Kirjoittaja Aihe: Tuhat vuotta l K-11 l Lucius l pieni muisto muinaisfinistä  (Luettu 4191 kertaa)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Ikäraja: K-11
Genre: angst
Paritus: Lucius/useita
Yhteenveto: Lucius kuuntelee sanojen kaikua pimenevässä illassa.
Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Ficissä toistuva haiku on Shiki Masaokan. Minä en omista enkä saa rahaa.

A/N: Hyvää syntymäpäivää, rakas FinFanFun! Olen välillä pohtinut, julkaisisinko kaatuneiden versioiden raunioihin jääneitä ficcejä täällä, ja komeat 20 vuotta tuntuu sopivalta syyltä tehdä niin. Jos oikein muistan, olen kirjoittanut tämän keväällä 2005 ja ehdin julkaista tämän ensimmäisen finin puolella. Huomaan itse tässä monta juttua, jotka muistuttavat 2000-luvun alun tunnelmista. Vähän rare-paritusta, Varsin Dramaattista Meininkiä sekä vielä avoin canon; Puoliveristä Prinssiä odotettiin kirjoittamisen aikaan kiihkeästi. Paljon tässä on sellaista, mitä en nykyään kirjoittaisi tai mitä en enää tavoita, mutta en nyt lähde tätä muokkailemaan sen kummemmin vaan tämä saa nyt olla se mitä on, pieni muinaismuisto.



Tuhat vuotta


Tytön muisto ei elä Lucius Malfoyn mielessä. Hän ei näe tytön kasvoja unten hämärillä poluilla, ei tunne tämän kätten kosketusta tai hiusten pehmeää juoksua ihoaan vasten. Tyttöä tuskin olikaan hänelle, tai paremminkin: tyttö ei koskaan ehtinyt olla hänelle mitään. Onko hän siitä tyytyväinen vai pettynyt, sitä hän ei tiedä. Tuskin mikään olisi muuttanut tapahtumien kulkua, tuskin mikään olisi tehnyt hänestä toisenlaista miestä. Vaihtoehto kuitenkin jää ikävästi kutittaen takaraivoon aina silloin, kun hän ei ole tarpeeksi tarkkaavainen. Sillä tyttö oli todellinen ja elävä ennen kuin jäi suurempien tekojen jalkoihin. Eikä hän voinut katsoa muualle, kun tyttö avasi vihreät silmänsä rohkeasti, yritetyn uskaliaasti mutta kuitenkin aivan liian luottavaisesti. Ne silmät eivät merkitse hänelle mitään, Lucius ajatteli silloin, ne silmät eivät merkinneet hänelle koskaan mitään. Ja silti, kaikesta varmuudestaan huolimatta hän tuntee jotakin kiellettyä haikeutta ajatellessaan, mitä tyttö hänessä avasi, minkälaisen tien tyttö hänelle tarjosi. Tyttö istui sohvalla ja luki värisevällä tytönäänellään runoja, jotka painuivat pehmeästi polttaen syvälle Luciuksen mieleen.

”Pitkä yö”, tyttö luki, yskähti ja aloitti uudelleen: ”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”

Eikä tyttö koskaan saanut tietää, kuinka paljon hän tuota runoa myöhemmin ajatteli, kuinka monta kertaa hän luki tämän äänellä sen muille ihmisille; niille, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin tuo värisevä lapsi hänen vieressään. Suljettuaan runokirjan tyttö ei koskaan sanonut mitään, vaan näytti taas siltä mitä olikin – kiltiltä tytöltä vihollisensa pimeässä linnoituksessa; nuorelta tytöltä väärän miehen luona. Mekon avonainen kaula-aukko sai punan nousemaan tämän poskille, vaikka Lucius tiesi, kuinka tarkkaan tyttö oli valinnut juuri tuon mekon, juuri tuon kankaan joka jätti iholle vain hieman liikaa tilaa. Silloin hän ei laskenut kättään tämän reidelle niin kuin teki jotakin halutessaan. Hän vain kohotti tytön leukaa etusormellaan ja hymyili itselleen vieraalla tavalla.

”Sitten kun minä olen kuollut, Lily, tule haudalleni ja lue tuo runo. Lue se ja tanssi niin kuin vain öisin tanssitaan.”

Tytöllä ei ollut vuottakaan aikaa, ja vuosien lyhetessä Lucius ajattelee usein, kuinka vieraiden tunteiden täyttämät yöt voivat olla pitkiä.


*


Lucius Malfoy ei koskaan ole pitänyt verestä. Kiroukset ovat hänestä helpottavan yksinkertaisia; elämä päättyy ilman että lattiat tahraantuvat. Mutta niinä pahimpina kertoina, kun he seisovat vastakkain kaikista sisukkaimpien, kaikista saastaisimpien kanssa, silloin hänen kaapunsa tahraantuu vereen ja pyyhkiessään kädellä otsaansa hän tuntee kuinka punainen tahma tarttuu ihoon ja värjää kasvoilla roikkuvat valkoiset hiukset punaisiksi. Niinä kertoina hän hengästyy ja tähyilee ympärilleen, kuka seisoo, kuka makaa, eikä hän kotiin palatessaan pysty menemään vuoteeseensa, ei osaa laskeutua maaten vaimonsa viereen. Yön kääntyessä aamuksi hän kuulee tutun tuntuiset askeleet käytävää pitkin, ja lähes lohdullinen tunne kulkee hänen jäseniään pitkin, kun Severus Kalkaros avaa oven ja astuu sisään. He juovat tuliviskiä äänettöminä, ja useampana kuin vain yhtenä aamukajon hetkenä Lucius etsii hyllystä runokirjan esiin – ei sillä, etteikö hän muistaisi runoa jo ulkoa.

”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”

”Tuhat vuotta”, Severus kuiskaa useammin kuin kerran.

”Me teemme näistä vuosista ikuisuuden”, Lucius vastaa silloin ja heidän katseensa lukkiutuvat sekunneiksi. Ja jos aikaa on vielä ennen kuin todellisuus vaihtuu, he vaipuvat lattialle vierekkäin tuntemaan toisensa kaiken kuolonkylmän vastapainoksi. Myöhemmin, Severuksen kerättyä vaatteensa lattialta ja suljettua äänettömänä oven perässään, hän pukee aamutakin ylleen ja jää odottamaan aamua jollakin tapaa raukeana, kaiken vihansa ja intohimonsa antaneena. Joskus, hyvinä aamuina, hän hymyilee paljain varpain huoneeseen astelevalle Narcissalle. He puhuvat siitä, mitä söisivät lounaalla, mutta eivät koskaan siitä mitä on tapahtunut. Haavat Luciuksen käsissä ja otsalla roikkuvat hiukset jäävät vaiettujen sanojen taakse, eikä kumpikaan koskaan mainitse kartanosta poispäin kävelevää tummakaapuista hahmoa.


*


Päivät ovat muuttuneet Lucius Malfoylle yhtä hämäriksi kuin yötkin. Sohvalla maatessaan hän kuuntelee omia luitaan ja selkärankansa hiljaista valitusta. Ilme hänen kasvoillaan on pettävä ja peittää allensa kytevän pakokauhun, mutta hän ei avaa silmiään tai huuda tai itke. Hän kuuntelee. Kylkiluiden valitukseen sekoittuu kaappikellon raksutus, vaikka aika tuntuukin pysähtyneen paikoilleen, ja Lucius katselee mielessään itseään peilistä. Hän on vahva, komea, julma, vahva, vahva, vahva. Kun hän liikahtaa, kulkee kipu niskasta aina alaselkään asti, ja hänen selkänsä huutaa hänen äänellään. Ovi aukeaa ja askelten äänet pysähtyvät hänen viereensä.

”Halutatko jotakin?” Draco kysyy hiljaisella äänellä, eikä Lucius voi olla muistamatta kuinka hänen maailmansa muuttui hieman pehmeämmäksi ja ulkokuorensa kovemmaksi eräänä sateisena yönä seitsemäntoista vuotta sitten. Nyt hän katsoo poikaansa silmät melkein avoimena ja pelko lähes kasvoille asti nousseena. Jäisikö hän vuoteensa vangiksi nyt, kun hän oli vasta päässyt takaisin ihmisten joukkoon hengittämään oikeaa ilmaa? Kipu tuntuu takertuvan kurkkuun, mutta sitten Lucius muistaa taas, keskittää tarkkaavaisuutensa ja huokaisee. Jos hän saisi valita uudestaan, hypätäkö vai antautua, hän hyppäisi vailla sekunninkaan epäröintiä. Tuskin mikään olisi muuttanut tapahtumien kulkua. Antautuminen olisi ottanut hänestä sen, mitä hän on, mitä hänestä on vuosien kuluessa tullut. Sen takia hän on kastanut kätensä niin monta kertaa vereen, eikä mikään saanut tehdä siitä kaikesta turhaa.

”Lue minulle, Draco.”

Draco katsoo isäänsä pitkään, ja suljettujen silmäluomienkin läpi Lucius tuntee katseessa jotakin vierasta.

”Älä sääli minua, vaan lue.”

Pöydällä vuoteen vieressä on vanha kirja, jonka Draco avaa. Yskähtämättä, epäröimättä Malfoyn maineen perijä aloittaa, ja Lucius kuuntelee sanojen kaikua pimenevässä illassa; hengittää itseensä menneiden öiden ajatuksia ja kosketusta.

”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”




/// A/N2: Pakko vielä tulla lisäämään, että jos oikein lasken, alun kappaleessa Lily on 20 ja Lucius 26, joten kovin suuresta ikäerosta ei ole kysymys vaikka Lucius yrittää antaa niin ymmärtää.
« Viimeksi muokattu: 25.10.2021 22:00:41 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Satine

  • ***
  • Viestejä: 231
Huh, minkä hienon muiston tänne julkaisit! Tykkäsin todella tästä tunnelmasta, joka on sekä osaltaan synkkä, mutta samaan aikaan tässä on kuitenkin sellainen sävy, että kertoja hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Samalla tuo runo/haiku nivoo hyvin yhteen Luciuksen eri elämänvaiheet.

Lainaus
Eikä tyttö koskaan saanut tietää, kuinka paljon hän tuota runoa myöhemmin ajatteli, kuinka monta kertaa hän luki tämän äänellä sen muille ihmisille; niille, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin tuo värisevä lapsi hänen vieressään.

Ihanan kohtalokasta! Mitä olisi voinut olla, mutta ei ollut tarkoitettu olevan. Lily/Lucius onkin mielenkiintoinen rare-paritus, ei ole tullut varmaan aikaisemmin luettua sitä.

Samaten tämä oli hienosti muotoiltu:

Lainaus
”Me teemme näistä vuosista ikuisuuden”, Lucius vastaa silloin ja heidän katseensa lukkiutuvat sekunneiksi. Ja jos aikaa on vielä ennen kuin todellisuus vaihtuu, he vaipuvat lattialle vierekkäin tuntemaan toisensa kaiken kuolonkylmän vastapainoksi.

Ai että, herkullinen paritus tuo Lucius/Severus. Käy niin järkeen, että Lucius inhoaa verta ja haluaa unohtaa kaiken jälkeenpäin Severuksen kanssa. Samalla ihailtavaa tuo Malfoyiden sanaton sopimus - Narcissa tietää, mutta antaa asian olla.

Tuossa viimeisessä osiossa Luciuksen loukkaantuminen on kerrottu hienoin sanankääntein ja sen halu silti näyttäytyä vahvana Dracolle kaikesta kivusta huolimatta on hyvin hahmolle ominaista.

Kiitos että postasit tämän! Tästä tuli ihanan nostalginen fiilis, kun tuolloin vielä avoin canon sai aikaan sen, että myös ficcareille aivan kaikki oli mahdollista (onhan se toki vieläkin, aina voi kirjoittaa millaisen AU:n tahansa). Sitä kirjoittaa aina niistä lähtökohdista, missä milloinkin on. Minulle ainakin sopii oikein hyvin 2000-luvun alun tunnelma ja Varsin Dramaattinen Meininki. :D Osasit jo tuolloin kirjoittaa hienosti ja tosi kiva, että päätit jättää tämän alkuperäiseen muotoonsa. :)
Yes we're lovers, and that is that.

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Kiitos, Satine! Oi miten kiva, että kommentoit tätä vanhaa ficciä. Hauskaa kuulla, että tämä herättää sopivan nostalgisia tunnelmia ja että tykkäsit dramaattisuudesta. Kun luin tämän ennen tänne lisäämistä pitkästä aikaa ja samalla selailin muita vanhoja ficcejäni, muistui mieleen juuri tuo canonin avoimuus ja uusien kirjojen odotus. Silloin ficcaaminen oli ehkä jonkinlaista spekulointia, mitä voisi olla, mutta onneksi mielikuvitus saa liihotella nykyäänkin.

Kiitos siis että kommentoit - ja ihan mielettömän kivaa että oot taas täällä!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Vuorna

  • tahdonalainen
  • ***
  • Viestejä: 932
Päivää! Mä olen sitä ikäluokkaa, joka ei aikaisempiin Finiversioihin ole koskaan törmännyt, ja keväällä 2005 mulla ei ole ollut mitään käryä koko fanfictionin olemassaolosta. En myöskään ole tainnut oikeastaan koskaan edes lukea Potter-ficcejä, jotka olisi kirjoitettu kirjasarjan ollessa vielä kesken, joten senkin takia tämä kiinnosti mua kovasti. Vaikka tokihan sitä tietää, että Fini on tosiaan jo parikymppinen, mutta ei sitä itse tule niin konkreettisesti ajateltua kun ei ole ollut alkuvuosina messissä.

Lupailit alussa dramaattista meininkiä ja rareparia, ja ne tämä teksti todellakin toimitti. Lucius/Lily on kyllä ehdottomasti rareparien harvinaisempaa puolta, mutta sepä olikin toteutettu todella kiehtovasti tässä. Vaikka heidän välillään ei olekaan mikään valtava ikäero, se tuntuu suuremmalta kuin onkaan – Luciuksesta huokuu selkeästi semmoinen ylemmyydentunne erityisesti hänen tytötellessään Lilyä. Muutenkin tästä huokuu vahvasti se, että Lucius enemmänkin vain leikittelee Lilyllä, ja sen takia minusta oli tosi kiva, miten juuri Lily tutustutti Luciuksen tähän tekstissä toistuvaan haikuun.

Lainaus
Ne silmät eivät merkitse hänelle mitään, Lucius ajatteli silloin, ne silmät eivät merkinneet hänelle koskaan mitään. Ja silti, kaikesta varmuudestaan huolimatta hän tuntee jotakin kiellettyä haikeutta ajatellessaan, mitä tyttö hänessä avasi, minkälaisen tien tyttö hänelle tarjosi.
Ah, yritäpä vaan Lucius väittää itsellesi, ettei Lily merkinnyt sinulle mitään – hähää, et voi!

Lucius/Severus puolestaan on jo astetta uskottavampi kombo ja tykkäsin tosi paljon siitä skenaariosta, joka heidät yhteen tässä toi. Lucius on tässä jotenkin kiehtovan inhimillinen kaikista pahoista teoistaan huolimatta, ja semmoinen realistisuus miellyttää mua kovasti. Kuolonsyöjät esitetään kirjoissa usein jotenkin hirveän mustavalkoisen pahoina, joten pidin siitä, miten Luciuksen teot seurasivat häntä kotiin asti. Myös Narcissan hiljainen hyväksyntä Luciuksen pettämiselle oli mielenkiintoista. En liian usein tule miettineeksi yhtään mitään parituksia Luciuksen suhteen, mutta erityisesti tämä osuus tässä tekstissä miellytti kovasti!

Tämän tekstin mukainen loppu tavallaan kyllä sopii Luciukselle. Hänen haluttomuuttaan antautua oli kuvailtu todella osuvasti, kuten myös hänen loukkaantumistaan ja sen aiheuttamia tunteita, niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Pidin myös sen mainitsemisesta, miten Dracon syntymä vaikutti häneen. Lucius, joka ei halua muiden sääliä vaikeassakaan tilanteessa, oli yllättävästikin empatiaa herättävä. Tekstin lopetus oli minusta todella voimakas ja toimiva, ja tykkäsin tosi paljon siitä, miten tuo haiku kulki mukana tarinassa.

Tässä oli kieltämättä melkoisesti dramaattisia elementtejä mukana, mutta se oli minusta vaan kivaa! Nykyään tulee myös luettua aika paljon mitä lennokkaampia ideoita ficcien muodossa, joten spekuloiva tyyli ei häirinnyt ollenkaan. Olipa mukavaa lukea tämmöinen tosissaan vanhemmanpuoleinen teksti, niistä saa mielenkiintoisella tavalla selville, miten ficcauskulttuuri onkaan vuosien saatossa kehittynyt ja muuttunut. Ihanaa, että tämän postasit tänne kaikkien näiden vuosien jälkeenkin, kiitos tästä lukukokemuksesta!
i'm planning to build a whole new beautiful life here. one where, in my own small way, i can make the world a better place.

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 049
Oih mikä muisto muinaisfinistä! Miten mystinen, synkkä ja tyylikäs! Vähän Vuornan tavoin joudun myöntämään, että Finistä vuonna 2005 mulla ei ole henkilökohtaisia muistoja, löysin Finin muistaakseni pari vuotta myöhemmin ja lurkkailin siitä vielä pari vuotta ihan hissukseen.

Mua kiinnostaisi kuulla, mitä tarkalleen tästä et enää kirjoittaisi, itse kun tykkäsin tästä kovin! Hauska myös tuo sun jälkikäteen lisäämä loppuhuikkaus Lilyn ja Luciuksen iästä. Jäin tässä ihan pohtimaan, kerrotaanko Luciuksen iästä ennen kuin vasta viimeisessä kirjassa? Kalkaroksen muistossa muistaakseni näytetään, että Kalkaroksen (ja Lilyn) ollessa ensimmäisellä luokalla Luciuksen rinnassa on valvojaoppilaan merkki eli hän on vähintään viidennellä? No, joka tapauksessa, varsin uskottavaa että Lily näyttäytyy Luciukselle ikäeron pienuudesta huolimatta nimenomaan tyttönä eikä naisena, kysehän on ennen kaikkea Lilyn muistosta.

Mä niin pidän tämän fikin tunnelmasta, saisit kyllä kirjoittaa näin dramaattista settiä nykyäänkin, ei dramaattisuutta voi olla liiaksi!

Lainaus
”Sitten kun minä olen kuollut, Lily, tule haudalleni ja lue tuo runo. Lue se ja tanssi niin kuin vain öisin tanssitaan.”

Tytöllä ei ollut vuottakaan aikaa, ja vuosien lyhetessä Lucius ajattelee usein, kuinka vieraiden tunteiden täyttämät yöt voivat olla pitkiä.
Ah, voi että mikä toive! Ja kuinka se ei tietenkään toteudu. Aika loppuu kesken ja pitkät yöt jäävät. Voi Lucius. Hänen suhteensa Lilyyn on tässä fikissä kuvattu tosi mielenkiintoiseksi, vähän niin kuin saavuttamattomaksi saduksi, jonka näkee mielessään, mutta jota ei konkreettisesti pääse koskettamaan.

Sitä konkreettisempaa kosketusta on sitten tuossa Severus-osassa ja millainen osa se onkaan!

Lainaus
”Tuhat vuotta”, Severus kuiskaa useammin kuin kerran.

”Me teemme näistä vuosista ikuisuuden”, Lucius vastaa silloin ja heidän katseensa lukkiutuvat sekunneiksi.
Ai että! Intensiivistä! Aistikasta! Tykkäsin myös kovin tuosta vaivihkaisesta, rivien välissä piilottelevasta seksikohtauksesta, jossa on kuitenkin tulisuutta ja lämpöä sen kuolonkylmän (aah, mikä sana!) meiningin vastapainoksi! Lucius/Severus noin niin kuin parituksena tuntuu nostalgiselta, sitä näki ennen vanhaan kohtalaisen paljon, kun taas nykyään väittäisin, ettei sitä kirjoiteta juurikaan. Vääryys!

Mutta ai kamala ai kamala tuota viimeistä osaa! En ensilukemalta ihan heti edes tajunnut, miten vakavasta luiden ja selkärangan valituksesta onkaan kyse, mutta kyllä se äkkiä valkeni. Surullinen ja synkkä kohtalo.

Lainaus
Hän on vahva, komea, julma, vahva, vahva, vahva. Kun hän liikahtaa, kulkee kipu niskasta aina alaselkään asti, ja hänen selkänsä huutaa hänen äänellään.
Tässä ihastelin erityisesti Luciuksen päättäväisyyttä siitä, että vammastaan huolimatta hän on vahva, vahva, vahva ja komea ja julmakin vielä! Jestas! <3 Myös aivan älyttömän upea muotoilu tuossa hänen selkänsä huutaa hänen äänellään, mahtavaa!

Aih, sydämeeni kävi myös Draco, jonka tehtävänä ei ole sääliä vaan lukea.

Lainaus
ja Lucius kuuntelee sanojen kaikua pimenevässä illassa; hengittää itseensä menneiden öiden ajatuksia ja kosketusta.

”Pitkä yö; mietin/ mitä on tuhat vuotta/ tästä eteenpäin.”
Fikin loppu on vaikuttava ja tuo hypnoottinen runo saa monta monta astetta lohduttomamman sävyn tässä viimeisessä osassa. Vaan onhan Lucius silti yhä hengissä. Onhan sekin jotain. Vai onko. Sitä on syytä miettiä ja ehdottomasti mietinkin!

Tämä oli tosi vangitseva lukukokemus ja oon todella iloinen, että päätit juhlistaa tällä Finin ikääntymistä. Ihanaa että fikkaat yhä! Kiitos kovin paljon erityisesti siitä! <3
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 506
Jee, kiitos teille kommenteista!

Vuorna, hauskaa että tämä sai toimia pienenä makupalana menneiden aikojen ficeistä! Erityisen kivaa oli kuulla, että Lucius onnistuu tässä kaikesta huolimatta tai siitä johtuen herättämään sääliä. Ja hauskaa myös se, että pohdit tuota Lilyä ja hänen merkitystään Luciukselle, kylläpä taisi Lily tehdä kuitenkin vaikutuksen Luciukseen! On itsekin hauskaa lukea näitä vanhoja tekstejä, varsinkin kun kirjat olivat näihin aikoihin ehkä vielä tuoreemmassa muistissa ja siten hahmot tosi lähellä (vaikka toki olen palannut kirjojen pariin myöhemminkin), Kuolonsyöjät varsinkin olivat paljon tutumman tuntuisia kuin nykyään. Kiitos kovasti kommentistasi, ihanaa että pidit!

Sisilja, onpas ihanaa että pidit dramaattisesta tunnelmasta! Ehkä pitäisi joskus kaivella jostain purnukasta näitä aineksia esiin - siis ainakin Kuolonsyöjiä, verta, nuorena kuolleita, pettämistä... Ehkä vieraimmalta tässä tuntuu tuo Lilyn nuoruuden korostaminen, mutta niinhän se toisaalta on, että Lily nuorena kuollessaan jää tytöksi, kun Lucius jatkaa vanhenemista. Ja mietin myös, että oon kirjoittanut tätä ehkä 19-vuotiaana, ehkä silloin 5-6 vuotta vanhemmat on tuntuneet kovin aikuisilta. No mutta! Tämä ei siis mitenkään sellaisena, etteikö isoista (tai sellaisena esitetyistä) ikäeroista voisi kirjoittaa, tuntui vain näin tässä hetkessä itselle vähän vieraalta. Ja joo, eikös vain tunnukin Lucius/Severus sellaiselta ihanan nostalgiselta paritukselta, oikeinkin varteenotettavalta mutta nykyään vähän unohtuneelta. Kuten koko Lucius! </3
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)