Kirjoittaja Aihe: True Detective (S1): Koleutta ei voi nukkua kauemmas (S • Marty/Rust, tunnetuskaa • 12+ virkettä -ficlet)  (Luettu 587 kertaa)

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 436
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50




S • True Detective (S1, Martin Hart/Rustin Cohle)

True Detective ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi.

12+ virkettä XIX
FinFanFun1000 sanalla 930. kuristuminen
FinFanFun 20 vuotta: Juhlahaaste! haasteella kirjoita teksti, jonka genre on angst
Sana/kuva/lause10 #2 lauseella taivas on paikka, jossa ei koskaan tapahdu mitään

Kävi niin, että ryhdyin kirjoittamaan 12+ virkettä XIX -haasteeseen, ja minut valtasi sellainen tunne, että nyt pitää kirjoittaa Marty/Rustia, vaikka True Detectiven katsomisesta on jo aikaa (en tiedä, tuliko se tunne sanalistan käsiraudoista vai mistä, mutta jostain kuitenkin). Sitten kävikin niin, että tämä tarina melkeinpä kirjoitti itse itsensä yhdeltä istumalta. Huomasin pystyväni purkamaan tähän niin omaa viimeaikaista ahdistustani kuin myös niitä fiiliksiä, joita minulla tästä parituksesta yhä on, ja kirjoitusprosessi olikin jotenkin tosi vapauttava, kuin puhdistava uloshenkäys. Toivottavasti se välittyy myös mahdollisille lukijoille! Lämmin kiitos, jos luet. ♥ Kaikenkarvaiset kommentit ovat myös aina mitä lämpimimmin tervetulleita!

12+ virkettä -haaste toimii siis niin, että haasteeseen osallistuva teksti kirjoitetaan valmiin sanalistan pohjalta niin, että jokaisessa virkkeessä on yksi sana. Hyödynsin tässä tekstissä myös jokerivirkkeen, eli virkkeitä on yhteensä 26. Sanalista on nähtävillä tekstin lopussa. :)



Esikaupunkialueen poikki kaartava tie katkeaa sumuun, sinnikkääseen jäänteeseen poikkeuksellisen kylmästä yöstä. On hiljaista, aivan kuin kaikki olisivat herätyskellojen soidessa kääntäneet kylkeä ja päättäneet jäädä nukkumaan koleutta kauemmas.

Vaikka hiljaisuus tarjoaa tilaa ja aikaa, se ei anna Martylle armoa. Kun hän tunti sitten heräsi Rustin lämpimältä iholta, pelottava osa hänestä olisi halunnut jäädä siihen jo ennen kuin hän edes tiedosti, missä oli ja miksi. Säädyttömät mielikuvat retuuttavat häntä yhä, saavat hänet sormeilemaan auton rattia ja vilkuilemaan kaikkialle muualle kuin vieressä tupakoivaan mieheen.

Kun Marty ajaa ajatuksissaan ohi tutusta risteyksestä, hän tuntee Rustin katseen kasvojensa syrjällä, mutta Rust ei silti sano sanaakaan. Kipu Martyn sydänalassa äityy kouristamaan kovempaa, kun siihen yhtyy hämmennystä, vihaa ja häpeää. Ikkunoiden ohi vilisevät kuoleman ja kuihtumuksen värit ilkkuvat hänelle, ja hän yhtyy niihin, sillä hän ei ole tottunut hämmennykseen tai häpeään – vihaan kylläkin. Hän toivoisi voivansa iskeä itsensä käsirautoihin ja vaikka suukapulaankin, jottei viime yö toistuisi enää koskaan.

Marty joutui lainaamaan Rustilta paidan, koska punaviini tahrasi hänen omansa, ja vieraan paidan omituinen leikkaus hiertää häntä. Jokainen olemassaolon sauma hiertää häntä, eikä hän tajua edes vilkaista ylinopeutta kaahaavan Bemarin rekisterikilpeä. Rust lopettelee savukkeensa ja viskaa sen ikkunasta ojaan, missä omenapuu on jo kauan sitten pudotellut hedelmänsä surulliseksi renkaaksi. Ne, jotka eivät ole kelvanneet edes eläimille, ovat mädäntyneet ruskeiksi.

Marty tuntee tukehtuvansa hiljaisuuteen ja naksauttaa radion päälle, mutta aamuohjelman juontajan mukahupaisa kommelluskertomus kuristaa kahta kauheammin. Marty valuu alemmas penkissään, pyyhkii kylmää hikeä otsaltaan ja pelkää oksentavansa. Hän muistaa, millaista oli olla rakastunut Maggieen, ja hän muistaa, miten hänen sydämensä hakkasi viime yönä. Rustin sormenpäiden karheus viistää yhä Martyn lanteilla.

Harmaakin aamu käy silmiin liian kirkkaana. Luonnon levoton liike tien molemmin puolin kuvottaa. Marty yrittää hengitellä verkkaan, mutta lopulta hänen on pakko äkkijarruttaa tienposkeen ja kompuroida autosta. Hän kiskoo viileää ilmaa keuhkoihinsa ja nojaa auton kylkeen kaksin käsin, valmiina joko oksentamaan tai pyörtymään tai sekä että.

Pelkääjän puoleinen ovi kolahtaa kuin ennenaikainen kuolema. Marty toivoo kovemmin kuin koskaan, että kaikki olisi ohi. Maalipinnan himmeä hohde sattuu silmiin, ja Marty pusertaa niitä kiinni, kiinni, kiinni. Hän tietää, ettei helvettiä voi haaveilla pois, ihan niin kuin koleutta ei voi nukkua kauemmas, mutta ei hän osaa olla tässä kurimuksessa mitenkään muutenkaan.

Rust on vieressä vielä sittenkin, kun todellisuus alkaa taas kannatella Martyn jalkoja.



1. sumu 2. hiljainen 3. armo 4. kun 5. säädytön
6. sana 7. kipu 8. väri 9. käsiraudat 10. leikkaus
11. kilpi 12. hedelmä 13. mädätä 14. hupaisa 15. valua
16. rakastunut 17. yhä 18. kirkas 19. liike 20. verkkaan
21. viileä 22. kolahtaa 23. ohi 24. hohde 25. haaveilla
« Viimeksi muokattu: 04.10.2021 16:45:23 kirjoittanut Waulish »

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 1 931
Wau, mikä upea tunnelma tässä tekstissä on! Hyppäsin saman tien takaisin sarjan maailmaan ja kylläpä nuo haasteen sanat solahtivat tähän hyvin! Koleus, Martyn sekavat ajatukset, tupakoiva Rust, hiertävä paita, katseet, hakkaava sydän ja Rustin sormenpäät… voih, tässä oli niin paljon hyviä yksityiskohtia ja tavoitat hahmot todella hyvin. Tämä asetelma, jossa Marty epäröi ja ehkä melkein katuukin sitä, mitä heidän välillään tapahtui, kun taas Rust pysyy siinä suhteessa rauhallisempana, toimii hyvin.

Lainaus
Vaikka hiljaisuus tarjoaa tilaa ja aikaa, se ei anna Martylle armoa. Kun hän tunti sitten heräsi Rustin lämpimältä iholta, pelottava osa hänestä olisi halunnut jäädä siihen jo ennen kuin hän edes tiedosti, missä oli ja miksi.
Upeasti kuvattu, että hiljaisuus antaa tilaa, mutta ei kuitenkaan armoa. Tuo jälkimmäinen lause taas ♥  Samoin viimeiset lauseet ovat upeita ja ihan viimeinen jättää toiveikkaan olon, vaikka tekstin unnelma muuten onkin synkkä.

Kiitos tästä, oli ihanaa lukea tästä kaksikosta pitkästä aikaa ja pidin tästä kovasti ♥
Kurkista matka-arkkuun

Avatar Ingridiltä ♥

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 340
Olipa ihana lukea pitkästä aikaa jälleen True Detectiveä! Ja mikä tulkinta, vau! Tätä oli erityisen mielenkiintoista lukea Nykyisyyden valo -tekstisi jälkeen, sillä molemmissa käsitellään häpeää, vaikkakin eri asioista. On kuitenkin jännittävää saada pohtia enemmän häpeää ja miten kipeitä tunteita se herättää ihmisissä, ja onnistut tässä tekstissä kuten Juuso-tekstissäkin kuvaamaan häpeän tunnetta todella elävästi ja aidosti. Martyn ahdistus välittyy lukijallekin ja tuntuu melkein kuristavalta, vaikka viimeinen lause ahdistusta helpottaakin.

Tässä on tosiaan sarjasta tuttu vahva tunnelma ja minäkin sujahdin Thelinan tavoin helposti sarjan maisemiin ja tuohon autoon: vieressä tupakoiva Rust ja radio, joka epäonnistuu tarjoamaan hengähdystauon hiljaisuudesta :P Olet löytänyt lukuisia yksityiskohtia, jotka kuvaavat tarkkaavaisesti Martyn epämukavaa, ahdistunutta ja jopa klaustrofobista oloa. Etenkin tuo oudosti leikattu paita jäi mieleeni vahvasti, sillä se, jos jokin, muistuttaa ihmistä jatkuvasti siitä, että jokin on toisin. Rust on puolestaan tyyneydessään vahva kontrasti Martyn sisäiselle taistelulle, ja hänen etäisyytensä tässä ficissä toimii hyvin - tosin voisin kuvitella, että hän ajattelee yön tapahtumia aivan yhtä paljon kuin Martykin, vaikkakin ehkä silti toisenlaisesta näkökulmasta.

Lopussa auton pysäyttäminen ja syöksähtäminen ulos toimii hienona ahdistuksen huipentumana tässä kohtauksessa. Etenkin tuo lause Hän tietää, ettei helvettiä voi haaveilla pois, ihan niin kuin koleutta ei voi nukkua kauemmas, mutta ei hän osaa olla tässä kurimuksessa mitenkään muutenkaan oli jotenkin upea ja pidin kovasti kurimus-sanan käytöstä. Kohtauksesta herää myös vahva mielikuva ja Martyn ahdistus tulee tässäkin, jälleen, iholle. Samalla, kuten jo alussa mainitsin, tuo aivan viimeinen lause kruunaa kokonaisuuden ja tuo ficin ja Martyn tunteet aivan toisenlaiseen valoon. Että Martyn ahdistus ei ole loppu vaan vain myrskyisä alku jollekin muulle.

Tästä heräsi kyllä paljon ajatuksia. Pidin tästä valtavasti ♥ Kiitos, että kirjoitit!

between the sea
and the dream of the sea

Waulish

  • rohkupuusku Nedric ♡
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 7 436
  • ”Mutta totta kai sitä munnaaki pittää olla.” #50
Thelina, onpa ilo kuulla että tunnelma välittyi ja että pääsit oitis takaisin sarjan maailmaan! Olen otettu siitä, että koit minun tavoittaneen hahmot hyvin, koska jotenkin olen kokenut aika hankalaksi heistä kirjoittamisen, vaikka fiilaankin heidän välistään suhdetta kovin. Kun tällainen kehu tulee omalta Marty/Rust-idolilta, ei voi muuta kuin olla tyytyväinen ja kokea onnistuneensa. ♥ Tässä tapauksessa oli jännää se, miten virkehaasteen sanat vetivät minua niin vahvasti juuri tämän fandomin ja parituksen puoleen. Kirjoittaminen tuntui sen ansiosta yllättävän luontevalta.

Ihana kuulla, että lopetus jätti jälkeensä toiveikkaan olon, vaikka teksti kokonaisuudessaan onkin aika melankolinen. Halusin hyödyntää jokerivirkkeen juuri siihen tarkoitukseen ja välittää sellaista fiilistä, että kaiken ahdingon jälkeen on vielä olemassa jotain vakaata ja vastavuoroista. Sen nämä miehet todella ansaitsevat. :)

Kiitos todella paljon kauniista sanoistasi, ihanaa että pidit! :-*

hiddenben, onpa mielenkiintoista, että tämä teksti rinnastui mielessäsi tuohon toiseen tekstiin - ja hyvin ymmärrettävää! Molemmissa tosiaan käsitellään häpeää, ja minusta tuntuukin, että minulla on ollut jokin häpeäkausi tuolloin meneillään. ;D Häpeä on vain jotenkin loputtoman kiinnostava ja monitahoinen aihe, ja tavallaan koen sen sopivan myös tähän paritukseen.

Hienoa että Martyn epämukava olo välittyi ja että oudosti leikattu paita jäi mieleesi. Leikkaus oli minulle hankala pala sanalistassa, ja muistan pyöritelleeni tuota kohtaa pitkään ja miettineeni, miten voisin kuvata Martyn olotilaa samaistuttavasti tai edes jotenkuten ymmärrettävästi. Olen mielissäni siitä, että ratkaisu toimi!

Olen hyvilläni myös siitä, että koit auton pysäyttämisen ja Martyn syöksymisen ulos toimivana loppuhuipentumana. Välillä minusta tuntuu vaikealta lopettaa tällainen teksti, jossa asiat tapahtuvat pääasiassa hahmon mielen sisässä, mutta onneksi virkehaaste auttoi tässä tapauksessa ja tarjosi kehyksen lopun tunteille ja ajatuksille. Myrskyisä alku jollekin muulle on ihanasti luonnehdittu, ja sellaiseksi koen tämän tekstin pitkälti itsekin.

Kiitos kovasti ihanasta, ilahduttavasta kommentista! :-*