Kirjoittaja Aihe: Tahraantuneita (K11, palkkionmetsästäjäfantasia, draama)  (Luettu 425 kertaa)

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Tahraantuneita
Kirjoittaja: Isfet
Fandom: Originaali
Ikäraja: K11
Tyylilaji: palkkionmetsästäjäfantasia, draama ja melkein h/c

Yhteenveto: ”Helvetti sinun kanssasi.”

A/N: Lyhyin runo on nimi -haasteessa saamani sitaatti inspiroi minua välittömästi palaamaan Veken ja Inan pariin (aikaisempi teksti löytyy täältä: Hullut ja nälkäiset, K11). Alunperin tosin ajattelin käyttää alkuperäisestä tekstistä pois jäänyttä takaumaa, mutta sitten asioita tapahtui ja tämä sijoittuukin aikaan tuon tekstin päättymisen jälkeen. No jaa. Anne Michaelsin runonpätkä löytyy tuosta testin alusta, näiden höpinöiden perästä. Teksti osallistuu myös Sana/kuva/lause10 -haasteeseen sanalla tavoitella.



He turned to her, the book
slid to the floor, he shut off the light.
 
They unfurled their private map of the
city between them in the dark.
 
The places they remembered, saturated
with meaning, were long gone, or were
there still, hidden in plain sight. The
city was theirs and they knew it.


— teoksesta Infinite Gradation




Ina rymähtää ovea vasten, hakee vapisevin käsin avaimenreikää. Saadessaan oven lopulta auki hän hoippuu eteiseen, varmistaa lukon loksahtavan takaisin kiinni. Avain putoaa sormien välistä matolle, Ina ottaa tukea seinästä. Kaikki tuntuu huojuvan hiukan ja polvet pehmeiltä.

”Ina, sinäkö siellä? Luulin jo, että rosvojoukko yrittää murtautua oven läpi.”

Veke. Veke puhuu, kuulostaa kireältä teeskennellyn huolettomuutensa alla. Ina pakottaa suunsa auki, hymyileekin vaikka eihän Veke voi sitä nähdä.

”Minä se vain”, Ina sanoo.

Veke tulee lähemmäs, Ina pakottaa itsensä suoristautumaan. Seinään jää hänen kämmenestään tuhruinen jälki, niin punainen ja tuore, että veren on oltava hänen. Ina ei osaa sanoa mihin hän on haavoittunut, mutta hänen sormenpäistään putoava neste on yhä lämmintä.

”Ina”, Veke sanoo varoittavaan sävyyn.

Hänen tyhjät silmänsä tuijottavat hieman Inan ohi, otsalla on kurttu. Ina joutuu ottamaan uudestaan tukea seinästä, valuu sitä pitkin maahan.

”Kemissi vieköön Ina, sano ettei tuo löyhkä tule sinusta?”

Veke onnahtelee lähemmäs, polvistuu osuessaan jalallaan Inan saappaaseen. Taputtelee lattiaa kunnes osuu Inan käteen ja tahmaa kätensä vereen. Sydän jumputtaa rinnassa, Ina nieleksii kurkkuaan auki.

”Ei mennyt ihan putkeen”, Ina pihisee.

”Helvetti sinun kanssasi.”

Ina naurahtaa käheästi, mutta lopettaa lyhyeen kivun halkoessa vartaloa. Hänellä on juuri ja juuri tarpeeksi voimia siihen, että hän saa riisuttua takkinsa kun Veke käskee. Se sattuu, tietysti, kangas on tarttunut kiinni käsivarren haavaan. Se on syvä, mutta silti pelkkä naarmu, luoti viisti hieman ohi.  Toinen kuti osui paremmin, sisäänmenoreikä on solisluun alla ja suurempi ulostulovamma lähellä olkapäätä.

”Hyvä ettei paskonut niveliä”, Ina mutisee.

Veke murisee vastaukseksi jotain kirosanoja sisältävää, kyselee miten paljon verta Ina on menettänyt. Mistäpä hän sen tietäisi? Sen verran, että häntä palelee ja puhuminen tuntuu raskaalta.  Ina ponnistelee auttaakseen Vekeä muodostamaan arpiloitsun, jos Ina yrittäisi sitä itse lino varmaan polttaisi hänet loppuun. Tatuointi on Veken terveen käden ranteessa, miltei halvaantuneissa sormissa on juuri ja juuri kylliksi tuntoa taikuudenkipinän aikaan saamiseksi. Ina irvistää ihon venyessä haavan peitoksi, arvelee, että kipu on vain hieman vähäisempi kuin mitä kuumalla raudalla polttaminen aiheuttaisi.

Veke hengittää jo ponnistuksesta vähän raskaammin, mutta parantaa silti toisenkin vamman. Mies ei ole joutunut käyttämään taikuuttaan aikoihin, ei ole kyennyt. Tatuointeja pitää koskettaa, ja siihen vaaditaan yleensä kaksi toimivaa kättä.

”Toivottavasti loitsuja ei mennyt rikki”, Ina sopertaa, kuulee Veken tuhahtavan jotain ennen kuin lipeää tajuttomuuteen.




Herätessään Ina tuntee Veken sormien puristavan rannettaan. He ovat yhä ahtaan eteisen lattialla, ei mies olisi yksikseen saanut häntä tietysti siirrettyäkään. Ina tarkkaillee väsyneesti miehen kireitä kasvoja.

”Paskiainen. Et kyllä raahautunut tänne saakka kuolemaan”, Veke mumisee.

”Hei. Olen hereillä”, Ina sanoo uupuneesti.

”Pulssisi ei ole kovin vahva. Mitä sinä oikein ajattelit?”

Ina puree huultaan. Ehkä hän ei ollut vielä täysin toipunut päivistään autiomaassa, mutta tilaisuus oli vaikuttanut liian hyvältä ohitettavaksi. Helppo ja nopea kaupunkikeikka, niin hän oli luullut. 

No, ei ollutkaan.

Ina ei ollut saanut saalistaan kiinni, joku toinen kääri voitot. Ja mitäkö hän oli ajattelut?

”En kai mitään”, Ina vastaa, kierrellen.

”Ja hitot. Eli siis linoa.”

Ina ei vastaa, hän ei oikeastaan jaksa ja hiljaisuus puhuu kyllä puolestaan. Tietysti hän ajatteli linoa. Uusi tatuointi tuntuu aina tuskaisen kipeältä, mutta myös hyvältä, herkulliselta poltteelta hänen lihassaan. Jokainen musteella hakattu loitsu tekee hänestä voimakkaamman, kyvykkäämmän. Ja ahneemman.

Veken huulilla hoippuu virnistys, mies huokaisee ja nojaa päänsä seinään. Ina hilautuu käsivarret täristen ylemmäs, istuu nojaten selkänsä seinään. Suljettujen kaihtimien raoista tuleva valo on jo punertavaa ja heikkoa, sellaista kuin hetkeä ennen pimeyttä.

”Minä tosiaan houkuttelin sinut pahoille teille”, Veke naurahtaa, ”Muistatko ensimmäisen keikan, jonka teimme yhdessä? Ne kaksi murhaajaa?”

”Kuristajakaksikko? Totta kai, kerrostalo kaupungin länsilaidalla. Toinen heistä otti minut miltei hengiltä”, Ina sanoo.

Veken käsi huitaisee vähättelevästi ilmaa. Ina huokaisee ja korjaa asentoaan hieman, arvelee itsekin että menneitä läheltä piti -tilanteita on turha muistella. Hänelle sattuu niitä kuitenkin useampi viikossa, toisinaan saman päivän aikana. Ulkoa kuuluu alkukantaista rähinää ja kissaeläinten sihahtelua. Kaksi kemissiä on varmaan sattunut hänen verijäljilleen, toivottavasti rappukäytävän ovi on kunnolla kiinni. Ina on jo melkein unohtanut mistä he puhuivatkaan, kun Veke rikkoo lyhyen hiljaisuuden.

”En ollutkaan kuullut tuota nimitystä. Onko sinulla muillekin yhtä iskeviä nimiä?”
 
Ina puhahtaa. Veke odottaa hetken ja tyrkkää sitten hänen rystysiään, kerjää.

”Hei Sisar, olen yltä päätä veressäsi. Olet minulle velkaa vähän viihdettä. ”

”Ihan kuin minä en olisi koskaan pelastanut sinua”, Ina mutisee, ”Olkoon. Viemärirotta, kavaltaja joka yritti piileskellä keskustan kellareissa.  Tornitappo, keikka vanhalla vesitornilla. Ja sitten oli Ruutiraikuli, se joka lopulta käräytti itsensä vanhassa puutalossa…”

Veke nauraa jo, röyhkeydellä joka oli Inasta aina tuntunut sopimattomalta. Sen pitäisi olla varoitus, osoitus hänen vaaralle alttiista luonteestaan. Musta huumori pitää heidät järjissään, estää suhtautumasta työhön liian maanisella vakavuudella. Vekelle kaikki on aina ollut pelkkää peliä, Inalta se joskus hukkuu.

”Kyllä me ehkä vähän autoimme häntä. Loppujen lopuksi tulipalo ei syttynyt itsestään.”

Ina antaa itsensä rentoutua, muistelee Veken kanssa heidän menneitä keikkojaan. Aikaa ennen Veken pieleen mennyttä toimeksiantoa, aikaa jolloin he vielä vastasivat enemmän itsestään. Silloin Inakin oli särmikkäämpi ja yritti osoittaa arvonsa kaikin keinoin.

”Me olimme hyvä tiimi, ”Ina sanoo raukeasti, ” Joskus minä ajattelin, että jos olisimme todella halunneet, olisimme saaneet koko tämä kurjan loukon polvilleen.”

Veken kasvoilta heijastuu sarja tunteita, jotka vaihtuvat niin nopeasti ettei Ina ehdi seurata niitä puuroutuneilla aisteillaan. Ne viuhuvat hänen ohitseen kuin sarjatulena ammutut laukaukset, kunnes savun hälvettyä jäljelle jää vain Veken susimainen virnistys.

”Sinä olit liikaa menossa, kahmit kaiken kerralla. Ja minäkin halusin säilyttää itsenäisyyteni, mutta ehkäpä niin. Joku olisi tietysti lopulta kyllästynyt ja yrittänyt tapaa meidät vapauttaakseen markkinoita. ”

Ina maiskauttaa suutaan ja vilkaisee käsivarttaan, luoti ei onneksi ollut osunut yhteenkään tatuointiin. Veken parantama haava on punainen ja röpelöinen, mutta ei sentään vuodatta enää Inaa kuiviin. Hänen pitäisi varmaan juoda jotain, sekä välttää uusia haavoja pari päivää. Sitten Ina kurtistaa kulmiaan ja katsoo Vekeä. He eivät ole koskaan puhuneet siitä mitä miehelle tarkkaan ottaen tapahtui, mutta Ina tietää siihen liittyneen erään pimeitä salaisuuksia kantaneen toimitusjohtajan sekä epäterveellisiä määriä linoa. Sillä olisi luullut olevan pysyviä sivuvaikutuksia, jotka ylittäisivät ruumiilliset vammat.

”En tiennyt, että pystyisit siihen vielä. Käyttämään merkkejäsi”, Ina sanoo.

”En minäkään, ”Veke sanoo hilpeän itsetyytyväisesti, ”ihmeellisyyteni ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua. Vaikka, kuten huomasit, arpiloitsu lienee ainoa enkä pystyisi siihenkään itse.”

”Entä jos sinullakin olisi tatuointi vaikka kaulassa tai niskassa? Kuten minun kamppiloitsuni?”

Veke könyää ylös lattialta, pimeys kätkee hänen kasvonsa Inan näkymättömiin.

”Ei se hyödytä mitään, Ina. En voi ansaita niitä enää. Rammasta sokeasta ei ole palkkionmetsästäjäksi.”

Ina katsoo miehen loittonevan parin askeleen verran, sanat polttelevat levottomina hänen kielellään. Ina ei ole varma onko hän valmis siihen, pystyykö hänen nälkänsä todellisuudessa taipumaan. Ei hän ole edes selkeästi Vekelle velkaa, heidän välillään ei ole pitkilleen pidetty kirjaa sellaisesta. Ina on yhä vastuussa ensisijaisesti itsestään, hän ei –,

”Minä voisin ostaa sen sinulle. Omasta palkkiostani.”

Veke pysähtyy, hengittää niin syvään että Ina voi kuulla pölyisen ja kuivan ilman suhisevan. Ulkoa kantautuu sireenien ääniä ja Inan veri vetää kaduille, yhä vaikka hän on aivan loppu. Ina puree kieltään, Veke kääntyy häneen päin kuivakkaa huvittuneisuutta äänessään.

”Raahaudupas suihkuun. Täällä haisee teurastamolle.”
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

flawless

  • HBIC / IWBYS
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 9 854
  • breakdowns for breakfast
Mahtavaa että laitoit tämän Kommikseen, koska mä luin tämän silloin kun julkaisit ja unohdin kommentin jättämisen ihan kokonaan, niin sain Kommiksesta sopivan muistutuksen! ;D Tämä luomasi maailma lainalaisuuksineen on edelleen tosi kiinnostava ja oli tosi mukavaa lukea siitä ja näistä hahmoista lisää. Tämä on sellainen teksti, jonka luki pariinkin otteeseen oikein mielellään, kun tuntuu että niin pääsi tähän ikään kuin syvemmälle.

Erityisen kivaa oli lukea lisää Inasta ja Vekestä, kun heidän suhteensa on sitä kiinnostavampi mitä enemmän siitä kuulee. Tavallaan se vaikuttaa hyvinkin perhemäiseltä, kuinka Veke oppi-isänä on Inalle läheinen ja kenties isähahmon korvike, mutta toisaalta taas heidän välillään on myös siihen sopimatonta jännitettä ja sellaista ihanan vankkaa toveruutta ja ymmärrystä, josta on mukava lukea joka tapauksessa. Heidän suhteensa näyttäytyy mielenkiintoisen mysteerisenä, sellaisena että tuntuu ettei ihan kaikki heidän välillään olevat kuviot ole tiedossa, siinä on sellainen arvoituksellisuuden usva joka tekee siitä tosi kiinnostavan, koska samalla kuitenkin on ilmeistä kuinka tärkeitä ja aitoja he ovat toisilleen.

Joka tapauksessa oli kivaa lukea juuri näistä hahmoista ja juuri tästä hetkestä, se kertoi tosi paljon. Esimerkiksi Inan addiktio linoon ja sen eteen henkensä vaarantaminen on tosi kiinnostavaa, kun tässä tilanteessa niin selkeästi näkee sen, mihin se voi johtaa, kun alleviivataan tuota Veken tilannetta. Esimerkiksi se kuinka Inaa huolestuttaa ettei loitsuja mennyt rikki on jotenkin niin inhorealistisen ironista, kun hän sanoo sen miehelle jolta puuttuu loitsujen lisäksi kädestä vähän muutakin... :D Tuo kontrasti Inan ja Veken välillä ja samalla samanlaisuus joka näyttää Inan tulevaisuuden tosi pahaenteisessä valossa on tosi hienosti luotu. Toinen mistä tykkäsin kovasti oli tuo kuinka Ina mietti että voisi (vai voisiko?) ostaa Vekelle loitsun omasta palkkiostaan ja kuinka paljon se kertoo siitä, miten tärkeä Veke hänelle on - ja toisaalta kuinka Veken reaktio kertoo siitä, kuinka hyvin hän Inan tuntee ja kuinka syvästi hän tätä ymmärtää.

Tämä oli tosi kiva ja hieno lukukokemus, joka täydensi tuota aiempaa tekstiä kivasti! Tästä maailmasta ja näistä hahmoista lukisi tosi mielellään lisääkin, toivon että käytät vielä joskus hyväksesi sitä mainitsemaasi aiemmasta tekstistä jäänyttä takaumaa ja kirjoitat näistä vielä lisää :D Pidin tästäkin kovasti, kiitos!
I'm in your veins like pretty poison


banneri © Ansa

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 930
Minulla on kestänyt kamalan kauan tulla lukemaan tämä, mutta säilöin tämän heti välilehteen odottamaan, kun huomasin, että olit julkaissut lisää palkkiometsästäjäfantasiaasi! Ihan mahtavaa päästä lukemaan tästä maailmasta lisää ja tällaisessa melko toisenlaisessa tunnelmassa, jossa taistelut on jo käyty ja nyt Ina joutuu käsittelemään sen seurauksia. On myös kivaa saada lukea lisää Inan ja Veken oudosta, mutta samalla todella luontevasta ystävyydestä, joka tuli tässä todella miellyttävällä tavalla esiin :)

flawless analysoikin Veken ja Inan ystävyys/perhemäisyyssuhdetta tosi onnistuneesti ja olen samaa mieltä siitä, että näiden välillä on samanaikaisesti salaisuuksia että sellaista luonnollista hengailua ja kuittailua, joka on syntynyt ajan kuluessa. Onkin jotenkin ihan järkevää, että molemmat ehkä pitävät jonkin verran salaisuuksia toisiltaan, koska palkkionmetsästäjä ei koskaan voi olla varma siitä, kehen uskaltaa luottaa ja siksi on parempi pitää suurin osa hieman etäällä. Voin kuitenkin kuvitella, että juuri tällaiset heikot hetket tuovat heidät lähemmäs toisiaan. Tässä tekstissä nautinkin hurjasti tuosta keskustelusta eri keikkojen ja niiden uhrien nimistä sekä Inan ajatuksista mustasta huumorista ja kuinka olennainen osa heidän työtään se on.

Inan hahmo syventyy tässä osassa hieman ja nautin kovasti siitä, kuinka hän ei ole selkeä hyvis tai pahis vaan jotain siltä väliltä. Hän tekee työtä edelleen rahan takia, mutta myös addiktio ohjaa hänen elämäänsä ja se tekee hänestä mielenkiintoisen ja monimutkaisen hahmon. Veke on ehkä ainoa, joka voisi takoa hänen päähänsä hieman järkeä tai pyytää häntä tekemään jonkin isomman uhrauksen, mutta Ina tasapainottelee mielestäni kyllä veitsen terällä. Olisi mielenkiintoista lukea hänestä lisää ja nähdä, milloin eteen osuu Hetki, joka kääntäisi kaiken nurin ja pakottaisi Inan kohtaamaan todellisuuden ennen kuin se vie häneltä hengen. Samalla tuntuu siltä, että jos ja kun Veke jossain vaiheessa kuolee, silloin Inalla ei ole enää mitään menetettävää ja hän vetää överit kaiken suhteen. Tosi jännittävää! Hienon hahmon olet kyllä luonut :D

Tykkäsin tästä kyllä todella paljon! Rytmitys on tekstissä todella oivallinen ja nimikin mainio ja moniulotteinen, se kertoo Inasta ja Vekestä niin paljon. Minäkin luen mielelläni lisää, jos vain innostut kirjoittamaan, mutta siihen asti: kiitos tästä! :)

between the sea
and the dream of the sea

Isfet

  • Korpinkynsi
  • ***
  • Viestejä: 1 292
  • kuppi teetä kaipaukseen
flawless, kiitos kommentistasi, se ilahduttaa edelleen! Inan ja Veken kuvio on vähän hämärä ehkä heille itselleenkin, mutta olen hieman karsastanut ajatusta siitä, että he noin vain syöksyisivät varsinaiseen suhteeseen, vaikka ei tuo mikään puhda isä-tytär -kuviokaan ole. Ehkä koska se tuntuu hieman... kliseiseltä ja arveluttavalta?  :D  Inhorealistinen ironia tosiaan! Mutta ehkä sitä vain puoliksi tajuissaan ei ole kaikkein hienovaraisimmillaan  :D Hyvä, että tämä tuntui täydennykseltä edelliselle tekstille - hieman jännitti julkaista jatkoa, kun sarja itsessään oli minulle niin selvästi kokonaisuus. Kiitos vielä! ♥

hiddenben, hienoa että pidit jatko-osasta! Musta huumori on omaa sydäntäni lähellä, joten ehkä sitä siksi tulee viljeltyä muidenkin selviytymiskeinona. Muutenhan sitä romahtaisi kaiken sen painolastin alle  :D Ina on loppujen lopuksi aika epävakaa hahmo, tai ainakin tuollainen joka kiikkuu hieman veitsen terällä, kuten hienosti ilmaisit. Ja Inan ja Veken dynamiikka on tietysti oma lukunsa, ehkä vielä palaan käsittelemään heitä! Kiitos kommentistasi! ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Larjus

  • チェリーブロッサム
  • ***
  • Viestejä: 3 785
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Mulla on mennyt silloin touko-kesäkuussa ihan ohi, että oot julkaissut tämän, ja nytkin tossa muutama päivä sitten ihan sattumalta huomasin vain, koska kommenttivastauksesi oli nostanut sen taas ylös. Hyvä niin, sillä heti kun näin maininnan palkkinmetsästäjäfantasiasta, mietin, että voisiko olla, ja kyllä vain ♥ Olipa kiva lukea lisää Inasta ja Vekestä, ihan tällainen pieneen hetkeenkin pysähtyvä, koska tämänkin taustalla on selvästi paljon. Lukiessa mietin varsinkin sitä, miten Inasta on selvästi hyvää vauhtia tulossa yksi hullu ja nälkäinen, ellei jo ihan ole sitä. Lino ja loitsut päällimmäisenä mielessä, tulee melkein joku narkomaani mieleen. Mut se toimii hyvin, kun se asia oli tossa "emotarinassa" niin oleellinen juonen mauste.

Tykkäsin jo edellisessä tarinassa Veken ja Inan suhteesta niin oli kiva, että tämä keskittyi käsittelemään sitä niin vahvasti. Heistä on tullut toisilleen todella tärkeitä, vaikka kumpikin on pysynyt omana itsenäisenä ja jääräpäisenä itsenään. Vähänkö kans liikutuin tuosta lopusta, miten Ina tarjoutuu hankkimaan Vekelle tatuoinnin omasta palkkiostaan. Varsinkin, kun hän on juuri aikaisemmin tuntunut suorastaan pakkomielteiseltä saadakseen itselleen lisää tatuointeja, tuollainen tarjous on paljon. Musta tuntuu, että mikään muu tapa ei voisi vahvemmin osoittaa, miten paljon Ina Vekestä välittää. Veken reaktiokin on oivallinen, ihan kuin hän ei ottaisi Inan sanoja tosissaan tai ei olisi kuullut niitä lainkaan, vaikka varmasti arvostaa tarjousta (joskin uskoisin hänen ajattelevan, että ei hän enää ole sellaisten tatuointien "arvoinen", kun ei voi niitä itse ansaita). Ja kaikki hahmot ei vain ole taidokkaita vastaanottamaan toisilta minkäänlaista rakkauden ja välittämisen osoitusta, niin tuollainen sivuuttaminen toimii. Sellainen Veke kun tuntuu olevan.

Mut joo, tosiaan oli kiva lukea vielä vähän lisää tästä maailmasta ♥ Hyvä ettei tämä jäänyt multa kokonaan huomaamatta!

でもな、俺たちはひとりぼっちじゃない