Title: Salaperäinen ovi
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Nevermoor
Characters: Morrigan Korppi, John Korrapati (Jack)
Genre: Drama/general, slice of life
Rating: S
Disclaimer: Hahmot ja niille kuuluvan maailman on luonut Jessica Townsend, ja luonnollisestikin ne siis kuuluvat hänelle. En ole saanut rahaa tai muutakaan palkkiota tämän kirjoittamisesta.
Summary: ”Vai niin. Se on siis taas täällä.”
”Taas? Oletko nähnyt sen aiemminkin vai?”A/N: Hyvää syntymäpäivää
hiddenben! Toivottavasti juhlapäiväsi on mennyt hyvin! Toivon, että tämä kirjoittamani Nevermoor-fici ilahduttaa. Oli itsekin hauska palata taas tämän fandomin pariin ficimuodossa. Tosin keksin vasta pari päivää sitten alkaa edes kirjoittaa tätä, ja siksi vähän epäilyttääkin julkaista teksti näin ”kylmiltään”, mutta en anna sen estää itseäni ^^’’ Kahden ekan kirjan lukemisestakin on jo hetki (mutta mulla on kolmososa odottamassa, jahka pääsen kotiin).
Osallistuu
Päähahmohaasteeseen.
Salaperäinen oviMorrigan oli alusta alkaen tiennyt, ettei koskaan kyllästyisi Deukalioniin. Hotelli oli äärettömyyksiin ja iäisyyteen asti kiinnostava, salaperäinen, täynnä uutta löydettävää ja tutkittavaa, täynnä elämää. Oikeastaan koko hotelli tuntui itsekin olevan elossa, mikä teki siitä Morriganin mielestä entistäkin kiehtovan. Se paitsi muutti sisusta vieraiden toiveiden ja mieltymysten mukaan myös ilmeisesti omasta halustaan kasvatti itselleen uusia huoneita ja muita osia säännöllisesti. Vastaavasti se kuitenkin myös kadotti niitä, veti takaisin itseensä muiden ulottumattomiin. Kerran hotelli oli kasvattanut porraskaiteisiin vuoristoradan, jota Morrigan oli rakastanut, mutta muutamassa päivässä se olikin jo kadonnut, eikä ollut ainakaan vielä ilmestynyt uudestaan. Morrigan kuitenkin elätteli toivoa, että vuoristorata voisi vielä jossain vaiheessa tehdä paluun.
Sinä aamuna Morriganilla ei ollut mitään velvoitteita vaan pelkkää vapautta ja aikaa itselleen, ja hän päätti käyttää sen Deukalionin tutkimiseen. Hän ei ollut hetkeen päässyt kulkemaan hotellissa oman mielensä mukaisesti, niinpä häntä kiinnosti tietää, mikä kaikki oli mahdollisesti muuttunut. Ties vaikka hän löytäisi vuoristoradan kaltaisia hauskoja yllätyksiä.
Morrigan päätti aloittaa tutkimusretkensä ylimmästä kerroksesta ja jatkaa siitä aina alas pohjakerrokseen asti. Niin häneltä ei toivon mukaan jäisi mitään huomaamatta. Muutaman kerroksen jälkeen hänestä tosin alkoi tuntua, että vaikka hän juoksisi suoraan pohjakerrokseen, mitään kiintoisaa ei jäisi välistä, sillä juuri mikään ei tuntunut muuttuneen. Kolmannentoista kerroksen käytävän aina kovin pimeään nurkkaan oli muuttanut asumaan lepakkoperhe, mutta koska aamuun mennessä ne olivat tietenkin jo nukahtaneet, Morrigan ei edes tervehtinyt niitä vaan jätti ne uinumaan kaikessa rauhassa. Kahdennessatoista kerroksessa hän näki muutaman uuden maalauksen, jotka olivat toki kauniita, mutta niiden maisemissa ei ollut tytöstä mitään järin ihmeellistä. Kuvat eivät edes liikkuneet.
Seitsemännen kerroksen käytävälle oli ilmestynyt rivi uusia ovia. Morrigan avasi niistä jokaisen, mutta yhdenkään takaa ei paljastunut suoraan sanottuna mitään. Ensimmäisten takana oli pelkkää seinää, mutta kokeillessaan neljättä ovea hän huomasikin yhtäkkiä katsovansa suoraan ulos ja alas maahan kuin olisikin kiivennyt avatun ikkunan karmille. Kiireesti hän perääntyi ettei vain putoaisi alas.
”Vaarallista tällainen”, tyttö puhahti osin itselleen, osin itse Deukalionille. ”Jos aikoo kasvattaa uusia huoneita niin tekisi ensin
huoneet ja sitten vasta ovet!”
Morrigan jatkoi käytävällä kuljeskelua ja löysi sen päästä taas uuden oven. Hän alkoi jo ajatella, että se kätkisi taakseen varmasti vain lisää seinää tai hengenvaarallisen pudotuksen, muttei mennyt vannomaan, sillä ovi oli selvän erilainen verrattuna muihin. Se oli kultainen ja täynnä koristeellisia koukeroita, ja keskelle oli kaiverrettu suuri S-kirjain. Sen ympärillä häälyi Morriganin mielestä varsin viehkeä ja miellyttäväkin tuoksu, ja hän huomasi alhaalla olevasta raosta kajastavan kummallisen punertavan hehkun. Ovesta kuitenkin puuttui kahva, eikä Morrigan yrityksistään huolimatta saanut sitä muutenkaan avattua. Lopulta hän päätti luovuttaa, mikä tosin harmitti häntä, sillä viimein hän oli löytänyt jotain uutta ja mielenkiintoiselta vaikuttavaa.
”Toivottavasti kasvatat itsellesi pian kahvan”, hän mutisi ovelle, ”sillä ovi, jota ei saa auki, on täysin hyödytön. Kahdennentoista kerroksen uusista maalauksistakin on enemmän iloa.”
Mystinen ovi pysyi hyvin Morriganin ajatuksissa, kun hän jatkoi matkaansa alas kerros kerrallaan. Enää hän ei havainnut mitään muutoksia hotellin sisätiloissa, joten ovella oli oiva tilaisuus jäädä vaivaamaan hänen mieltään. Mihin kummaan se voisi johtaa? Ja mitä se S-kirjain tarkoitti? Voisiko se liittyä jotenkin Meineikkaaseen Seuraan, vai oliko se jotain hotellin ihan omia oikkuja?
”Kylläpä sinä nyt mietit jotain oikein urakalla, pää ihan savuaa”, Jack virnisti, kun Morrigan retkensä lopuksi saapui alas keittiöön. Poika oli tuttuun tapaan tullut Deukalioniin lomansa ajaksi.
”Miten niin?” Morrigan kysyi hivenen haastavasti.
”Minä näen sen”, Jack sanoi ja osoitti silmälappuaan. ”Ethän vain ole unohtanut, etten käytä tätä huvin vuoksi.”
”Satuin näkemään yhdellä käytävällä kummallisen kahvattoman oven ja päätinpähän vähän viihdyttää itseäni miettimällä, mihin se mahdollisesti johtaa”, Morrigan vastasi yrittäen kuulostaa sopivan välinpitämättömältä. Hän istahti aamiaistaan lopettelevaa Jackia vastapäätä.
”Sen kultaisen, joka on seiskakerroksessa?” Jack kysyi ja vakavoitui, kun Morrigan nyökkäsi. ”Vai niin. Se on siis taas täällä.”
”Taas? Oletko nähnyt sen aiemminkin vai?”
”Olen pari kertaa. Kuulemani mukaan se kuitenkin ilmestyy aina joka vuosi kerran, juuri näihin aikoihin, ja kätkee taakseen mitä suurimpia salaisuuksia. Siitä se S-kirjainkin juontuu – salaisuuksista nimittäin.”
”Mitä salaisuuksia siellä muka voisi olla?” Morrigan tavoitteli jälleen välinpitämätöntä ääntä. Hän ei halunnut näyttää Jackille kiinnostuksensa todellista määrää. Verkkaisesti alkaneeseen päivään Jackin jutut toivat kyllä mukavaa vaihtelua vaikka olisivatkin pelkkää palturia.
”En tiedä”, Jack myönsi. ”Mutta jotain karmivaa se on. Olen kerran saanut oven auki, kun se kasvatti itselleen kahvan, mutta myönnän, etten uskaltanut mennä pitkälle sen takana olevassa käytävässä.”
”Oho, oho, tämäpä ainutlaatuinen hetki, kun suuri ja mahtava Jack myöntää pelänneensä”, Morrigan irvaili.
”Niin myönnänkin, sillä kuulemani huhut siitä paikasta eivät enteile hyvää. Käytävää kulkiessa voi kuulemma tulla hulluksi tai eksyä iäisyydeksi, ja siellä asuu jokin vaarallinen peto, joka vapaaksi päästessään tuhoaisi kaiken edestään.”
”Ja pyh”, Morrigan tuhahti huvittuneena. ”Nyt kyllä yrität vain puijata minua.”
”En minä huijaa, kysy vaikka Jupiterilta”, Jack puolustautui. Hän laski haarukkansa lautaselle, jolla oli vielä pieni pala munakasta, ja sysäsi ne sivuun. ”Mutta jos kerta olet itse niin rohkea, niin mene ihmeessä ovesta sisään ja kokeile, tuleeko vastaasi jokin suuri peto vai menetätkö vain järkesi. Jos ovi käyttäytyy niin kuin edellisillä kerroilla, se kasvattaa itselleen kahvan viimeistään tänä iltana, ja silloin siitä on mahdollista kulkea.”
”Kai sinä tulet edes katsomaan, kun menen sisään ja todistan huhupuheesi vääriksi?” Morrigan kysyi.
”En todellakaan!” Jack puuskahti. ”Koska vaikka sieltä ei mitään hirviötä esiin hyppäisikään, olen itse tuntenut siellä vaanivan vaaran. Millaisen vaaran? En tiedä, sillä sen enempää edes kykyni ei ole voinut minulle kertoa. On siellä varmasti paljon jotain hienoakin, sitä en kiellä, mutta en ole riskeeraamassa enää mitään sen oven kanssa! Pian se oletettavasti katoaa jälleen ja hyvä niin.”
Morrigan halusi edelleen uskoa, että Jack vain yritti vetää häntä nenästä, mutta samaan aikaan pieni ääni hänen sisällään supisi, että ehkä tämä sittenkin puhui totta. Olihan Deukalion ja koko Nevermoor täynnä mitä ihmeellisimpiä ja vaarallisiakin kummallisuuksia, ja Jack oli sanonut Jupiterinkin voivan vahvistaa väitteensä. Ja mikäli tämä yrittäisi saada hänet nolaamaan itsensä sen omituisen oven takia, varmasti tämä olisi halunnut olla vieressä sitä todistamassa. Jutussa saattoi siis hyvinkin olla perää.
**
Kun päivä oli jo kääntynyt illaksi, eikä Morriganilla ollut mitään ihmeempää tekemistä, hän löysi itsensä jälleen seitsemännen kerroksen käytävältä. Hän asteli ohi huoneettomien ovien ja päätyi lopulta seisomaan sen koristeellisen kultaoven eteen. Lattian ja alareunan välisestä raosta kajasti edelleen punaista hehkua, ja Morrigan haistoi nenässään viehkon tuoksun, joka oli ehkä vain voimistunut aamusta. Ja nyt ovessa oli myös kahva, ihan niin kuin Jack oli ennustanut. Se oli muun oven tapaan kultainen ja kaiverruksin koristeltu ja muistutti muodoltaan hyvin paljon sitä S-kirjainta, joka oveen itseensäkin oli kaiverrettu.
Voisiko sen takana todella olla käytävä täynnä salaisuuksia, vaarojakin jopa?
Paikan mahdollinen vaarallisuus ja Jackin maalailemat uhkakuvat saivat Morriganin hieman epäröimään, sillä eihän tieten tahtoen etsinyt elämäänsä mitään
niin hurjaa, mutta… Olihan Jack omien sanojensa mukaan uskaltautunut oven toiselle puolelle edes vähän matkaa, eikä mitään ollut sattunut. Hänhän voisi itsekin siis aivan turvallisesti edetä muutaman metrin. Kunhan hän nyt ensin saisi oven avattua.
Morrigan laski kätensä kahvalle, veti syvään henkeä ja lopulta painoi kahvan alas. Se painautui sulavasti kohti lattiaa hänen kätensä painon alla, ja hän pääsi vetämään oven auki.
Ennen kuin Morrigan oli saanut ovea edes kunnolla avattua, hän tajusi punertavan hehkun alkulähteeksi lamput, joiden valo oli – jostain täysin tuntemattomasta syystä – punaista. Lähes yhtä nopeasti hän huomasi myös, ettei oven takana ollutkaan käytävää, niin kuin Jack oli kertonut, vaan huone. Se oli huone, joka Morriganin mielestä pitäisi sisällään salaisuuksia yhtä suurella todennäköisyydellä kuin Fenestra osasi lentää. Pölyrättejä se huone kyllä piti sisällään, kuten myös moppeja ja luutia sekä rivikaupalla pesuainepulloja, joista hänen haistamansa tuoksukin oletettavasti tuli.
Siivouskomero.
Se huone näytti eittämättä siivouskomerolta, eikä Morrigan keksinyt yhtäkään hyvää perustetta sille, että se voisi olla jotain muutakin. Jack aivan varmasti tiesi sen myös ja oli kuin olikin vetänyt häntä nenästä puheillaan vaarallisista käytävistä ja salaisuuksista. Nyt tämä varmaan naureskeli hänen hyväuskoisuuttaan olemattomaan partaansa.
”Se ketku”, Morrigan tiuskaisi itsekseen. Olihan hän toki epäillytkin pojan sanoja, mutta kuitenkin antanut niille mahdollisuuden olla totta, mitä hän nyt katui suuresti. Olisihan sen pitänyt olla alusta alkaenkin itsestäänselvää, että Jack puhui pelkkää palturia.
”Ja sinä!” Morrigan vielä kivahti huoneelle, joka olikin paljastunut siivouskomeroksi. ”Mikä kumma on olevinaan tällainen tyhjästä ilmestyvä siivouskomero, jolla on niin hieno ja erikoinen ovi!? Kaikki muut ovet ovat ihan tavallisia! Eihän tässä ole mitään järkeä!”
Mutta tytön oli pakko muistuttaa itseään siitö, että Deukalionissa tai koko Nevermoorissa ei aina tuntunutkaan olevan mitään järkeä, ei ainakaan jos verrattiin Sakaalifaksiin ja muuhun Talvimeren tasavaltaan. Ja siitähän hän Nevermoorissa pitikin, vaikka nyt tuo aivan tavalliseksi paljastunut ovi komeroineen häntä ärsyttikin. Oli se toisaalta onnistunut viihdyttämäänkin häntä äkillisellä ilmestymisellään ja hienoilla koristuksillaan. Ei hän kylläkään olisi pannut pahakseen, jos S-kirjain todella olisi merkinnytkin salaisuuksia eikä siivouskomeroa, vaikka Jackin kuvaamia vaaroja hän ei kaivannutkaan elämäänsä.
”Jackille en kyllä kerro tästä mitään”, Morrigan päätti painaessaan kultaoven kiinni. ”Hänen ei tarvitse tietää että edes puoliksikaan uskoin hänen juttujaan, siitähän vain riemu repeäisi. Mutta jos hän vielä jotain yrittää niin taatusti suljen hänet tähän komeroon ’salaisuuksiensa’ seuraksi. Itse asiassa taidan tehdä niin joka tapauksessa. Sittenpähän näkee, missä niitä vaaroja todella piilee!”
