Kirjoittaja Aihe: Naamiot eivät ole ikuisia | Severus Kalkaros | K-11 | angst  (Luettu 5923 kertaa)

Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Nimi: Naamiot eivät ole ikuisia
Kirjoittaja: Satine
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Hahmot: Severus Kalkaros
Vastuuvapaus: Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä lainaan niitä.
Yhteenveto: Vaikka käytännössä katsoen olenkin jo elänyt kauan aikaa omillani, on vanhan tupani näkymätön merkki syöpynyt rintaani yhtä pysyvästi kuin musta pimeyden irvikuva vasempaan käteeni. En pääse kummastakaan eroon, ja vain toista katuisin, jos uskoisin jälkiviisauden häpeään.

A/N: Päätin julkaista Finin juhlavuoden kunniaksi vanhan Severus-synkistelyni tänne. :D Tämä ficci on kirjoitettu todennäköisesti vuonna 2004. Muistan, että olin juuri lukenut Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan ja halusin sen innoittamana kirjoittaa jotakin syvällistä, mahtipontista ja tummanpuhuvaa. Tiedä häntä, mutta Severuksen elämä vaikutti sopivalta aiheelta. Tuolloin oli vasta ilmestynyt viisi Potter-kirjaa, joten tämä saattaa olla lopulliseen canoniin verrattuna lievästi AU. Ficci oli alunperin song fic (No Doubtin “Trapped in a Box” -kappaleen sanojen inspiroima ja sen mukaan muinoin nimetty), mutta päivitin siitä normaalin ficin uudella nimellä ja hyvin minimaalisilla muutoksilla. Muuten tämä on edelleen aika lailla alkuperäisessä muodossaan.

Onnea 20-vuotiaalle Finille! 🖤

**


Naamiot eivät ole ikuisia


En odota huomista. Se on minulle vain käsite, jonka avulla voi uskotella itselleen luottavansa omaan tulevaisuuteensa. Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on perustunut juuri siihen: uskoon, toivoon, jonkinlaiseen kipinään, joka saa heidät jatkamaan pyristelyään tässä oudossa paikassa, jota maailmaksi nimitämme.

Myöhemmin olen nähnyt samat ihmiset kuolleina, heidän päänsä vääntyneinä toisinaan mahdottoman näköisiin asentoihin, kaikilla kasvoillaan enemmän tai vähemmän samanlainen ilme, joka syntyy, kun toivon kipinä sammuu. Kuolleen ilme.

Joskus tunsin siitä outoa tyytyväisyyttä, sellaista, joka onnistui saamaan minut jälkeenpäin itseinhon sävyttämän nautinnon valtaan. Tiedostin, että tekemäni ei ollut oikein, ei tietenkään.

Mistään muusta en ollut Tylypahkan opiskeluvuosinani kuullutkaan; oli joko oikea tai väärä teko, hyvä tai paha saavutus, mutta ei koskaan sattumaa, joka sai epäonnisten olosuhteiden kautta pinttyneen lian loistamaan kaikessa rumuudessaan yksin ja paljaana julkisuuden valokeilassa. Poikkeuksena tietenkin rohkelikot, puuskupuhit ja korpinkynnet.

Joskus se ironia oli niin läpikuultavaa, että en tiennyt itkeäkö vai nauraa. En silti tehnyt kumpaakaan. Itkeminen ja nauraminen ovat vain murheen ja ilon ääripäitä ja minulle nykyään yhtä vieraita ilmiöitä kuin nousevan auringon säteet ikkunattomassa tyrmässä.

Luihuisilla ei ole ketään muita kuin toisensa, eikä luottamus kuulu vahvimpiin luonteenpiirteisiimme. Vaikka käytännössä katsoen olenkin jo elänyt kauan aikaa omillani, on vanhan tupani näkymätön merkki syöpynyt rintaani yhtä pysyvästi kuin musta pimeyden irvikuva vasempaan käteeni. En pääse kummastakaan eroon, ja vain toista katuisin, jos uskoisin jälkiviisauden häpeään.

Tuhat vuotta sitten alkanut erimielisyys on vetänyt syvän ja terävän viillon neljän tukipilarin välille. Kolmen suhde yhteen, yhden suhde kolmeen. Luki sen miten tahansa, se pätee silti yhtä lailla kuin yö nauraa sadistisesti peloillemme ja salatuille haluillemme.

Siksi päätinkin kauan aikaa sitten, etten välittäisi, vaikka epäoikeudenmukaisuus uhkaisi kaataa minut alleen. Olisin älyllisesti korkeammalla kuin muut. Tieto ja taito olisivat pakopaikkani, henkireikäni ja turva-aittani tässä pudonneiden ja tallottujen lehtien tyyssijassa. En vain ollut valmistautunut pitkään pudotukseen.

**

Olen nähnyt ja kuullut asioita, jotka saisivat monet järkytyksen valtaan. Muistot anelevista sanoista muodostavat katkeransuloisen sekasorron sisälleni aina, jos pysähdyn hetkeksikään miettimään niitä. Kuten tavallista, kaikki juontaa juurensa lapsuudesta.

En muista koskaan kokeneeni sitä hetkeä, jolloin olisin ensimmäisen kerran tiedostanut vanhempieni epätäydellisyyden – sen, että hekin olivat vain ihmisiä. Ei siksi, etteikö olisi ollut aikoja, jolloin vielä nuoruuden naiiviudessani olisin tahtonut uskoa heidän parantavan tapansa joka ikinen kerta, kun piilouduin pöydän alle tai jonnekin muualle kaiken sen huudon keskellä.

Syy on siinä, etten koskaan nähnyt heitä muina kuin juuri ihmisinä itsenään, pelkkinä epäonnistuneina yksilöinä, joiden kanssa jokin korkeampi voima pelasi kieroutunutta peliään silkasta voittamisen ja nujertamisen ilosta.

Jo pienenä opin tunnistamaan vaarantekijät: kiihtyneen hengityksen, raivosta tärisevät kädet, punertavat läikät muuten niin kalpeilla kasvoilla – isän dominoivan luonteen, joka painoi äidin lopulta yhteiskunnan pohjamutiin.

Ryöstön yhteydessä tapettu mies ei kuitenkaan kykene elättämään perhettään, eikä äitini musertunut itsetunto enää sen jälkeen ollut tarpeeksi vahva siihen.

Viimeisen kerran näin äidin Pyhän Mungon sairaalassa, jonne hänet oli toimitettu tajuttomana ja pahoinpideltynä. Ilmeisesti joku aurori oli sattumalta löytänyt hänet Iskunkiertokujalta ja päättänyt tehdä päivän hyvän työn pelastamalla jo muutenkin tuhoon tuomitun sielun siitä pahaenteisestä sudenluolasta, jossa vain portot tienasivat rahaa ja maksajat saivat tyydytyksensä.

Sen jälkeen sain tarpeekseni ja lähdin. Katsoin, miten äiti vihdoin onnistui vapautumaan velvollisuuksistaan, kun hänet vielä samana vuonna laskettiin hautaan.

Kaiken tämän keskellä kasvoin ulos pelästyneestä kuorestani ja tilalle tuli kylmä kyynisyys. Tarkkailin ja analysoin ympäristöä, ihmisiä, jopa omaa elämääni ulkopuolisen silmin. Näin siinä paljon vikoja enkä yhtään hyötyjä.

Vihasin isääni, jolta olin perinyt tämän kirotun ulkonäön. Vihasin äitiäni, joka oli ollut liian heikko pelastaakseen itsensä ja lapsensa tyrannilta. Opin myös vihaamaan monia muita, jotka piinasivat olemassaolollaan sekä tahallisella pilkallaan kaikkea sitä, mikä elämässäni oli huonosti. Kaikkea, minkä jo itse valmiiksi tiedostin ja jota en voinut sietää.

Paljon vihaa yhdellä kertaa. Siinä poikkeus, jonka mittasuhteista en ole milloinkaan välittänyt.

**

Siinä vaiheessa, kun muut nuoret alkoivat kiinnostua toistensa tapailusta, minä istuin omissa oloissani kirjan tai höyryävän noidankattilan ääressä.

En voi enkä tahdokaan kyetä selittämään sitä tunnetta, kun tietää onnistuneensa tekemään herjan tai manauksen oikein, tai kun on ainut, jolla todella on kärsivällisyyttä ja taitoa valmistaa toimivaa monijuomalientä.

Saatoin olla halveksittu ja syrjitty ihmisten keskuudessa, mutta minulla oli jotain omaa, jotain mitä muilla ei ollut. Minulla oli palava halu todistaa olevani neuvokkaampi ja terävämpi kuin muut ja näyttää sille rohkelikon roskanelikolle, kuinka suloiselta kosto voi tuntua. Niin me kostimmekin toisillemme aina puolin jos toisinkin.

Voittoni jälkeinen tyytyväisyys laimeni silti viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin itseni jälleen mitä nöyryyttävimmistä tilanteista ja usein vielä muiden edestä. Siinä vaiheessa jopa omat tupatoverini pitivät minua liian arvottomana luihuiseksi.

Lopulta ymmärsin, että vaikka kuinka yrittäisin jotain todistaa, eivät muut koskaan kykenisi näkemään sitä. Katseleminen ja näkeminen ovat eri asioita. Heidän silmissään olin aina Ruikuli, rasvahiuksinen ja ruma poika, joka sai ihon kananlihalle pelkällä ällöttävällä ulkomuodollaan.

He eivät tienneet minusta mitään. He eivät ymmärtäneet, millaista oli saada kuulla itsestään ja perheestään pyöriviä valheellisia huhuja käytävän nurkassa, kun luulivat sen olevan autio. Koska he vain katselivat, mutta eivät koskaan todella nähneet, oli minunkin helppo tekeytyä huomaamattomaksi ja välinpitämättömäksi sille kaikelle.

Miten viaton vielä silloin olinkaan naamioni alla. Miten hyvin se kaikessa heikkoudessaankin onnistui peittämään kaiken todellisen sisälleen. Olin kasvanut sitä kädessäni pidellen, ei minun tarvinnut kuin peittää sillä kasvoni ja olin kuin kivettynyt patsas katselijoiden arvostelujen ulottumattomissa.

Kuvittelin silloin olevani pohjalla. Olin väärässä. Pudotukseni alkoi todella vasta sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran tapasin Lucius Malfoyn.

Katsoin oudon hämmennyksen vallassa, miten hän seisoi keskellä ruuhkaista Viistokujaa tummissa tamineissaan valkeiden hiusten erottuessa niin selvästi muusta harmaasta väkijoukosta. Hän jutteli jollekulle velholle, jota en edes vilkaissut. Kukaan ei vaatinut häntä väistymään. Niin vain ei tehty, koska hän oli Malfoy. Ja se oli niin yksinkertaista.

Hän edusti minulle kaikkea, mitä olin itselleni tiedostamattani havitellut. Vaikutusvaltaa, kunnioitusta, kauneutta. Hänen sädekehänsä sokaisi minut täysin, ja jostain syystä hänen huomionsa kiinnittyi minuun – rumaan, epäsuosittuun luihuiseen, jota suurin osa koulusta vihasi.

Sain tietää, että hän oli vasta hiljattain valmistunut itsekin Tylypahkasta, vähän ennen kuin minä olin aloittanut opiskeluni. Miten toivoinkaan, että olisin syntynyt aikaisemmin ja oppinut tutustumaan häneen koulussa. Kukaan ei olisi silloin uskaltanut nauraa minulle.

Malfoy otti minut siipiensä suojaan. Hänen kauttaan opin pian tuntemaan muitakin Tylypahkasta jo valmistuneita luihuisia: Averyt, Lestranget, Nottit, Parkinsonit… Nimiä, joiden tiesin kuuluvan vanhimmille puhdasverisille suvuille.

Kasvoja, jotka sain pian kohdata silmästä silmään ja jotka eivät välittäneet, vaikka olinkin pahannäköinen ja tyylitön. He olivat kaikki vanhempia kuin minä ja tunsin todella viihtyväni heidän kanssaan. He ymmärsivät, he näkivät. Niin ainakin uskoin.

Puhdasveristen sukujen vanhempien vesojen tuntemisen kautta onnistuin myös saavuttamaan hiukan arvovaltaa joidenkin ikäisteni luhuisten parissa. Olin heistä kaikista paras, kun oli kyse taikajuomien valmistamisesta. Hekin oppivat näkemään sen hyödyn, eivätkä enää käyttäytyneet niin välinpitämättömästi epäsuosiotani vastaan kuin ennen.

Voin kai kutsua sitä ensimmäiseksi kerraksi, jolloin tunsin olevani elossa. Aiemmin elämälläni ei ollut ollut varsinaista tarkoitusta; olin sinnitellyt vain mukana, koska en ollut tiennyt parempaakaan vaihtoehtoa.

Äkkiarvaamatta edessäni selkeytynyt tie tuntui uskomattoman mutkattomalta. Pimeys, jolle en ollut aikaisemmin osannut antaa sen enempää arvoa kuin valollekaan, tuntui yhtäkkiä paljon kiehtovammalta kuin aikaisemmin. Siellä, minne valo ei yltänyt, vallitsivat varjot värejä.

Enhän kyennyt arvaamaan, että olimme kaikki yhtä typeriä naurettavissa luuloissamme. Erilaisista persoonallisuuksistamme huolimatta olivat ajatusmaailmamme hyvin samankaltaiset.

Viileys, armottomuus ja oman hyödyn tavoittelu yhdistivät meitä. Jos tälle kaikelle löytyy vielä yksi, joka erottuu muista ylimpänä ja saa yksilöllisen hyödyn tavoittelun yhdistymään – yksi, jota muut kuuntelevat, pelkäävät ja kunnioittavat, on kadotus varmistettu.

Myimme sielumme pimeyden lordille hyväksyessämme hänen pimeänpiirtonsa. Saimme uudenlaiset, identtiset naamiot yllemme. Olimme kasvottomia saalistajia. Yleensä niin viisaana seurausten tulkitsijana en ollut osannut lainkaan varautua elämäni suurimpaan virheeseen.

Iskeydyin lujaa maahan.

**

Olin Juomamestari, jonka keitokset eivät jättäneet jälkeensä kuin kaatuneiden ruumiiden kasan. Tapoin noitia, velhoja, kuraverisiä, puhdasverisiä, jästejä, surkkeja – kaikkia, jotka pimeyden lordi näki arvottomaksi.

Olin hänen leikkikalunsa, sätkynukke, jota saattoi milloin tahansa vetää naruista. Toimin hänen tahtonsa alaisena. Uskoin hänen sanoihinsa, kun hän vakuutti, että nousemalla vallankumoukseen taikaministeriötä vastaan saisimme vihdoin itsellemme kaiken, mitä olimme aina tahtoneet.

Ainut ongelma oli, etten enää tiennyt mitä tahdoin. Valta, jonka olin nähnyt jonkinlaisena ihanteena, ei varsinaisesti tyydyttänyt minua lainkaan. Teot, joita kuvittelin tekeväni yhteisen hyötymme puolesta, eivät loppujen lopuksi antaneet minulle mitään. Sen sijaan menetin jokaisen eliminoimani ihmisen mukana palan itsestäni.

Niinpä tein elämäni toisen suuren päätöksen, jota tuntuu vieläkin uskomattomalta edes ajatella. Annoin valon tunkeutua varjoihin, ja se paljasti sieltä nurkkaan ajetun eläimen, joka oli heikko ja säälittävä kaikessa alistuneisuudessaan.

Olin samanlainen kuin vanhempani. Pahemman asiasta teki vielä se, että olin saanut osakseni kumpaisenkin luonteenpiirteitä: isän väkivallan nautinnon ja äidin luonteenheikkouden.

Antauduin ajatellen, että loppuni oli vihdoin koittanut. Mutta Dumbledore, tuo vanha rehtori, jonka olin kirkkaasti aliarvioinut kouluaikoinani, ei antanut minun kohdata vielä loppuani. Ei, hän antoi elämälleni uuden suunnan.

Minusta tuli vakooja, petturi.

Samaan aikaan, kun paljastukseni saivat aikaan yhä enemmän vastoinkäymisiä pimeyden puolelle, opin sulkemaan mieleni pimeyden lordilta. Huijasin häntä ja koko suurta kuolonsyöjäpiiriä, jonka ympäröimänä olin joskus tuntenut itseni täysinäiseksi.

Silti tunsin itseni pitkän aikaa alhaisimmaksi olennoksi, jota maa päällään kantoi. En ollut kyennyt ennen sotaa liittymään Dumbledoren puolelle, koska luulin olevani oikeassa. Petin kaikki, jotka olisivat ansainneet elää. Sitten petin pimeyden lordin.

Oppisinko minä milloinkaan olemaan rehellinen itselleni tarpeeksi ajoissa?

Asiat kuitenkin muuttuivat, kun entinen isäntäni, pelolla ja kidutuksella hallitseva lordini kukistui. Olin vapaa – toisin kuin toverini, joista suurin osa joutui Azkabaniin mädäntymään. Kylmä vahingonilo saa vieläkin huuleni kaartumaan pilkalliseen hymyyn muistellessani sitä. Sitten ilmeettömyys valtaa kasvoni.

Pimeyden lordi on noussut uudelleen. Kuolonsyöjät ovat taas vapaina. Olen jälleen lordini palveluksessa.

Petturi on palannut vakoilemaan entistä elämäänsä.

**

Roolit ovat aina kuuluneet olennaisena osana ihmisen elämään. Perimä ja ympäristö määrittävät suurimmilta osin persoonallisuuden, ympärillä olevat yksilöt vaikutteineen muovaavat sitä vielä lisää. Liian monta roolia yhtä aikaa voi tehdä hallaa minuudelle.

Tahtoisin sanoa, että olen Severus Kalkaros. En Ruikuli. En Juomamestari. En petturi. En vakooja.

Ne ovat vain kaikki rooleja, joihin minut pakotettiin. Silti ne ovat osa minua. Ei hyödytä kieltää sitä mikä on. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, sen kanssa on vain elettävä.

En usko huomiseen, sillä en voi milloinkaan olla varma, tuleeko huomista olemaan. Voin kuolla minuutin päästä, ensi viikolla tai elää vielä kolmekymmentä vuotta. Kun sitten kuitenkin lopulta kuolen, voin käydä läpi kaiken kokemani ja miettiä, oliko olemassaolostani hyötyä ylipäätään kenellekään.

Jos oli, niin hyvä on. En elänyt turhaan. Jos ei ollut – no, sittenhän olen vain tuhlannut raaka-aineita ja käyttänyt armottomasti hyväksi kaikkea eteeni kannettua.

Totuus on, että roolieni takana olen kuitenkin vain ihminen. En enempää. En vähempää.

Naamiot eivät ole ikuisia.
Yes we're lovers, and that is that.

Zsanya

  • Mystinen legenda
  • ***
  • Viestejä: 75
Huh! Hiljaiseksi vetää, siis hyvällä tavalla 😁 en muista olenko ikinä nähnyt yhtä syväluotaavaa otantaa Severuksen (varmasti tummahkon sävyisen) sielun syövereihin. Kiinnostavia yhtymäkohtia myös ylipäätään sellaiseen nuoruuden angstiin. Kalkaros, tuo meidän kaikkien sielussa asuva hahmo 🖤🖤🖤
Muista, että surukin on vain rakkautta, jolle aika on antanut naamiaisasun.


Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Oi että mä tykkään tämmösistä syväanalyysificeistä, jotka ruotii jonkin hahmon historiaa (ja tulevaisuutta) sekä mielenmaisemaa. Kalkaros on kyllä niin nappivalinta sellaisiin ficeihin, siinä hahmossa riittää kyllä kerroksia kerrottavaksi. Minäkertojakin toimii tässä hyvin! Tekee kaikesta sanotusta paljon henkilökohtaisemman tuntuista ja siten voimakkaampaa kuin jos vain "joku ulkopuolinen" olisi Kalkaroksen ajatuksia referoinut.

Otsikko sai mun päässä soimaan Cheekin Timantit on ikuisia, mutta jotta äkillinen korvamato ei olis lukutunnelmaa pilalle, laitoin taustalle soimaan Nightwishiä :D Onneksi auttoi. Joskin nyt tässä kommenttia naputellessa Cheek luikersi takaisin päähäni soimaan ;D Otsikko kyllä sopii hyvin tälle ficille niin kuin Kalkarokselle! Tällä on ollut elämänsä aikana monenmoista naamiota kasvoillaan, mutta eivätpä nekään ikuisia voi olla.

Lainaus
Mistään muusta en ollut Tylypahkan opiskeluvuosinani kuullutkaan; oli joko oikea tai väärä teko, hyvä tai paha saavutus, mutta ei koskaan sattumaa, joka sai epäonnisten olosuhteiden kautta pinttyneen lian loistamaan kaikessa rumuudessaan yksin ja paljaana julkisuuden valokeilassa. Poikkeuksena tietenkin rohkelikot, puuskupuhit ja korpinkynnet.
Pakko arvostaa kans tätä viittailua tupien vastakkainasetteluun, koska kyllä sitä kirjoja lukiessa aina kohotteli (ja kohottelee edelleenkin) kulmakarvojaan sille yleistykselle, että Luihuinen on jotenkin paha tupa täynnä pimeyden voimia rakastavia velhoja  ::) En vaa koskaan kyllästy siihen, että sitä erottelua ja vastakkainasettelua kritisoidaan (tavalla tai toisella). Sirius tais jossain kirjassa (vai leffassa? vai molemmissa?) todeta, ettei maailmaa ole jaettu hyviin ihmisiin ja kuolonsyöjiin, mutta Tylypahkassa jako tuntuu karkeasti olevan "hyvät ihmiset ja luihuiset"  ::) Kalkaroksen ajatukset on ihan oikeutettuja. Hienoa, että hän ei antanut sen epäoikeudenmukaisuuden kaatua päälleen (vaikka lopulta pitkä pudotus tulikin).

Olipa kans tosi siistiä lukea näin vanhaa ficiä! Välillä näinkin vanhoja on tullut luettua, mutta harvemmin, ja on aina yhtä kiehtovaa palata aikaan, jolloin koko kirjasarjaa ei ollut vielä julkaistu. Tulee nostalginen olo, vaikka silloin n. 17 vuotta sitten mun ficcailuharrastus olikin ihan olematonta (kirjoitin ficejä, mutta en tiennyt koko fanfiction-termiäkään ;D), mut toisaalta olinhan silloin vain 10-vuotias kakara. Ficcailu on kyllä hyvä tapa jakaa muistoja eteenpäin ja muiden kanssa. (Pitäispä itsekin lukea Dorian Grayn muotokuva taas pitkästä aikaa, se on ihan kiva teos.) Tämäkin oli oikein kiva, kiitos kun jaoit tämän!
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Zsanya: Nuoruuden angsti on tosiaan läsnä tässä tekstissä – tämä oli varsinainen nostalgiatrippi myös itselleni. Severuksen hahmo on niin moniulotteinen, että siitä saa kyllä kaikenlaisia näkökulmia aikaiseksi. Meissä jokaisessa asuu tai on ainakin jossakin vaiheessa asunut pieni synkistelevä Severus. 😄 Kiitos paljon kommentista!

Larjus: Mahtavaa kuulla, että tykkäsit syväanalyysistä. 😊 Severus on hahmona ihan mieletön, yksi parhaimmin kirjoitetuista. Tämän tekstin kirjoittamisen aikana en toki vielä tiennyt siitä koko ”Severus on rakastunut Lilyyn” -kuviosta, mutta jo viidenkin kirjan aikana siitä sai hyvän kokonaiskuvan. Ihan totta kyllä, että minäkertojaa käyttämällä saa erilaisen, henkilökohtaisemman otteen hahmoon ja pääsee jotenkin kuvittelemaan, miltä sen hahmon pään sisällä mahtaakaan näyttää.

Enpä ajatellutkaan, että ficin nimestä voisi tulla tuo Cheekin kappale mieleen, mutta nyt kun mainitsit, niin alkoi korvamato pyöriä itselläkin päässä. No mutta, ei se niin vakavaa ole. Timantit voi olla ikuisia, mutta naamiot ei. Ainakaan tässä ficissä. 😄 Nightwish toimii varmasti paremmin taustalla!

Olen ihan samaa mieltä tuosta tupien vastakkainasettelusta. Muistan myös, että sekä OotP-kirjassa että leffassa Sirius sanoo tuosta, että maailma ei ole jakautunut hyviin ihmisiin ja kuolonsyöjiin. On jotenkin ärsyttävää, että Rowling kirjoitti kaikki luihuiset olemaan suurin piirtein saatanan kätyreitä – vaikka siinä seiskakirjan epilogissa sitten vähän Harry yrittääkin pojalleen sanoa, että onhan ne luihuisetkin ihan jees ja että ei haittaa, jos siihen tupaan päätyy. Too little too late. 😄
 
Tosi mukava kuulla, että tykkäsit tällaisesta vanhemmasta ficistä. Tämän kirjoittamisesta on kauan, mutta edelleen tämä on sellainen tuotos, jonka kehtasin uudelleenkin julkaista. (Muut vanhat tekstit voikin jäädä sitten pölyttymään vanhoille kovalevyille. 🙈) On ollut kiva lukea ihmisten kokemuksia siitä, milloin he tutustuivat ficceihin ja ficcailuun. 10v. on kyllä tosi nuori, mutta minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa… tai jotain. 😄 Dorian Grayn muotokuva on kyllä hyvä kirja ja samoin pidin siitä v. 2009 tehdystä Dorian Gray -elokuvasta (lähinnä koska nuori Ben Barnes ja sen Sirius-look). Ficcailu on ollut yksi hyödyllisimmistä ja antoisimmista harrastuksista koskaan. Kiitos paljon kommentista!
Yes we're lovers, and that is that.

Altais

  • ***
  • Viestejä: 1 348
Löysinpäs sulta vielä tekstin, jota en ollut kommentoinut, enkä itse asiassa tiennyt tämän olemassaolostakaan ennen kuin pengoin listaustasi Kommenttiarpajaisia varten. Niin, ja onnittelut voitosta. :) Onpa hyvä että löysin tämän, koska tämä oli ihan mielettömän hieno luonnehdinta Severuksesta, ja juuri sellaista ihanaa nuoruuden ja vähän myöhemmänkin iän synkistelyä, jota aina toisinaan on ihana lukea. Hiukan Ronin sanoja mukaillen, joitain tekstejä lukiessaan sitä kärsii ja on onnellinen siitä, ja tämä oli juuri sellaisella tavalla upea teksti. ;D

Mistään muusta en ollut Tylypahkan opiskeluvuosinani kuullutkaan; oli joko oikea tai väärä teko, hyvä tai paha saavutus, mutta ei koskaan sattumaa, joka sai epäonnisten olosuhteiden kautta pinttyneen lian loistamaan kaikessa rumuudessaan yksin ja paljaana julkisuuden valokeilassa. Poikkeuksena tietenkin rohkelikot, puuskupuhit ja korpinkynnet.
Tämä luihuisten ja kaikkien muiden välinen vastakkainasettelu on myös itselleni aina ollut sellainen juttu, joka menee ihon alle, ja jaksaa edelleen ärsyttää joka kerta, kun siihen törmää alkuperäisessä tarinassa. Olen miettinyt tätä viime aikoinakin juuri Severuksen, ja tietysti myös Reguluksen hahmon kautta. Tässä tekstissä oli niin hienoa se, että kuolonsyöjiin kuuluminen oli Severukselle selkeästi eri juttu kuin luihuiseen kuuluminen, ja vain toista hän katui. Noinhan sen pitäisi ollakin, koska onhan luihuisen tuvan arvostamissa ominaisuuksissa paljon sellaista, mistä voi olla ylpeä, ja mitä voi käyttää kovin paljon muuhunkin kuin tappamiseen ja muuhun pahan tekemiseen. Olen muuten aina rakastanut sitä Siriuksen toteamusta, ettei maailma ole jakautunut hyviin ihmisiin ja kuolonsyöjiin, mutta harmi vaan, canonissa ei kyllä juuri muuten ilmennetä tuota ajattelua. Minustakaan se epilogin kohta, jossa Harry vakuuttaa pojalleen, että on se luihuinenkin ihan okei, ei ihan riitä paikkaamaan tuota huutavaa epäkohtaa. ;D

Lainaus
Luihuisilla ei ole ketään muita kuin toisensa, eikä luottamus kuulu vahvimpiin luonteenpiirteisiimme.
No niinpä. Tämä oli hienosti tiivistetty, ja noinhan se varmaan pitkälti oli. Ei heillä ollut kuin toisensa, ja monilla ehkä oli vain itsensä, johon saattoi luottaa. Mietin tätä aina, kun mietin vaikka Reguluksen lohdutonta ratkaisua elämänsä viimeisinä hetkinä.

Lainaus
Siksi päätinkin kauan aikaa sitten, etten välittäisi, vaikka epäoikeudenmukaisuus uhkaisi kaataa minut alleen. Olisin älyllisesti korkeammalla kuin muut. Tieto ja taito olisivat pakopaikkani, henkireikäni ja turva-aittani tässä pudonneiden ja tallottujen lehtien tyyssijassa.
Ja tämä on upea luonnehdinta Severuksesta ja siitä, mikä häntä auttoi jaksamaan huolimatta kaikista raskaista kokemuksistaan. Noinhan se varmaan monesti menee, että sitä turvautuu elämässään siihen, mistä saa kiitosta, onnistumisen kokemuksia ja hyvää palautetta, ja Severukselle älykkyys ja osaaminen oli ihan varmana suurin piirtein ainoa sellainen asia.

Lainaus
En muista koskaan kokeneeni sitä hetkeä, jolloin olisin ensimmäisen kerran tiedostanut vanhempieni epätäydellisyyden – sen, että hekin olivat vain ihmisiä.
Tässä tuli niin hienosti tiivistettyä myös Severuksen lapsuus ja suhteet vanhempiin. Ei hänellä useimpien lasten tapaan varmaan tosiaankaan koskaan ollut syytä nähdä vanhempiaan täydellisinä, eikä luottaa siihen, että ne kyllä osaavat ja pystyvät, ja laittavat kaiken järjestymään. Tuollainnen harhaluulo kai useimmilla karisee vähitellen teini-iän myötä, mutta Severuksella sitä ei ollut edes alun perin, ja varmaan hän saattoi olla myös perheensä älykkäin ja kyvykkäin jäsen, mikä on toisaalta kauhea taakka lapselle.

Lainaus
Siinä vaiheessa, kun muut nuoret alkoivat kiinnostua toistensa tapailusta, minä istuin omissa oloissani kirjan tai höyryävän noidankattilan ääressä.
Näinkin se varmaan on mennyt, ja ei ollenkaan haitannut lukukokemusta, vaikkei Severuksen rakastuminen Lilyyn ollut sulla tiedossa kirjoittamishetkellä. Itse en ole kamalasti koskaan perustanut siitä, vaan ennemmin näkisin Severuksen rakastuvan ihan johonkuhun muuhun. :) Joka tapauksessa, on hänellä ollut kyllä varsinkin teini-iässä hirveän raskas osa, kun koulukiusaaminen varmaan saa aikaan juuri sellaisen olon, ettei edes kannattaisi yrittää lähestyä ketään eikä ihastua kehenkään, kun mikään sellainen ei kuitenkaan voisi johtaa mihinkään muuhun kuin uuteen nöyryytykseen ja pettymykseen. Tulee ihan kauhea olo Severuksen puolesta, kun miettii sitä, ja ei ihme että nuo akateemiset onnistumiset on sitten muodostuneet henkireiäksi. Paljon on tullut mietittyä myös Severuksen suhdetta Kelmeihin, varsinkin Siriukseen ja Jamesiin, ja olen miettinyt, miksi ne sitten oikein päätyivät vihaamaan toisiaan niin paljon. Jamesin ja Severuksen välillä tajuan, että Lily varmaan oli suurin syy, mutten ole ihan täysin päässyt jyvälle siitä, mikä Siriuksen kohdalla oli se syy, paitsi että oli Jamesin paras ystävä. No joo, tämä ei ehkä koskaan selviä, mutta ainakin aiheesta voi saada aikaan uusia ficcejä. :)

Lainaus
Kuvittelin silloin olevani pohjalla. Olin väärässä. Pudotukseni alkoi todella vasta sinä päivänä, kun ensimmäisen kerran tapasin Lucius Malfoyn.
Näinhän se varmaan monilla nuorilla ihmisillä menee, jotka eksyy pahemman kerran väärälle raiteelle. Että tulee joku, joka tuntuu hyvällä tavalla auktoriteetilta, joka tuntuu tuovan hukassa olevan ihmisen elämään suunnan, ja hyväksyntää ja turvaa, ehkä arvostusta, tai vaikka rakkautta, mutta onkin sitten lopulta vain tie paljon aiempaa suurempiin vaikeuksiin, joista ei ehkä käännytäkään pois ennen kuin ollaan jo liian syvällä. Todella uskottavaa ja riipaisevaa, että Luciuksen myötä Severuskin tajusi halunneensa aina monia niistä asioista, joita Lucius edusti, niin kuin kauneutta ja ihailluksi tulemista.

Lainaus
Myimme sielumme pimeyden lordille hyväksyessämme hänen pimeänpiirtonsa. Saimme uudenlaiset, identtiset naamiot yllemme. Olimme kasvottomia saalistajia. Yleensä niin viisaana seurausten tulkitsijana en ollut osannut lainkaan varautua elämäni suurimpaan virheeseen.

Iskeydyin lujaa maahan.
Näin olen itsekin monesti ajatellut, että Voldemortin on täytynyt rekrytoida seuraajiaan. Ei kuolonsyöjän osa oikein sellaiselta tunnu, jota kukaan täysjärkinen aikuinen valitsisi ihan vapaasta tahdostaan, kun ei siinä tunnu olevan sen enempää kuin palvelija, jolla ei ole omaa sananvaltaa mihinkään, ja joka voidaan siivota syrjään tarvittaessa ihan samoin kuin jästit ja surkitkin, jos heittäytyy hankalaksi. Varmaan siksi juuri nuoret ja epätoivoiset, hukassa olevat tai perheidensä painostamat on rekrytoitu tuonne hädin tuskin täysi-ikäisinä, tai jo ennen sitä, ja siitä ei sitten enää peräännytä.

Lainaus
Roolit ovat aina kuuluneet olennaisena osana ihmisen elämään. Perimä ja ympäristö määrittävät suurimmilta osin persoonallisuuden, ympärillä olevat yksilöt vaikutteineen muovaavat sitä vielä lisää. Liian monta roolia yhtä aikaa voi tehdä hallaa minuudelle.

Tahtoisin sanoa, että olen Severus Kalkaros. En Ruikuli. En Juomamestari. En petturi. En vakooja.
Tämä on hienoa luonnehdintaa tähän loppuun, niin Severuksesta kuin oikeastaan ihan kenestä tahansa. Niinhän se ihmisen elämä on täynnä erilaisia rooleja, joihin voi hukata itsensä, ja joiden keskellä voi miettiä, mikä se oikea minä on, vai onko sitä edes enää kaiken muun keskellä. Niin ymmärrettävää, että varsinkin Severus kaikkien rooliensa keskellä joutui miettimään tuota, ja olisi ainakin halunnut olla vain Severus eikä sitten muuta.

Kiitos tästä huikean hienosta ja syvällisestä lukuelämyksestä! :)

Pahatar

  • ***
  • Viestejä: 780
Lämpimät onnittelut Kommenttiarpajaisten voitosta! :D Kuten Altais, minäkin valitsin tämän tekstin luettavaksi ja kommentoitavaksi, kun olen tainnut noita muita jo kommentoida. Täytyy sanoa, että en yhtään muista, olenko lukenut tämän silloin keltaisen Finin aikaan vai en, mutta nyt sain ainakin korjattua tämän puutteen. :)

Tämä oli todella vaikuttava, vaikkakin ihan kamalan surullinen. Tuntui, että Severuksen aikuisessa elämässä ei ollut minkäänlaista valonpilkahdusta, ja tätä lukiessa tuli ihan sellainen tunne, että minun olisi tehnyt mieli halata häntä kovasti, vaikka eihän Severus olisi varmaan tykännyt siitäkään. ;D

Jo alku kertoi niin paljon siitä, millainen Severuksen mielenmaisema tässä oli, kun hänellä ei ollut mitään odotettavaa. Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä Severuksen jo alun perin synkällä luonteella ja kaiken sen jälkeen, mitä hän oli joutunut tekemään ja näkemään, ei varmasti juuri valoa elämässä näkynyt. Silti tuntui kamalan pahalta, että hänellä ei ollut tässä edes tunteita jäljellä. :( Tai niin ainakin tässä alussa ajattelin, lopussa en ollut enää niinkään varma. Jotenkin silti tuntui, että häntä suretti se suuri kuilu, mikä Luihuisen tuvan ja kolmen muun välillä vallitsi.

Tässä minusta tuntui niin pahalta se, miten onneton lapsuus Severuksella oli ollut, ja miten paljon se vaikutti siihen, millainen hänestä tuli, ja oli varmaan isona osana juuri tuohon toivottomuuteen ja kyynisyyteen. Niin hirveän surullista:

Lainaus
Tarkkailin ja analysoin ympäristöä, ihmisiä, jopa omaa elämääni ulkopuolisen silmin. Näin siinä paljon vikoja enkä yhtään hyötyjä.

Vihasin isääni, jolta olin perinyt tämän kirotun ulkonäön. Vihasin äitiäni, joka oli ollut liian heikko pelastaakseen itsensä ja lapsensa tyrannilta. Opin myös vihaamaan monia muita, jotka piinasivat olemassaolollaan sekä tahallisella pilkallaan kaikkea sitä, mikä elämässäni oli huonosti. Kaikkea, minkä jo itse valmiiksi tiedostin ja jota en voinut sietää. 

Ainoa valonpilkahdus tässä oli se, että Severus oli niin älykäs ja lahjakas, ja tiesi sen itsekin, ja ehkä se oli suunnilleen ainoa asia, joka häntä ilahdutti. Silti minua ahdistivat niin paljon nuo viittaukset Severuksen kiusaamiseen, jotka sitten vetivät maton alta koulussa menestymiseltä, kun luihuisetkaan eivät sen myötä arvostaneet häntä. Tässä tulee taas niin karusti esiin se ajatus, että ne sivustakatsojat ajattelevat sen kiusatun aiheuttaneen tilanteen itse ja olevan itse syyllinen siihen. :( Se tuntuu kamalalta jo yleisesti ja erityisesti tässä, kun Severuksen elämä oli muutenkin ollut niin rankkaa pienestä pitäen. Tämä oli silti kaikessa surullisuudessaan hyvin hienosti sanottu:

Lainaus
Voittoni jälkeinen tyytyväisyys laimeni silti viimeistään siinä vaiheessa, kun löysin itseni jälleen mitä nöyryyttävimmistä tilanteista ja usein vielä muiden edestä. Siinä vaiheessa jopa omat tupatoverini pitivät minua liian arvottomana luihuiseksi.

Lisäksi minua suretti tuo, miten tässä pitkin matkaa Severus inhosi itse ulkonäköään, ja tiesi tai ainakin ajatteli muidenkin inhoavan sitä. Ehkä minulle on liiankin hyvin jäänyt mieleen Alan Rickmanin roolisuoritus eikä niinkään kirjojen kuvaukset Severuksesta, kun tekisi mieli väittää vastaan ja ihan perustellusti. ;D Mutta oikeastaan sillä ei ole niinkään väliä, miltä Severus näytti, vaan paremminkin sillä, minkälaisena hän itse itsensä näki, ja siitä tuli hyvin paha mieli tässä. :(

Kaiken kerrotun jälkeen oli hyvin ymmärrettävää, että Severus kasvatti niin kovan ulkokuoren itselleen, tai naamion, kuten tässä kuvattiin. Kuten myös se, että aluksi Severus ihaili suuresti Luciusta, joka tuntui hänestä varmasti olevan kuin toiselta planeetalta häneen itseensä verrattuna. Sellainen vaikutelma Luciuksesta varmasti tuli monellekin, olkoonkin että se hienous rapistui aika lailla pahasti kirjojen loppupuolella. Niin onnetonta, että tämä hieno tuttavuus johtikin Severuksen kannalta vain entistä syvempään suohon, vaikka se ilahdutti häntä aluksi niin paljon. :( Tässä tuo kerrottiin todella hienosti:

Lainaus
Myimme sielumme pimeyden lordille hyväksyessämme hänen pimeänpiirtonsa. Saimme uudenlaiset, identtiset naamiot yllemme. Olimme kasvottomia saalistajia. Yleensä niin viisaana seurausten tulkitsijana en ollut osannut lainkaan varautua elämäni suurimpaan virheeseen.

Iskeydyin lujaa maahan.

Tuossa kohtaa, missä kuvattiin Severuksen vähittäistä oivallusta, ettei hän pystynytkään olemaan sydämestään Voldemortin joukoissa, oli minusta hyvin kaunis ja ihana. Kertoihan se siitä, että Severus oli sittenkin parempi ihminen kuin moni muu ja ainakin parempi kuin millaisena hän itsensä näki. :) Ja vaikka hän tuntui pitävän itseään vain entistä huonompana ryhtyessään vakoojaksi, minun mieltäni se lämmitti kovasti. Eikä se hukkaan mennyt siinäkään mielessä, että Severuksella oli sentään yli 13 vuotta jos nyt ei hyvää, niin ainakin parempaa aikaa, ennen kuin Voldemort palasi takaisin. Mutta kun tämä sitten palasi, onhan se ollut Severuksen kannalta ihan tyrmäävää, kuten tässä kerrottiin todella hyvin:

Lainaus
Olin vapaa – toisin kuin toverini, joista suurin osa joutui Azkabaniin mädäntymään. Kylmä vahingonilo saa vieläkin huuleni kaartumaan pilkalliseen hymyyn muistellessani sitä. Sitten ilmeettömyys valtaa kasvoni.

Pimeyden lordi on noussut uudelleen. Kuolonsyöjät ovat taas vapaina. Olen jälleen lordini palveluksessa.

Petturi on palannut vakoilemaan entistä elämäänsä. 

En tiedä, oliko tuo loppu varsinaisesti lohdullinen vai ei, mutta minä kuitenkin koin sen sellaisena. :) Ehkä juuri siksi, että tuo Severuksen toive saada olla ihan vain oma itsensä, oli jotain niin inhimillistä, että siitä ei voinut olla pitämättä. Ja vaikka hän alussa totesi, ettei odottanut tulevaisuudelta mitään, tuntui että ehkä sitten toivoi joskus juurikin saavansa olla ihan vain se, mikä todella oli. :)

Suuri kiitos tästä aivan upeasta katsannosta Severuksen mielenmaisemiin! Tämä oli todella hyvin kirjoitettu, vaikka niin sydäntäsärkevän angstinen. Olisipa hienoa, jos innostuisit vielä joskus kirjoittamaan Severuksesta lisääkin, kun tulos on näin vakuuttava. Tai ihan mitä tahansa muuta. :)
Why is it that we feel more comfortable seeing two men holding guns than two men holding hands?

FiFi - Fiksu ja Filmatiivinen fiktiofoorumi

Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Kiitos paljon Altais ja Pahatar kommenteistanne ja jälleen kerran todella hienoista analyyseistä! Ihana yllätys oli tämä kommenttikampanjan voitto. ♥  Näen itsekin tämän myös hyvin surullisena ja angstisena ficcinä, mutta toisaalta sellaiseksi sen silloin kirjoittamisen aikoihin tarkoitinkin. Nykyisin sitä elämänkokemusta on enemmän ja ehkä näkeekin jotkin asiat eri tavalla, tai ei ainakaan mene ihan niin ääripäihin kaikessa. 😊 Laittelen nyt joistakin teemoista tähän yhteisesti, ettei tule toistoa liikaa.

Luihuisen tupa on kyllä niin mustamaalattu kirjoissa ja olen itsekin vasta ficcien kautta päässyt paremmin sisälle siihen järjettömään epäreiluuteen, mikä siinä luihuinen vastaan muut tuvat -vastakkainasettelussa on. Niinhän se myös on, että jos kaikkien muiden odotukset luihuisista on vaan huonot, niin todennäköisesti se vaikuttaa myös tuvan sisäiseen kulttuuriin, eli negatiivisuus ruokkii lisää negatiivisuutta. Miksi yrittää olla parempi, kun kaikki odottaa vaan pahinta kuitenkin? Tällaisesta ajattelumallista sitten tuleekin vaan noidankehä.

Severuksen älykkyys on ehdottomasti mielenkiintoinen asia siinä hahmossa, ja vaikka siitä minkälaisia tulkintoja tekisi, niin aina juuri tuo piirre on yksi niistä oleellisimmista. Tässä ficissä älyllinen menestys tarjosikin sitten lohtua sille. Olette kumpikin hyvin myös huomioineet sen, että kun joku hyvältä tuntuva auktoriteetti astuu elämään, niin sitä on helppo seurata. Vaikka canonissa ei ole kovin paljon kerrottu siitä, kuinka Voldemort sai puolelleen niin paljon seuraajia, niin pakkohan sen on ollut olla jossakin vaiheessa tosi vetovoimainen johtohahmo, joka on luvannut seuraajilleen kuun taivaalta, ennen kuin karu totuus on lopulta tullut ilmi.

Altais: Osuva lainaus Ronilta ja ihan totta että nämä angstiset ficit sattuu mukavasti. Hyvä kuitenkin, että pidit kokemuksesta kaikesta kivusta huolimatta. 😊 Näen myös asian niin, että tuo Severuksen ankea lapsuus vaikutti oleellisesti kaikkeen muuhun. Pidin tuosta luonnehdinnastasi, että kun on perheensä älykkäin ja kyvykkäin jäsen, niin se on myös ollut sille taakka. Ihan varmasti näin. Severuksen kärhämä Jamesin ja Siriuksen kanssa tarjoaa kyllä hyvin tarinan aiheita ficeille niin kuin sanoit. Kaikista ei voi pitää, mutta se oli kyllä niin molemminpuolista se inho niiden välillä. Olen samaa mieltä, että Lily oli varmasti suurin syy Jamesin ja Severuksen vihanpitoon, mutta en itsekään ole ihan hahmottanut, mikä sai erityisesti Siriuksen ja Severuksen vihaamaan toisiaan. Ehkä Sirius oli tosi suojelevainen Jamesia kohtaan, koska James oli aika lailla sen koko maailma, ja sitten se ei kestänyt kun/jos Severus satutti Jamesia? Ymmärsin aina, että kumminkin puolin ne loitsut ja kiroukset kuitenkin lensivät. Tässä tarinassa Severuksen pov tulee toki vahvasti esille, mutta ylipäänsä pidän kovasti niistä ficeistä, joissa kaikilla osapuolilla on vikaa asenteessa ja käytöksessä (mitenkään vähättelemättä kiusaamista). Kiinnostaa vaan kovasti aina nähdä ne eri näkökulmat asiaan.

Pahatar: Tässä ficissä kieltämättä uitiin syvään päätyyn ja tunnelma on synkkä. Huvitti kovasti tuo kommenttisi, että eihän se Severus olisi tykännyt siitäkään, että sitä olisi halannut. 😄 Eipä varmaan niin. Severuksen elämä on ollut täynnä vastoinkäymisiä jo ihan sieltä lapsuudesta lähtien, mikä sitten yhdistettynä introverttiin ihmiseen (jollaisena Severuksen hyvin vahvasti näen) sekä huonoon itsetuntoon ainakin sosiaalisissa tilanteissa ei tietenkään auta tutustumaan muihin ihmisiin. Tuo kiusaaminen on kyllä raskas aihe, ja näenkin sen nyt aikuisena vielä jotenkin uudella tavalla. Hyvän huomion teit siinä, että ”sivustakatsojat ajattelevat sen kiusatun aiheuttaneen tilanteen itse ja olevan itse syyllinen siihen”. Niinhän se helposti menee ja on kyllä raadollista. Tästä päästäänkin taas siihen, että Tylypahka on kouluna tosi vaarallinen (ja myös taikamaailma yleensä) ja opettajien tapa kitkeä huonoa käytöstä tosi rajallinen. Ja kun tuohon kouluun vielä kelpuutetaaan vähän kuka tahansa opettajaksi, niin soppa on valmis. Severuksen huono omatunto ulkonäöstään on kyllä juuri niin kuin sanoit, että ihan sama miltä se sitten oikeasti näytti, mutta jos se itse ei tunne oloaan hyväksi, niin sehän siinä kirpaisee. Toki tämän voi laittaa myös nuoruuden piikkiin, kun onhan se luonnollista että silloin se oma ulkonäkö voi saada monenkin nuoren ihmisen epävarmaksi itsestään. Ilahduin siitä, että näit kuitenkin lopussa vähän toivon pilkahdusta Severukselle. Pidin noista tulkinnoistasi, että vaikka Severus itse siinä synkisteli vaan vakoojan rooliaan, niin kuitenkin se lopulta osoitti olevansa parempi ihminen kuin ehkä itsekään tajusi. Niinpä! Kyllä siitä miehestä löytyy kerroksia.
Yes we're lovers, and that is that.