Talvenhuppiaisia, maahisia ja muuan jouluyö | S | fantasia

[Okakettu]

Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Tyylilaji: jouluinen fantasiadraama

A/N: Olen aina välillä puolihuolimattomasti miettinyt, että tekisin joskus oman versioni perinteikkäästä romanttisen kirjallisuuden asetelmasta, jossa päähenkilö muuttaa syystä x takaisin pieneen lapsuutensa kotikylään tai vastaavaan paikkaan ja koettaa päästä osaksi yhteisöä (hiukan tyyliä Jenny Colgan). Romantiikan lisäksi minun versiossani olisi luonnollisesti mukana fantasiaa. Tämä oli kokeilu sillä saralla, että miten se voisi toimia.

Mukavaa joulun odotusta Crysille, joka toivoi luettavakseen talviseen mytologiaan liittyvää tekstiä ja on ilahduttanut minua useilla eri toiveteksteillä ajan mittaan! <3 Haluan lisäksi muistaa tällä Kaarnea ja Isfetiä. Ette toivoneet tänä vuonna lahjatekstiä, mutta olette niin ikään kirjoittaneet minulle monta sellaista, ja uskoisin, että tässä voisi olla teitä miellyttäviä elementtejä.  Mukavaa joulun aikaa finiin!

**

Talvenhuppiaisia, maahisia ja muuan jouluyö'

Jouluaatto oli ehtinyt muuttua joulupäivän yöksi, ennen kuin sain talvenhuppiaisen vapaaksi metsään jätetystä katiskasta.

Katiska riippui männyn oksasta, johon joku paikallinen kalastaja oli sen luultavasti syksyllä hylännyt. Se, miten huppiainen oli päätynyt katiskan sisälle jumiin, oli suurempi mysteeri. Jos se olisi halunnut, se olisi voinut vain muuttua kylmäksi puhuriksi ja sujahtaa häkistä pois.

Tädin muistiinpanot Vihreässä vihkossa kertoivat, että pyöreät, olomuodoltaan hiukan pumpulipalloa muistuttavat talvenhuppiaiset olivat hajamielisiä ja yksinkertaisia talvenhenkiä. Ehkä rautalanka tai jokin muu katiskassa hämäsi sen uskomaan, ettei pakotietä ollut.

Tiesin jo, mitä tädin kuvaukseen lisäisin: että talvenhuppiaiset olivat erittäin huonoja tulemaan pelastetuiksi. Katiskan yksilö oli taistellut minua vastaan koko illan, räpiköinyt pakoon otteestani ja vihmonut vimmoissaan pakkasta ympärilleen. Tarjoamani jouluiset leipomukset eivät olleet lahjuksina tehneet siihen lainkaan vaikutusta. Minun oli pitänyt pukea useammat lapaset päällekkäin, ettei sormistani katoaisi tyystin tunto.

Katiskaan huppiainen ei kylmäntaioillaan, tietenkään, ollut koskenut, saati antanut minun koskea siihen. Mukanani tuomia pihtejä se oli tuijottanut pikisilmillään niin tuikeasti, että olin laskenut ne suosiolla maahan.

Ratkaisu oli lopulta löytynyt täysin vahingossa. Kun olin kaivellut reppua kohmeisilla käsilläni mitä tahansa hyödyllistä etsien, talvenhuppiaisen huomio oli kiinnittynyt avaimenperääni. Se oli ilmaiseksi saatu heijastin, monisakaraisen lumihiutaleen muotoinen. Talvenhuppiainen oli unohtanut tyystin kauhunsa ja seurannut ihastuneena, kuinka sen oma kylmä valo heijastui esineen pinnalta.

Olin sen inspiroimana tarjonnut vaihtokauppaa: avaimenperä vastineeksi hetkellisestä epämukavuudesta. Talvenhuppiainen suostui heti. Se himmensi pakkastaan juuri sen verran, että sain keploteltua sen ulos katiskasta jäätymättä, ja leijui yöhön keinotekoista lumihiutaletta pikkuruisissa käsissä puristaen. Kädet se oli loihtinut itselleen ihan vain kyseisen tehtävän vuoksi.

"Hyvää joulua sinullekin", toivotin voipuneesti huppiaisen perään. Männyn luminen edus oli täynnä jalanjälkiäni. Ripsissäni ja hiussuortuvissani rapsahteli kuura. Jo pelkkä ajatus katiskan kuljettamisesta kylään särki olkapäitä, mutta en halunnut, että sen sisään harhailisi enää yksikään metsän eläin tai olento.

Kesti naurettavan kauan saada katiska pois jäätyneeltä oksalta. Olin kylmästä pelastusoperaatiosta niin poikki, että melkein huojahdin pyydyksen kanssa selälleni hankeen. Mikäli jokin olento tai useampi tarkkaili sivusta tekemisiäni, ne eivät antaneet itseään ilmi. Ehkä niin oli parempi. Kuvittelin, kuinka syksyllä tapaamani peikko löntystelisi paikalle ja viskaisi sekä minut että katiskan hartioilleen. Moista näkyä olisi vaikea selittää kyläläisille.

Siispä tarvoin lumessa ylhäisessä yksinäisyydessäni, yläpuolellani tähtien kirjoma yötaivas ja ympärilläni periksiantamaton pakkanen. Piristin itseäni kuvittelemalla, millaisen kalastajaa sättivän yleisöosastokirjoituksen kirjoittaisin katiskasta Taipaleen sanomiin. Kertoisin, että sen sisälle oli jäänyt ansaan äkäinen metso.

**

Taipaleen kylä oli vaipunut jouluyön pysähtyneeseen rauhaan, kun ilmaannuin viimein pois metsästä.

En voinut mitään sille, että tunsin itseni tunkeilijaksi kulkiessani nukkuvan kylän läpi lumisena ja uupuneena, katiskaa sylissäni kantaen. Illan myöhäisin joulukirkko ja joulupukin vierailut olivat jo aikaa sitten päättyneet; suurimmassa osassa taloista paloivat enää jouluvalot. Kuvittelin, millaisia juoruja minusta lähtisi liikkeelle, jos joku näkisi minut nyt, ja kiirehdin askeleitani.

Talvi helähteli kylän koristeissa ja himmenneissä katuvaloissa, teki yöstä kirkkaan. Ketään taipalelaista ei näkynyt. Pääkatu oli autio lukuun ottamatta Kalliosyrjän maahista, joka söi toriaukealla joulukuusen koristeita.

Kuusen orvosta ulkomuodosta päätellen se oli ehtinyt herkutella jo tovin. Minut nähdessään olennon karvaisille kasvoille levisi syyllinen ilme. Se nielaisi punaisen joulupallon jämät yhdellä kertaa, kuin haluten tuhota todisteet. Pysähdyin katsomaan sitä ankaraan sävyyn.

"Tuo ei mitenkään voi olla hyväksi vatsallesi. Tietävätkö Hilma ja Rauha, että olet täällä?"

Luultavasti eivät. Maahinen levitteli avuttomana käpäliään kuin sanoen, ettei se voinut ruokahalulleen mitään. Epäilin, että se oli oppinut eleen Rauhan pojanpojalta Aapolta. Muovi rouskui keltaisissa hampaissa karmaisevan kuuloisesti. Olisin huolestunut, ellen olisi nähnyt sen syövän Kalliosyrjässä paljon pahempaakin.

Tukahdutin huokauksen ja laskin katiskan käsistäni siksi aikaa, että sain kaivettua repustani talvenhuppiaiselle kelpaamattomat jouluruoan tähteet. Kohmeisten sormieni takia siinä kesti jonkin aikaa. Joulutortut olivat ehtineet möyhentyä repun pohjalla lähes tunnistamattomiksi, mutta maahinen otti lahjansa iloisesti vastaan. Luumuhillo ja voitaikina katosivat sen kitaan siinä missä joulupallotkin.

"Hyvää joulua. Katsokin, että palaat hetimiten takaisin Kalliosyrjään", sanoin sille. Maahisen vastaus oli syvä kumarrus, joka ei vakuuttanut minua. Odotin joulukuusen luona niin kauan, että näin sen katoavan Hilman ja Rauhan talon luo. Minun pitäisi kaiketi tehdä tädin vihkoon lisäys myös maahisten kyltymättömistä syömätottumuksista.

Jatkoin taivaltamista tädin talolle, vaikka matka tuntui loputtomalta. Yön kylmä hiljaisuus kuului entisestään syventyneen. Olin niin väsynyt, että huomasin pohtivani, kuinka nopeasti minut huomattaisiin, jos vain jäisin maahan hetkeksi makaamaan. Elias ehkä –

Kirjakaupan ikkunoissa paloivat edelleen kirkkaat valot.

Tuijotin kutsuvaa näkyä aivan liian pitkään, kunnes pakotin vastahakoiset jalkani jälleen liikkeelle. Mitä minä Eliaksen kirjakaupassa oikein tähän aikaa tekisin, tarjoaisin hänelle kurjalta näyttävän joulutortun ja toivottaisin hyvää joulua? Ehdotus oli niin naurettava, että tunsin punastuvani. En ollut tavannut häntä sen jälkeen, kun hän oli käynyt kirjastolla puhumassa minulle vanhan metsästysvajan tontusta.

"...Soile?"

Ellei katiskan piteleminen olisi vienyt valmiiksi kaiken huomioni, olisin luultavasti pudottanut sen lumeen. Käännyin ja näin Eliaksen tarkastelevan minua pitkänä ja valppaana kirjakauppansa edustalta – tai, ei minua vaan oikeammin katiskaa. Hän ei näyttänyt osaavan päättää, ollako hämmentynyt vai huvittunut.

"Hyvää joulukuista iltaa. Tämä katiska tässä on varsin pitkä tarina", sanoin ennen kuin hän ehtisi kysyä. Yritin turhaan asetella pyydystä käsissäni parempaan asentoon. "Sen pääteema on ihmisten piittaamattomuus. Halutessasi voit lukea asiasta enemmän ensi viikon Taipaleen sanomista."

"Ah. Se tavanomainen ongelma siis. Hyvää iltaa, Soile."

Eliaksen ilme kertoi, että hän ymmärsi asian liittyvän tädiltä perittyihin tehtäviini kaitsijana. Odotin, että hän tahtoisi minun selittävän tarkemmin, mutta sen sijaan hän kysyi:

"Oletko kunnossa?"

Vaihdoin painoa jalalta toiselle. Luultavasti en näyttänyt siltä, että olin. Hiuksissani roikkui parhaillaan jäätyneitä lumipaakkuja.

"Äh, ei tässä mitään. Pitäisi vain kuntoilla enemmän, jos aion kuljeksia metsässä myös ensi vuoden. Tehdä punnerruksia." Voi hyvä luoja. Irvistin sisäisesti puheilleni, vaikka ne olivat valitettava totuus. "Mikä sinut tuo ulos tähän aikaan?"

"Sinä. Huomasin sinut ikkunasta."

Ah. Onnekseni kasvoni olivat niin jäässä, että ne oli suhteellisen helppo pitää ilmeettöminä. Tajusin vasta nyt, ettei Eliaksella ollut päällään takkia vaan tumma villapusero ja löyhät housut. Ruskeat hiukset olivat sekaisemmat kuin yleensä, joskin hyvin vähän. Hän tarkkaili minua yhä, silmät aavistuksen kavenneina.

Luultavasti vain kuvittelin, että talviyön pakkanen vaikutti välttelevän häntä.

Elias karisti kurkkuaan. "Keitin juuri glögiä. Tahtoisitko ehkä lämmikettä ennen kuin jatkat matkaa?"

Huono idea, sanoi ääni päässäni. Se kuulosti epäilyttävän paljon tädiltä. Muistin kyllä aivan liian hyvin, mitä hänen viestissään oli lukenut. Elias auttaa sinua, mutta ole varovainen hänen suhteensa. Tiesin nyt, että minun tätini ei varoittanut koskaan mistään, mikä ei liittynyt jotenkin yliluonnolliseen.

Mutta totuus oli, että Elias oli ainoa tässä kylässä Rauhan ja Hilman ja muutaman muun harvan lisäksi, joka oli minulle ystävällinen. Mikäli se oli hänen mestarillinen juonensa, se toimi naurettavan hyvin.

Sitä paitsi tahdoin palavasti tietää, millaista glögiä hän joi.

"Kyllä se sopii", sanoin päättäväisesti. "Minulla on meille kurjannäköisiä joulutorttuja."

**

Kerroin Eliakselle koettelemuksistani talvenhuppiaisen kanssa samalla, kun istuimme hänen keittiönpöytänsä ääressä glögimukit edessämme.

En ollut tajunnut, miten kammottavan kylmä minulla todella oli, ennen kuin olin päässyt hänen talonsa lämpöön. Sormiani pisteli lakkaamatta, mutta se oli ainoastaan hyvä tunne. Eliaksen keittämässä glögissä maistuivat mustikka ja kaneli. Join sitä samasta vanhasta emalimukista, josta hän oli tarjonnut minulle teetä ensimmäisellä vierailullani. Sen pintaan oli maalattu siroja sinisiä kukkia.

Elias kuunteli poukkoilevaa kertomustani etupäässä vaiti ja söi joulutorttua. Hänen ilmeensä ei ollut värähtänytkään, kun olin laskenut muotopuolet tuomiseni hänen lautaselleen.

"Talvenhenget ovat usein arvaamattomia talvipäivänseisauksen jälkeisinä päivinä", hän sanoi, kun lopetin viimein selontekoni juodakseni glögini rauhassa loppuun. "Ne tuntevat silloin ensimmäisen värähdyksen oman aikansa päättymisestä vuodenkierrossa."

En saanut mieleeni, oliko tädin muistiinpanoissa mainittu asiasta jotakin. Minua kadutti, että olin suhtautunut talvenhuppiaiseen niin kärsimättömästi. Se oli ollut sentään vain peloissaan.

Ja lisäksi – talvenhenkien rooli vuodenkierrossa, se että Elias osasi kertoa minulle jotakin sellaista niistä. Hänen silmiensä meripihkaväri, joka oli terävä ja hiukan liian kirkas keittiön himmeässä valossa. Roolini kaitsijana oli todellisuudessa kovin paljon monimutkaisempi kuin pelkkä Kivisyrjän ahneen maahisen hätistely.

"Tätisi olisi sitä mieltä, että teit hyvin. Talvenhuppiaisia muistetaan ihmisten toimesta nykyisin enää harvoin, joten se piti avaimenperääsi luultavasti arvokkaana lahjana", Elias sanoi. En löytänyt hänen katseestaan jälkiä valheesta, vaikka etsin. Ei tosin kai sillä, että se merkitsi mitään.

Karkotin määrätietoisesti synkät ajatukset ja sanoin, lähinnä harhauttaakseni itseäni:

"Odotahan vain, kun pääset lukemaan siitä ensi viikolla metsoreportaasissani."

Elias hymyili ja silmäili lautasta, jolta oli syönyt kaikki joulutortut kuin huomaamatta.

"Tiedätkös, olen vaikuttunut. Leipomuksesi maistuivat paljon paremmilta kuin miltä ne näyttivät."

"Anteeksi vain, mutta ainoastaan minulla on oikeus arvostella niiden ulkonäköä. Toin ne metsästä takaisin henkeni kaupalla", puuskahdin. Se ei ollut edes erityisen hauska juttu, mutta Elias nauroi vastaukseksi niin, että hänen hampaansa välähtivät. Valot ja varjot kulkivat vuoron perään hänen kasvojensa poikki, piirsivät hänet edessäni esiin joka kerta hiukan toisella tavalla.

Siirsin katseeni kiireesti ikkunalaudalla loistavaan kynttelikköön.

Joulukoristeita ei ollut Eliaksen luona paljon, mutta jonkin verran: kynttelikkö, jouluruusu sekä himmeli, joka näytti suunnilleen yhtä kurjalta kuin minun joulutorttuni. Satuin tietämään Hilman ansiosta, että Elias oli voittanut sen Taipaleen joulumyyjäisten arpajaisista, jonne Rauha oli hänet ylipuhunut. En olisi koskaan osannut kuvitella, että hän todella ripustaisi sen esille.

"En ajatellut, että viettäisit joulua."

Koska olet oletettavasti yliluonnollinen, vaarallinen olento, vaikka satutkin olemaan jostakin käsittämättömästä syystä myös Taipaleen kirjakauppias. Hieroin ohimoitani ja yritin olla lausumatta mitään siitä ääneen. 

Myös Elias vilkaisi kynttelikköä olkansa yli. Kuulin hänen naputtavan sormillaan pöydän kulmaa kuin punniten vastaustaan.

"En varsinaisesti vietä sitä. En sillä tavalla kuin... useat muut tässä kylässä. Mutta olen oppinut pitämään tietyistä perinteistä. Pidän valoista."

"Ja glögistä", huomautin avuliaasti.

"Eritoten siitä. Aiotko kirjoittaa sen ylös tätisi kirjaan, Kaitsija?"

"Riippuu. Onko siitä hyötyä sitten, kun minun pitää kaitsea sinua?"

Elias kohotti kulmiaan. Hetken verran pelkäsin sanojeni olleen liikaa, mutta sitten hän nyökäytti päätään minua kohti kuin olisin voittanut pisteen jossakin yhteisessä pelissämme. Yritin näyttää välinpitämättömältä, vaikka samaan aikaan sisälläni myllersi. Hänen silmiensä hehkua oli sekä helppo että vaikea katsoa.

Suussani viipyi kanelin pehmeä maku. Paukkunen paukkui talon nurkissa mutta pysyi kaukana Eliaksen keittiöstä. Ajattelin pelastamaani talvenhuppiaista ja sen ilmettä, kun se oli nähnyt avaimenperän. Toivoin, että se nautti vapaudestaan.

Aivan pian minun pitäisi nousta ylös ja raahata kuistilla odottava katiska tädin salaisuuksia täynnä olevaan taloon, jota en osannut vieläkään kutsua kodikseni. Kirjoittaa, ehkä sitten kuitenkin, jotakin ylös myös Eliaksesta.

Mutta ei aivan vielä. Elias osoitti kattilaa kysyvästi ja siirtyi kaatamaan minulle lisää glögiä, kun nyökkäsin. Kumartuessaan lähemmäs erotin hänen villapaidastaan kuusenneulasten ja jonkin pähkinäisen tuoksun. Päässäni alkoi soida tontusta kertova surullinen joululaulu, ja hyräilin sen alun hänelle ilman selityksiä.

Eliaksen ilmettä oli vaikea tulkita, mutta minulle tuli siitä silti lämmin olo.

**

A/N2: Talvenhuppiaisia ei suomalaisessa kansanuskossa ole, mutta unihuppiaisia kylläkin, ja johdin siitä nimen tämän tarinan olennoille.

[Kaarne]

Tuun tänne perinteisesti toteamaan, että EKA!, ja että oot paras, ja että tämä oli ihanin. ❤❤❤❤❤ kommentoin paremmin sitten muualla.

[Crys]

Ah miten kaunista maisemaa tässä maalattiin, mutta se nyt ei ole yllätys kun kirjottaja on sinä Talvenhuppiainen kuulostaa niin söpöltä! Heijastimen mukaan tuominen muistuttaa vähän modernista maailmasta ja taikojen tädin vihkosta löytyvien perinnemuistiinpanojen siihen yhdistäminen on aina virkistävää.

Piristin itseäni kuvittelemalla, millaisen kalastajaa sättivän yleisöosastokirjoituksen kirjoittaisin katiskasta Taipaleen sanomiin. Kertoisin, että sen sisälle oli jäänyt ansaan äkäinen metso.

XDD Samaistun päähenkilöön, tää on kyllä niin minä Ah ja tuo kirjakaupan eteen jumahtaminen myös XDD

Ah pidin kovasti siitä miten esittelit Eliaksen! Ensiksi hän on vain kirjakauppias, sitten joku josta Soilen täti on varoittanut ja sitten paljastuu koko ajan enemmän mystisiä yliluonnollisia piirteitä mutta ah, jätit salaisuuden salaisuudeksi! Eihän niin saa tehdä Tai siis toki saa ja se oli hieno tehokeino muttakun se sai mut haluamaan kovasti lukea lisää Muutenkin sulla on hieno taito esitellä asioita pikkuhiljaa, esimerkiksi se miten mainitsit aluksi Soilen kaitsijan ammatin ohimennen ja sitten se avautui myöhemmin lisää. Tässä oli lyhyeksi tarinaksi myös paljon syvyyksiä ja lorea ja kaunista sanastoa ja kaikki mainitut henkilöt vaikuttivat syviltä henkilöiltä, joilla on omat elämänsä joista me lukijat saimme vain pienen vilauksen. Että tämä tarina jätti kyllä paljon mahdollisuuksia lisäkirjoittelulle vink vink pidin kovasti

-Cys

[Linne]

Tykkäsin tästä tekstistä hirmuisesti!

Fantasia toimii aina, varsinkin kun se on toteutettu niin lempeällä tavalla kuin tässä. Tykästyin talvihuppiaiseen, joka vaikutti hyvin luontevalta hahmolta ja sopi hienosti suomalaiseen mytologiaan. Ja nuo kädet mitkä se luo itselleen ihan vain pitääkseen heijastimesta kiinni, en kestä <3 Siinä sen taas näkee että toisen roska (tai rihkama) voi olla toisen aarre.

Tykkäsin tässä tekstissä myös siitä, että henkilöistä sai vain tiedonmurusia, mikä piti mielenkiintoa yllä. Miten ja miksi Soile on päätynyt elämään tätinsä mökkiin? Keitä Hilma ja Rauha ovat? Kuka tai mikä Elias on, paitsi kirjakauppias?

Eniten kuitenkin pidin lämpimästä tunnelmasta. Se, että saa glögiä sen jälkeen kun on ensin rämpinyt kylmässä ja märässä metsässä monta tuntia, on yksi parhaimpia tunteita mitä on <3 Tykkäsin myös noista kurjannäköisistä joulutortuista

Kiitos tästä tekstistä, se oli yksi joulukuun parhaimpia lukukokemuksia!

[Isfet]

Tuntuu, että pitäisi olla jotenkin skarpimpi osatakseen nostaa arvostustaan paremmin esiin, mutta täällä sitä ollaan nuhaisena ja pökerryksissä! Hei vain, ja kiitos vielä oikein paljon tästä ihanasta muistamisesta! ♥♥♥ 

Tässä tosiaankin oli runsain mitoin minua miellyttäviä elementtejä, kyllä sinä sen jo tässä vaiheessa tiedät. Jos intoutuisit kirjoittamaan tästä asetelmasta pidemmästikkin olisin ensimmäisten joukossa lukemassa, vaikka kokonaisen romaanin verran. Romanttista kirjallisuutta mielenkiintoisin fantasiaelementein ole liikaa, eikä koskaan voisikaan olla varsinkaan näin Suomimiljööllä maustettuna 

Jouluaatto oli ehtinyt muuttua joulupäivän yöksi, ennen kuin sain talvenhuppiaisen vapaaksi metsään jätetystä katiskasta.

Jo aloituslauseesta tuli ihanan kutkutteleva olo! Jouluyö tapahtuma-aikana (varsinkin metsässä, duh) herättää jo vahvoja mielikuvia ja tuntemuksia, minkä lisäksi ihastuin välittömästi talvenhuppiaiseen! Kun ensimmäisessä virkkeessä on taruolentoja, lukija tietää heti, että nannaa on luvassa. Todistakaa, että olen väärässä. Siihen asti pysyn kannassani itsepäisesti kuin lahosieni vanhassa kannossa.

Tädiltä peritty vihko kuvauksineen vaikuttaa mielenkiintoiselta ja tuo samalla hieman valotusta Soilen tehtäviin joita avataankin sitten vähän paremmin tekstin loppupuolella. Pidin pelastusoperaatiosta ja söpöstä huppiaisesta heijastinta puristavine käsineen, tuli jostain syystä hieman muumien talvijaksoissa esiintyvä pikkuväki mieleen    Talvisen yön kuvaus on myös erittäin kaunista, minulla on sille heikko paikka ♥  Maahisen kanssa tapahtuneessa kohtaamisessa ei siinäkään ollut mitään vikaa, mutta tietysti huomioni harhautui aika pian kirjakauppiaaseen! Ihan totta nyt hei, voisiko tämä tästä vielä parantua?

Sitä paitsi tahdoin palavasti tietää, millaista glögiä hän joi.

♥

Ah, tekstin loppupuolella mysteeri tuoksuu sakeana ilmassa kaiken kanelin ja sulahtaneen lumen tuoksun ylikin! Oikeasti virnistelen täällä sisus täynnä lämpimän jouluisia ajatuksia ja ihastuttavaa kutkutusta. Paljon kysymyksiä vailla vastauksia, mutta taidan tältä erää vain kääriä viltin tiukemmin ympärilleni ja käydä hakemassa itselleni mukillisen yrttiteetä, koska kurkkuani kaihertaa hiukkasen. Kiitos vielä tästä tunnelmanluojasta, ja oikein mukavaa joulua! ♥♥♥♥♥

[Okakettu]

Kaarne: Itse olet paras, tosin.   Ihana kuulla että tykkäsit, ja kiitos paljon ensifiilistelyistä; se tapaa huojentaa aina paljon pahinta julkaisustressiä. ♥

Crys: Jee, mahtavaa, että tämä oli mieleesi! Sinulla oli toivetopassa erittäin inspiroiva listaus kaikkea jouluista ja talvista, ja oli hauska pohtia, mitä juttuja siitä saisin tähän mukaan. Jep, tuosta modernin ja vanhankantaisen maailman yhteentörmäyksestä oli tässä hauska kirjoittaa, kiva siis että pidit. Hienoa myös, että Soile tuntui hahmona samaistuttavalta, en ole kirjoittanut kokonaan uusista hahmoista pitkään aikaan, niin sitä piti vähän tuskailla tämän kanssa. Minulla on tämän asetelman ja hahmojen suhteen paljon ideoita ja ajatuksia mahdollisesti pidempään tekstiin, joten luultavasti Eliaksen salaisuudet alkavat siinä sitten paljastua. Palautteesi tsemppasi ehdottomasti siihen suuntaan, että voisin kirjoitella tästä enemmänkin. Kiitos paljon kommentistasi! ♥

Linne: Oi, olipa kiva kuulla, että tämä on ollut sinusta hyvä lukukokemus! Tosi mukavaa, että päädyit tämän lukemaan ja että lempeä tunnelma miellytti. Talvenhuppiainen oli tämän tekstin suunnitteluvaiheessa ehdottomasti kantava voima, joten hienoa, että se on mielestäsi tuntunut mytologisena hahmona luontevalta – ja että nuo kädet toimivat yksityiskohtana, se oli aivan viime hetken lisäys viimeisillä editointikierroksilla. Toisen rihkama on toisen aarre todellakin; kuvittelisin, että Soile saa huomata sen taikamaailman olentojen kanssa kerta toisensa perään tämän tarinan maailmassa. Olen tosiaan mahdollisesti kirjoittamassa tästä jotain pidempää tekstiä, joten ilahduttavaa, että tiedonmurut onnistuivat herättämään kiinnostuksen. Ja heh, onneksi tuo lämmin tunnelma välittyi; alun perin Eliaksen ja Soilen välien piti olla huomattavasti mutkattomammat ilman mitään ylimääräistä, mutta sitten tapahtui lore ja muutama "mutta entäs jos sittenkin...?" -hetki, kuten minulla usein. Kiitos paljon kommentistasi! ♥

Isfet: Ei huolta, kommenttisi oli oivallinen kuten aina, paljon tsemppiä nuhan selättämiseen! Oli ilahduttavaa kuulla, että tämä oli mieleesi ja tykkäsit alkuasetelmasta ja Eliaksen mysteeristä. Olen aivan samaa mieltä noista molemmista asioista, eli että romanttista kirjallisuutta fantasiaelementeillä Suomi-miljööllä ei ole liikaa, ja että taruolennot on usein oivallinen tapa aloittaa teksti. Hauskaa, että kiinnitit myös huomiota noihin talvenhuppiaisen käsiin, se kun oli viime hetken lisäys (ja pitääpä katsoa tuo Muumien talvijakso!). "Ah, tekstin loppupuolella mysteeri tuoksuu sakeana ilmassa kaiken kanelin ja sulahtaneen lumen tuoksun ylikin", hienoa, että tällainen tuosta lopusta välittyi! Lisää tätä verseä on mahdollisesti tulossa myöhemmin, ja kommenttisi kannusti siihen suuntaan ehdottomasti myös, kiitos paljon! ♥

[Kaarne]

Kas niin, täällä ollaan. Anteeksi, että kommentissa kesti taas kerran! Kovasti olen sitä koettanut naputella, mutta kun ei onnistu, niin ei onnistu.  Se ei tosin johdu tästä tekstistä, koska kuten yleensäkin, tääkin oli taattua okakettu-laatua. ♥

Talvenhuppiainen oli ihana! Tässä on ylipäätään heti alusta alkaen upea, talvinen tunnelma, ja pakkasillan (tai no, yön) tunnelman oikein tuntee. Erityisesti kylmä kävi sormenpäihin siinä kohdassa, jossa Soile yrittää saada talvenhuppiaista ulos katiskasta, hrr. Ja minusta myös Soilesta syntyi heti aluksi elävä mielikuva pienten yksityiskohtien kautta, kuten vaikkapa ilmaiseksi saadun heijastinavaimenperän tai sen, että hän päättää uupumuksestaan huolimatta jääräpäisesti raahata katiskan takaisin kylään. (Ja tietysti ylipäätään myös maailmaan tulee kiinnostava sävy siitä, että joku pyydystää metsässä katiskalla. )

Tässä oli myös paljon muita kiinnostavia elementtejä. Pidin paljon Soilen tädistä, joka häälyy mainintoina taustalla, ja ulottaa siksi merkityksen koko tarinaan, vaikkei häntä nähdä tai hänestä edes kuulla paljon. Ja no siis luonnollisesti Elias on 6/5, koska kirjakauppias, joka tarjoaa glögiä ja on myös jotakin muuta kuin voisi olettaa – onhan se nyt paras kombo.  Ja meripihkasilmät on tietty mainittava erikseen. (Ja plussaa myös siitä, että Elias syö Soilen musertuneet joulutortut. Asianmukaista, ettei hän ole nirso!)

Pidin hyvin paljon myös maahisesta alussa, en olisi todellakaan olettanut sellaisen syövän joulupalloja. Mielikuva ylipäätään sai minut virnistelemään. Taipale on myös kylän nimenä aivan erinomainen (ja minusta on hauskaa, että aikoinaan olen ollut talvipartioleirillä Onnistaipaleen kylässä, heh). Pidän myös siitä, miten paljon salaisuuksia ja lausumattomia asioita Soilen ja Eliaksen välillä on, mutta silti heidän välinsä vaikuttavat lämpimiltä. Siitä syntyy aivan erinomainen, kiinnostava jännite.

Odottelen innolla jatkoa tälle tarinalle (sitten kun sitä aikanaan tulee, ei paineita – tiedän kyllä, että jokin muukin projekti vie aikaasi juuri nyt, heh ), koska ihastuin Taipaleeseen ja Soileen ja Eliakseen jo ikihyviksi. ♥ Kiitos kun kirjoitit tämän, ja lempeää uutta vuotta myös!

[Okakettu]

Kaarne: Ei tarvitse ollenkaan pahoitella, oli tosi ilahduttavaa, että kommentoit! ♥ Mukava kuulla, että talvisen pakkasyön tunnelma välittyi ja että pidit talvenhuppiaisesta ja muista elementeistä tässä. Erityisen iloinen olen tuosta, että mainitsit Eliaksen ja Soilen lämpimät välit kaikesta epäselvästä huolimatta, koska se oli minulle kirjottaessa todella olennainen elementti. Saa tosin nähdä, millaiseen suuntaan se mahdollisesti muuttuu, jos/kun kirjoitan tästä pidemmin. Ehdottomasti kannustaa myös kuulla, että voisit lukea Taipaleen tapahtumista enemmänkin sitten aikanaan. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi. ♥

[Kaarne]

Haluan vielä korostaa, että kyllä kiinnostaa. Perinteen mukaisesti voin leiriytyä tänne odottelemaan jatkoa. (Vaikka no, ehkei tähän topaan kyllä kannata, koska ei se jatko varmaan tänne tule. Mutta kuitenkin.)

P. S. Uusi trendi on tällaiset päättömät kommentit, joissa tullaan vaan kertomaan, että 6/5, voisin lukea uudestaan.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta! Valitsin tämän tekstin listauksesi uusimpien tekstien joukosta, koska minun teki kovasti mieli lukea jotain talvista nyt, kun olen vastikään muuttanut pois Suomen ihanista lumimaisemista. Lisäksi talvenhuppiainen herätti mielenkiintoni, koska nimi kuulostaa niin mielettömän sympaattiselta! Minussa piilee heikko kohta kaikenlaisille eriskummallisille otuksille, ja ilahduinkin valtavasti, kun sain lukea katiskaan juuttuneesta talvenhengestä, joka hämmennyksissään ei oikein hoksaa poispääsyä. Unihuppiaisista en ole koskaan kuullutkaan, mutta talvenhuppiainen on kyllä ihastuttava otus, jotenkin niin hyvin suomalaiseen talvimetsään sopiva! Sydämeni meni ihan sykkyrälle siinä kohtaa, kun tämän tarinan yksilö innostui kertojan yksinkertaisesta heijastimesta ja suostui vaihtokauppaan. Tämä kuvaus on niin sympaattinen:

Se himmensi pakkastaan juuri sen verran, että sain keploteltua sen ulos katiskasta jäätymättä, ja leijui yöhön keinotekoista lumihiutaletta pikkuruisissa käsissä puristaen. Kädet se oli loihtinut itselleen ihan vain kyseisen tehtävän vuoksi.

Vaikka kyseessä on hajamielinen ja yksinkertainen talvenhenki, se on myös ihailtavan kekseliäs! ♥ Nyt mietiskelen mielessäni, esitteleeköhän se saalistaan ylpeänä muille talvenhuppiaisille vai kätkeekö se sen visusti jonnekin turvapaikkaan.

Niin ikään minua ilahduttaa valtavasti maahinen, joka syödä rouskuttaa joulukoristeita! Jotenkin niin kerrassaan odottamaton ja yllättävä kohtaaminen, mutta silti kuitenkin luonteva ja tällaiseen maagiseen maailmaan sopiva. Onneksi sen ruoansulatuksesta ei niin tarvitse kantaa huolta, mikäli se tosiaan on pahempaakin syönyt, ja ehkäpä Soilen tarjoama oikea ruoka toimii hyvänä kyytipoikana.

Soilesta välittyy kovasti ulkopuolisuutta ja sen myötä ikään kuin korostunutta tietoisuutta omasta olemassaolosta ja omista tekemisistä: hän miettii, miltä näyttäisi muiden silmissä ja miten muut mihinkin suhtautuisivat. Tulee mielikuva vähän sisäänpäin kääntyneestä pikkukylästä, johon omienkaan ei välttämättä ole helppoa palata, ainakaan jos on tullut viettäneeksi pidemmän aikaa muualla tai vähänkään erikoisemman puuhan parissa (ja Soileen jälkimmäinenkin voisi hyvinkin sopia, kun hän kerran aikoo yleisönosastokirjoituksenkin kirjoittaa metsosta talvenhuppiaisen sijaan). Huomasin heti mielessäni kannustavani ja symppaavani Soilea, koska hän vaikuttaa jotenkin kovin hyväsydämiseltä ja lämminhenkiseltä ihmiseltä. Katiskankin hän kantaa pois metsästä, jottei se koituisi enää kenenkään muun kohtaloksi. Soilen tehtävä kaitsijana on mielenkiintoinen ja kutkuttava yksityiskohta, ja nautin myös Soilen tädin vilahtelusta kerronnassa ja salaperäisestä Vihreästä vihkosta muistiinpanoineen.

Taisin vähän ihastua myös Eliakseen, joka ilmestyy kirjakauppansa eteen keskellä yötä ilman takkia ja kutsuu Soilen glögille. Eliaksen mutkattomuus ja ystävällisyys luo kivan kontrastin sitä vasten, että Soile muuten kokee olonsa niin ulkopuoliseksi. Eliaksessa on aavistus kiehtovaa mystiikkaa, ja sydämeni lepattaa sille, miten lopussa molemmat hahmot tuntuvat ikään kuin jakavan sanattoman ymmärryksen. Voi että, ihastuttava kohtaaminen, eikä suinkaan pelkästään lämmittävän glögin takia!

Nautin tästä taianomaisen talvisesta tarinasta todella paljon, kiitos! -Walle

[Okakettu]

Kaarne: Erinomainen juttu, että tämän tarinan voisi lukea uudestaankin. ❤ Ja ehkä jatkoakin alkaa nyt ilmaantua, kun Ævintýr on kirjoitettu.
 
Waulish: Ilahduin aikoinaan suuresti kun huomasin, että olit valinnut tämän Kommenttikampanjasta, ihanaa että viihdyit Soilen ja talvenhuppiaisen tarinan parissa! Olipas myös mukava kuulla, että tämä pystyi tarjoamaan vähän kotimaista talvitunnelmointia toisenlaisiin maisemiin. Toiveenani on tosiaan laajentaa tätä verseä nykyisestä, ja senkin vuoksi pohdintojasi oli inspiroiva lukea - jäin nyt itsekin miettimään, että ehkä jossakin metsän siimeksessä on talvenhuppiaisten oma yhdyskunta, jossa tämä nimenomainen yksilö esittelee muille aarrettaan. Ehkä Soile vielä kohtaa sen jonakin päiväni. Huomiosi Soilen ulkopuolisuudesta ovat myös erittäin hyviä, sillä näen sen merkittävänä tekijänä hänen hahmossaan ja toisaalta myös laajemmassa tarinassa. Olen itse vastaavanlaisesta pikkukylästä kotoisin, ja minua tuollaisessa miljöössä kiehtoo juurikin sen kaksijakoisuus; maaseudulta ja pienistä ympyröistä voi olla hankala asettua minnekään muualle, mutta mukana on myös tietty sisäänpäin kääntynyt ilmapiiri ja valitettava nurkkakuntaisuus. Hienoa myös, että pidit Eliaksen ja Soilen dynamiikasta, se on ehdottomasti juttu, josta haluaisin kirjoittaa enemmänkin. Kiitos paljon lukemisesta ja kommentistasi! ❤

[hiddenben]

Kevät ehkä jo kuivattaa katuja ja hiekoitusta kerätään pois tulevaa talvea varten, mutta minä viihdyin tämän tekstin talvisessa tunnelmassa erinomaisesti näin auringonpaisteessakin! Tämä on aivan erinomaista lempeätunnelmaista, mutta samalla fantasian sävyttämää ja hieman uhkaavaakin kerrontaa ja oli ihanaa saada uppoutua tämän tarinan tunnelmaan ♥

Suomalainen mytologia on muuttunut osaksi omaa taustatyötäni kirjoittamisen suhteen ja siksikin nautin kovasti siitä, että pääsin lukemaan jonkun toisen suomalaisen mytologian inspiroimaa tekstiä Ylipäätänsä koko Rahko-projektisi oli upea ja oli antoisaa päästä lukemaan ja näkemään kuvituksia suomalaisen mytologian olennoista. Pidin erityisesti siitä, miten arkiselta Soilen tapaamiset olentojen kanssa tuntuvat ja hän havainnoi niitä kovin lempeästi ja uteliaisuudella. Kaitsijan ammatti vaikuttaa kaikin puolin kiehtovalta, vaikkakin myös vaikealta - etenkin, jos luin rivien välistä oikein ja huomasin kaitsijan ammatin olevan jokseenkin muiden kyläläisten vierastama. Kuinka vain, minä tykkään!

Niin hahmo- kuin ihmiskohtaamiset olivat tässä kaikin puolin valloittavia ja etenkin maahinen rouskuttamassa joulukoristeita (ja sitten imitoimassa ihmisiltä oppimaansa elekieltä) nosti mieleen huvittavan mielikuvan. Pidin myös kovasti talvenhuppiaisen olemuksesta. Siinä oli aistittavissa monenlaista ja tavallaan myös inhimillisiä piirteitä ja olikin mielenkiintoista saada lopussa kuulla Eliaksen lausumana, että talvenhuppiaiset tuntevat silloin ensimmäisen värähdyksen oman aikansa päättymisestä vuodenkierrossa. Soilella on selkeästi vielä paljon opittavaa, mutta samalla hänestä on aistittavissa avoimuus ja päättäväisyys, joita arvostan piirteinä kovasti.

Soile avautuu muutenkin miellyttävänä hahmona. Hänessä on juuri sopivasti pippurisuutta, mikä sopii hänelle hyvin, ja samalla hänessä on jonkinlaista erakkomaisuutta ja halu pärjätä yksin. Ehkä se on tuo paluu takaisin kotikylään, mikä tuo tuota erilaisuuden tunnetta, mutta kuinka vain, se teki Soilen ja Eliaksen kohtaamisesta vielä jännittävämmän. Pidin kovasti siitä, miten jonkinlainen pieni uhkaava myrskypilvi pyörii heidän ympärillään, mutta samalla heidän välillään on kemiaa ja mahdollisuus vähintäänkin ystävyydestä. Se luo toimivaa jännitettä tarinaan. Etenkin tälle hykertelin:

"En varsinaisesti vietä sitä. En sillä tavalla kuin... useat muut tässä kylässä. Mutta olen oppinut pitämään tietyistä perinteistä. Pidän valoista."

"Ja glögistä", huomautin avuliaasti.

"Eritoten siitä. Aiotko kirjoittaa sen ylös tätisi kirjaan, Kaitsija?"

"Riippuu. Onko siitä hyötyä sitten, kun minun pitää kaitsea sinua?"

Elias kohotti kulmiaan. Hetken verran pelkäsin sanojeni olleen liikaa, mutta sitten hän nyökäytti päätään minua kohti kuin olisin voittanut pisteen jossakin yhteisessä pelissämme. Yritin näyttää välinpitämättömältä, vaikka samaan aikaan sisälläni myllersi. Hänen silmiensä hehkua oli sekä helppo että vaikea katsoa.

Pitkä lainaus, mutta ai että! Tässä oli niin paljon kaikkea niin lyhyessä ajassa. Taidat kyllä hahmojen välisen jännitteen kuvastamisen sekä voimakastunnelmaisten tekstien kirjoittamisen, tätä oli ihanaa lukea. Kiitos kovasti, että kirjoitit ♥