 14:48:38 kirjoittanut Larjus »
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 647
  • ( ͡° ͜ʖ ͡°)
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 1/4)
« Vastaus #1 : 22.12.2021 16:04:10 »
Voi JJ, hän on tainnut jo lentää Kanadaan joulunviettoon. :'D En muuten edes tiennyt tuosta Club 19:n olemassaolosta, mutta kiva että kolmikolle on annettu oma nimensäkin. Vähän kyllä unohdin Leonkin olevan 19, kun jotenkin olen aina mieltänyt hänet pari vuotta nuoremmaksi. Melkoinen mussukka se on kyllä, mitä nyt vähän energinen ehkä Otabekin makuun. ;D Onneksi ei sentään niin energinen kuin JJ.

Lainaus
ja saaneet eteensä hampurilaiset, limut ja suorastaan valtavat kasat ranskalaisia
Raskaat treenit, raskaat ruoat. :D Ai että kun maistuisi itsellekin tällä hetkellä kunnon amerikkalaisen kokoinen annos.

Ihana hämmentynyt Otabek, kun Leo kertoilee kaikista perinteistä rumia villapaitoja myöten. xD Kaikenlaista sitä amerikkalaiset keksivätkin. Aloin miettiä, miten kuuma Arizonassa mahtaa olla joulunkin aikaan, mutta ehkä siellä on väki tottunut kuumuuteen niin, että nyt sitten sää tuntuu viileältä. Beka sen sijaan paistuu elävältä, gulp. Nämä hahmot ovat kyllä kuin yö ja päivä, Leo kunnon koiranpentu, joka ryntäilee joka paikkaan häntä heiluen ja Beka pöydälle itsensä parkkeerannut kissa, joka silmäilee kaikkia ja kaikkea tuomitsevasti. :D Ainakin toistaiseksi Leon vakuuttelut onneksi vakuuttivat, etenkin sen jälkeen kun uskontoulottuvuus jäi pois. Mahtaako Leon lupaus toisaalta kattaa kaikki tämän perheeseen kuuluvat...? Kiva päästä lukemaan itsekin tällaista "hahmo X menee uuteen paikkaan ja hermostuttaa" -tekstiä. Jatka samaan malliin! <3

- Mai
"Itse Zeus kyllä lähetti Akun tänne, mutta hän ei tiennyt, että sukulaispoikani on täysi tumpelo."
- Roope Ankka

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 1/4)
« Vastaus #2 : 22.12.2021 19:22:08 »
Amerikassa kaikki on niin suurta. Onneksi sen välillä unohtaa, mutta tekstiä sen mainitseminen kyllä elävöittää. Eipähän jää epäselväksi missä ollaan, kun ruoka-annoksillakin on turvonnut ego.
Lainaus
Otabek oli varma, ettei koskaan tottuisi amerikkalaisten valtaviin annoskokoihin, mutta Leosta ruoan määrässä ei selvästikään ollut mitään erikoista.

Länsimainen ajattelu ja elämäntapa on niin juurtunut itseen, että välillä sitä havahtuu kuinka erilaisessa todellisuudessa muut elävät. Valtavat määrät ihmisiä jossain tekevät toisin. Joulu ei ole tärkeä. Ei Otabek ole koskaan jäänyt mistään paitsi, vaikka tässä se alkaa tuntua siltä että jää paitsi jos ei tule eikä osallistu. Minua ei kyllä rumat villapaidat ainakaan houkuttelisi osallistumaan pikkujouluihin. Ei varsinkaan, jos sellainen täytyisi varta vasten ostaa.  ;D

Jään seuraamaan kuinka tässä käy, miten asiat etenevät. Ja joulu jatkuu sitten ainakin loppiaiseen asti, että ei isoa kiirettä sen kirjoittamisen kanssa.  :D

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 1/4)
« Vastaus #3 : 23.12.2021 11:37:20 »
Maissinaksu: Joo voidaan sopia että JJ onpi jo Kanadassa :D Ehkä mä joskus kirjoitan senkin jouluseikkailuista, tai jotain koko Club 19:sta yhdessä. Leo tosiaan vaikuttaa siltä että vois olla nuorempikin, mutta samassa ikähaarukassa liikkuu JJ:n ja Otabekin kanssa. Tosin en oo ihan varma että nuorennettiinko Otabekia sit lopulta vuodella vai oliko sarjassa alun perinkin kerrottu hänen ikänsä väärin, kun hänen ensin sanottiin olevan 18 ja sitten (loppuvuonna) 19, mutta sitten hänen myöhemmin sanottiin olevan 18 silloin kun Yuri oli jo 16... 🤔 Jännää.

Lainaus
Kaikenlaista sitä amerikkalaiset keksivätkin.
No sanopa muuta :D Otabek on varmaan törmännyt kulttuurishokkiin monet monet kerrat, kun Jenkeissä eletään ihan omassa todellisuudessaan.

Lainaus
Nämä hahmot ovat kyllä kuin yö ja päivä, Leo kunnon koiranpentu, joka ryntäilee joka paikkaan häntä heiluen ja Beka pöydälle itsensä parkkeerannut kissa, joka silmäilee kaikkia ja kaikkea tuomitsevasti.
Sepä se! :D Leolla on kuitenkin jokin semmoinen aura, ettei hän karkota kauemmas edes jurottavaa introvertti-Otabekia, vaikka keskenään niin erihenkisiä ovatkin. Leo onkin mun mielessä aina ollut semmoinen hahmo, että ei muut voi olla tykkäämättä siitä ja sen seurasta, vaikka olisivat itse täysin päinvastaisia. Hän on se ekstrovertti, joka adoptoi kaikki introvertit (ja kaikki muutkin) ympäriltään ystävikseen ;D

Vaikka Otabek ei mihinkään messuun haluakaan osallistua, en koe että hänelle muut uskonnot ovat mikään ongelma. Vaikka hän teoriassa muslimi onkin, todellisuus on niin kädenlämpöinen että käytännössä häntä voisi sanoa ennemminkin uskonnottomaksi. Aattelisin, että islam näkyy hänen elämässään vain lähinnä niin, ettei hän syö sianlihaa ja viettää joitakin islaminuskon juhlia (niitä joihin kotona Kazakstanissa on kasvanut), mutta ei paastoa tai rukoile tai muutenkaan välitä uskonnosta oikeastaan lainkaan 😅 Eiköhän näihin asioihin palailla vielä ainakin yhdessä tulevassa osassa.

Lainaus
Jatka samaan malliin! <3
Kiitos! Siihen pyrin 😊


Fairy tale: Amerikassa tosiaan vaikuttaa täältä rapakon toiselta puolelta tarkasteltuna kaikki niin kovin suurelta (ja kummalliselta). Paitsi lemmikeille mitoitetut häkit...  ::) Otabekilla on varmasti ollut aikamoinen sopeutuminen siihen, vaikka jo ennen Amerikkaan muuttamista oli ulkomailla asunut. Mutta Venäjä on kuitenkin kaikin puolin paljon lähempänä elämää Kazakstanissa kuin mystinen kaukainen Yhdysvallat.
Lainaus
Eipähän jää epäselväksi missä ollaan, kun ruoka-annoksillakin on turvonnut ego.
Ihanasti sanottu ;D

Lainaus
Länsimainen ajattelu ja elämäntapa on niin juurtunut itseen, että välillä sitä havahtuu kuinka erilaisessa todellisuudessa muut elävät. Valtavat määrät ihmisiä jossain tekevät toisin. Joulu ei ole tärkeä.
Sepä, eivät ne omat tottumukset ja itsestäänselvyydet ole niitä kaikille. Kyllähän Otabek tietenkin länsimaisen joulun tietää, vaikka hänelle tutumpaa onkin samantapainen juhlinta uutena vuonna (ja joulustakin hän tietää varmaan paremmin ortodoksisen joulun). Ja onpahan myös "länsimaisessa joulussa" paljon maakohtaisia eroja, ja kaikilla on omat perinteensä. Mutta kaikki yhtä oikeita tapoja.

Otabek on tuolla Jenkeissä todennäköisesti tullut aika immuuniksi sellaiselle mahtipontisuudelle ja koristeluhulluudelle, kun ennen joulua on ollut 4. heinäkuuta, halloween, kiitospäivä, kaikki... Siksi hän ei ole jaksanut kiinnittää huomiota joulukoristeisiinkaan, kun ne eivät häntä mitenkään "kosketa". Kunnes nyt Leo hänet siihen jouluhumuun vetää mukaan ;D

Lainaus
Minua ei kyllä rumat villapaidat ainakaan houkuttelisi osallistumaan pikkujouluihin. Ei varsinkaan, jos sellainen täytyisi varta vasten ostaa.  ;D
Ei minuakaan :D Eikä Otabek'kaan ole kauhean innostunut ainakaan niistä villapaidoista, mutta jos ei muuta niin pääseepähän viettämään aikaa ystävän kanssa, ja siinä samalla saamaan uusia tuttavuuksia. Ja kokemaan paljon kaikkea uutta.



Kiitos teille molemmille kommenteista! Seuraavan osan aion tässä lähipäivinä julkaista, kun se on mulla jo valmiina. Seuraavista en osaa sanoa vielä mitään, mutta kyllä ne joskus ainakin tulee.
Lainaus
Ja joulu jatkuu sitten ainakin loppiaiseen asti, että ei isoa kiirettä sen kirjoittamisen kanssa.  :D
Heheh, kiitos 😅 Jos tän sais loppiaiseen mennessä valmiiksi, niin olis aika huikeeta. Onneksi mulla on nyt lomaa ainakin sinne asti, niin ajasta ei ainakaan teoriassa pitäisi olla puutetta. Lähinnä se onkin nyt sitten vain kirjoitusinnosta kiinni.
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 1/4)
« Vastaus #4 : 24.12.2021 17:05:48 »
A/N: No niin, tässäpä olisi kakkososa! Leo ja Otabek ovat paidanmetsästysreissulla... Vaikka kirjoittelin tämän oikeastaan valmiiksi jo silloin vuosi sitten, oli kiva palata tämän pariin :D Tää oli ihan hauska kirjoitettava. Iso osa tässä osassa esitellyistä paidoista pohjautuu oikeisiin paitoihin, joista olen nähnyt kuvia netissä - niin kamalaa kuin se vain onkin... Ei tarttenut käyttää omaa mielikuvitustaan juuri lainkaan 😅

Hyvää joulua kaikille ♥



2. Kamalan rumia villapaitoja


”Meillä on siis kaksi tavoitetta tänään”, Leo sanoi Otabekille, kun he astuivat sisään kauppakeskukseen. ”Löytää molemmille rumat jouluvillapaidat ja lahjat pakettivaihtoa varten.”

”Mitä meidän kannattaisi etsiä ensimmäiseksi?” Otabek loi kysyvän silmäyksen Leoon.

”Hmmm…” tämä pysähtyi miettimään. ”Ehkä helpointa olisi alkaa etsiä villapaitoja heti, niin voimme siinä samalla myös miettiä sopivia lahjaideoita.”

”Käy. Toivon mukaan tiedät, mistä niitä rumia paitoja löytyy, sillä minulla ei ole aavistustakaan.”

”Voi kuule, niitä löytyy oikeastaan kaikkialta, missä myydään vaatteita. Tule!”

Leo lähti marssimaan suoraan kohti yhtä vaatekauppaa. Otabek jäi parin sekunnin ajaksi paikalleen vain seuraamaan tämän menoa kunnes tajusi, että hänen pitäisi mennä perään. Hetkessä hän olikin jälleen tämän vieressä.

Ajatus siitä, että ihmiset tieten tahtoen ostivat mahdollisimman rumia villapaitoja käyttääkseen niitä vain suunnilleen kerran elämänsä aikana, tuntui Otabekista paitsi rahan tuhlaukselta myös muutenkin yksinkertaisesti typerältä. Hän itse osti uusia vaatteita harkitusti ja valitsi aina jotain sellaista, jota tiesi voivansa käyttää pitkään. Hetkittäin hän nytkin mietti, jättäisikö rumat villapaidat suosiolla amerikkalaisten ostettavaksi, mutta… olivathan ne kuitenkin Leon mukaan illan pukukoodi, eikä Otabek halunnut olla se, joka soti juhlien isännän ohjeistusta vastaan.

”Tämä on aika järkyttävä”, Leo sanoi vetäen rekistä esiin punaisen villapaidan, jonka hihoissa luki suunnilleen sataan kertaan Merry Xmas ja jonka etuosaan oli applikoitu joulupukki. Pukin alapuolella luki myöskin Merry Xmas, joskin huomattavasti isommin kirjaimin.

”Miksi tuo pukki näyttää niin oudolta?” Otabek kysyi kulmat rutussa. ”Katsooko se kieroon?”

”Ei hitto, olet oikeassa”, Leo melkein huudahti tarkastellen pukin kasvoja tarkemmin. ”Katsoo se! Onkohan se tarkoituksellista vai valmistusvirhe?”

Hän tarkasti välittömästi jokaisen vastaavanlaisen paidan selvittääkseen, katsoivatko muutkin pukit kieroon.

”Tämä pukki on uniikki!” hän julisti lopulta Otabekille, joka tutkaili muita paitoja viereisistä rekeistä. ”Melkein tekisi mieli ostaa tämä ihan jo sen takia. Kellään muulla ei taatusti ole kieroon katsovaa pukkia!”

”No sen kun ostat sen sitten”, Otabek vastasi. Häntä ei haittaisi, vaikka heidän mukaansa päätyvät rumat villapaidat löytyisivät jo ensimmäisestä kaupasta. Hän harkitsikin vain valitsevan jonkin paidan itselleen, mutta yksikään ei vaikuttanut sellaiselta, johon hän edes teoriassa haluaisi tuhlata rahojaan. Toisaalta saattoi hyvinkin olla, että sellaista villapaitaa hän ei löytäisi yhdestäkään liikkeestä. Tarkoituksella rumat vaatteet eivät todellakaan olleet hänen juttunsa.

”Niin”, Leo sanoi mietteliäästi. Lopulta hän kuitenkin palautti pukkipaidan rekkiin. ”Ehkä katselen vielä muualtakin. Olen varma, että löydän jotain vielä kamalampaa.”

Sen Otabek’kin uskoi.

Hetken he vielä katselivat sen vaatekaupan tarjontaa kunnes päättivät koettaa onneaan muualta. Parissa seuraavassa liikkeessäkään ei onnistanut, vaikka Leo alkoi kiintyä vihreään puseroon, joka kokonaisuudessaan esitti koristeltua kuusta kimallelankapunoksineen ja tupsuista tehtyine joulupalloineen. Hän kuitenkin jätti paidan ostamatta. ”Se olisi vaatinut oikeat valot”, hän perusteli. ”Eikä se loppujen lopuksi ollut niin kovin ruma vaan jopa hieno.”

Otabekin mielestä jo pelkkä ajatus paidasta, johon sai sytytettyä valot, kuulosti sekä omituiselta että typerältä. Hänestä ei todellakaan ollut ymmärtämään amerikkalaisia jouluvillityksiä.

”Tämä!” Leo huudahti neljännessä liikkeessä, kun he olivat jälleen joulupaitarekkien äärellä. ”Tämä on ihana! Tämän minä haluan!”

Paita oli niin kirkkaanpunainen, että Otabekin silmiä jopa särki sen suuntaan katsominen. Siihen oli punaisen pörrölangan lisäksi neulottu ohutta kultalankaa ja hihoissa oli ruskealla kuvioita, joista Otabek ei saanut edes selvää. Ehkä ne olivat poroja, tai piparkakkuja, toisaalta mitä hän oli ehtinyt niitä kamalia villapaitoja ymmärtää, ne saattoivat aivan hyvin esittää myös kakkakikkareita. Paidan edessä oli kolmiulotteinen, sarjakuvamainen ja ruma poronpää, jonka nenään syttyi valo, kun sitä puristi.

”Siihen tulee valo!” Leo sanoi haltioituneena puristellessaan poron nenää, jolloin valo vuoron perään syttyi ja sammui.

”Onneksi olkoon”, Otabek vastasi suorastaan typertyneenä. ”Kappas kun ei vielä soita joululauluja.”

”Voih, se vasta olisikin hienoa”, Leo haaveili. ”Ei vain taida onnistua sellainen. Mutta tähän voisi kyllä ommella lisäksi kulkusia.”

Otabek mietti, oliko Leo tosissaan, mutta ei uskaltanut kysyä sillä pelkäsi vastausta. ”Kaikki ainakin kuulisivat, kun marssit paikalle”, hän totesi sitten, ja Leo nyökytteli innokkaasti aivan kuin se olisi hänen suurin haaveensa.

”Hmmm… taidan valita tämän isomman koon”, Leo tuumi verratessaan kahta paitaa keskenään. ”En yhtään jaksaisi sovittaa kumpaakaan päälleni, ja villapaidat saavat muutenkin olla vähän väljiä.” Sitten hän käänsi katseensa Otabekiin. ”Minä menen maksamaan tämän. Haluatko vielä katsoa jotain täältä vai vaihdetaanko seuraavaksi kauppaa?”

”Mennään jonnekin muualle”, Otabek vastasi heti. Siitä liikkeestä ei löytynyt kuin puseroita, joita hän ei suostuisi ostamaan, vaikka ne juhlien pukukoodiin sopivia olivatkin. Hän halusi jotain toisenlaista rumaa.

He kävelivät yhdessä kassoille, ja hetken jonotuksen jälkeen Leo pääsi viimein maksamaan löydöksensä. Odotellessaan Otabek katseli kassojen vieressä olevia pörrösukkapaketteja ja sormikkaita, vaikkei aikonut ostaa kumpiakaan.

”Täytyy muistaa ostaa ne joululahjatkin”, hän sanoi Leolle, kun tämä asteli hänen luokseen muovikassi kädessään.

”Totta”, tämä totesi. ”Oletko bongannut jotain sopivaa?”

”En”, Otabek vastasi. ”En totta puhuen edes tiedä, mikä olisi hyvä lahja. Vaikea ostaa mitään, kun ei tiedä, kenelle se tulee.”

”Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä.” Leo laski kätensä Otabekin olalle. Tämä olisi halunnut ravistella sen pois muttei kehdannut. ”Vaikka jotain jouluaiheista krääsää. Budjetti on muutenkin viitisen dollaria, turha miettiä sillä summalla mitään isoa ja hienoa.”

”Niinpä kai.”

Seuraavassa liikkeessä Otabek oli melkoisen varma, ettei taatusti ostaisi sieltä yhtäkään villapaitaa tai mitään muutakaan. Jos aikaisemmat nähdyt paidat olivat olleet rumia ja typeriä, nyt mentiin jo mauttomuuden puolelle.

”Kuka helvetti muka ostaisi tuollaisen?” hän kysyi Leolta nyökäten kohti villapaitaa, jonka etuosaan oli kuvattu joulupukki, joka istui savupiipun päällä kuin vessanpöntöllä.

”Joillakuilla on tuollainen huumori”, Leo vastasi diplomaattisesti. ”Mutta ei kyllä minulla”, hän lisäsi sitten.

Monissa pukkipuseron läheisyydessä olevissa villapaidoissa oli muita alatyylisiä viitteitä, ja Otabekin mielessä vain vahvistui ajatus, ettei hän todellakaan ymmärtänyt amerikkalaista huumoria tai sielunelämää. Miten kukaan ylipäätään saattoikaan ajatella, että villapaitoja, joissa vihjattiin suihinotosta mistelin alla tai ”piparin syömisestä”, kannatti suunnitella, valmistaa ja sitten vielä myydäkin? Yhtä uskomatonta oli, että oletettavasti jotkut niitä ostivat ja jopa pitivät yllään.

”Mennään jonnekin muualle”, Otabek pyysikin. Leo ei kysynyt syytä, nyökkäsi vain hyväksyvästi ja viittoi kohti myymälän ovia

Ennen kuin he löysivät yhtäkään toista vaatekauppaa, heidän vastaansa tuli pieni lahjatavaraliike, joka oli pystytetty ostoskeskukseen tulevien juhlapyhien kunniaksi. Olihan siellä myytävä tavara aikamoista krääsää, mutta niin Leo kuin Otabek’kin tuli siihen tulokseen, että sieltä voisi löytyä sopiva lahja tulevien juhlien pakettivaihtoa varten. Ainakin hinnat liikkuivat monen tavaran kohdalla asetetun budjetin tuntumassa, ja jouluinen pikkutilpehööri oli sopivan persoonatonta annettavaksi sellaisille, joita ei edes tuntenut.

”Täällähän on paljon kaikkea kivaa!” Leo ihasteli jouluisia tavaroita hyllyjen ja telineiden seassa. Otabek mumisi hänelle epämääräisen myöntyvän vastauksen. Olivat myytävät tavarat ainakin kivemman näköisiä kuin ne hirvitykset, joihin he olivat vaatekaupoissa törmänneet. Sillä aikaa kun Leo kolusi myymälän jokaisen nurkan, Otabek pysähtyi tutkailemaan pieniä pehmoleluja muistuttavia avaimenperiä. Hetken epäröityään hän poimi niistä käteensä yhden, joka esitti poroa, jolla oli tonttulakki päässään. Se saisi kelvata.

”Löysitkö mitään?” Otabek kysyi mennessään Leon luokse. Tämä oli pysähtynyt katselemaan pienikokoisia joulukuusia, jotka eivät kylläkään sopisi lahjavaihtoon mukaan kokonsa tai hintansakaan puolesta.

”Löytyisihän täältä vaikka mitä”, Leo vastasi. ”Mutta tämä on lahjaa varten”, hän lisäsi näyttäessään kämmenelle mahtuvaa lumisadepalloa, jonka sisällä oli pienikokoinen talvimaisema. ”Ja nämä ostan itselleni.”

Leon ostoksiin kuului myös toinen lumisadepallo sekä tarroja, kimaltavia lasipalloja joulukuuseen ja pieni lumiukkopehmo. Otabek katsoi tavaroita hetken ja lopulta nyökkäsi jäykästi, kun ei keksinyt mitään kommentoitavaa. Hänen puolestaan Leo sai tuhlata rahansa mihin halusi, vaikkei hän tämän ostoksien tarpeellisuutta ihan ymmärtänytkään.

”No niin, mennään maksamaan nämä, niin päästään jatkamaan villapaitojen metsästystä”, Leo sanoi tyytyväisen kuuloisena. ”Ollaan edistytty hyvin, nyt kun vielä löydetään sinullekin paita, niin ollaan valmiita.”

”Miltä kuulostaisi pieni tauko?” Otabek ehdotti.

”Väsyttääkö sinua?”

”No vähän”, Otabek sanoi. Kaikkein mieluiten hän olisi lähtenyt nykyisten ostostensa kanssa kotiin ja jättänyt koko villapaidan hankkimatta. Toisaalta osa hänestä oli sitä mieltä, että kyllähän juhlien pukukoodia tuli noudattaa ja siten pukeutua rumaan jouluvillapaitaan. Hänen mielessään käväisi ajatus, että hänhän voisi pyytää Leolta paitaa lainaksi, tällä kun puheiden perusteella vaikutti ainakin yksi vanha olevan, mutta loppujen lopuksi hän ei kehdannutkaan. Ei varsinkaan enää tässä vaiheessa, kun he olivat jo niin kauan uusia villapaitoja etsineet. Ei tuntunut kovin reilulta pyytää kaverilta paitaa lainaksi samalla kun kyseinen kaveri oli juuri ostanut itselleen uuden.

”Hmmm…” Leo näytti mietteliäältä. ”Käykö, jos käydään vielä parissa kaupassa, ja mennään sen jälkeen vaikka Starbucksiin, löytyi villapaitaa tai ei? Minä voin tarjota.”

”Okei”, Otabek hyväksyi Leon ehdotuksen melkeinpä heti sen kuultuaan. Olisihan se ollut aika töykeää kieltäytyä moisesta tarjouksesta.

Niinpä he ostoksensa maksettuaan suuntasivat kohti seuraavaa vaatekauppaa. Jo ovilla Otabek päätti mielessään, että ostaisi itselleen villapaidan siitä liikkeestä, kunhan vain löytäisi jotain, missä ei ollut alatyylisiä tai pikkutuhmia vitsejä. Sellaista paitaa hän kun ei päällensä pukisi vaikka maksettaisiin.

Päätös alkoi kuitenkin jo melkein kaduttaa Otabekia. Paidoissa ei tällä kertaa sentään ollut mauttomia kuvia tai kirjoituksia, mutta siitäkään huolimatta hän ei halunnut valita niistä yhtäkään. Ehkä pitäisi vain valita summanmutikassa jokin ja lampsia sen kanssa kassoille.

Sitä ennen hän kuitenkin sai idean.

”Hei Leo”, Otabek huikkasi ystävälleen rekin toiselle puolelle. ”Minkä paidan sinä valitsisit minulle?”

”Annatko minun valita?” Leo kysyi yllättyneenä mutta selvästi ilahtuneena.

”No, ehdottaa ainakin”, Otabek vastasi. ”Koska minulla ei ole aavistustakaan, mitä valita.”

”Annas kun mietin”, Leo sanoi ja alkoi tutkia jouluaiheisten puseroiden valikoimaa. Jonkin aikaa rekkejä läpi käytyään hän tarttui yhteen. ”Tämän!”

Otabek tuijotti Leon käsissään pitelemään paitaa ilmeettömänä, mutta pieni kauhu kiilsi hänen silmissään. Tai itse asiassa nimenomaan Leon valitsema paita kiilsi hänen silmissään, sillä se oli suurin piirtein kuorrutettu paljeteilla. Paita oli pääosin tummansininen ja valkoinen (selvästi esitti yötaivasta ja lumihankea), ja sen etuosassa oli lumiukko kaulaliina olemattomassa kaulassaan ja aurinkolasit silmillään.

”Tämä on jotenkin tyyliäsi”, Leo sanoi arvioiden. Otabek rohkeni olla eri mieltä, mutta ei sanonut mitään. Hän ei tiennyt, miten Leo yhdisti niinkin huomiota herättävän paidan ja ylipäätään kimaltelevat paljetit häneen, sillä hän itse piti omaa tyyliään varsin yksinkertaisena ja jopa massaan sulautuvana (vaikka hänen vaatemakunsa aika kallis olikin). Hän ei pitänyt paljeteista edes luisteluasuissaan.

”Etkö pidä siitä?” Leo kysyi sitten, kun Otabek ei ollut sanonut hänelle mitään.

”En edes tiedä, mitä ajatella”, tämä vastasi. ”Mutta on siinä ainakin ihan hyvät värit.”

Vaikka paita olikin Otabekin mielestä yliampuva paljettikerroksensa takia, ei se ainakaan ollut kirkkaanpunainen, mistä hän oli hyvillään. Hän päättikin lopulta kelpuuttaa Leon valitseman paidan itselleen. Ei hän sitä olisi itse valinnut, mutta olisipa lopulta paidanmetsästys ohi. Joka tapauksessa juhlien jälkeen hän hautaisi omansa jonnekin kaapinperukoille ja unohtaisi sinne. Ja sitten joskus kaappeja tyhjentäessään hän löytäisi sen taas ja voisi muistella elämänsä ensimmäistä vietettyä joulua.

”Minä otan sen”, Otabek lisäsi lopuksi, kun Leo piteli paitaa käsissään odottavaisen näköisenä.

”Hienoa”, Leo vastasi iloisena. ”No niin, käy maksamassa se, niin sitten voimme pitää ansaitun taukomme! Oi miten mieleni jo tekeekin Starbucksin Peppermint Mochaa.”

Otabek nyökkäsi Leon ehdotukselle hyväksyvästi ja otti paidan tämän kädestä. Otabek ei ollut minkäänlaisten kahvijuomien suuri ystävä – hän joi mieluummin teetä – mutta sen päiväisen kaupoissa kiertelyn myötä hänkin huomasi kaipaavansa eteensä suurta mukillista Peppermint Mochaa.
« Viimeksi muokattu: 07.01.2022 17:37:23 kirjoittanut Larjus »
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 2/4)
« Vastaus #5 : 25.12.2021 11:06:44 »
Aloin lukemaan odottamatta mitään sen kummempaa. Mitä nyt rumilta joulupaidoilta voi odottaa? Mutta täällä minä nauraa räkätin parissa kohtaa silmät vedessä. Ilmeisesti tällainen rumien paitojen huumori sittenkin kolahti johonkin typeryyteni syövereihin.  ;D

Lainaus
”Tämä on aika järkyttävä”, Leo sanoi vetäen rekistä esiin punaisen villapaidan, jonka hihoissa luki suunnilleen sataan kertaan Merry Xmas

Siis toiset ovat ihan pokkana ostoksilla. Mutta ylipäänsä tämä keskustelu ja sanat. "Tämä on aika järkyttävä" - sain ensimmäiset naurut. Koska järkyttävyys on nyt päivän sana.  :D

Lainaus
Lopulta hän kuitenkin palautti pukkipaidan rekkiin. ”Ehkä katselen vielä muualtakin. Olen varma, että löydän jotain vielä kamalampaa.”
  ::)

Voiko jostain löytyä hirveämpää? No sain kohta vastauksen.

Lainaus
”Kuka helvetti muka ostaisi tuollaisen?” hän kysyi Leolta nyökäten kohti villapaitaa, jonka etuosaan oli kuvattu joulupukki, joka istui savupiipun päällä kuin vessanpöntöllä.
”Joillakuilla on tuollainen huumori”, Leo vastasi diplomaattisesti.

Olen yhtä pöyristynyt, kuin Otabek.
Ja tosiaan, minkälaiset ihmiset ostavat tuollaisia hävyttömyyksiin meneviä paitoja.
Israelissa purimjuhliin yksi tyyppi oli pukeutunut paskakikkareeksi ja piti sellaista muovista vessanpöntönkantta kaulallaan. Kyllä - joillakin on hieman outo huumori. Ja silti sellaiselle voi nauraa, itsekin.  ;D

Otabekin pöyristyneisyys on käsinkosketeltavaa ja vilpitöntä. Hänelle sitten löytyi mauton paita. Onneksi se on tuollainen perusmauton hirvitys eikä mikään ihan överi. No, tarpeeksi överi Otabekille. Kirkkaat paljetit eivät tosiaan oikein kuulosta Otabekilta. Leolle tämä ostoskierros oli selvästi jokavuotista tavallista ajanvietettä. Onko tämä kahviketju Starbucksin maininta fikissä joku yleisempikin juttu? Ainakin Maissinaksu on kirjoittanut hahmoja myös sinne kahville. Mulle koko ketju on lähinnä utopiaa, kun kahvia en juo ja se taitaa olla vain isoissa kaupungeissa? (Suomessa vain Helsingissä). Ei tällainen kahviton maalainen käsitä tuon ketjun päälle mitään, paitsi fikkien kautta.  ::)

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 647
  • ( ͡° ͜ʖ ͡°)
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 2/4)
« Vastaus #6 : 27.12.2021 15:18:38 »
En ole varmaan koskaan samaistunut Otabekiin yhtä paljon kuin tätä osaa lukiessani ja olisin halunnut siteerata vaikka mitä ajatuksia, joita hahmon päässä pyöri. Ei totisesti ollut hänelle mitään ominta tekemistä pyöriä kaupoilla rumaa joulupaitaa metsästellen. Tavallaan itsekin pidän kyseisestä ideasta, koska siinä on jotain niin sympaattista, mutta samalla ketuttaa kaiken maailman härpäkkeet, överiys ja kulutuskulttuuri. Sekä toki myös se että mihin kaikkeen sitä haluaisikaan omia rahojaan hassata. 😅 En tietty lähtisi moralisoimaan kavereiden ja muiden valintoja päin näköä, mutta samalla kyseenalaistan sen, mihin ihminen tarvitsee niin paljon kaikkea, ja jos vielä joka vuodelle uusi villapaita... eh. Tykkäsin miten yksityiskohtaisesti noita paidankuvatuksia oli kuvattu, ja monia sellaisia onkin tullut netin syövereissä vastaan. Kierosilmäinen pukki kuulosti kyllä aika herttaiselta. ❤️

Voin myös kuvitella miten Otabek taistelee sen välillä, että haluaisi huithelvataan shoppailemasta, mutta Leon mukava seura pitää kiinni kuluvassa hetkessä. 😄 Leolla on siinä määrin hyvä vaikutus, että Bekakin vähän sosiaalistuu ja yrittää avautua mielenmaisemansa kanssa. Lisäksi Leo on niin suloinen, ettei sille kehtaisi edes sanoa ilkeästi, vaikka vähän ottaisikin aivoon kaikenlainen säheltäminen.

Lainaus
Onko tämä kahviketju Starbucksin maininta fikissä joku yleisempikin juttu? Ainakin Maissinaksu on kirjoittanut hahmoja myös sinne kahville.
Näin nimeni ja pomppasin paikalle. 😂 En osaa Larjuksen puolesta puhua, mutta omaan tekstiin se tuntui vain sellaiselta näppärältä ja yleispätevältä kahvilaketjulta. 😄 Suurimmista kaupungeista taitaa lähinnä löytyä, ja minunkin tarinassani hahmot olivat Kanadassa, jonka monesta paikasta taatusti löytyy SB. En tiedä onko siellä tarjonta sen kummoisempaa kuin muuallakaan, mutta ainakin sitä kai voi suht mediatrendikkääksi vieläkin väittää?

Kiitos tästä joulupätkästä! ❤️

- Mai

PS: Yhden pikkutypon löysin!

Lainaus
Hetken epäröityään hän poimi niistä käteensä yhden, joka esitti poroa, jolla oli tonttu lakki päässään.
"Itse Zeus kyllä lähetti Akun tänne, mutta hän ei tiennyt, että sukulaispoikani on täysi tumpelo."
- Roope Ankka

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 2/4)
« Vastaus #7 : 29.12.2021 22:35:53 »
Fairy tale: Mukava kuulla, että nauratti ;D Rumat joulupaidat on kyllä tällee suomalaisesta näkökulmasta jotain käsittämätöntä. Ilmeisesti siinä on alun perin ollut se idea, että on käytetty vanhoja perinteisiä (ehkä itse tehtyjäkin) jouluaiheisia villapaitoja, jotka eivät kaikkein tyylikkäimpiä ole olleet, mutta sitten kaupallisuus iski  ::) No, kai jokainen saa tuhlata rahansa miten haluaa. Otabek ei tosin haluaisi, mutta toisaalta sitten taas, kyllä hän kuitenkin haluaa noudattaa annettua pukukoodia. Kuuliainen poika! ;D

Lainaus
Olen yhtä pöyristynyt, kuin Otabek.
Niin olin minäkin kun sellaisia paitoja netissä näin :D Tässä tosiaan paljon perustui ihan oikein näkemiini paitoihin.

Lainaus
Onko tämä kahviketju Starbucksin maininta fikissä joku yleisempikin juttu? Ainakin Maissinaksu on kirjoittanut hahmoja myös sinne kahville. Mulle koko ketju on lähinnä utopiaa, kun kahvia en juo ja se taitaa olla vain isoissa kaupungeissa? (Suomessa vain Helsingissä).
Mai tosiaan ehti vastata jo omasta puolestaan, ja nyt sit vastaan minä. En mä tiiä, onko se mikään yleinen juttu, itselleni se tuli mieleen oikeastaan vain sen takia, kun tarina sijoittuu Jenkkeihin, ja netissä monet jenkit Starbucksista ja siellä käymisestä puhuvat. Itse olen käynyt kerran, kun olin Amsterdamissa, eikä kyllä ollut kummoinen kokemus 😅 Suomessa en sitten olen käynyt, vaikka täällä Helsingissä se mahdollisuus olisi. Valitsen ennemmin Arnold'sin.

Kiitos taas kommentista! Toivottavasti mulla olisi piakkoin tarjota se kolmas osa (no, kyllähän olis jos sais sen kirjoitettua... 😅).


Maissinaksu: Otabek oli kyllä niin big mood minullekin tässä osassa :D Mä kyllä tykkään kierrellä kaupoissa, ihan mitään ostamattakin, mutta jos tavoitteena olis löytää jotain tyhmää rumaa, ehkä kerran päällä pidettävää rytkyä, niin mieluummin jättäisin väliin. Mutta kuka nyt sille Leolle voisi sanoa ei... Eiköhän hänen seurassaan Otabekilla ollut loppujen lopuksi ihan hauskaakin, vaikka rumat paidat järkyttivätkin ja muutenkin lähtökohtana oli ajatus "onko pakko" :D Eiköhän muutkin jouluaktiviteetit suju samassa hengessä, tosin silloin Otabek joutuu sosialisoimaan enemmänkin ja muidenkin kuin vain Leon kanssa. Toivottavasti selviää hengissä... 😅 Noissa joulupaidoissa on käsittääkseni ihan hauska idea taustalla, mitä tohon ylemmäs vastaukseeni Fairy talelle kirjoitin. Perhanan kaupallisuus vain pilaa aina kaikki kivat jutut  ::)

Ja ai kauhee toi typo-yhdyssanavirhe, sen korjasin jo heti kun kommenttis laitoit, koska eihän tollaisia voi jättää ihmisten ilmoille! :D Kiitos sen bongaamisesta, kun oli itsellä jäänyt huomaamatta (olis kyllä saanut olla ilmestymättä alun perinkään ;D).

Kiitos sullekin kommentista jälleen! Katotaan milloin päästään tarinassa eteenpäin. Toivottavasti pian!
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 3/4)
« Vastaus #8 : 07.01.2022 21:56:29 »
A/N: No ni, jee, nyt sitten kolmatta osaa! Nää luvut ne on vain aina toinen toistaan pidempiä, katsotaan jatkuuko sama suunta sitten viimeisenkin kanssa :D Tätä en sit jaksanut kirjoittamisen jälkeen katsoa kokonaisuudessaan läpi kuin vain kerran, ja vähän mietin, et oisko tää pitänyt viel jättää hetkeks hautumaan ja lukea taas uudestaan myöhemmin, mut menkööt. Jos tän ficin sais nyt joulukuussa pakettiin niin oisin iloinen 😅 Ja kyl tän nyt näinkin pitäis olla ihan ok, mä kun oikoluen ja hion kirjoitusprosessin aikanakin aina, kun tykkään siitä että loppuun päästessä olis hienosäätöä vaille valmista.

Nelososasta en osaa sanoa vielä mitään. Yritän nyt tässä ensin saada yhteen toiseen jatkikseen osan valmiiksi (kun se on jatkoa ootellut pian kolme kuukautta), mutta muuten pidän tämän korkealla prioriteettilistallani.



3. Kivempaa kuin odottikaan


Otabek seisoi omakotitalon etuovella Leo vieressään. Tämä oli juuri soittanut ovikelloa, ja nyt he enää odottivat, että heidät tultaisiin päästämään sisään. Jännitys kalvoi hänen mieltään, mutta onneksi Leo oli hänen kanssaan.

”Eikö kukaan muka kuule, vai missä kaikki kuppaavat?” tämä ihmetteli, kun mitään ei tapahtunut, ja soitti ovikelloa toistamiseen.

Pienen odottelun jälkeen ulko-ovi lopulta aukesi.

”Hei, sori että kesti!” heidän eteensä ilmestynyt poika pahoitteli. Poika oli heitä kumpaakin selvästi pidempi, ja hänellä oli päässään pörrötupsuinen tonttulakki. Hänen punaisenkirjavassa villapaidassaan oli kuva joulupukkiasuisesta laamasta. ”Olin keittiössä hoitamassa juomapuolta, eikä kukaan muu viitsinyt avata!” hän kääntyi huutamaan viimeiset sanansa sisälle asuntoon.

”Sinähän se isäntä olet!” joku huusi takaisin.

”Ei se mitään, Henry”, Leo vastasi. ”Tässä on ystäväni Otabek”, hän sanoi sitten nyökäten Otabekin suuntaan. ”Ja Otabek, tässä on Henry.”

”Hei, hauska tavata!” Henry hymyili Otabekille, joka nyökkäsi pienesti vastatervehdyksen.

”Hei. Kiitos samoin.”

Henry peruutti ja päästi heidät astumaan sisään ottaen samalla vastaan heidän pakettinsa joululahjavaihtoa varten. Takkia riisuessaan Otabek katseli varautuneen uteliaasti ympärilleen. Eteinen oli täynnä takkeja, ja naulakoiden alapuolella olevasta kenkäkasasta hän päätteli, että vieraiden toivottiin jättävän jalkineensa siihen. Se kävi Otabekille vallan mainiosti, sillä hän ei ollut vajaassa vuodessa vielä onnistunut sisäistämään sitä, että Yhdysvalloissa pidettiin usein samoja kenkiä niin sisällä kuin ulkonakin. Eikö ketään muka haitannut tuoda kengissään ulkomaailman sotkuja kotiinsa? Amerikoissa niin monilla tuntui olevan kokolattiamattojakin! Henryn perhe onneksi näytti olevan asiasta samaa mieltä hänen kanssaan, ainakin nyt märässä ja kuraisessa Colorado Springsin joulukuussa.

”Käykää peremmälle vain”, Henry viittoi Otabekin ja Leon olohuoneeseen, jossa jo kymmenkunta nuorta, niin tyttöjä kuin poikiakin, istuskeli juttelemassa keskenään. Taustalla soi joululaulujen rock-versioita. ”Kaikki tarjoiltava on keittiössä, mutta olohuoneeseen saa tuoda mitä haluaa.”

”Kiitos, Henry”, Leo sanoi leveästi hymyillen ja asteli sitten reippaasti kahden keskenään juttelevan henkilön luo. ”Hola, José!”

”Terve, terve!” puhuteltu mustatukkainen poika, jonka joulupaita parodioi Star Warsia, vastasi nousten seisomaan ja tervehti Leoa yhden käden halauksella. ”Hauska nähdä pitkästä aikaa.”

”Niin on!” Leo halasi poikaa takaisin. ”Joko on ajokortti takataskussa vai vieläkö yrität?”

”Tammikuussa uudestaan”, José vastasi irvistäen. Hänen katseensa siirtyi Otabekiin, minkä Leo huomasi välittömästi.

”Haluankin esitellä sinut ystävälleni luistelupiireistä”, Leo sanoi kiskaisten perässään seuranneen Otabekin melkein kylkeensä kiinni. ”Tämä tässä on Otabek! Treenaamme samassa jäähallissa. Hän on Kazakstanista! Muuttanut sieltä tänne.”

”Öh joo, hei vaan”, Otabek sanoi äänellä, joka oli Leon rinnalla jopa vaatimaton. Häntä ei oikeastaan haitannut, että tämä oli esitellyt hänet, mutta Yhdysvalloissa asuessaan kotimaan mainitseminen oli saanut hänet aina pelkäämään toisten reaktioita. Hän ei kestäisi enää yhtäkään Borat-vitsiä.

Onneksi José ei ainakaan esittäytyessä kokenut tarpeelliseksi mainita mitään virheellisiä stereotypioita täynnä olevasta elokuvasta. Hän tervehti Otabekia kädestä puristaen niin kuin olisi tervehtinyt tätä, vaikka Leo olisi kertonut tämän saapuneen juhliin naapurikorttelista.

”Ja minä olen Kylie. Ja kuulostan nyt vain tyhmältä jenkiltä, tiedän”, brunetti tyttö, jonka kanssa José oli aiemmin jutellut, liittyi mukaan keskusteluun, ”mutta missä on Kazakstan?”

Se olikin se toinen kommentti, jonka Otabek oli Yhdysvalloissa kotimaastaan kuullut niin monet kerrat. Paikallisille Kazakstan oli lähtökohtaisesti pelkkä kysymysmerkki tai ”se maa siitä Borat-elokuvasta”.

”Se on Keski-Aasiassa”, Otabek sanoi ja lisäsi vielä perään: ”Maa Venäjän eteläpuolella.”

”Ai. Minä luulin, että Venäjä on Euroopassa”, Kylie sanoi. Kommentti ei yllättänyt Otabekia oikeastaan lainkaan.

”Se on sekä että.”

”Kaikkea sitä vielä oppiikin!” Kylie totesi naurahtaen. ”Sinä varmaan puhut sitten venäjää, vai?”

”Puhun minä sitäkin”, Otabek vastasi. ”Mutta äidinkieleni on kazakki”, hän lisäsi vielä, koska sen eron tekeminen oli aina ollut hänelle tärkeää. Ja sellaisella maantiedon tuntemuksellahan Kylie saattaisi luulla, että hänen äidinkielensä olisi englanti tai ties mikä muu.

”Kateeksi käy. Minä puhun vain englantia, vaikka opiskelin koulussa espanjaakin.”

”Sinua nyt ei olekaan kielipäällä pilattu”, José piikitteli leikkisästi ja sanoi sitten espanjaksi jotain, mitä Otabek ei ymmärtänyt yhtään sen enempää kuin Kyliekaan. Leo kuitenkin nauroi, joten oletettavasti se oli jotain vitsiksi tarkoitettua.

”Voi että teidän syötävät näyttävät hyvältä, täytyy hakea itsellekin jotain”, Leo sanoi sitten Otabekin mielestä jopa teatraalisesti. ”Tuletko sinä, Otabek?”

”Okei.”

”Jutellaan kohta lisää, José!” Leo vielä huikkasi.

Otabek oli iloinen kutsusta keittiön puolelle, sillä vaikka José ja Kylie olivat hyväntahtoisilta vaikuttaneet (Kyliekin yksinkertaisista kysymyksistään huolimatta), hän ei ollut koskaan ollut hyvä keskustelemaan itselleen vieraiden ihmisten kanssa. Varsinkin ensiesittäytymiset ja kysymyksiin vastaamiset hän koki henkisesti rankoiksi. Ehkä Leokin oli huomannut sen hänestä, kun oli niin pian ollut valmis vetäytymään keittiöön.

”Löysitte perille”, Henry virkkoi hyväntuulisesti, kun he olivat astuneet keittiön puolelle. Hän seisoi lieden ääressä kattila edessään. ”Otatteko munatotia? Terästystä ei ole tarjolla, koska lupasin niin vanhemmille, ja nämä ovat muutenkin rennot jouluiset illanistujaiset eivätkä mitkään änkyröintibileet.”

”Kyllä kiitos”, Leo sanoi. Otabek’kin vastasi myöntyvästi, vaikka hän ei ihan varma ollutkaan, mitä munatoti oikein oli. Jokin juoma, sen verran hän tiesi, mutta varsinainen sisältö olisi mysteeri ratkaistavaksi.

Henry nosti heille peukut pystyyn, ja he keskittyivät täyttämään paperilautasia pöydälle esille laitetuilla herkuilla ja muilla pikkusyötävillä. Leo lappoi lautasensa täyteen kursailematta, mutta Otabek oli varovaisempi.

”Onkohan näissä missään sikaa?” tämä kysyi Leolta hiljaa. Ei Otabek pitänyt sianlihan välttelyä itselleen vakaumuksellisena asiana, vaikka tavalla uskonnolliset taustat olikin, mutta ei hän siltikään halunnut sitä syödä.

”En tiedä”, Leo sanoi ja käänsi päänsä lieden suuntaan. ”Hei Henry! Onko näissä ruoissa possua?”

”Pienissä pasteijoissa on kinkkua”, Henry kertoi kattilan sisältöä sekoittaen. ”Ja nakkien lihasta en tiedä, mutta muuten pitäisi olla muuta kuin sikaa. Mutta en uskalla ihan vannomaan ryhtyä.”

”Okei, kiitos”, Otabek vastasi. Nyt hän tiesi, mitä ei ainakaan lautaselleen laittaisi. Valtaosan karkeista hän osasi välttää jo valmiiksikin liivatteen takia.

”Tuon teille kohta munatotit!” Henry lupasi vielä, kun he palasivat olohuoneeseen lautastensa kanssa. Toisella sohvalla oli nyt tilaa heille molemmille, ja istahtivat sille kiireesti ennen kuin paikat vietäisiin nenän edestä.

Hetken aikaa he vain keskittyivät syömään ja katselivat, miten muutama vieras, José mukaan lukien, tanssi taustalla soivien joululaulujen tahtiin. Se muistutti enemmän pelleilyä kuin varsinaista tanssia, mutta ainakin heillä näytti olevan hauskaa. Otabek vilkaisi vieressään istuvaa Leoa ja tämän kasvoilla häälyvän ilmeen perusteella päätteli tämänkin haluavan mukaan tanssilattialle. Hän itse aikoi jättää sen aktiviteetin väliin. Vaikka hän taitoluistelija olikin, tanssimaan hän ei ryhtyisi pakotettunakaan.

”Täällä teidän munatotit”, Henry kuulutti ja ilmestyi heidän eteensä kaksi mukia kädessään. Otabek otti juoman vastaan hieman hölmistyneenä kuin ei olisi sitä koskaan ollut pyytänytkään. Hän jäi katselemaan, miten Henry lipui takaisin keittiöön kaulan ympäri kiedottu kultapunos perässä hulmuten.

”Älä vain unohda juoda sitä”, Leo hänen vierellään sanoi käsivarteen tökäten ja osoitti sitten hänen mukiaan.

”En tietenkään”, Otabek vastasi. Varovasti hän vei mukin reunan huulilleen ja otti pienen maistiaisen. Juoma oli vielä melko kuumaa ja hyvin kummallisen makuista. Otabek ei osannut sanoa, mitä mieltä siitä loppujen lopuksi oikein oli. ”Outoa”, hän sanoi Leollekin.

”Hahah, munatotilla on taipumus jakaa mielipiteitä”, tämä vastasi ottaen varovaisen hörpyn omasta mukistaan. ”Mutta siitä voi oppia pitämäänkin, vaikka aluksi inhoaisikin.”

Otabekilla ei ollut mitään paloa oppia pitämään munatotista. Hän uskoi selviävänsä yhdestä mukillisesta joka tapauksessa, ihan vain jo pelkän kohteliaisuudenkin nimissä, minkä jälkeen hän valitsisi juomakseen jotain muuta.

Leo ei lopulta malttanut pysyä erossa tanssilattiasta. Hän jätti sohvapöydälle munatotimukinsa ja lähes tyhjäksi syömänsä pahvilautasen ja liittyi muiden mukaan jammailemaan Rockin’ Around The Christmas Treen rock-version tahtiin. Olohuoneessa oleva todella koristeellinen joulukuusi seisoi seinän vieressä niin, että sen ympärillä ei ollut aivan mahdollista tanssia, mutta se ei kenenkään tahtia tai intoa latistanut. Otabek katseli tanssijoita eikä voinut olla hymyilemättä hieman. Leo näytti olevan elementissään.

”Hei.”

Otabek ei ensin edes tajunnut, että ääni puhutteli häntä, kunnes se toisti saman sanan uudelleen ja sitten: ”Kuulin, että puhut venäjää?”

Hän käänsi katseensa ja näki sohvan vieressä tytön, jolla oli luonnonvaaleat hiukset ja yllään pinkki villapaita, jossa oli kissan kuva. Tonttulakki päässä olevan kissanpennun oli oletettavasti tarkoitus olla söpö, mutta Otabekin mielestä sekin oli vain aidosti ruma.

”Öh, joo.”

”Kiva juttu”, tyttö vastasi venäjäksi. Hän istui sohvalle Leon vapaaksi jättämälle paikalle. ”Äitini on valkovenäläinen, ja puhun hänen kanssaan venäjää, mutta hauska saada välillä uuttakin juttuseuraa. Jos sinulle siis sopii?”

Otabek ei pohjimmiltaan ollut kovin innoissaan uudesta keskustelukumppanista, mutta toisaalta hän piti siitä ajatuksesta, että voisi pitkästä aikaa puhua muiden kanssa muutakin kuin englantia (jos puheluita kotiin ei laskettu). Vaikka hänen osaamisensa oli kehittynyt hurjasti kuluneen vuoden aikana, oli venäjän käyttö hänelle huomattavasti helpompaa.

”Okei”, hän sanoikin.

”Mahtavaa”, tyttö hymyili. ”Minä olen Milana. Ja sinä – ”

”Otabek.”

”En ole ennen nähnyt sinua missään. Oletko Henryn ystäviä?”

”En”, Otabek vastasi. ”Tulin tänne Leon kanssa.” Hän osoitti joulukuusen vieressä tanssivan Leon suuntaan. ”Henryn tapasin ensimmäistä kertaa vasta tänään.”

”Leo on tosi kiva”, Milana sanoi. Otabek oli samaa mieltä. ”Kylie kertoi, että olet muuttanut tänne jostain toisesta maasta – hän ei muistanut, mikä se oli. Onko se totta?”

”Joo, onhan se. Kazakstanista.”

Kuin huomaamattaan Otabek alkoi keskustella Milanan kanssa, vaikka ehkä sekin oli enemmän sitä, että tyttö puhui ja hän kuunteli aina sopivissa väleissä jotain takaisin sanoen. Tämä osasi venäjää hyvin, mutta jokin siinä tuntui hänestä luonnottomalta. Lopulta Otabek tajusi, mistä se tunne johtui: kielestä huolimatta Milana puhui hyvin amerikkalaiseen tyyliin, isoon ääneen ja suurieleisemmin kuin yksikään muu Otabekin tuntema venäjänkielinen henkilö.

”Sinä olet hauska”, Milana nauroi hetken keskustelun jälkeen. Otabekilla ei ollut aavistustakaan, mitä hauskaa hän muka oli sanonut. Eihän hän ollut puhunut juuri mitään. ”Ja söpö.”

”Aha. Kiitos.”

Vastaus tuli hänen suustaan melko tönkösti, mutta se ei vaikuttanut Milanaa häiritsevän. Sen sijaan tämä tapitti häntä odottavan oloisesti, toivoi varmaankin kuulevansa samanlaisen vastakehun. Otabek ei kuitenkaan ollut sitä hänelle antamassa. Pieni pettymys vilahti Milanan silmissä, mutta sitten tämä taas hymyili leveästi ja alkoi kehua juhlia.

”Otabek!” Leo huusi rynnäten hänen luokseen. ”Henry sanoi, että kohta aloitetaan joulukaraoke! Nyt kun kaikki vieraatkin ovat saapuneet.”

”Sepä kiva.” Otabekin äänensävystä ei voinut huomaamatta hänen intonsa puuttumista.

”Tulethan sinäkin?”

”Jätän väliin”, Otabek sanoi, vaikka Leon koiranpentumainen katse ei ollut helpoin vastustettava. ”En halua laulaa. Kannustan sinua sitten.”

”No, okei.” Leo ei jäänyt inttämään vastaan, vaikka hänestä olisikin ollut mukava laulaa yhdessä Otabekin kanssa jotain. ”Miten muuten olet viihtynyt? Onko sinulla ollut hauskaa?”

”Joo. Kaikki on hyvin”, Otabek sanoi ja pakottautui hymyilemään. Leo onneksi tunsi hänet sen verran hyvin, että tiesi hymyilemättömyyden olevan hänen perusilmeensä eikä merkki jostain huolesta tai ongelmasta, mutta Otabek koki hymyn olevan paras ele siihen tilanteeseen. ”Sinähän tiedät, etten ole mikään juhlija, mutta täällä on ihan kivan rento tunnelma.”

”Hyvä juttu. Ja jos muutat mielesi, olen aina valmis laulamaan dueton kanssasi!”

”Pidetään mielessä.”

Otabek nousi sohvalta, sanoi Leolle ja Milanalle menevänsä hakemaan juotavaa, ja suuntasi keittiöön. Munatotin maku oli pinttynyt hänen suuhunsa, ja hän halusi huuhtoa sen pois. Hän joikin lopulta kaksi lasillista vettä, yhden Coca-Colaa, ja söi päälle vielä muutaman suklaakonvehdin. Niin tehtyään hän ei kuitenkaan heti jättänyt keittiötä vaan viipyi ruokatarjoilun äärellä tovin juustosarvea maistellen, ihan vain saadakseen pienen hiljaisen hetken ilman vuorovaikutusta muiden kanssa.

Kun Otabek lopulta palasi takaisin olohuoneeseen, karaoke oli jo aloitettu. Kylie lauloi jonkun toisen tytön kanssa Whamin Last Christmasia, jonka Otabek’kin tiesi hyvin. Muut kuuntelivat Otabekin mielestä yllättävänkin hiljaa (kun otti huomioon, miten äänekkäiksi hän amerikkalaiset lähtökohtaisesti koki), osa jutteli hiljaiseen ääneen keskenään, ja esityksen jälkeen lähes kaikki taputtivat. Sohvilla ei ollut enää vapaita paikkoja, mutta Otabekia ei haitannut jäädä katselemaan vähän sivummalle. Syrjempään oli jättäytynyt pari muutakin, mutta he olivat ainakin toistaiseksi niin toistensa lumoissa, että niin oli varmaan kaikkien kannalta parempikin. Otabek sattui huomaamaan, että oviaukkoon, jossa he seisoivat, oli ripustettu mistelinoksa. Hän päätti varmuuden vuoksi pysyä siitä kaukana, ettei vahingossakaan joutuisi sen alle sellaisen henkilön kanssa, joka halusi noudattaa paikallisia perinteitä.

Pari laulua myöhemmin oli Leon vuoro. Otabek halusi pitää lupauksensa kannustamisesta, joten hän siirtyi lähemmäs ja nosti peukkunsa pystyyn niin, että Leokin varmasti näki. Tämä hymyili hänelle ja vastasi eleeseen ennen kuin alkoi laulaa valitsemaansa kappaletta. All I Want for Christmas Is You vastasi Otabekin mielikuvaa amerikkalaisista lauluista täydellisesti, ja vaikkei se hänen makuunsa ihan ollutkaan, Leon esitystä oli hauska seurata. Tämä otti esiintymishetkestään kaiken irti, niin kuin aina, ja keräsi itselleen muiden suosion kuin myös hyväntuulista naurua. Otabek’kaan ei voinut olla vähän nauramatta, kun Leo lauloi ja esiintyi niin suurieleisesti, jopa dramaattisesti.

”Se oli omistettu teille kaikille!” Leo julisti laulun lopuksi syvään kumartaen, kun muut taputtivat, nauroivat ja hurrasivat hänelle. Sitten hän ojensi mikrofonin Henrylle ja käveli Otabekin luo.

”Hieno esitys”, tämä sanoi edelleen hymyillen.

”Kiitos!” Leo vastasi suorastaan sädehtien. ”Se oli hauskaa.”

”Siltä se näyttikin.”

Huoneen täytti yhtäkkiä äänekäs kitarariffi, kun seuraava karaokelaulu alkoi. He molemmat katsahtivat ensin ääneen suuntaan ja sitten toisiaan.

”Oi, nyt on luvassa jotain hyvää”, Leo hihkaisi. ”Joel ja Ed ovat hulluja yhdessä!”

Hullulta heidän esityksensäkin vaikutti. Otabek ei tunnistanut laulua, mutta sillä tavalla esitettynä hän olisi tuskin tunnistanut Kazakstanin kansallishymniäkään. Oli kuin hän olisi yhtäkkiä päätynyt keskelle hevikonserttia. Joel ja Ed lauloivat – tai pikemminkin karjuivat – matalalta ja kovaa, valtasivat lähes koko olohuoneen maton maneereillaan ja moshauksellaan ja saivat monet ulvomaan naurusta.

”Olipahan esitys”, Otabek totesi Leolle, kun musiikin ja örinälaulun jälkeen pystyi viimeinkin kuulemaan omankin äänensä.

”Minähän sanoin että he ovat hulluja”, tämä virnisti. ”Tai neroja, riippuu miten asian näkee.”

”Ei kai niissäkään suurta eroa ole.”

Sen esityksen jälkeen ei aivan vastaavia spektaakkeleita nähty, vaikka karaokea vielä jatkettiinkin. Leo kuitenkin näytti saaneensa ainakin suurin piirtein tarpeekseen ja alkoi jutella taas Josén kanssa. Otabek pysytteli heidän seurassaan, vaikkei kovin aktiivisesti osallistunutkaan keskusteluun. Toiset eivät sen isompaa panostusta häneltä onneksi odottaneetkaan.

Juhlien loppupuolella viimeisenä erillisenä ohjelmana oli joululahjojen vaihto. Kaikki asettuivat istumaan olohuoneen puolelle, paitsi Henry, joka marssi joulukuusen eteen suuri tonttukuvioinen muovikassa käsissään ja jäi siihen seisomaan kaikkien eteen.

”Ennen kuin jaan nämä lahjat, haluan kiittää kaikkia siitä, että olette päässeet tulemaan. Toivottavasti kaikilla on ollut hauskaa!” Hän sai osakseen vain myöntyviä vastauksia. ”Ja aivan kamalat paidat jokaisella”, hän lisäsi vielä virnuillen. ”Todellakin rumia. Ihan mahtavaa!”

Muutama vieras nauroi, Leo mukaan lukien, ja sitten Henry jakoi jokaiselle paketit. Lopuksi hän vielä varmisti, ettei kukaan ollut saanut omaa lahjaansa, minkä jälkeen hän antoi luvan niiden avaamiseen. Otabekin paketista paljastui kolme hopeista tähteä läpinäkyvässä muovirasiassa. Tähtiin oli kiinnitetty ohuet narut, ja Otabek päätteli niiden olevan kuusenkoristeita. Ne olivat oikeastaan aika kivat, eivät ihan turhaa roskaa niin kuin hän oli pelännyt saavansa, ja hän päätti viedä ne mukanaan Kazakstaniin ja ripustaa siellä uudenvuodenkuuseen.

”Mitä sinä sait?” Leo kysyi mutta sai vastauksensa jo ennen kuin Otabek ennätti sitä kertomaan. ”Oi, onpa söpöjä! Minä sain tällaisen.” Hän piteli kädessään pientä pehmonallea, jolla oli päässään tonttulakki. Otabek reagoi siihen vain nyökkäämällä.

Koska Otabek ei ollut vastannut Milanan kehuihin selvästi odotetulla ja toivotulla tavalla, hän ajatteli, ettei tyttö hänen puheilleen enää hakeutuisi. Tämä kuitenkin ilmestyi hänen ja Leon luo, kun he olivat keittiössä hakemassa vielä viimeisimpiä syötäviä.

”Hei, sait tuomani lahjan”, tyttö sanoi Leolle osoittaen nallea, jonka tämä oli laittanut kurkistelemaan farkkujensa taskusta.

”Ai tämä on sinulta”, Leo totesi katsahtaen nalleen. ”Kiitos! Se on todella suloinen.”

”Kiva, että pidät siitä.” Sitten Milana kääntyi Otabekin puoleen. ”Mitä sinä sait?”

”Muutaman joulukoristeen”, tämä vastasi. ”En tiedä, keneltä.”

”En minäkään. Mutta aina voi arvailla!”

Otabekilla ei ollut aikomustakaan tehdä niin. Mitäpä se hyödyttäisi, eihän hän tiennyt suurinta osaa vieraista edes nimeltä.

”Minä alan tästä lähteä jo kotiin”, Milana kertoi vaihtaen kielen venäjäksi, ”mutta olisi kiva jutella joskus taas. Tässä. Voit soitella tai laittaa vaikka viestiä.”

Hän tyrkkäsi paperilapun Otabekille, joka otti sen vastaan vaimeasti nyökäten. Sitten hän vilkutti molemmille ja katosi keittiöstä.

”Mitä tuo oli– oiii, hän taisi tykätä sinusta”, Leo sanoi hymyn levitessä kasvoilleen, kun hän näki, mitä paperilappuun oli kirjoitettu.

”Näköjään”, Otabek sanoi. Hän taitteli lappusen ja laittoi taskuunsa.

”Aiotko soittaa tai laittaa hänelle viestiä?”

”En tiedä vielä.” Hän ei halunnut nyt ajatella asiaa enempää. ”Kauanko nämä juhlat muuten vielä kestävät?”

”Alkaako sinua väsyttää?” Leo kysyi. ”Henry sanoi, että potkii ulos puoliltaöin, jos joku on paikalla vielä silloin, mutta voimme me jo lähteä, jos haluat.”

”Voidaan me olla vielä”, Otabek sanoi, sillä arveli Leon viihtyvän vielä. Hänen oma kiintiönsä sosiaalisia suhteita oli jo täynnä, mutta hän ei halunnut patistaa Leoa vielä lähtemään. ”Minä menen käymään vessassa.”

”Okei.”

Leo katsoi Otabekia tavalla, josta tämä arveli hänen tietävän, mitä tämän mielessä oikein liikkui. Otabek muisteli nähneensä kylpyhuoneeseen johtavan oven lähellä eteistä ja löysikin sen helposti. Vaikka hänellä olikin tarvetta siellä asioinnille munatotin ja sen jälkeisen ”huuhtelun” takia, enemmän hän kaipasi hiljaisuutta ja yksinoloa, ja niitä kylpyhuone hänelle tarjosi. Hetkeksi hän rohkenikin jäädä vain istumaan pöntönkannen päälle ja katselemaan valkoisia kaakeleita seinillä.

Vaikka hän oli väsynyt niin fyysisesti kuin sosiaalisestikin, hänen olonsa oli loppujen lopuksi hyvä. Hän oli ollut mukana elämänsä ensimmäisissä joulujuhlissa, ja vaikka hän ei ollut Leoa lukuun ottamatta ketään muuta tuntenut, hänellä oli ollut hauskaa. Hän oli saanut muutaman uuden tuttavuuden (tosin tulevasta yhteydenpidosta hän ei ollut niin varma), eikä kukaan ollut kertaakaan maininnut Boratia hänen kuullensa tai ihmetellyt sitä, ettei hän juhlinut joulua (sitä hän tosin oli visusti vältellyt mainitsemasta ja pyytänyt jo etukäteen samaa Leoltakin). Moneen muuhun hänen Yhdysvalloissa viettämäänsä päivään verrattuna se oli ollut erityisen mukava. Ei hän Coloradoa mitenkään vihannut, mutta vieraassa kulttuuriympäristössä oli pohjimmiltaan raskasta elää, vaikka kuinka yritti sopeutua.

Lopulta Otabek ei enää kehdannut pitää kylpyhuonetta varattuna ja palasi Leon luo, joka jutteli Henryn ja jonkun muun kanssa. Keskustelu koski Marvelin elokuvia, ja Otabek osallistui siihen muutaman kommentin kera, mutta enimmäkseen hän taas kuunteli muita. Henry joutui välillä jättämään heidät hyvästelläkseen kotiin lähtijöitä.

”Pitäisiköhän meidänkin alkaa lähteä?” Leo kysyi Otabekilta, kun Henry oli neljännen kerran mennyt sanomaan vieraille hyvästejä. ”Kello on yli yksitoista jo, ja juhlat alkavat selvästi olla lopuillaan.”

Nyt kun ehdotus lähtemisestä tuli enemmän Leolta itseltään, oli Otabekin helppo tarttua siihen.

”Selvä sitten", Leo nyökkäsi. "Täytyy vain kertoa Henrylle.”

Henry hyvästeli heidät vuolain kiitoksin leveästi hymyillen ja tarjosi heille mukaan vielä kasan piparkakkuja ja pussillisen suklaakonvehteja.

”Oli tosi kiva kun pääsitte tulemaan!” hän sanoi. ”Toivottavasti teillä oli hauskaa.”

”Oli kyllä”, Otabek sanoi yrittäen olla amerikkalaiseen tyyliin suurieleinen mutta kuitenkin aito. Hymyt hän joutui monessa tilanteessa hieman pakottamaan esiin, vaikka oikeasti iloinen olisikin. ”Kiitos.”

”Ja oli hauska tavata”, Henry lisäsi vielä katse Otabekissa. ”Toivottavasti näemme taas.”

”Kuin myös.”

Viileä ulkoilma iski vasten heidän kasvojaan, kun he viimein, Otabekista pitkiltä tuntuneiden hyvästelyjen jälkeen pääsivät pihalle. Ilma oli kostea ja tihkuinen, mutta pimeydessä loistavat jouluvalot ja -koristeet talojen pihoilla pitivät yllä juhlaidylliä. Näky oli omalla tavallaan kaunis.

”Aaaah, oi että kun väsyttää”, Leo huokaisi äänekkäästi. Hän kuitenkin näytti suorastaan loistavan kilpaa jouluvalojen kanssa. ”Mutta oli kivaa. Eikö ollutkin?”

”Niin oli. Kivempaa kuin odotinkaan”, Otabek paljasti. ”Kiitos, kun kutsuit minut.”

”Ole hyvä vain! Ja pian toivon mukaan kiität minua uudelleen, kun pääsemme viettämään ihan oikeaa joulua Arizonassa.”

”Älä nyt vielä liikoja valmistaudu! Se jää nimittäin nähtäväksi.”

Otabek ei kuitenkaan sen erityisemmin epäillyt Leon oletusten olevan vääriä. Vaikka hän olikin jo kaikin puolin väsynyt ja kaipasi unta ja yksinäisyyttä, oli kaivannut jo pari tuntia, juhlista lähteminen tuntui hänestä jopa hieman haikealta. Jos suunta pysyisi samana, hän ajattelisi samalla lailla myös silloin, kun joulu olisi ohi. 

Koskaan ennen hän ei ollut kokenut mitään sellaista. Se oli kuitenkin oikeastaan aika mukava tunne.
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 3/4)
« Vastaus #9 : 13.01.2022 19:29:51 »
No niin, nyt ehdin lukaista ja kurkistaa kuinka pikkujoulut menivät. (Mun jouluni jatkuu mikäli koristeita on uskominen - tuossa nojatuolin vierellä mulla on vielä kuusi palloineen.) Okkei, amerikkalaisuus paistoi läpi selvästi tuossa että suurella osalla ei ole hajuakaan maantieteestä ja missä mikäkin maa sijaitsee, saati että hallitsisi edes maanosia.  :D Myös karaoke-esitykset kuulostavat vähän amerikkalaiselta. Tai no, pikkujouluilta. Samastuin niin vain monessa kohtaa Otabekiin. Nyt ei halua sanoa mitään, nyt riittäisi, ehkä tämä on kuitenkin ihan kivaa, hyvää syötävää, älä tule puhumaan mulle enää, hei täällähän viihtyy, vitsi tarvitsen omaa tilaa...

Noin se syömisissäkin varmaan menee kun ei ole lapsesta saakka syönyt possua ja tottunut ettei sitä omassa kulttuurissa ole, niin sen haluaa jättää pois muuallakin, on vakaumus tai ei. En mäkään osaisi kuvitella syöväni jotain tiettyä, kuten vaikkapa koiraa tai strutsinmunia tms. oudolta kuulostavaa. Mukava kun Otabek viihtyi. Jäin miettimään miltä mahtaa kuulostaa venäjän kieli amerikkalaisella korostuksella ja tyylillä puhuttuna. Olen muuten ekan Borat-elokuvan nähnyt, mutta ei tuollainen jäänyt mieleen mihin maahan se liittyi. En siis olisi häirinnyt Otabekia tyhmillä pikkuasioilla, jos olisin käynyt juttuun hänen kanssaan.

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 647
  • ( ͡° ͜ʖ ͡°)
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 3/4)
« Vastaus #10 : 14.01.2022 15:21:39 »
Hihii, pitkä luku oli tämä! Samalla se ei ollut yhtään vetkutteleva tai huonosti aseteltu, vaan kertoi kaiken mitä halusikin kertoa. Kivasti oli yksityiskohtia tuotu esiin sekä luvun hahmoista että paikasta, jossa illanistujaisia vietettiin. Tunnelma välittyi lukijallekin mainiosti. ;D Edelleen vähän säälittää (?) Otabekin puolesta, kun se joutuu vähän esittämään hilpeämpää kuin mitä haluaisi ja sosiaalistumaan tuntemattomien kanssa. Ja kaikki jenkkijoululaulut, öhh. Oikea introvertin painajainen kaikki perinteisen amerikkalaiset kohelluskekkerit. Onneksi Otabekilla on Leo ankkurinaan, eikä Beka tietenkään mikään tahditon pökkelö ole - mitä nyt vain muuten vain aina näyttää siltä, että jokin jyrsii ja ketuttaa. xD No joo, Otabekin tylystä olemuksesta saa paljon huumoria irti.

Vähän arvelinkin että siellä olisi joku, joka kiinnittäisi Otabekiin huomiota ja sitten vähän lähentelisi hienovaraisella (tai vähemmän hienovaraisella) tavalla, mutta se oli kiva yksityiskohta, että molemmat osasivat venäjää, mitä nyt kulttuurieroja oli havaittavissa sosiaalisen käyttäytymisen kanssa. Vaikkei kielimuuria olisikaan, jonkinlainen toinen muuri saattaa hyvinkin olla. En tiedä, tuo Milana-pätkä oli oikein mielenkiintoinen! 8)

Varmaan jo höpötinkin, mutta minulla on jokin pelko takalistossa, että Beka saa jossain kohtaa vain tarpeekseen kaikesta teennäisyydestä ja sosiaalisesta ylikuormituksesta ja ajautuu ärisemään Leolle... xD Mikä taas olisi huutava vääryys, koska Leo. <3 Toki siitä saisi mehukasta draamaa ja syyn anteeksipyyntökohtaukseen, mutta samalla luotan kirjoituksiisi ja toivon, että Leolla säilyy hyvä mieli loppuun asti. Tosin olisi se mielenkiintoista varmaan hänenkin keskittyä kritisoimaan kaikenlaista kulutus- ja muuta hilpeyskulttuuria. Hauskaa, että hänen kavereillaankin oli päällä itseironinen tyhmä amerikkalainen -asenne, kun Beka kertoi kotimaansa.

Kiitoksia tästä, niin veikeä tarina! <3

- Mai

PS:
Lainaus
”Hyvä juttu. Ja jos muutat mielesi, olen aina valmis laulamaan dueton kanssasi!”
Leoa pitää suojella kaikelta pahalta. <3<3

"Itse Zeus kyllä lähetti Akun tänne, mutta hän ei tiennyt, että sukulaispoikani on täysi tumpelo."
- Roope Ankka

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Vs: Yuri!!! on Ice: Jouluttoman joulu (S, Leo & Otabek, 3/4)
« Vastaus #11 : 17.01.2022 14:47:01 »
Fairy tale: Kyllähän niiden amerikkalaisten stereotypioiden pitää paistaa läpi ainakin jossain määrin ;D Jenkkien maantiedon tietämättömyys on niin klassinen juttu, oli pakko ottaa se mukaan. Varmaan Otabek törmännyt monta kertaa siihen, ettei kukaan tiedä mitään Kazakstanista (tai sit "tietää" vain Boratin, joka ei sekään liity oikeaan Kazakstaniin mitenkään  ::)). Veikkaan et hän on joutunut kuulemaan ihan liikaa Borat-vitsejäkin, et ei kestäis enää yhtäkään (siksi en voinutkaan kiusata häntä sen suhteen). Mä oon itse nähnyt sen vain osittain enkä kyl välitä nähdä enempää. Mut käsittääkseni senkin leffan pohjimmainen idea oli irvailla amerikkalaisten tyhmyyden kustannuksella? Tai sellasta oon ainakin kuullut 🤔 (mut kuten aina tällaisissa tapauksissa, tiedän että jotkut kazakstanilaiset pitävät sitä leffaa törkeänä pilkkana heitä kohtaan.)

Lainaus
Samastuin niin vain monessa kohtaa Otabekiin. Nyt ei halua sanoa mitään, nyt riittäisi, ehkä tämä on kuitenkin ihan kivaa, hyvää syötävää, älä tule puhumaan mulle enää, hei täällähän viihtyy, vitsi tarvitsen omaa tilaa...
Joo mulla on monesti samanlaisia fiiliksiä, jos jossain juhlissa tms. on. Ihan viihtyy, mut kaipaa aina välillä hetkiä, jolloin saa hengähtää ihan yksin, ja välillä tulee ajattelee et olisinpa sittenkin kotona, mutta loppujen lopuks onkin iloinen, että osallistui. Jälkikäteen vain täytyy saada ladata akkunsa rauhassa.

Lainaus
Noin se syömisissäkin varmaan menee kun ei ole lapsesta saakka syönyt possua ja tottunut ettei sitä omassa kulttuurissa ole, niin sen haluaa jättää pois muuallakin, on vakaumus tai ei. En mäkään osaisi kuvitella syöväni jotain tiettyä, kuten vaikkapa koiraa tai strutsinmunia tms. oudolta kuulostavaa.
Tottumuskysymyshän se tosiaan ensisijaisesti on, mitä syömme ja mitä emme. Sekin on kans jännä, miten suhtautuminen tiettyjen eläinten ym. syömiseen voi olla ihan päinvastainen eri kulttuureissa. Moni esim. kauhistelee hevosenlihan syömistä (ainakin Briteissä ja Jenkeissä), mutta sitten vaikka just kazakkikulttuurissa se on melkeinpä parasta lihaa, mitä on :D Ja eipä sitä täällä Suomessakaan pahemmin syödä.

Kiitokset kommentista jälleen! 😊


Maissinaksu: Joo tästä tosiaan tuli aika pitkä :D Kyllähän sitä piti noista juhlista kertoa ihan kunnolla eikä vaa kaahata niitä läpi turbovauhdilla. Hyvä juttu ettei ollut sit myöskään liian vetkutteleva tai mitää. Vähän päätin karsia ideoitani kun ei sitä olis itsekään jaksanut kaikkea kirjoittaa :D

Otabek on varmaan oppinut esittämään vähän innokkaampaa kuin onkaan, koska muuten sais varmaan jatkuvasti kuulla kaikkii "voitko hyvin?" -kysymyksiä 😅 Introvertin painajainen tosiaan, mut onneks tässä oli kyseessä semmoset vähän chillimmät illanistujaiset, vaikka no, toki Jenkki-näkökulmasta :D Onneksi Otabekilla oli mahdollisuus välillä paeta omaan rauhaan hetkeksi latailemaan akkujaan, ja Leo oli henkisenä ankkurina tukemassa. Ja ehkä hänen hiljaisuutensa ainakin osittain hyväksyttiin ihmettelemättä kun kerrottiin, että hän ei ole paikallinen :D

Lainaus
No joo, Otabekin tylystä olemuksesta saa paljon huumoria irti.
Niin saa :D Mut senhän sä oot varmaa huomannu ainakin niistä ficeistä, joissa laitan JJ:n hänen riesakseen... XD

Lainaus
Varmaan jo höpötinkin, mutta minulla on jokin pelko takalistossa, että Beka saa jossain kohtaa vain tarpeekseen kaikesta teennäisyydestä ja sosiaalisesta ylikuormituksesta ja ajautuu ärisemään Leolle... xD Mikä taas olisi huutava vääryys, koska Leo. <3 Toki siitä saisi mehukasta draamaa ja syyn anteeksipyyntökohtaukseen, mutta samalla luotan kirjoituksiisi ja toivon, että Leolla säilyy hyvä mieli loppuun asti.
Ihana kuulla että luotat kirjoituksiini 🥺♥ Eiköhän ne Otabekin hermot kestä aika hyvin (kun ei ole JJ häntä häiritsemässä ;D), en mä ainakaan ole suunnitellut että hän missään vaiheessa napsahtaisi ärisemään Leolle. Toki se nelososa on edelleen kirjoittamatta welp 😅 Mut Leo on niin muru sitä tosiaan pitää suojella kaikelta pahalta ♥

Lainaus
Vähän arvelinkin että siellä olisi joku, joka kiinnittäisi Otabekiin huomiota ja sitten vähän lähentelisi hienovaraisella (tai vähemmän hienovaraisella) tavalla,
Pakkohan oli semmonen kohta kirjoittaa :D Mulla oli mielessä jo silloin 2020, kun tätä ficiä aloin kirjoittaa, mielessä semmonen pätkä et joku tyttö sanoo Bekaa söpöksi ja se vaa sillee konemaisesti kiittää eikä sano mitää (odotettuja) vastakehuja :D Bekaa ei niin vain isketäkään XD

Sullekin kiitokset taas kommentista, kiva että tykkäsit ♥
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
A/N: Mä toivoin, että olisin saanut tämän osan julkaistua jo tammikuussa, mutta ne toiveet meni harakoille kaikki. En muista, milloin olis ficin kirjoittelu ollut näin työlästä, mun eteneminen tän kanssa on ollut ihan surkeaa. Sitten kävi vielä se klassinen juttu, että täähän alkoi vain venyä ihan kauheesti, minkä takia päätinkin, ettei tää neljäs osa olekaan viimeinen vaan vielä tuleekin osa viisi! Sitten joskus, tällä tahdilla varmaan juhannuksena :D Mähän oonkin nauranut, että mun kirjoitustahdilla tästä tulee pikemminkin Jouluttoman juhannus... No, toivotaan, että sen vitososan kanssa ei menis ihan näin kauaa. Tästäkään osasta en rehellisesti sanottuna tiedä, onko tää tarpeeksi "valmis", mutta menkööt, oon pyöritellyt tätä niin kauan jo etten kestä enää. Toivon, että oon ainakin onnistunut karsimaan pois kirjoitusvirheet ja kaikki epäloogisuudet.

Iso kiitos vielä Maissinaksulle ja Fairy talelle kommenteistanne, tieto siitä että ootte tätä lukenut ja tästä tykännyt on paitsi lämmittänyt mun mieltä myös patistanut mua kirjoittamaan tätä (muuten kun vain aina välillä on tehnyt mieli poistaa koko roska ja teeskennellä, ettei tätä ole koskaan ollut olemassakaan 😅). Ymmärrän, jos ei tähän aikaan vuodesta enää joulujutut kiinnosta, mutta jos kiinnostaa niin ihanaa, kiitos kun ootte lukenut ja kommentoinut ahkerasti ainakin tähän asti (jatkaa toki saa samaan tahtiin :D). Ja jos tätä on joku muukin lukenut niin jee :D saa ilmiantaa itsensä.

Tämänkin osan otsikko alkaa K:lla, koska niin kaikki edellisetkin. Piti ihan väkisin vääntää sellainen (vaikka vähän muitakin kävi mielessä).



4. Kanaenchiladoja ja kultaenkeleitä


Colorado Springsissä oli ollut Leon ja Otabekin lähtiessä kohtalaisen kylmä, ja sen rinnalla Tucsonissa tuntui olevan suorastaan helle. Jo heti lentokoneesta ulos astuessaan Otabekin teki mieli kuoriutua ulos takistaan ja olla vain pelkkä t-paita yllään.

”Ei täällä nyt niin kuuma ole”, Leo totesi, kun hän sanoi ajatuksensa ääneen.

”No onhan”, hän väitti vastaan. ”Lentokoneen infonäytölläkin luki, että ulkona on kuusitoista astetta! Tai mitä se ikinä onkaan Fahrenheiteissa”, hän lisäsi vielä. Ei hänestä ollut koskaan ymmärtämään muuta kuin celsiusasteita.

”No joo, olihan Coloradossa selvästi viileämpi”, Leo myönsi. ”Mutta sinä puhut kuin meitä odottaisi kovakin lämpöaalto.”

Otabek kyllä ymmärsi, että Leolle kuusitoista celsiusastetta ei ollut vielä paljon mitään, olihan tämä varmasti tottunut arizonalaisena melkoisiin helteisiin. Niin tosin oli hänkin almatylaisena, mutta toisin kuin Leo, hän oli tottunut myös pakkasiin ja ylipäätään siihen, että talvet olivat kylmiä. Tucsonin joulukuu oli hänelle lämpöasteiden perusteella kuin Almatyn toukokuu.

”Ja nyt pidät sen takkisi yllä”, Leo komensi työntäessään Otabekia edellään. ”Mennään hakemaan laukut niin päästään täältä vielä joskus poiskin.”

Lentokenttä oli selvästi Leolle tuttu, sillä tämä suunnisti siellä kuin lähimarketissa. Otabek oli asiasta vain hyvillään, sillä  olihan se helpompaa vain seurata jonkun muun perässä kuin miettiä jatkuvasti, mihin suuntaan piti milloinkin kääntyä. Leon kanssa hommat tuntuivat sujuvan myös selvästi rivakammin, ja pian heidän tarvitsikin enää löytää tämän isä, joka oli tullut heitä autolla vastaan. Otabek katseli ympärilleen samaan aikaan kun Leo pälpätti puhelimeensa espanjaksi isänsä kanssa. Hän ei tarkalleen edes tiennyt, millaista miestä etsi, vaikka Leo olikin näyttänyt hänelle kännykällään kuvan koko perheestään.

”Tuolla hän on”, Leo sanoi sitten yhtäkkiä ja osoitti sormellaan aivan päinvastaiseen suuntaan kuin minne Otabek oli juuri katsonut. ”¡Papá! ¡Estamos aquí!”

He lähtivät kulkemaan Leon isää vastaan ja olivat hetkessä tämän luona. Leo ryntäsi heti halaamaan isäänsä lujasti, minkä jälkeen Otabek ojensi tälle kätensä. Kättelyn aikana Otabek kiinnitti tarkemmin huomiota siihen, miltä tämä näytti, ja ajatteli, että Leo voisi hyvinkin näyttää reilun kolmenkymmenen vuoden päästä samalta. Hänen ystävänsä oli selvästikin tullut paljon isäänsä ainakin ulkonäön perusteella.

”Hei, olen Otabek Altin”, hän esittäytyi. ”Hauska tavata. Ja kiitos, kun saan viettää joulun luonanne.”

”Ilo on kokonaan meidän puolellamme”, Leon isä sanoi. ”Mukavaa, kun pääsit tulemaan. Minä olen Manuel, Leon isä. Poikani on puhunut sinusta paljon hyvää.”

Otabek vilkaisi Leoon, joka vain virnisti. Hänellä oli tapana hätkähtää aina, kun sai kuulla toisen henkilön puhuneen hänestä muille, mutta kun kyseessä oli Leo, tilanne ei tuntunut yhtä kuumottavalta kuin yleensä. Hän ei koskaan pelkäisi sitä, että tämä kertoisi hänestä toisille mitään ikävää, eivätkä tämän isänkään sanat viitanneet millään muotoa siihen suuntaan.

”Onko teillä nyt kaikki tavaranne?” Leon isä huolehti. Molemmat pojat vastasivat myöntyvästi. ”Hyvä. Mennään sitten autolle. Seuratkaa minua.”

Automatkan aikana Otabek vaipui hiljaisuuteen ja lähinnä vain katseli maisemia ikkunasta. Leon isä ei onneksi ihmetellyt hänen vaiteliasta luonnettaan, ja Leokin vielä sanoi heidän olevan väsyneitä lentomatkan jäljiltä. Tämä ei kyllä itse vaikuttanut lainkaan väsähtäneeltä vaan jutteli isänsä kanssa innokkaasti koko automatkan ajan. Otabek pani merkille, että nämä keskustelivat englanniksi, vaikka tiesi perheen puhuvan keskenään ensisijaisesti espanjaa. Otabek arveli, että se oli Leon ja tämän isän puolelta ele hänelle, että hän saisi halutessaan osallistua keskusteluun, mikä sai hänet hymyilemään sisäisesti.

”Älä vain nukahda!” Leo huikkasi yhtäkkiä Otabekille, joka säpsähti.

”Enhän minä…”

”Saathan sinä halutessasi ottaa torkut”, Manuel sanoi. ”Ne tosin jäävät sitten lyhyeksi, sillä olemme kohta perillä.”

”Hyvä, minulla onkin jo kamala nälkä”, Leo ilmoitti.

”Äitisi jäi laittamaan teillekin illallista, kun lähdin teitä vastaan. Et siis joudu odottamaan enää kauaa.”

Isänsä puheista huolimatta Leo kuitenkin alkoi kaivella suklaapatukkaa reppunsa sivutaskusta.

”Sen laitat pois”, Manuel komensi poikaansa. ”Tuollaisia et syö nyt kun kotona odottavat äitisi kokkaukset.”

Tämä nurisi vastaan mutta totteli kuitenkin isänsä käskyä. Otabek’kin oli jo nälissään ja huomasi alkaneensa itsekin himoita Leon repussa ollutta suklaapatukkaa tai ylipäätään mitä tahansa syötävää. Olihan jo melko myöhä, ja he olivat syöneet kunnolla viimeksi muutama tunti ennen lentoa. Loppumatkan hän kuluttikin miettien, mitä rouva de la Iglesia oli valmistanut heille. Otabekin kokemukset meksikolaisesta ruoasta rajoittuivat lähinnä Taco Belliin, joka sekin oli Leon mukaan vain laimeaa, amerikkalaista jäljitelmää.

Leo asui perheineen suuressa, vaaleassa omakotitalossa, jossa oli pieni etupiha (takapiha sen sijaan oli Leon kertoman mukaan huomattavasti isompi). Taivas oli mennyt pilveen matkan aikana, ja heidän päästyä perille oli alkanut jo sataa tihuttaen. Otabek ei noteerannut sitä sen enempää, vaikka muisti kyllä, että Arizonassa satoi moneen muuhun maailmankolkkaan verrattuna todella vähän. Leo vaikuttikin jopa ilahtuneelta niistä vähäisistäkin vesipisaroista.

Leon äiti, jolla oli pitkä tumma tukka ja lämmin hymy, oli heitä heti eteisessä vastassa. Hän rutisti ensin poikaansa pitkään, ja kun oli lopulta Otabekin hetki tervehtiä ja esitellä itsensä, hän kiskaisi tämänkin poskisuudelman kautta halaukseen. Otabek oli niin yllättynyt, ettei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt reagoida tai ylipäätään suhtautua tilanteeseen. Äkillinen mutta lämmin ja äidillinenkin halaus ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi mikään kamala kokemus. Kunpa vain hän olisi voinut saada sen omalta äidiltään.

”Todella mukavaa saada sinut vieraaksemme, Otabek!” nainen sanoi leveästi hymyillen. ”Minä olen Leon äiti María. Toivottavasti viihdyt luonamme.”

”Varmasti”, Otabek vastasi. ”Ja kiitos vieraanvaraisuudestanne.”

”Leo kulta, näytäthän Otabekille, missä hän yöpyy. Tulkaa sitten syömään, ettei ruoka jäähdy.”

”Okei!” Leo vastasi. ”Tule, mennään. Nukut minun huoneessani.”

Otabek pani merkille, ettei kukaan riisunut kenkiään eteisessä, ainoastaan takkinsa, joten hänkin jätti tennarinsa jalkaan, vaikka se hänestä aina niin oudolta tuntuikin. Hän kuitenkin unohti kengät pian keskittyessään seuraamaan Leoa yläkertaan katsellen samalla ympärilleen.

”Äiti ja isä ovatkin jo tuoneet varavuoteen tänne”, Leo totesi avattuaan huoneensa oven. ”Saat nukkua siinä. Toivottavasti se kelpaa.”

”Tietenkin”, Otabek vastasi. Hän veti laukkunsa vuoteen vierelle ja istahti sen reunalle. ”Tämä on oikein hyvä”, hän totesi ja vilkuili samalla Leon seinillä olevia julisteita elokuvista ja taitoluistelijoista.

Leo hymyili, riisui yllään olevan punaisen hupparin ja viskasi sen omalle sängylleen. Sillä aikaa Otabek kumartui avaamaan matkalaukkunsa ja kaivoi esiin kahvipaketin ja suklaarasian, jotka oli ostanut Leon vanhemmille. Hän oli oppinut jo aivan pienenä omilta vanhemmiltaan, että kyläilemään mennessä piti tuoda mukanaan jokin lahja isäntäperheelle. Leo oli kyllä sanonut hänelle, ettei sellainen olisi pakollista, mutta oli kuitenkin auttanut häntä valitsemaan kahvin, josta tiesi vanhempiensa pitävän.

”Näytän sinulle vielä kylpyhuoneen”, Leo sanoi astellessaan takaisin huoneensa ovelle ja viittoi Otabekia mukaansa. ”Pestään siellä kädet ja mennään sitten alakertaan. Varaudu siihen, että päädyt muun perheeni kuulusteltavaksi.”

Sellaiseen Otabek olikin jo itseään valmistellut. Hän kulki Leon perässä, ja pian he suuntasivatkin jo askeleensa portaikkoon ja sieltä olohuoneeseen. Yläkerta oli ollut ovien takaa kuuluvaa hiljaista hälyä lukuun ottamatta lähes äänetön, mutta alakerrassa oli selvästi enemmän elämää. Sohvalla televisiota katsomassa istui iäkkäämpi nainen, nojatuolissa lähellä häntä suunnilleen samanikäinen mies ja hieman syrjemmässä pöydän ääressä teini-ikäinen poika kannettava pelikonsoli käsissään. Otabekista tuntui, että hän oli astunut huoneeseen vilkkuvien valojen ja raikuvan musiikin saattelemana, sillä kaikkien katseet kiinnittyivät häneen välittömästi.

”Esittelen sinut ensin isovanhemmilleni”, Leo kuiskasi ja suurin piirtein kiskaisi Otabekin mukaansa, vaikka tämä seurasi perässä ihan omatoimisestikin. ”Mummi, ukki, tässä on ystäväni Otabek, se jonka kerroin viettävän joulua kanssamme. Otabek, tässä ovat isovanhempani isän puolelta.”

”Hauska tavata”, Otabek sanoi ties kuinka monennen kerran ja kätteli vuoron perään molempien kanssa. Leon ukki nousi kohteliaasti seisomaan tervehtimisen ajaksi, mutta tämän mummi pahoitteli ja sanoi jalkojensa olevan niin heikot, ettei jaksanut nostaa itseään ylös. Otabek ei oikein tiennyt, miten hän olisi kuulunut reagoida tämän sanoihin, mutta vakuutteli ymmärtävänsä ja vielä kiitteli perheen vieraanvaraisuudesta.

”Leo kertoi, että olet muuttanut Yhdysvaltoihin Kazakstanista”, Leon ukki sanoi, ja Otabek nyökkäsi.

”Mutta väliaikaisesti vain”, hän lisäsi. ”Kazakstanissa ei oikein ole mahdollisuuksia harjoitella taitoluistelua, jos tähtää ammattilaiseksi, joten muutin ensin Venäjälle ja sitten Coloradoon.”

”Ihan yksinkö, vai muuttiko koko perheesi?” Leon mummi kysyi. ”Etkös sinä ole Leon ikäinen, pelkkä poikanen vasta.”

”Olen kuusitoista”, Otabek vastasi nyökäten. ”Ja muutin yksin, mutta tätini asuu Coloradossa ja hän on pitänyt minusta huolta.”

”No hyvä ettet ole täällä aivan yksin”, mummi henkäisi selvän helpottuneesti. ”Mutta etkö vietä joulua sitten edes tätisi luona?”

”Me kazakit emme tavallisesti juhli joulua”, Otabek selitti. ”Matkustamme sitten yhdessä Kazakstaniin perheeni luo uudeksivuodeksi.”

Leon mummi näytti hyväksyvän selityksen sen enempiä ihmettelemättä. Hän oli selvästi sanomassa vielä jotain, mutta sitten Leon äiti ilmestyi olohuoneeseen.

”¡Suegra!” tämä melkein huudahti ja sanoi sitten espanjaksi jotain, mitä Otabek ei tietenkään ymmärtänyt.

”Äiti sanoi mummille, että meidän pitää päästä syömään ja että keskustelua voi jatkaa sen jälkeen”, Leo tulkkasi vaivihkaa. Sitten hänen äitinsä jo suurin piirtein työnsikin heitä keittiöön päin. Ohi mennessä Leon pikkuveli, joka oli istunut pöydän ääressä pelikonsolinsa kanssa, tervehti heitä yksisanaisesti. Otabek ehti vain nyökätä tälle.

Suuressa ja lämpöisessä, herkulliselta ruoalta tuoksuvassa keittiössä María tarjoili pojille uunissa paistettua kalaa ja kasviksia, mausteista riisiä, enchiladoja ja vihersalaattia. Otabekilla oli ollut jo pitkään kamala nälkä, ja ruoan herkullinen tuoksu nyt vain voimisti sitä tunnetta entisestään. Hän ei kursaillutkaan lainkaan vaan lappoi lautaselleen kaikkea tarjolla olevaa ja kaatoi kannusta lasiinsa vettä.

”Enchiladoissa on kanatäyte”, María sanoi katsellen tyytyväisenä, miten pojat olivat täyttäneet lautasensa miltei äärimmilleen. ”Leo kertoi, ettet syö sianlihaa, joten nämä käyvät sinullekin. Toivottavasti maistuu.”

”Varmasti. Kiitos”, Otabek vastasi kohteliaasti.

Sanat eivät jääneet pelkäksi kohteliaisuudeksi, vaan Otabek aidosti nautti kaikesta tarjoillusta ruoasta, varsinkin juuri enchiladoista. Sellaista syödessään hän ymmärsi hyvin, miksi Leolla oli tapana arvostella Taco Belliä ja muita vastaavia ravintolaketjuja. Tämän äidin tekemiä enchiladoja ei voinut edes verrata mihinkään Taco Bellin ruokalistoilla olevaan, niin ylivertaisia ne kaikin puolin olivat.

”Muistathan sitten, Leo, että Teresa-täti ja serkkusi tulevat huomenna”, María sanoi täyttäessään vesikannun uudelleen ja laskiessaan sen sitten pöydälle.

”Joo. Mihin aikaan?”

”Jo aamulla, jotta Teresalla ja minulla on aikaa laittaa joulupöytä valmiiksi. Sovimme, että he tulevat kymmenen tienoilla.”

”Okei.”

”Toivottavasti Leo on muistanut kertoa sinullekin Otabek, että et ole ainoa vieraamme tänä jouluna. Tai no, sukuahan he, eli eivät varsinaisesti vieraita.”

”Kertoi hän”, Otabek vastasi saatuaan suunsa tyhjäksi. Leo tosiaan oli maininnut hänelle aiemmin, että tämän Teresa-täti lapsineen vietti aina jouluaaton yhdessä heidän kanssaan. Muita sukulaisia oli kuulemma tapana tavata aina vaihdellen joulunajan eri päivinä, milloin aina kullekin sopi. Otabekin mielessä joulu muistutti juhlintatavoiltaan hetki hetkeltä enemmän hänen kotopuolensa uuttavuotta.

”Miksi kuusta ei ole muuten vielä koristeltu?” Leo kysyi hetken päästä, kun hänen äitinsä hääräsi vielä keittiössä. ”Siellä se vain seisoi paljaana omalla paikallaan.”

”Olemme odottaneet sinua”, María vastasi. ”Sinähän olet aina halunnut olla mukana koristelemassa sitä.”

”Ei teidän olisi tarvinnut…” Leo sanoi vaatimattomasti, mutta hänen kasvoillaan paistoi ilo ja tyytyväisyys.

”Ja onhan se perinne, että jokainen hoitaa oman osuutensa”, hänen äitinsä vielä lisäsi. ”Mutta koristelu ehtii vielä odottaa. Syökää ensin kaikessa rauhassa. Minä menen ajamaan Lucían ja Lorenzon pois huoneistaan, ovat olleet suljettujen ovien takana jo ties kuinka kauan! Eihän sellainen käy varsinkaan nyt, kun meillä on vieraskin! Noé sentään on jo alakerrassa, vaikka peleissään kiinni tietenkin…”

María lähti keittiöstä jupisten samalla hiljaa itsekseen. Leo ja Otabek katsahtivat toisiinsa mutta eivät sanoneet mitään. Eivät he tosin olisi voineetkaan, sillä kummallakin oli suu täynnä ruokaa.

”Eli tapaat siis kohta loputkin perheestäni”, Leo totesi hetken kuluttua saatuaan nielaistua riisit suustaan. ”Tai voiko sitä edes sanoa tapaamiseksi Noén kohdalla… Hänhän ei edes esitellyt itseään.”

”Mukava saada tavata kaikki”, Otabek sanoi. Sisimmässään häntä kyllä jännitti, vaikka Leon perheenjäsenet vaikuttivat ensitapaamisen perusteella todella ystävällisiltä ja lämminhenkisiltä. Tämän pikkuveljeä Noéta hän ei kylläkään vielä voinut sanoa edes kunnolla tavanneensa, olihan heidän lyhyt vuorovaikutuksensa ollut suorastaan olematon. Leo tosin oli kertonut hänelle pikkuveljensä olevan melko ujo ja vähäpuheinen, minkä kuultuaan Otabek oli heti tuntenut suurta hengenheimolaisuutta tämän kanssa. Leon rinnalla tosin kuka tahansa vaikutti suorastaan mykältä.

Niin herkullista kuin tarjolla ollut ruoka olikin ollut, se valtavan nälän kanssa oli petollinen yhdistelmä. Otabekin vatsa teki tenän aivan yhtäkkiä, eikä hän kyennyt enää syömään murustakaan ilman että olisi pelännyt halkeavansa. Leokin näytti olevan enemmänkin kuin kylläinen, ja kun María kävi kysymässä, halusivatko he vielä jotain, hän sanoi äidilleen vain tarvitsevansa toisen vatsalaukun, mikäli tämä aikoisi tuputtaa heille lisää syötävää.

”No, toivottavasti saitte kylliksenne”, tämä totesi siirtäen katseensa Otabekin suuntaan.

”Kyllä, kiitos. Ruoka oli erinomaista. Todella herkullista.” Takaisin hän sai Leon äidiltä tyytyväisen hymyn ja vastakiitoksia.

”Sitten kun tästä ennätätte, niin menkää takaisin olohuoneeseen. Esittelethän sisaruksesikin Otabekille, Leo? Koristelkaa sitten yhdessä kuusi. Pitäähän senkin saada lopulta koristeensa.”

Hetken aikaa Otabek ja Leo vain istuivat pöydän ääressä. He eivät juuri puhuneet toisilleen, sillä kumpikin keskittyi lähinnä sulattelemaan syömäänsä ruokaa. Väsymyskin painoi molempia, ja varsinkin Otabek tunsi itsensä aivan uupuneeksi lentomatkan ja uusien ihmisten tapaamisen myötä. Kaikkein eniten hän olisi oikeastaan halunnut lukkiutua yksin Leon huoneeseen ja hautautua sänkyyn peiton alle, mutta sellainen ei käynyt päinsä vielä. Eihän hän ollut vielä ehtinyt kunnolla esittäytyä koko Leon perheelle tai antaa tämän vanhemmille tuomiaan lahjoja. Ja varmasti Leo halusi hänen olevan mukana kuusen koristelussa.

Kun he viimein nousivat pöydästä, he eivät menneetkään suoraan olohuoneeseen. He livahtivat keittiön toisesta sisäänkäynnistä eteiskäytävän puolelle ja sieltä portaisiin palatakseen yläkertaan.

”Ihan kuin oltaisiin karkumatkalla”, Leo naurahti.

Otabekista tuntui suurin piirtein samalta, vaikka heillä olikin aikeena mennä pian takaisin olohuoneeseen muiden luo. Hetkessä he olivatkin jo portaissa paluumatkalla. Leo oli pukenut hupparinsa takaisin ylleen (mitä yhä kuumissaan oleva Otabek ei ymmärtänyt lainkaan), ja Otabek kantoi sylissään mukanaan tuomia suklaita ja kahvipakettia. Hän kävi ojentamassa ne Leon äidille, joka oli keittiössä laittamassa papuja likoamaan. Tämä kiitteli vuolaasti ja kehotti sitten pojat toistamiseen olohuoneeseen, jonne nämä lopulta siirtyivätkin.

Leon isovanhemmat katselivat edelleen televisiota, kun he astuivat huoneeseen. Nyt sohvalla istui lisäksi Otabekin arvion mukaan häntä noin pari vuotta vanhempi tyttö, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllään punainen kukkakuvioinen mekko. Huomatessaan veljensä ja tämän ystävän, tyttö nousi paikaltaan ja lähestyi tulijoita.

”Hei, minä olen Lucía, Leon isosisko”, tyttö sanoi. Hän tervehti Otabekia poskisuudelmalla, mikä tuli tälle taas yllätyksenä. ”Hauska tavata.”

”Kuin myös”, Otabek vastasi hieman hämillään. Hän kuitenkin yritti olla kuin ei olisi yllättynyt tervehtimistavasta ja esitteli itsensä. Hetken päästä hän pääsi tekemään saman vielä Leon veljille, 21-vuotiaalle Lorenzolle ja 13-vuotiaalle Noélle. Lorenzo oli ensivaikutelman perusteella suunnilleen yhtä ulospäin suuntautunut kuin Leokin, mutta Noé oli selvästi ujompi, niin kuin Leo oli kertonut, ja pakenikin pian taas pelikonsolinsa pariin.

”Äiti halusi, että me koristelemme kuusen”, Leo tuumasi sitten esittelykierroksen jälkeen ennen kuin kiusallinen hiljaisuus ehtisi laskeutua heidän pariinsa.

”Joo, sitä se on toistanut koko päivän: ’Koristelkaa kuusi sitten kun Leo ystävineen saapuu’”, Lucía kertoi äitiään matkien.

”Ainahan se on meidän tehtävä ollut. No, ei jäädä tähän seisoskelemaan vaan ryhdytään hommiin”, Lorenzo kehotti. ”Hain jo aiemmin tänään koristelaatikon varastosta.” Hän viittasi kädellään suureen pahvilaatikkoon, joka oli nostettu olohuoneen ruokapöydälle.

”Minä laitan tähden!” Leon ilmoitti saman tien. ”Ja kultaenkelit.”

”Niinhän sinä aina”, Lorenzo vastasi tökäten veljeään lempeästi kyynärpäällään. ”Mutta aloitetaan valosarjoista niin ei tarvitse pelätä, että niitä laittaessa muut koristeet tippuisivat. Minä nimittäin en ainakaan siivoa sirpaleita, jos joku hajottaa lasipalloja.”

Kuusen koristelu yhdessä Leon ja tämän sisarusten kanssa oli Otabekin mielestä mukavan rentoa puuhaa. Hänestä oli mukava katsella ja hypistellä niitä lukuisia koristeita, jotka puuhun päätyvät: värikkäitä lasipalloja, piparminttutankoja, kimaltelevia tähtiä ja lumihiutaleita, metrikaupalla hopeapunosta ja ne kultaiset enkelit, jotka Leo oli heti alkuun varannut itselleen. Heidän työskennellessään Otabek muisteli menneitä uusiavuosia kotonaan Almatyssa ja kaikkia niitä kuusia, jotka oli lapsena koristellut perheensä kanssa. Se hetki ei paljoa eronnut niistä muistoista.

Ahertamisen lomassa Otabek jutteli niitä näitä Leon vanhempien sisarusten kanssa, ja välillä näiden isovanhemmatkin osallistuivat keskusteluun television katselun lomasta. Hän sai tietää, että Lorenzo opiskeli tekniikkaa Kaliforniassa, mutta oli Leon tapaan matkustanut jouluksi kotiin. Lucía puolestaan aikoi ensi keväänä hakea lähiyliopistoon taloutta opiskelemaan. Hän harrasti myös telinevoimistelua, mutta toisin kuin Leo, ei haaveillut lajistaan ammattiuraa itselleen, vaikka jonkin verran kilpailikin. Otabek oli positiivisesti yllättynyt huomatessaan, miten vaivatonta hänen oli jutella muiden kanssa ja myös kertoa itsestään ja elämästä Kazakstanissa. Hän ei ollut itsensä suosikkipuheenaihe, päinvastoin, mutta Lorenzo ja Lucía huokuivat samaa mieltä rauhoittavaa energiaa kuin Leokin (ja niin teki Noékin, vaikka tämä ei paljoa puhunutkaan). Ehkä se oli jokin de la Iglesioiden suvussa periytyvä ominaisuus.

”Kazakstan kuulostaa siistiltä mestalta”, Noé totesi yht’äkkiä oltuaan pitkään hiljaa. Tämän äkillinen kommentti ilahdutti Otabekia enemmän kuin hän oli osannut odottaakaan.

”Niin. Se on”, hän myötäili. ”Onhan sielläkin toki ongelmansa, niin kuin joka maassa, mutta on se silti hyvä paikka elää.”

”Olisi kiva joskus käydä siellä. En ole koskaan matkustanut niin kauas.”

”Sitten kun kilpailen Aasiassa tai Euroopassa, sinun täytyy tulla mukaan!” Leo julisti. ”Koko perheen pitää tulla!”

Jutustelun lomassa koko kuusi saatiin lopulta koristeltua joka puolelta. Valmiiksi se tuli, kun Leo ensin pitkän tovin mietittyään sai päätettyä, mille oksalle asettaisi viimeisenkin kultaenkelin. Otabekin makuun koristeita oli kyllä turhan paljon, mutta toiset vaikuttivat lopputulokseen tyytyväisiltä, ja koko muukin olohuone oli niin koristeellinen, ettei kuusi erottunut siitä mitenkään merkittävästi. Se itse asiassa jäi jopa varjoon etenkin pitkän senkin päälle asetellun joulukuvaelman rinnalla. Hahmoja oli runsaasti ja ne olivat liki puolimetrisiä, todella yksityiskohtaisia ja kauniita, luultavasti käsityötä. Niiden valopunoksin koristeltu taustalevykin vaikutti käsin maalatulta, ja pienessä seimessä oli oikeita heiniä. Kuvaelma oli aivan eri luokkaa kuin se joulukrääsää, jota Otabek oli nähnyt kauppojen hyllyillä, ja siksi se häntä viehättikin.

”Se on nacimiento”, Leo sanoi huomatessaan Otabekin jääneen katselemaan joulukuvaelmaa. ”Huomenna siihen lisätään vielä Jeesus-vauva ja tammikuussa Itämaan tietäjät.”

”Todella hienoja”, Otabek sanoi hahmoista. ”Varmaan aika vanhoja? Ainakin näyttävät siltä.”

”Joo. Isovanhemmat toivat ne mukanaan Meksikosta kun muuttivat tänne. Ovathan ne jo elämää nähneet mutta kuuluvat perinteisiin. Lucía sanoo, että hän haluaa olla se, joka perii ne sitten aikanaan.”

”Etkö sinä sitten halua?”

”No, sanotaanko niin, että en halua olla Lucían kanssa siitä asiasta eri mieltä.”


**


Kun ilta oli lopulta niin pitkällä, että oli korkea aika vaihtaa yöpukuihin ja mennä nukkumaan, Otabek oli jo niin väsynyt ettei häntä enää unettanut. Hän makasi sängyssään katsellen vuorotellen kattoa ja seinillä olevia elokuvajulisteita, jotka erottuivat hämärässä melko huonosti. Mutta hän ei valvonut yksin, sillä Leokaan ei vielä ollut nukahtanut.

”Huomisesta tulee varmaan aika tapahtumarikas päivä”, Otabek sanoi huoneessa vallitsevan hiljaisuuden keskelle.

”No jaa”, Leo kääntyi sängyssään Otabekin suuntaan. ”Paljon ruokaa, jonkin verran lisää ihmisiä, yöllä se messu johon sinun ei tarvitse osallistua… Suurin osa päivästä kyllä kuluu ihan täällä kotona istuskellen, syöden ja jutellen. Silloin, kun olin lapsi, meillä oli myös piñatoja jouluisin, mutta ei enää. Olemme kaikki kuulemma jo niin isoja.”

”Voisi olla hauska joskus yrittää rikkoa piñata”, Otabek tuumi.

”Se on hauskaa. Harmi, kun meillä ei nyt ole sellaista, niin olisit voinut kokeilla. Äiti tosin taitaa olla vain iloinen, sillä hän on aina valittanut, että piñatat sotkevat.”

”Eivätkös ne kuitenkin ole perinteinen meksikolainen juttu?”

”Joo”, Leo sanoi. ”Pitäisi ehkä muistuttaa äitiä siitä. Hän tykkää perinteistä.”

Keskustelu hiipui, ja Otabek jatkoi katon tuijottelua siinä missä Leo pikkuhiljaa vaipui uneen. Otabek mietti tämän ennustusta huomisesta kuin myös omia odotuksiaan. Leolle päivä olisi vain tavallista, tuttua perhejuhlaa, mutta hänelle se olisi kaikin puolin uusi kokemus uusien ihmisten seurassa. Häntä jännitti. Odotuksen tunnetta ei kuitenkaan maustanut kauhu, vaan siihen oli sekoittunut ripaus intoakin. Hän uskalsi toivoa tulevista päivistä mukavia. Niitä ei vain saisi pilata liialla valvomisella.

Otabek päättikin nukahtaa vaikka väkisin. Se ei ollut helppoa, mutta uni vei hänestäkin viimein voiton. Unessaan hän ehti viettää jouluaaton Leon perheen kanssa viidellä eri tavalla, mutta aamulla herätessään hän ei muistanut niistä enää yhtään mitään.
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Hei mehän saatiin uutta lunta, joten pieni piipahdus jouluiseen tunnelmaan sopii tähän vallan mainiosti. Tämä kerronta soljui mukavasti lentokentältä uusien ihmisten pariin. Kuvaat kivasti tällaisia jokapäiväisiä (jokajouluisia sukujuhlia) kun mukaan tulee yksi vieras, jolle kaikki on uutta ja outoa. Otabekiin on helppo samaistua tässä. Paljon uutta joka vähän väsyttääkin.

Valmiiksi laitettu runsas ruokapöytä kuulostaa houkuttelevalta. Jäin miettimään kuinkahan pitkä aika Otabekilla on siitä kun on nähnyt viimeksi äitinsä? Vuosi ehkä. Kun niin olisi halunnut olla oman äitinsä halauksessa. Kuusesta tuli varmasti kaunis. Voin nähdä sellainen täynnä koristeita ja tyyli on vähänkin sellainen amerikkalainen (tai vaikka meksikolainen) niin se on ehkä hieman "liian täynnä".

Mulla käy usein juhannuksen tienoilla niin, että huomaan soittavani yhtä levyä jossa on mukana muutama joululaulu. Jos juhannukseksi tulee jouluista luettavaa, niin se vain vahvistaa sen säännön, että keskellä kesää käy useinkin joulu mielessä. Ollaanhan silloin jo puolivälissä vuotta ja menossa kohti joulua.

Maissinaksu

  • Trubaduuri
  • ***
  • Viestejä: 2 647
  • ( ͡° ͜ʖ ͡°)
K-teemainen otsikointi on juuri hyvä! 😁 Hyvä kirjain ja jatkumo säilyy! Eikä se mitään, vaikka osien kanssa kestäisikin, sillä luova työ vie aikansa ja tästäkin huomaa, miten paljon olet käyttänyt aikaa yksityiskohtien miettimiseen. Tosin tekstisi nyt ovat aina huoliteltuja ja sisältävät mainioita sanankäänteitä. 😍

Lainaus
Otabek pani merkille, että nämä keskustelivat englanniksi, vaikka tiesi perheen puhuvan keskenään ensisijaisesti espanjaa. Otabek arveli, että se oli Leon ja tämän isän puolelta ele hänelle, että hän saisi halutessaan osallistua keskusteluun, mikä sai hänet hymyilemään sisäisesti.
Yhyy Leo kulta. 😍 Aina niin lämmin ja huomaavainen. Alkaa jotenkin ärsyttää ihan olan takaa, ettei canon kertonut hänestä juuri mitään – kunhan nyt ainakin teki selväksi, että kaveri on kunnon kanelipulla.

En ole varma, puhuttiinko jossain kohtaa Leon vanhempien mahdollisista nimistä, mutta nauratti, kun ajattelin että varmasti jossain on joku Manuel-niminen kaveri ja siellä hän sitten olikin. 😁 Klassinen nimi, kuten myös María. Leon perhe vaikutti kyllä niin mukavalta ja juuri sellaiselta, minkä parissa kelpaisi itsekin viettää joulu. Voin kyllä kuvitella Otabekin ahdistuksen määrän, kun on yhtäkkiä niin monta vilkasta sielua tekemässä tuttavuutta ja sitten pitää esiintyä edukseen. Ai että jos Beka olisi vain mennyt yrmyilemään ja lukittautunut vaikka vessaan päästäkseen karkuun sosiaalisia tilanteita. 😂😂

Lainaus
Sillä aikaa Otabek kumartui avaamaan matkalaukkunsa ja kaivoi esiin kahvipaketin ja suklaarasian, jotka oli ostanut Leon vanhemmille. Hän oli oppinut jo aivan pienenä omilta vanhemmiltaan, että kyläilemään mennessä piti tuoda mukanaan jokin lahja isäntäperheelle.
Ei saakeli tämä olen niin minä. 😂😂

En tiedä meksikolaisista jouluperinteistä mitään tai mitään muutenkaan, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, tässä oli niin mukavia yksityiskohtia kulttuurielementtien, ruoan ja koristeiden kanssa. Kultaenkelit sopivat jouluun kuin nenä päähän. Lisäksi tuossa lopussa kun mainittiin piñatat, minulle heräsi mieleen jokin outo muistikuva, että jossain Caballero-jouluekstrassa tms Panchito selitti Akulle ja yleisölle meksikolaisia joulunviettotapoja. 😀 Tosi hämmentävää, että muistaa äkisti jotain vastaavaa.

Lainaus
Tämän pikkuveljeä Noéta hän ei kylläkään vielä voinut sanoa edes kunnolla tavanneensa, olihan heidän lyhyt vuorovaikutuksensa ollut suorastaan olematon. Leo tosin oli kertonut hänelle pikkuveljensä olevan melko ujo ja vähäpuheinen, minkä kuultuaan Otabek oli heti tuntenut suurta hengenheimolaisuutta tämän kanssa.
Ääää. 😂

Kiitos jälleen tästä, mainiota luettavaa! ❤️

- Mai
"Itse Zeus kyllä lähetti Akun tänne, mutta hän ei tiennyt, että sukulaispoikani on täysi tumpelo."
- Roope Ankka

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Kömmin minäkin taas viimein tänne, en tosin vielä uuden osan kanssa 😅 Mut hei iso kiitos Fairy tale ja Maissinaksu kommenteista, oon niin otettu ja iloinen siitä, että ootte vielä tän parissa ja jaksatte kommentoida ;;www;; ♥♥ Toivottavasti kuulen teistä vielä sitten kun saan sen vitososan valmiiksi (se on jo aloitettu mutta valitettavasti yhä alkutekijöissään).

Hei mehän saatiin uutta lunta, joten pieni piipahdus jouluiseen tunnelmaan sopii tähän vallan mainiosti.
No joo se on kyllä totta ;D Oli aikamoinen sää huhtikuun alussa. Nyt ei onneksi enää, kesää kohti mennään. Ja kaipa silloin on vain kivaa vaihtelua lukea jotain talvi/joulujuttuja :D

Mulla käy usein juhannuksen tienoilla niin, että huomaan soittavani yhtä levyä jossa on mukana muutama joululaulu. Jos juhannukseksi tulee jouluista luettavaa, niin se vain vahvistaa sen säännön, että keskellä kesää käy useinkin joulu mielessä. Ollaanhan silloin jo puolivälissä vuotta ja menossa kohti joulua.
Tää on hyvä tietää ;D

Jäin miettimään kuinkahan pitkä aika Otabekilla on siitä kun on nähnyt viimeksi äitinsä? Vuosi ehkä. Kun niin olisi halunnut olla oman äitinsä halauksessa.
Jaa-a, enpä osaa sanoa 😅 Ihan hyvä tovi kuitenkin. Jotain semmoista olin ajatellut, että alkuvuodesta muutti Jenkkeihin ja ei sen jälkeen ainakaan ole nähnyt perhettään. Eli varmasti on kova ikävä (en usko, että hän muuten olisi kaivannut halausta äidiltään).

K-teemainen otsikointi on juuri hyvä! 😁 Hyvä kirjain ja jatkumo säilyy! Eikä se mitään, vaikka osien kanssa kestäisikin, sillä luova työ vie aikansa ja tästäkin huomaa, miten paljon olet käyttänyt aikaa yksityiskohtien miettimiseen. Tosin tekstisi nyt ovat aina huoliteltuja ja sisältävät mainioita sanankäänteitä. 😍
No voi äää, kiitos ♥ Ihanaa kuulla tommosia kehuja, varsinkin kun tämä fici on ollut kahden ekan osan jälkeen harvinaisen työläs. Mut taustatyötä ja muuta on tehty! Tämmösistä kommenteista tulee aina se tunne, että se on sen kaiken vaivan arvoista ♥
K on tosiaan paras kirjain otsikoissa ;D

Voin kyllä kuvitella Otabekin ahdistuksen määrän, kun on yhtäkkiä niin monta vilkasta sielua tekemässä tuttavuutta ja sitten pitää esiintyä edukseen. Ai että jos Beka olisi vain mennyt yrmyilemään ja lukittautunut vaikka vessaan päästäkseen karkuun sosiaalisia tilanteita. 😂😂
Beka joutuu tsemppaamaan oikein urakalla ;D Ehkä se sinne vessaankin vielä päätyy piilottelemaan. Leo on onneksi aivan varmasti kertonut perheelleen etukäteen vähän siitä, millainen tyyppi Otabek on, niin nämäkin ovat osanneet varautua. Joustoa molempiin suuntiin ja silleen.

Iso kiitos vielä molemmille, toivottavasti mulla olis pian tarjoilla teille viimeinen osa! (No, sehän vain vaatii kirjoittamista, kun ei se itsestään valmistu, mutta... 😅)
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
A/N: Tässä kesti ihan liian kauan, mutta viimein viides ja tällä kertaa myös viimeinen osa on valmis! Tästä tuli ihan helkutin pitkä ja oikeesti ois voinut (ja varmaan pitänyt) rajata paljon pois, mutta hitto vie kun minä nyt kirjotin oikee kunnon raportin Otabekin ekasta joulusta 😂😂 Ne lukee jotka jaksaa ja halauaa. (Samaan aikaan kyllä tuntuu et olis pitänyt huomioida joitain hahmoja kuitenkin vähän enemmän 🙊)

Julkaisupäivä ulottui kuin ulottuikin todella lähelle juhannusta, niinku mä vähän ennustinkin. No, saapahan halutessaan fiilistellä joulua näin kesäkuussakin ;D Sää meillä on varmasti lähempänä Arizonaa nyt kuin joulukuussa (ainakin sen perusteella mitä siinä joulukuun tienoilla Arizonan sääkarttoja kattelin).



5. Kyllä jouluna täytyy lahjoja olla


Aamulla Otabek heräsi pimeässä huoneessa. Leo nukkui vielä vähän matkan päässä omassa sängyssään, mikä oli Otabekille merkki jatkaa vielä unia. Häntä ei kuitenkaan enää nukuttanut, ja edellispäivän väsymyksestäkin oli jäljellä vain raajojen raskaus. Tuntui kuin hänellä olisi ollut eilen erittäin intensiiviset luisteluharjoitukset, vaikka hän ei ollut tehnyt juuri muuta kuin istunut ensin lentokoneessa, sitten autossa, ja sen jälkeen viettänyt aikaa Leon perheen kanssa. Toisaalta niistä se viimeinen häntä eniten väsyttikin.

Otabek ei olisi jaksanut liikkua mihinkään, ja aluksi hän makasikin vain paikallaan kuunnellen ympärillään vallitsevaa hiljaisuutta. Leon lisäksi kaikki muutkin taisivat vielä nukkua; ainakaan hän ei erottanut kellon vaimean tikityksen lisäksi mitään muuta ääntä. Aikansa sitä lähes täydellistä äänettömyyttä kuunneltuaan Otabek nousi hitaasti istuma-asentoon. Senkin jälkeen kesti hetken ennen kuin hän jaksoi hapuilla puhelimen käteensä. Kello näytti vain seitsemää yli kuutta, mikä oli sekin selvä merkki siitä, että hän saisi nukkua yhä. Nukkumisen sijaan Otabek kuitenkin päätti hyötyä asunnon tyhjyyden tunnusta ja käydä vessassa. Ei hänellä mikään pakottava tarve ollut, mutta myöhemmin aamulla hän joutuisi jakamaan kylpyhuoneen Leon ja tämän sisarusten kanssa, eikä omaa vuoroa olisi mukava odotella jalat ristissä.

Takaisin Leon huoneeseen palattuaan Otabek rojahti sänkyynsä makaamaan ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi. Kello ei ollut edelleenkään kuin vähän yli kuusi, ja menisi varmaan ainakin pari tuntia ennen kuin Leo heräisi, hyvin mahdollisesti enemmänkin. Nukkuminen ei edelleenkään houkuttanut Otabekia, mutta jotenkin hänen pitäisi saada seuraavat tunnit kulumaan hiljaa niin, ettei häiritsisi muita. Hän otti puhelimensa taas käteensä ja katsoi lukitusnäytöllä näkyvää kellonaikaa mietteissään. Hän laskeskeli mielessään, paljonko kello olisi kotona Almatyssa, ja päätti soittaa äidilleen. Hiljaisen keskustelun ei pitäisi herättää ketään, ja edellisestä puhelusta kotiin oli pitkä aika. Liian pitkä.

Äiti vastasi puhelimeensa nopeasti, ja ensin moitittuaan Otabekia yhteydenottojen vähäisyydestä hän sanoi, ettei valitettavasti ehtisi jutella pitkään. Otabek tosin tiesi senkin tarkoittavan ainakin tunnin puhelua. Hän pahoitteli pitkäksi venynyttä hiljaisuuttaan vedoten omiin kiireisiinsä ja aikaeroon maiden välillä. Äiti hyväksyi hänen anteeksipyyntönsä oikopäätä ja vaihtoi sitten iloisempaan äänensävyyn alkaessaan kysellä poikansa kuulumisia. Otabek kertoili melko ympäripyöreästi koulusta, luistelusta ja vierailustaan Leon luona. Edes omalle äidilleen hän ei jaksanut selostaa yksityiskohtaisesti tekemisistään ja olikin iloinen, kun keskustelun paino siirtyi pikkuhiljaa kotipuolen kuulumisiin ja hän sai keskittyä lähinnä kuuntelemaan.

Otabek oli ollut oikeassa arvioissaan puhelun keston suhteen. Kun hän oli jutellut äitinsä kanssa noin tunnin, tämä viimein sanoi, että hänen pitäisi lopetella. Kesti kuitenkin vielä yli kymmenen minuuttia, ennen kuin Otabek lopulta sanoi viimeiset hyvästit äidilleen sekä lupasi välittää terveiset Leon perheelle. Hän myös vannoi soittavansa vielä ainakin kerran ennen kuin lentäisi itse Almatyyn, mihin siihenkään ei ollut enää viikkoakaan. Puhelun päätyttyä hän veti syvään henkeä ja koki olevansa väsyneempi kuin reilu tunti aiemmin herättyään. Oli kuitenkin ollut mukavaa jutella taas äidin kanssa, kuulla kotipuolen kuulumisia ja vaihteeksi puhua omalla kielellään englannin sijasta.

Leo nukkui yhä kuin tukki. Muualta asunnosta oli vajaa puoli tuntia aikaisemmin alkanut kuulua hiljaista kolinaa, kun Leon äiti oli herännyt. Tämä oli vain kurkistanut Leon huoneeseen sieltä ääntä kuultuaan ja hiljaa toivottanut hyvät huomenet puhelimessa olleelle Otabekille ennen kuin oli siirtynyt alakertaan. Otabekia ei houkuttanut vielä nousta ylös, mutta koska häntä ei edelleenkään unettanut, hän hakeutui takaisin puhelimensa pariin.

Otabek oli ehtinyt lukea uutisia ja katsoa videoita reilusti yli tunnin, kun Leo alkoi pikkuhiljaa näyttää jotain elonmerkkejä itsestään. Tämä tapitti tyhjästi eteensä tovin kunnes lopulta haukotellen käänsi päänsä Otabekin suuntaan.

”Hyvää huomenta”, tämä toivotti ja haukotteli uudestaan. ”Ja hyvää joulua myös!”

”Kiitos samoin”, Otabek nyökkäsi pysäyttäessään katsomansa videon.

”Oletko ollut pitkäänkin hereillä?”

”Jonkin aikaa”, Otabek vastasi antamatta sen tarkempia yksityiskohtia. ”En viitsinyt herättää.”

”Olisit kyllä saanut”, Leo tuumasi huolettomasti. ”Toivottavasti sinulla ei ole ollut tylsää.”

”Ei lainkaan.” Oikeastihan hän oli vain nauttinut hiljaisesta yksinäisyydestään, vaikka iso osa siitä olikin lopulta kulunut äidin kanssa puhelimessa.

”No hyvä.” Leo kääntyili hieman paikoillaan mutta ei vielä jaksanut nousta ylös. Mihinpä sitä olisi aattoaamuna ollutkaan kiire.

”Miten tämä päivä nyt tästä etenee?” Otabek kysyi hetken päästä katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. ”Jotainhan on ollut jo aiemmin puheena, mutta miten vaikka tämä aamu? Onko teillä jotain ohjelmaa?”

”Ei”, Leo sanoi melkein välittömästi. ”Teresa-täti ja serkut tulevat kymmenen aikaan, mutta ei sekään tarkoita mitään erityistä ohjelmaa. Äiti, mummi ja täti viettävät suurimman osan päivästä keittiössä ruokaa tekemässä. Lucía on usein auttamassa heitä, mutta miehiä ei keittiöön normaaleissa olosuhteissa edes päästetä!”

”Kuulostaa tutulta”, Otabek totesi. ”Meillä päin ihan sama juttu.”

Leo nyökkäsi. ”Muut ovatkin sitten kuluttaneet sen ajan miten ovat parhaaksi nähneet. Telkkarin katsominen on aina suosittua. Mistä vetoa, että ukki ja isä ovat kuin liimattu sohvaan siihen asti, että ruoka on valmista?”

”Tuokin kuulostaa todella tutulta”, Otabek sanoi lievästi huvittuneena. Leoa alkoi hymyilyttää.

”Serkkuni ovat vasta kymmenen ja kaksitoista, mutta he yleensä leikkivät ja muutenkin viettävät aikaa keskenään, joskus pelaavat Noén kanssa PlayStationilla tai jotain. Tuskin siis joudutaan heidän viihdyttäjikseen, ellei sitä erikseen haluta. He ovat kyllä suorastaan pelottavan hyviä Unossa ja Monopolyssa, varsinkin Max. Niitä me ollaan usein pelattu vähän isommallakin porukalla, ihan yleisen innostuksen mukaan.”

”En olekaan aikoihin pelannut Monopolya”, Otabek sanoi ja yritti samalla muistella, milloin edes oli viimeksi niin tehnyt. Oli siitä ainakin pari vuotta.

”Jos haluat hävitä siinä, niin voidaan ehdottaa Maxille ja Nicolle peliä.”

”Onko tuo haaste?”

He tuijottivat toisiaan hetken kunnes Leo alkoi nauraa, ja Otabek’kin tyrskähti.

”Helpommalla pääset, jos et edes suunnittele voittavasti.”

”Huono asenne ammattilaiseksi pyrkivälle taitoluistelijalle.”

”No joo, totta”, Leokin myönsi. ”Mutta serkkuja ei kyllä helpolla voita.”

Heidän aamunsa eteni rauhallisesti ja Otabekin mielestä jopa omituisen tavallisesti – tai ainakin hän oli Leon puheista huolimatta odottanut jotain edes vähän erikoisempaa. Sängyistä ylös päästyään he pukeutuivat, kävivät aamupesulla ja olivat keittiössä syömässä muroja, kun ovikello soi. Leon äiti kiirehti avaamaan, ja hetken päästä alkavan moniäänisen, espanjankielisen puheen perusteella Otabek oletti Teresa-tädin lapsineen tulleen. Leo ei kuitenkaan hievahtanutkaan pois tuoliltaan, kaatoi vain kulhoonsa lisää muroja ja sanoi, että he ehtisivät tervehtimään toisia aamupalan jälkeenkin. Se suunnitelma tosin vesittyi alkuunsa, sillä jo hetkessä kaksi heitä nuorempaa tummatukkaista poikaa marssi keittiöön peräkanaa. Nämä tervehtivät kovaan ääneen Leoa ja jäivät sitten kumpikin katsomaan Otabekia.

”Kuka sinä olet?” pojista pidempi kysyi.

Ennen kuin Otabek ehti avata suunsa vastatakseen tai edes tulkita kysymyksen sävyä, Leo oli jo äänessä.

”Onhan siitä jo puhuttu! Hän on ystäväni Otabek ja viettää tämän joulun kanssamme.”

”Hei vaan”, Otabek sanoi hiljaa toivoen, ettei joutuisi välittömästi suvun nuorimpien tuomitsemaksi.

Vanhemman serkun kasvoille levisi sitten äkisti leveä hymy. ”Hei!” tämä sanoi. ”Minä olen Maximiliano Alfonso, mutta kukaan ei jaksa käyttää niin pitkää nimeä, joten sano sinäkin Max vain niin kuin kaikki muutkin.”

”Ja minä olen Nico”, nuorempi serkku esittäytyi. ”Tai no, Nicodemo Álvaro, koska äidistä oli kiva antaa minullekin ylipitkä nimi.” Hänen äänensävystään Otabekille tuli sellainen tunne, ettei hän oikein välittänyt koko nimestään muutenkaan.

”Hauska tavata.”

Max ja Nico eivät jääneet keittiöön kuin hetkeksi vaihtaakseen vielä muutaman sanan serkkunsa ja Otabekin kanssa, minkä jälkeen he ilmoittivat menevänsä joko pelaamaan Minecraftia Noén kanssa tai kiusaamaan Lorenzoa – tai mitä luultavimmin tekemään molempia. Leo kehotti heitä pitämään hauskaa, ja sitten hän ja Otabek olivat taas hetken aikaa keittiössä kaksistaan.

”Kivoja muksuja ne on”, Leo totesi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, kun Otabek ei keksinyt mitään sanottavaa.

”Joo, eiköhän”, Otabek sanoi.

”Vaikka repivätkin itselleen suurta hupia Lorenzon ärsyttämisestä.”

”Ovat siis jättäneet sinut rauhaan, vai?”

”Ainakin toistaiseksi. Joskus liityn heidän seuraansa raastamaan isoveikan hermoja.”

He saivat aamiaisen lopeteltua mutta eivät noustua pöydän äärestä, kun keittiöön ilmestyi lisää väkeä ja Otabek joutui jälleen esittelemään itsensä, tällä kertaa Leon Teresa-tädille. Tämä vaikutti olevan yhtä aurinkoinen kuin Leollakin oli tapana olla ja tervehti Otabekia leveällä hymyllä ja poskisuudelmalla.

”Mukavaa, kun kutsuit ystäväsikin kylään, Leo”, Teresa sanoi.

”Tietysti kutsuin”, Leo vastasi välittömästi. ”Ettei hänen tarvitse viettää joulua yksin.”

Otabekin olisi tehnyt mieli sanoa väliin, että ilman Leon kutsua hän ei viettäisi joulua ollenkaan eikä silloinkaan olisi ollut yksin, mutta päätti sittenkin pysyä hiljaa. Olisi kohteliaampaa olla sanomatta mitään, eikä kai sellaisilla yksityiskohdilla muutenkaan ollut väliä – ei se nykytilannetta muuttaisi mihinkään suuntaan.

He pääsivät viimein lähtemään keittiöstä – tai oikeastaan joutuivat, sillä Leon äiti ajoi heidät pois. Naiset jatkaisivat hänen aloittamaansa ruoanlaittoa joten heillä ei olisi keittiöön mitään asiaa. Leo katsoi Otabekia merkitsevästi heidän suunnatessaan hänen huoneeseensa. Otabek hymyili pienesti takaisin.

Leon huoneessa he päätyivät katsomaan yhdessä tämän televisiota. Kanavat olivat pulloillaan jouluaiheisia ohjelmia, mikä tuntui Otabekista erikoiselta, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että kotona Kazakstanissa olisi minkään juhlan ympärille luotu niin monta elokuvaa tai tv-spesiaalia. Valinnanvaran valtavan määrän kanssa hänellä olisi helposti mennyt pää pyörälle, mutta Leolla oli selvästi omat suosikkinsa.

”Olen huomannut, ettei joulu oikeasti olekaan ihan sellainen niin kuin elokuvissa”, Otabek totesi, kun heidän katsomansa filmin sankaritar yritti löytää rakkaalleen täydellistä lahjaa kuin hänen henkensä olisi sen varassa. ”Aiemmin olin muodostanut ison osan mielikuvistani elokuvien perusteella, mutta totuus onkin toisenlaista. Vaikka no, tuo ostoshelvetti kyllä vaikuttaa tosi realistiselta.”

”Muisteletko sitä, kun etsittiin niitä rumia villapaitoja?” Leo kysyi naurahtaen.

”Joo”, Otabek vastasi. ”Ja onhan ostoskeskukset olleet varsinkin viimeisen kuukauden ajan suorastaan pelottavia: astuu sisään ja heti päälle sataa turhaa krääsää ja tarjouksia, ja kaiuttimet huudattavat lauluja.”

”Sitä se kapitalismi teettää”, Leo totesi viisaasti.

He katsoivat elokuvan loppuun, minkä jälkeen kumpikaan ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Otabek ei oikeastaan edes kaivannut mitään ohjelmaa, hänelle sellainen rauhallinen tekemättömyys sopi varsin hyvin, kun illemmalla joutuisi kuitenkin olemaan tavallista sosiaalisempi, mutta Leo halusi näyttää hänelle lisää puolia joulusta.

”Harmi kun ei voida oikein lähteä mihinkään”, tämä huokaisi. ”Olisi ollut kiva näyttää sinulle kaupungin katuja ja mennä katsomaan joulukulkuetta tai osallistua myyjäisiin. Nyt vain on liian myöhäistä mihinkään niistä. Olisi sittenkin pitänyt lähteä Coloradosta aikaisemmin.”

”Sitten ei oltaisi päästy Henryn juhliin”, Otabek huomautti.

”Niin joo, totta.” Leo hiljeni hetkeksi. Sitten hän kääntyi katsomaan Otabekia. ”Haluaisitko lähteä kanssani katsomaan naapurustoa?” hän kysyi. ”Eihän se ole sama kuin kaupunkikierros, mutta monilla on tapana koristella pihansakin niin, että niissä riittää katseltavaa.”

”Joo, mennään vain”, Otabek suostui. Voisihan se olla ihan hauskaa, ja tekisi hyvää mennä ulos raittiiseen ilmaan.


**


Leo oli ollut oikeassa sanoessaan, että pelkästään ihmisten etupihoissakin oli runsaasti katseltavaa. Otabek oli suorastaan vaikuttunut nähdessään, miten koristeellisia talojen julkisivut ja pihat olivat. Ne olivat aivan kuin suoraan jostakin postikortista tai idyllisestä jouluelokuvasta – maisemasta puuttui vain lumi. Oli varmasti kilometrikaupalla valosarjoja, itsestään liikkuvia mekaanisia joulupukkeja ja poroja, valtavia koristeltuja joulukuusia… Leon naapurustossa asui myös tämän perheen lisäksi monia muitakin meksikolaisia, joista osan pihalle oli pystytetty suuri ja näyttävä joulukuvaelma, joissa hahmot olivat oikeiden ihmisten kokoisia.

”Tämä on kuin olisi katselemassa jotain ulkoilmanäyttelyä eikä tavallisten ihmisten etupihoja”, Otabek totesi ensimmäisen kadun päässä.

”Minähän sanoin”, Leo hymyili.

”Jotenkin tosi amerikkalaista tällainen”, Otabek sanoi arvioiden. ”Mutta ei se ole paha asia”, hän kiirehti lisäämään perään, koska ei halunnut kuulostaa tuomitsevalta. ”Ei vain tulisi kotipuolessa tällaista vastaan.”

”Minusta nämä ovat ihania”, Leo vastasi. ”Minä nyt muutenkin tykkään joulusta, niin minusta on kiva, että se saa ihmisiltä niin paljon huomiota. Eikä täällä edelleenkään ole niin kuuma”, tämä jatkoi, kun Otabek riisui takkinsa.

”Onhan. Varmaan melkein kaksikymmentä astetta. Celsiusta! En tiedä, mitä se olisi Fahrenheitissa. Paljon kuitenkin.”

Leo ei ollut ihan vakuuttunut siitä, että Otabek tarkenisi pelkässä t-paidassa, mutta ei sanonut enää mitään, ja niin he jatkoivat matkaa toiselle naapuruston kadulle. Sen varrella Otabek tykästyi kokonaan valkoisista valoista tehtyyn joulupukin rekeen ja sitä vetävään poroon sekä kiviseen joulukuvaelmaan, ja he nauroivat yhdessä nähdessään yhdellä pihalla valaistun muovilumikon, jolla oli aurinkolasit päässään.

”Tuo sopisi hyvin sen villapaitasi kanssa”, Leo hykersi. ”Pitäisikö varastaa se sinulle matkamuistoksi.”

”Siinähän olisikin kotona kerrottavaa, että minut pidätettiin Yhdysvalloissa koska anastin muovilumiukon jonkun pihalta.”

”En minä sinua ilmiantaisi”, Leo vakuutti.

Leon lupauksesta huolimatta Otabek antoi lumiukon jäädä omistajalleen, ja he jatkoivat kierrostaan kunnes olivat lopulta palanneet alkupisteeseensä. Vasta silloin Otabek osasi kiinnittää huomiota siihen, että Leon perheenkin kotitalo oli valaistu ja koristeltu, joskaan ei aivan yhtä yltäkylläisesti kuin jotkut heidän näkemänsä pihat. Toisaalta juuri sen myötä se oli hänen mielestään siitä tyylikkäimmästä päästä.

Heidän päästyä takaisin eteiseen Otabek ajatteli, miten olisi mukava rojahtaa takaisin vuoteeseen ja hetken aikaa vain olla tekemättä tai puhumatta mitään, mutta sitten Lucía ilmestyi heidän luokseen ja ilmoitti, että heitä odotettiin jo ruokapöytään. Leo osasi tulkita ystävänsä ilmeettömyyden takaa kuultavaa tyytymättömyyttä ja sanoi tälle, ettei ruokailu kestäisi pitkään.

”Nyt on vuorossa vain sellainen pieni lounaan tapainen ennen iltaa”, hän kertoi. ”Mutta jos et halua tulla, niin mene vain huoneeseeni, ja minä kerron muille jotain.”

”Kyllä minä tulen”, Otabek sanoi nopeasti. Vaikka ajatusten nollaus houkuttelikin häntä lounasta enemmän, ei hän kehdannut jättäytyä poiskaan, olihan hän sentään paikalla kutsuvieraana. Ja jos ruoka olisi nyt edes puoliksi niin hyvää kuin edellispäivänä, hän ei haluaisi jättää sitä väliin.

”Okei.” Leo näytti hänen ratkaisuunsa tyytyväiseltä.

Ruokasaliin katettu pöytä ei ihan vastannut Otabekin mielikuvia pienestä lounaasta, vaikka ei sekään taatusti vedellyt vertoja sille, mitä illalla olisi odotettavissa. Pöydän keskellä oli kaksi suurta keraamista keittokulhoa, joiden ympärille oli aseteltu moniin pienempiin astioihin vihanneksia ja hedelmiä sekä korillinen leipää.

”Nyt olisi tarjolla pozolea”, Leon äiti kertoi kaikille (mutta kuitenkin erityisesti Otabekille). ”Tässä kulhossa oleva on tehty sianlihasta ja tämä toinen kanasta. Sitten on tietysti erilaisia lisukkeita ja vähän hedelmiäkin.”

Leon ukki lausui ääneen rukouksen, jonka aikana kaikki olivat hiljaa paikoillaan, mutta yhteisen aamenen jälkeen käytiin välittömästi ruoan kimppuun. Otabek ei ollut koskaan ennen syönyt pozolea, ja hän alkuun katsoi vierestä, miten muut lisäsivät keittojensa päälle kaalisilppua, retiisiviipaleita, sipulia ja yrttejä, kunnes teki itse samoin. Lounas ei ollut ehtinyt kunnolla edes alkaa, kun pöytä oli täynnä moniäänistä ja rönsyilevää keskustelua, joka käytiin sekaisin espanjaksi ja englanniksi. Otabek yritti alkuun kuunnella sitä pysyäkseen edes suurin piirtein mukana mutta luovutti nopeasti, kun käytetty kieli vaihteli lennossa eikä hän muutenkaan tuntenut kenenkään sukulaisia tai tuttavia. Niinpä hän keskittyi ahtamaan itsensä niin täyteen ruokaa, ettei häneltä edes voitaisi odottaa osallisuutta keskusteluun. Syömiseen keskittyminen oli hyvä päätös siinäkin mielessä, että mausteinen pozole oli todella herkullista.

”Tiedän, että se on hyvää, mutta älä sentään vielä ahtaa itseäsi ähkyyn”, Leo hänen vieressään kommentoi hymyillen.

”En ole aiemmin syönyt pozolea”, Otabek vastasi yksinkertaisesti, koska ei kehdannut sanoa ääneen muita ajatuksiaan.

”Ja sitä ehdit syödä vielä lisääkin”, Leo lupasi.

”Mukavaa, että sinulle maistuu”, tämän äiti sanoi hymyillen pöydän toisesta päästä. ”Syö vain niin paljon kuin suinkin jaksat. Sinä myös, Leo, ei tätä säästellä tarvitse.”

Kun pozolea, leipää ja jälkiruokahedelmiä oli syöty kylliksi, María ja Teresa kehottivat kaikkia siirtymään olohuoneeseen nauttimaan kahvia, ponchea sekä erilaisia leivonnaisia. Noé kuitenkin livahti Max ja Nico vanavedessään yläkertaan napattuaan ensin mukaansa lautaselliset herkkuja, ja Leo tuli siihen tulokseen, että he voisivat Otabekin kanssa tehdä samoin. Häntäkin jaksoivat kiinnostaa aikuisten juoruilut vain tiettyyn pisteeseen asti.

”Voidaanko me varmasti…?” Otabek epäröi, kun Leo oli patistamassa tätä kanssaan yläkertaan.

”Totta kai me voidaan, näithän sinä miten muutkin lähtivät. Ei aikuisia kiinnosta, kunhan vain haluavat jutella keskenään lisää ja katsoa telkkaria.”

Joten he palasivat Leon huoneeseen, makoilivat vuoteilla syöden pipareita sekä kurpitsatäytteisiä empanadoja ja juttelivat taitoluistelusta. Otabek kuunteli, miten Leo ruoti yksityiskohtaisesti Viktor Nikiforovin ennätyksiä ja sitä, millaisilla suorituksilla ne olisi mahdollista rikkoa.

”Jos nyt koskaan edes pääsisi kilpailemaan samalle tasolle”, Otabek totesi. Leon kunnianhimoisissa puheissa ei sinällään ollut mitään yllättävää, vaikka ne melko korkealentoisia olivatkin. Hänen omat haaveensa taitoluistelun suhteen olivat huomattavasti vaatimattomampia, mutta ehkä juuri siksi niitä saattoi pitää myös selvästi realistisempina.

”Älä vähättele itseäsi! Ja niinhän sitä sanotaan, että harjoitus tekee mestarin”, Leo sanoi viisaasti.

Keskustelu ehti jatkua jonkin aikaa ja puheenaihe siirtyä enemmän kouluun ja yhteisiin tuttuihin, kun oveen koputettiin ja molempien pieneksi yllätykseksi Noé kurkisti sisään.

”Minä ja serkut ajateltiin pelata Monopolya, tuletteko mukaan?”

”Totta kai tullaan”, Leo hihkaisi välittömästi ja pomppasi ylös jaloilleen. ”Tai siis… minä ainakin, entäs sinä, Otabek?”

”Okei”, Otabek myöntyi. Olihan siitä ollut jo aiemmin puhetta, ja häntä kiinnosti tietää, miten hyviä serkkupojat oikeasti olivatkaan.

”Kiva. No, tulkaa. Ajattelimme aloittaa heti.”

Leo ja Otabek lähtivät Noén perään ja seurasivat tätä tämän huoneeseen. Sitä Otabek ei ollut vielä nähnyt sisältäpäin, ainoastaan ovessa olevan ”Pääsy kielletty” -kyltin. Huoneen keskiosa oli raivattu tyhjäksi Monopoly-laudan tieltä, mutta muuten siellä oli melko sotkuista, vuode petaamatta, karkkiroskia pöydällä ja jokainen taso täynnä sekalaista tavaraa. Puisessa hyllyssä oli muutaman kirjan lisäksi pitkät rivit videopelejä, ja seinillä oli muutama juliste Five Nights at Freddy’sistä ja Fortnitesta. Nico ja Max istuivat lattialla Monopolyn ääressä ja näyttivät iloisilta, kun Noé oli tuonut mukanaan lisää pelaajia.

”Kiva päästä rökittämään kaksi vanhaa kerralla”, Max tuumasi pikkuveljelleen, joka myötäili hänen puheitaan.

”Kuka täällä muka vanha on?” Leo kysyi haastavasti. ”Taitavat pikkunatiaiset luulla liikoja itsestään.”

”Suuret on puheet”, Nico sanoi. ”Menneisyys kertoo ihan toista tarinaa.”

Otabek valmistautui jo häviämään.


**


Monopoly ei ollut millään päättyäkseen, mutta loppujen lopuksi Noé selviytyi täpärästi voittajaksi, vaikka pitkään näyttikin siltä, että Max ajaisi kaikki muut konkurssiin. Otabekin häviöön valmistautuminen ei ollut ollut turhaa, sillä nuoremmat olivat vieneet hänen ja Leon omaisuuden hetkessä, vaikka Leo olikin pidentänyt peliaikaansa hieman alkamalla kiistellä säännöistä.

”Kukas se täällä luulikaan liikoja itsestään”, Max kysyi omahyväisesti Leolta, joka yritti selvästi olla kuin häviö ei olisi haitannut häntä.

”Paraskin puhuja, et voittanut itsekään”, Leo sanoi välittömästi takaisin.

”No en, mutta pärjäsin paljon paremmin kuin sinä!”

”Olette molemmat huonoja häviäjiä”, Noé totesi kuin ohimennen ja hymyili pienesti Otabekille, kun heidän katseensa sattuivat kohtaamaan.

”Otetaan uusi kierros niin nähdään, kuka täällä onkaan häviäjä”, Max uhosi.

”Ääh, kestää liian pitkään”, Nico valitti.

Monopolyn sijaan he jatkoivat Unolla, jota he ehtivät pelata useamman kierroksen, vaikka Leo ja Max aloittivat taas säännöistä kinaamisen jo ennen kuin ehtivät edes jakaa kortteja.

”Miten teillä on näin paljon erimielisyyksiä säännöistä, vaikka pelaatte yhdessä joka joulu?” Otabek kysyi hiukan epäuskoisena, kun Leo ja Max kiistelivät kiivaasti siitä, saiko Nosta neljä -kortteja käyttää kerralla useamman.

”Se on tätä joka vuosi, usko pois vain”, Noé sanoi silmiään pyöritellen. ”Ovat joka kerta eri mieltä säännöistä riippuen siitä, mikä sattuu omiin voittomahdollisuuksiin parhaiten sopimaan.”

Koska he saivat sääntökiistoista huolimatta pelattua useamman kierroksen, jokainen sai kokea voiton huuman ainakin kerran. Otabekista oli lievästi huvittavaa seurata, miten tosissaan Leo tuntui ottavan pelaamisen. Hän ei edes muistanut, että olisi koskaan nähnyt tätä yhtä kiivastuneena, luistellessakin tämän voitonhimo näyttäytyi lähinnä määrätietoisuutena ja sinnikkyytenä.

Kun kaikki olivat lopulta saaneet tarpeekseen Unon pelaamisesta (ja säännöistä kiistelemisestä), Noé ajoi vanhimmat pojat pois huoneestaan. Otabek ajatteli, että he palaisivat Leon huoneeseen, mutta tämä ilmoitti menevänsä käymään alakerrassa.

”Minulla on asiaa Lorenzolle”, Leo sanoi. ”Minulla varmaan kestää hetki, mutta mene sinä vain jo huoneeseeni, jos siis haluat. Tai saathan sinä toki tulla mukaani, ajattelin vain, että…” hän jätti lauseen lopun leijumaan äänettömänä ilmaan.

”Minä odotan sinua”, Otabek vastasi ollen ihan iloinen siitä, että saisi olla jonkin aikaa ihan yksin ja ladata sosiaalisia akkujaan. Sängylleen rojahtaessa hän tajusi, että sitä Leo oli selvästi halunnut tarjota hänelle: yksinoloa ja omaa rauhaa. Hän arvosti ystävänsä tekoa suuresti.

Vuoteessa maatessaan Otabek huomasi myös, miten väsynyt olikaan. Aamuvarhaisellakaan häntä ei ollut nukuttanut lainkaan, mutta nyt silmäluomet tuntuivat raskailta ja keho tuntui olevan valmis suurin piirtein talviunillekin. Hän kuitenkin tiesi, ettei voinut vielä alkaa nukkumaan, epäkohteliastahan sellainen olisi ollut, mutta kai hän voisi lepuuttaa silmiään hetken, ihan pienen vain… Ennen kuin Otabek ehti antaa itselleen siihen lupaa, hän oli jo käytännössä nukahtanut.

Seuraavan kerran Otabek havahtui takaisin todellisuuteen, kun Leo lempeästi ravisteli häntä hereille.

”Hmmh? Mitä?” hän mumisi väsyneesti ja katseli raotettujen silmäluomien välistä Leon hymyilevää hahmoa.

”Olisi ruoan aika”, tämä virkkoi. ”Kai jaksat vielä syömään tulla?”

”Mitä kello on? Kauanko oikein nukuin?” Otabek kysyi nousten istumaan silmiään hieroen. Hänen katseensa hakeutui Leon huoneen seinällä olevaan kelloon.

”En tiedä, milloin nukahdit, mutta olin poissa reilut puoli tuntia”, Leo sanoi. ”Ajattelin, että annan sinun torkkua kaikessa rauhassa, mutta nyt äiti ilmoitti ruoan olevan valmista, joten tietenkin herätin sinutkin.”

”Kiitos”, Otabek mutisi haukotusta pidätellen. Hänellä oli hieman tokkurainen olo heräämisen jäljiltä, mutta muuten hän ei ollut enää ihan niin väsynyt kuin ennen nukahtamistaan. Torkut olivat selvästi tehneet hänelle hyvää.

”Sitten vain syömään”, Leo kehotti. Otabek nousi seisomaan, venytteli käsiään ja lähti ystävänsä perään.

Jos lounaalla tarjoilu oli ollutkin Otabekista mukavan runsas, se ei ollut mitään verrattuna siihen ruoanpaljouteen, joka oli nyt asteltu esille. Pozolea oli nytkin tarjolla, ja sen lisäksi oli kalkkunaa, kolmea erilaista laatikkoruokaa, savustettua kalaa, paistettuja vihanneksia ja perunoita, tortilloja ja leipää, enchiladoja, kyljyksiä, värikästä salaattia ja jotain maissintähkien kuoriin käärittyä.

”Fajitas, ensalada de noche buena, sopaipillas, tamales…” Leo luetteli ruokalajien nimiä Otabekille niin, ettei tämä pysynyt kunnolla perässä saati ehtinyt painaa nimiä muistiinsa.

Leon isä luki todella vanhan näköisestä Raamatusta jouluevankeliumin, minkä jälkeen tämän isoisä lausui taas ääneen yhteisen ruokarukouksen. Vasta sitten oli lupa käydä ruoan kimppuun. Otabek päätti taas kerran keskittyä syömiseen ja jättää keskustelemisen ensisijaisesti muille. Hän kasasi lautasensa täyteen ruokaa, sillä porsaankyljyksiä lukuun ottamatta hän halusi ainakin maistaa kaikkea tarjolla olevaa. Muiden käymä keskustelu oli taas kerran moniäänistä, polveilevaa ja vaihdellen englantia sekä espanjaa. Otabek sai onnekseen taas kerran pitää huomionsa ruoassa, välillä vain vastaillen, kun hänelle tarjoiltiin lisää ja varmisteltiin, että maistuuhan ruoka ja että viihtyyhän hän muiden seurassa.

”Kaikki on herkullista”, Otabek kehui niissä väleissä, kun sai suunsa tyhjäksi. ”Ja viihdyn erinomaisesti, kiitos.”

”Onko tosiaan niin, että Kazakstanissa ei vietetä joulua lainkaan?” Leon täti kysyi, kun aikuisten keskustelu oli laantunut hieman, ja Otabek yritti laskea mielessään, kuinka monta kertaa oli joutunut vastaamaan samaan tai ainakin samankaltaiseen kysymykseen.

”Riippuu ihan ihmisistä”, Otabek vastasi. ”Kazakstanissa on paljon varsinkin venäläistaustaisia ortodokseja, ja he viettävät joulua, mutta me etniset kazakit emme. Tosin meidän tapamme juhlia uuttavuotta muistuttaa länsimaista joulua. Meilläkin on esimerkiksi koristeltuja kuusia, ja Ayaz Ata tuo lahjoja. Hän on melkein kuin joulupukki.”

”Niinhän se taitaa olla, että ihmiset on pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, olivat he mistä päin tahansa”, Teresa tuumasi. ”Miten te muuten sanotte ’hyvää joulua’?”

”Rojdestvo quttı bolsın.”

”Äh, äiti, älä viitsi”, Max valitti, kun Teresa yritti lausua kazakinkielistä hyvän joulun toivotusta Otabekin perässä mahdollisimman oikeaoppisesti.

”Mitä? Miksi en muka? Kyllähän minä voin harjoitella fraasin vieraalla kielellä! Nyt suu suppuun herraseni, noin et äidillesi puhu!”

Ateriointi kesti pitkään, sillä aina välillä keskityttiin vain keskustelemaan niin, että vähän myöhemmin jaksoi syödä vielä lisää. Pöytään jo katettujen ruokien jälkeen oli tarjolla vielä juustokakkua, marjatäytteisiä leivonnaisia, piparkakkuja, kanelisokerissa pyöriteltyjä buñueloja ja juomaksi kuumaa, hedelmäistä ponchea, jossa Otabek maistoi myös ainakin kanelin.

”Koska avataan lahjat?” Nico kysyi äidiltään, kun jälkiruokien syöminen oli vielä kesken.

”Mikä kiire sinulla muka on?” Teresa-täti sanoi hieman moittivasti. ”Niiden aika on vähän myöhemmin.”

”Eikö lahjoja avatakaan vasta joulupäivän aamuna?” Otabek kysyi. Niin hän oli ainakin kaikkien elokuvien ja paikallisten tuttavien puheiden pohjalta käsittänyt.

”Niin Yhdysvalloissa yleensä tehdään”, Leo vastasi. ”Mutta meidän perhe on aina noudattanut meksikolaista tapaa, että ne jaetaan ja avataan illalla, yleensä lähellä keskiyötä.”

”Niin, keskiyötä”, Teresa toisti ja katsoi Nicoa merkitsevästi. ”Sinulla on siis vielä hyvin aikaa odottaa.”

”Mutta kirkossakin pitää olla ennen keskiyötä!” Nico huomautti. ”Ja ainahan lahjat on jaettu ennen sitä!”


**


Toisin kuin Leon nuoret serkut, Otabek ei odottanut lahjojen jakoa lainkaan. Miksi edes olisi, eihän kyseessä ollut hänen perheensä, joten hänellä ei ollut mitään syytä olettaa saavansa lahjoja. Niinpä hän yllättyikin suuresti, kun paketteja jaettaessa hänen nimensä luettiin ääneen, eikä vain kerran vaan jopa kolmasti.

”Mutta miksi?” hän kumartui kuiskaamaan vieressään istuvalta Leolta, kun muiden huomio oli kiinnittynyt Nicoon, joka oli jostain syystä päättänyt alkaa laulaa oikein kovaan ääneen Petteri Punakuonoa samalla kun vei isosisälleen tälle osoitetun paketin.

”Väärä kysymys”, Leo vastasi. ”Totta kai sinunkin pitää saada lahjoja! Mitä sellainen muka olisi, että kutsun sinut viettämään joulua, ja sitten et saisi edes yhtä lahjaa? Suurta vääryyttä, sitä sellainen olisi!”

”Kiitos.”

Otabek avasi omat lahjansa yhä hämmentyneenä mutta iloisena, jopa liikuttuneena. Ensimmäisessä paketissa oli rasiallinen suklaakonvehteja, jotka oli kuorrutettu niin yksityiskohtaisesti, että Otabek epäili, raaskisiko koskaan edes syödä niitä. Toisesta paketista paljastui tummasta nahasta tehty kukkaro, jota tutkaillessaan hän totesi, ettei se selvästikään ollut mitään massatuotantoa vaan todennäköisesti jonkun taitavan nahkurin tarkkaa käsityötä. Kolmas lahja oli yksinkertainen musta neulepusero.

”Vähän lähempänä tyyliäsi kuin ne rumat jouluvillapaidat”, Leo virnisti.

Otabek’kin hymyili. ”Ihan vähän vain”, hän naurahti. ”Tälle tulee kyllä käyttöä Almatyssa. Siellä on talvisin aina kylmä.”

”Hei, ei täälläkään mikään kuuma ole”, Leo huomautti.

”No on ainakin Almatyyn verrattuna.”

”Toivottavasti pusero on sopivan kokoinen”, María huolehti seuratessaan, miten Otabek mittaili paitaa katseellaan.

”Ja jos ei ole, niin syytä minua”, Leo lisäsi. ”Minun antamieni kokoarvioiden perusteella tuo on hankittu.”

”Kyllä se näyttää sopivalta”, Otabek pohti. ”Mutta kokeilemallahan se varmistuu.”

Hän siirsi lahjat sylistään sivuun, nousi seisomaan ja pujotti neuleen ylleen. Se oli aavistuksen verran väljä mutta istui hyvin ja tuntui mukavalta päällä. Sen hän kertoi myös Leon äidille.

”Erinomaista”, tämä sanoi hymyillen. ”Toivottavasti myös pidät siitä ja muista lahjoista.”

”Pidän”, Otabek vastasi. ”Kiitos todella paljon kaikesta. En odottanut tätä ollenkaan! Lahjoja siis.”

”Kyllä jokaiselle joulun juhlijalle täytyy lahjoja olla”, María totesi ollen selvästi tyytyväinen siihen, että kaikki oli Otabekin mieleen.

”Niinhän minäkin sanoin”, Leo kertoi.

Nico ja Max availivat vielä omia valtavia lahjakasojaan, kun Leon isä totesi, että heidän kaikkien pitäisi alkaa tehdä lähtöä kirkkoon. ”Voitte avata viimeiset lahjat yhtä hyvin huomenaamunakin”, hän sanoi.

”Eikä!” Max sanoi. ”Minä haluan avata kaikki lahjani nyt!”

”Maxi…”

”Voin avata loput puolestasi”, Lorenzo tuumasi virnistäen pyyhältäessään serkkunsa ohi mennäkseen vessaan.

”Et kyllä!”

Pojat eivät saaneet valituksistaan huolimatta tahtoaan läpi, vaan heidän oli tyydyttävä siihen, että saisivat avata viimeiset lahjansa aamulla. Heidän ilmeistään kuitenkin näki, että he eivät pitäneet asiasta laisinkaan.

”Pärjäähän hän nyt varmasti”, María huolehti vielä ennen lähtöä, kun Otabek oli ainoa, joka ei ollut tulossa mukaan. ”Minusta ei tunnu oikealta jättää lasta yksin kotiin, vierastamme kaiken lisäksi!”

”Olenhan minäkin ollut yksin kotona”, Noé totesi kuin ohimennen.

”Mutta et jouluyönä!” María näpäytti takaisin. ”Ja en tietenkään tarkoita, ettenkö luottaisi sinuun, Otabek”, hän kiirehti lisäämään. ”Tunnen vain itseni niin huonoksi emännäksi, jos jätän vieraamme yksin kun me muut lähdemme ulos…”

”Olette ollut mahtava emäntä, kiitos”, Otabek vastasi ja helpottunut hymy levisi naisen kasvoille. ”Tämä on minun oma päätökseni. Ei vain tuntuisi oikealta tulla mukaan kirkkoon.”

”Aivan, aivan, ymmärränhän minä”, María sanoi. ”Tuntisin minäkin itseni eksyneeksi, jos päätyisin moskeijaan keskelle rukoushetkeä.”

”Niin. Taidan muutenkin mennä pian nukkumaan. Olen todella väsynyt.”

”Tee se. Mutta jos tarvitset jotain, älä epäröi soittaa.”

”Hyvä on.” Otabek kuitenkin päätti mielessään, ettei suin surminkaan soittaisi muille kesken näiden joulumessun, vaikka taloon iskisi salama. Hän epäili myös, olisiko kenelläkään puhelinta auki kirkossa.

”Jutellaan huomenna lisää”, Leo sanoi, ja Otabek nyökkäsi.

Hyvästelyissä olisi varmasti tuhlaantunut enemmänkin aikaa, ellei Leon isoäiti olisi hoputtanut kaikkia pitämään kiirettä. ”Kirkosta ei sovi myöhästyä”, hän muistutti kaikkia. Lopulta ulko-ovi kolahti kiinni ja Otabek jäi katsomaan sitä kuin tajuamatta, että oli nyt yksin. Sitten hän huokaisi syvään ja lähti jalkojaan hieman raahaten kohti yläkertaa.

Yöpukua ylleen pukiessaan Otabek mietti, olisiko hänen sittenkin pitänyt lähteä muiden mukaan. Hampaita harjatessaan hän tuli siihen tulokseen, että oli tosiaan ollut paras ratkaisu jäädä de la Iglesioille. Vuoteeseen päästyään hän kävi läpi mielessään kaikkia niitä asioita, jotka olivat muodostaneet hänen ensimmäisen joulunsa. Vaikka hän olikin alkuun epäröinyt ja ollut jopa valmis torjumaan Leon kutsun, hän oli iloinen, ettei lopulta ollutkaan tehnyt niin. Joulun juhliminen oli ollut todella mukava uusi kokemus joskin väsyttävä. Vielä hetkeä ennen nukahtamistaan hän mietti, miten häntä nuoremmat Noé, Nico ja Max jaksoivat vielä istua kuuntelemassa joulumessua kirkossa, mutta hän oli jo aivan poikki. Vastausta itselleen hän ei ehtinyt keksiä, kun oli jo nukahtanut.

Otabekin uni katkesi äkisti pari tuntia myöhemmin, kun kirkosta palannut Leo törmäsi pimeässä hänen vuoteeseensa ja kaatui hänen jalkojensa päälle.

”Mmmh? Mitä… Kuka...?”

”Anteeksi Otabek!” Leo supisi. ”En nähnyt eteeni – ei ollut tarkoitus herättää! Ei kai sinuun sattunut?”

Otabek tuijotti Leon pimeässä epäselvää hahmoa hetken eikä sanonut mitään.

”Hyvää joulua”, hän mumisi sitten ja painoi päänsä takaisin tyynyyn nukahtaen välittömästi uudestaan.

Leon oli purtava itseään kieleen, ettei olisi alkanut nauraa ystävänsä uniselle vastaukselle.

”Hyvää joulua sinullekin”, hän toivotti hiljaa takaisin.
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"

Fairy tale

  • ***
  • Viestejä: 2 647
Huomasin tämän viimeisen osan kun julkaisit sen, mutta päätin jättää sen rauhalliseen hetkeen ja mikäs sen parempi kuin juhannusaattoilta.  :) Toiset tuolla grillaavat ja linnut laulavat. Mutta kuten aikaisemmin sanoin, useana keskikesänä joulu jotenkin putkahtaa ilmoille, joten säästin tämän jouluisen asian nyt tälle illalle.

Olipa kiva lukea Otabekin joulusta ihan kaikki osat mukaan lukien. Ja tämä varsinaisen jouluaaton vietto tähän viimeiseksi. Nuo mexikolaiset ruoat ovat itselleni aivan uppo-outoja. Olisinkohan nirsona ihmisenä löytänyt pöydästä syötävää? Mitä luultavammin jotakin, sillä tarjoilut olivat hyvin runsaat ja maukkaat. Pelailu ja television katselu kuulostavat tavalliselta joulunvietolta muuallakin kuin Suomessa. Kuten tekstissä tuli esille, ihmisillä on paljon tuttuja tapoja ympäri maailman, vaikka eroavaisuuksiakin on. Mutta paljon tuttua, sillä juhliin kuuluu runsas ruokatarjoilu ja yhdessä oleminen ja tekeminen vähän isommalla porukalla.

Olisi kiehtovaa päästä näkemään tuollainen keskiluokkainen amerikkalainen asuinalue joulunaikaan. Valoja ja härveleitä on niin paljon överimmin, mitä meillä täällä. Otabek sai kivoja lahjoja ja määrä oli aivan sopiva. Oli mukava osallistua lukijana Otabekin mukana tähän hänen ensimmäiseen joulunviettoonsa. Kivaa kesän jatkoa sulle.  ;)

Larjus

  • ISSNA
  • ***
  • Viestejä: 4 762
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Fairy tale: Juhannushan oli mitä mainioin ajankohta lukea toi viimeinen luku :D Joulu putkahtelee mullakin usein kesällä mieleen, ja talvi noin muutenkin - ihan ilman sitäkin, että aiheesta mitään ficcaisin.

Mukava kuulla, että tykkäsit lukea tätä tämmöstä raporttia Otabekin (ja Leon) jouluaatosta ;D Joulu on varmaan suurimmalla osalla sitä viettävästä väestöstä pohjimmiltaan aika samanlainen, toki on paikallisia eroja ja jokainen perhe juhlii omalla tavallaan. Ruoka ja leppoisa yhdessäolo pääosassa kuitenkin :D Tätä kirjoittaessa tuli luettua paljon meksikolaisista jouluruoista (ja joulusta muutenkin), ja sen myötä tuli aina kamala nälkä 🙈 Kyl mä veikkaan että olisit löytänyt ainakin jotain mieluisaa syötävää tuosta joulupöydästä (paitsi jos on vegaani niin sit voi olla haastavampaa).

Kiitokset kommentista, ihana kuulla että oot viihtynyt tämän parissa, ja kiitos vielä siitä, että olet pysynyt mukana alusta asti ja kommentoinut ahkerasti ♥ Se on motivoinut mua tämän kanssa (vaikka osien välillä toisinaan venähtikin). Oikein mukavaa kesän jatkoa sullekin!
"Pois silmistäni niljakkeet! Täältä tulee nimittäin haihattelija!"