Kirjoittaja Aihe: Hullut ja nälkäiset (K11, palkkionmetsästäjäfantasia, draama, 4/4)  (Luettu 3471 kertaa)

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Nimi: Hullut ja nälkäiset
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali
Genre: fantasia, draama, toiminta

Yhteenveto: ”Näitkö kuinka monta merkkejä oli? Verenimijä se on.”


A/N: Muistin Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haasteen inspiroimana vanhan tarinantyngän, jonka olin joskus wanhoina muinaisaikoina kehitellyt kirjoituskilpailua varten. Puhalsin pinnalta hieman tuhkaa ja pölyä pois, huomaten tämän yhä kyttelehtivän heikosti. En tiedä, tämä oli nopea elvytysprojekti ja noin puolet on vain ohuelti muokkailtua vanhaa tekstiä. Koska itse en saanut mistään enää mitään tolkkua, päätin laittaa tämän esille tuomittavaksenne  ;D Mahdollisista aikamuotovirheitä ynnä muista epäjohdonmukaisuuksista saa siis ilmoittaa  ;)

Alkuperäinen inspiraatio alkoi muistaakseni itää vanhasta Lucky Luke -sarjakuvasta  :o ;D  Osia on tulossa kaikkiaan kaksi tai kolme ainakin kolme. Osallistuu myös Sana/kuva/lause -haasteeseen sanalla autio.




1.


Aurinko on paahtanut kaikki punamullalla maalatut rakennukset harmaiksi. Ina katselee kylää arvioivasti ajaessaan lähemmäs. Pieni siirtokunta, luultavasti elää maataloudesta eikä niinkään kaivostoiminnasta. Ehkä hän onnistuisi saamaan yösijan, ainakin mikäli ei kyselisi liikaa. 

Ja kielensä Ina on oppinut pitämään kurissa. 

Majatalossa on meneillään jonkinlainen kyläkokous, joten Ina livahtaa istumaan yrittämättäkään saada jäillä höystettyjä juomia tarjoilevan isännän huomiota. Tuuletin pyörii laiskasti katossa. 

”Mitäs likka? Kylmä olut?”

Ina pyörittää päätään tarjotinta kantavalle miehelle, joka pyyhkäisee hikeä otsaltaan.

”Ei kiitos. Huone, yhdeksi yöksi”, Ina sanoo. 

Mies nyökäyttää päätään tiskiä kohti ja lähtee johdattamaan Inaa pöytärykelmien ohi huoneen toiselle puolelle. Hienhajuiset ja yltä päältä kellanoranssin pölyn peitossa olevat maatyöläiset eivät juuri väistelle syventyneinä keskusteluunsa, mutta eivätpähän myöskään kiinnitä Inaan turhaa huomiota. 

”Se tekee kaksi Läntistä laattaa, en ota vastaan mitään rahoja vuorten itäpuolelta. Juoksevaa vettä ei ole”, mies sanoo kaivellen esiin avaimia laatikostosta. 

Ina laskee rahat pöydälle ja kurottaa kättään tarttuakseen avaimiin. Silloin miehen silmät siristyvät, ja hän nappaa Inan ranteesta kiinni. He tuijottavat toisiaan silmästä silmään. 

”Riisu takkisi”, mies murahtaa.

”Anna minulle avaimet. Rahat ovat aitoja, voit punnita ne.” 

Puheensorina on vaimennut.

”Sanoin, että riisu se!” 

Ina kuulee jonkun työntävän tuoliaan taaksepäin, hiekkaiset lankut kirskuvat. Hän päättää alistua ennen kuin kukaan tulee repimään vaatteen hänen päältään ja nykäisee kätensä irti miehen otteesta. Sitten hän ravistaa takin pois harteiltaan yhdellä sujuvalla liikkeellä, laskostaa sen kyynärvarrelleen. Mutina alkaa välittömästi. Hetken kaikki vain tuijottavat hänen käsivarsiinsa tatuoituja mustia kehiä, hänen merkkejään, palkkioitaan. 

Isäntä heittää avaimet takaisin laatikkoon, paukauttaa sen kiinni ja pyyhkäisee rahat pöydältä Inan jalkoihin. 

”En majoita täällä sinunlaisiasi haaskalintuja. Pidä saastaiset lanttisi”, mies sanoo inhoavasti ja sylkäisee. 

”Hei Kera, älä viitsi. Sehän vain yrittää tienata leipänsä”, joku läheisestä pöydästä yrittää. 

Ina vetää takin päälleen, noukkii laatat lattialta ja tunkee ne taskuunsa. 

”Näitkö kuinka monta merkkejä oli? Verenimijä se on”, Ina kuulee Keran vastaavan, mutta hän on jo kääntynyt lähteäkseen. Matkalla ovelle moni ojentaa jalkansa kampittaakseen hänet, sylkee hänen päälleen rohkenematta kuitenkaan nousta Inaa vastaan. 

Päivän kuumuus väreilee yhä ilmassa, vaikka aurinko oli ohittanut lakipisteensä jo tunteja sitten. Ina käynnistää autonsa tietäen ettei ehdi etsiä uutta majataloa enää sinä iltana, joten hän päättää säästää polttoainetta ja leiriytyä läheisten kukkuloiden taakse, pois näkyvistä. Kattoa hänen maasturissaan ei ole, mutta huopa takapenkillä on kuitenkin ylellisyyttä kovaan maahan verrattuna. 


*


Inan elämä sai uuden suunnan seitsemäntoistavuotiaana.

Isä oli kuollut vuotta aiemmin,  pudonnut rakenteilla olevan talon katolta niskoilleen. Noin vain, tavallisena torstai-iltana kun aurinko oli laskenut sen verran että ulkona saattoi taas olla. Ina huomasi äkkiä olevansa yksin, vailla säästöjä jotka olisivat auttaneet hänet pahimman yli. Kurja juttu, isän työkaverit sanoivat ja käänsivät katseensa pois. Ehkä Ina auttoi myös heitä kun möi talon ja lähti rahat taskussaan isompaan kaupunkiin – poissa silmistä, poissa mielestä ja elämä jatkuu. 

Oli silti sattumaa, että Ina oli nukahtanut sille kujalle missä hän tapasi samana yönä Veken, vain sekunteja sen jälkeen kun tämä oli tappanut miehen. 

Hän ei enää muista mihin heräsi, todennäköisesti meteliin. Hänen silmänsä olivat kuitenkin jo auki, kun hän näki hahmon lyyhistyvän seinänvarteen kauempana kujalla. Sieltä asti hän saattoi nähdä veren, joka tahri kalpean käden. Ina nousi ylös ja meni muukalaisen luo, tarkastaakseen oliko tämä ylipäänsä elossa. Silmät vastasivat hänen katseeseensa ensin yllättyneenä, sitten huvittuneena ja lopulta epäillen. 

”Mitä haluat?” 

”Mihin olet haavoittunut?” Ina kysyi vastaamatta.

Vieras ei sanonut mitään, mutta kohotti kätensä ylös. Verta valui maahan kyynärvarren syvästä viiltohaavasta, sekä kyljessä tihkuvasta läntistä. 

”Tämä on huono kuja joutua tappeluun”, Ina sanoi leikaten repeytyneen ja verisen hihan irti käsivarren päältä, ”kemissit partioivat täälläpäin puhdistamassa katuja. Eläviin ne eivät yleensä koske, mutta –”

”Mutta minä olen yltä päältä veressä. Aivan.”

Ina sitoi suikaleen paidasta syvimmän haavan päälle ja ojensi sitten kätensä. 

”Tule, en ole nähnyt yhdenkään kemissin kiipeävän. Tuolla on paloportaat.” 

”Mikä sinun nimesi on, tyttö?” 

”En pidä tytöttelystä. Nimeni on Ina.”

Muukalainen ei vastannut kertomalla omaa nimeään, tarttui vain terveellä kädellään Inan tarjoamaan tukeen ja ponnisti voipuneesti ylös. Ina tunsi veren kastelevan omatkin vaatteensa ja kuuli jo möykkää takaansa, tassujen töminää asfvalttiin. Hetken Ina ajatteli tehneensä mahdollisesti virhearvion, sydän takoi rinnassa.

Portaiden nouseminen tuntui raskaalta, mutta mies ei valittanut. Itse asiassa hän ei avannut suutaan lainkaan, ennnen kuin he olivat rymynneet toisen kerroksen tasanteelle ja Ina tutki kyljen pistohaavaa.

”Sinun ei pitäisi tuhlata voimiasi minuun, Ina. Henkeni ei ole juuri minkään arvoinen.” 

”Miksi niin?” Ina sanoi kärsimättömästi, etsien neulaa taskustaan. 

”Koska minä olen riistänyt niin monta.”


*


Pimeän tullessa autiomaa herää eloon, kun lämpötila laskee sopivaksi saalistamiselle ja ruoan keräämiselle. Ina kuuntelee ympärillään kuuluvaa suhinaa, kevyiden tassujen tömähtelyä ja villikoirien haukahduksia. Kuivat puut palavat nopeasti, mutta hän on sentään jo saanut ruokansa syötyä sekä keitettyä teetä, josta veden ruosteinen ominaismaku kuultaa läpi vain vähän. Eläinten takia hänen ei tarvitse nuotiostaan murehtia, autosta ne eivät häntä ole ennenkään hakeneet.

Kaikkien ympärillään kuuluvien äänien takia hän ei heti huomaakaan lähestyviä askeleita, ei ennen kuin tulija on ennättänyt melkein tulen luomaan valopiiriin saakka.

”Sinä tapoit minun isäni.”

Ina nousee seisomaan ja katsoo nuorukaista silmiin, häneen suunnatun aseen piipun ylitse.

”Volnassa, puolitoista vuotta sitten”, nuorukainen täydentää, uskoen varmaan ettei Ina muista tapausta.

Ja, tuijottaessaan ruskeita silmiä ja karheaa hiuspehkoa, hän ei voi sanoa muistavansa vieläkään.

”Olen pahoillani”, Ina sanoo, ”Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista.”

Isäsi oli rikollinen. Ina ei sano sitä ääneen, mutta ei hänen tarvitsekaan. 

”Hän oli hyvä ihminen”, nuorukainen sanoo, vetää liipaisimesta.

Ina on kuitenkin jo loikannut nuotion toiselle puolelle, ravistanut takkinsa harteiltaan. Ina kutsuu vasemmasta käsivarrestaan suojakseen kilpiloitsun torjuakseen seuraavan luodin. Tatuointi herää hohtamaan purppuraa hänen kosketuksensa alla, lähettää sähköisen rätinän selkärankaan.

”Sinun ei tarvitse kuolla hänen vuokseen. Se on mennyttä”, Ina sanoo.

Nuorukaisen käsi vapisee, mutta hän ei peräänny. Sen sijaan hän heittää pistoolinsa pois ja tarttuu järeään puukkoon, lähestyy Inaa laskelmoiden. Ina päästää sormiensa putoamaan kilpiloitsun päältä ja miettii tapaa, jolla saisi pojan tehtyä vaarattomaksi tappamatta. Pulssi hakkaa hänen väistäessään ensimmäisen syöksyn. Hän tarttuu nuorukaista puukkokädestä ja yrittää vääntää hänet maahan, mutta hyökkääjä riistäytyy irti ja peruuttaa hieman kauemmas iskeäkseen uudelleen, antamatta Inalle aikaa kutsua loitsuja avukseen.

Ina harppaa kauemmas ja painaa kätensä ensimmäiselle tatuoinnille mihin yltää. Se kutsuu tulen, joka Inan tunnekuohun kiihdyttämänä paiskaantuu nuorukaista päin kuin ruoskanisku. Nuorukainen kaatuu maahan, eikä ehdi nousta ennen kuin Ina pitelee tämän omaa veistä hänen kurkullaan.

”Sinun ei tarvitse kuolla”, Ina toistaa.

Nuorukaisen silmissä välkkyy uhmaa, mutta myös liekkien heijastamaan pelkoa. Ina kohottaa puukon kaulan iholta, viskaa sen syrjään. Painaa kätensä nuorukaisen hengitysteiden peitoksi ja kutsuu vielä kerran kilpiloitsun suojakseen.


*


Kaikesta huolimatta Ina ompeli kiinni sekä kyljen että käsivarren haavan, vastineeksi Veke kertoi nimensä ja vähän itsestään.
 
”Minä olen palkkionmetsästäjä”, Veke sihahti neulan upotessa hänen ihoonsa. 

”Ja minä olen koditon, joten tasoissa ollaan.”

Veke nauroi käheää hekotusta, joka sai Inan tökkäämään neulan seuraavan kerran tarpeettoman rivakasti. 

”Sinulla ei ole kovin korkea käsitys itsestäsi. Jopa kerjäläiset sylkevät meikäläisen päälle”, Veke sanoi.

”Minä en koe että minulla olisi varaa arvostella ketään.”

”Moraalia, ha? Vai sen täydellistä puutetta, siinäpä kysymys. Kuule Ina, mitä sinä oikein teet sen lisäksi että paikkailet tuntemattomia? Oletko pelastava katuenkeli?” 

Nyt oli Inan vuoro nauraa. Se kuulosti synkemmältä kun hän oli arvannut, kemissi sihisi kadulla ja nuoli asfaltilta verta pois. Ina oli kaukana enkelistä, vaikka ehkä aina niin ei ollut ollut. Ehkä lankesi, suunnilleen silloin kun isä kuoli ja kaupunki oli kova ja julma. 

”Haluatko kuulla totuuden?”, Ina kysyi, ”Lähdin tarkastamaan missä kunnossa olet ihan vain hyötyäkseni siitä itse.” 

”Miten?” Veke kysyi, tuijotuksessa oli jotain hermostuttavaa.

”No, jos olisit kuollut olisin varastanut tuon takkisi, tarkastanut onko sinulla rahaa tai jotain myytävää. Ja kun olit elossa… Vein lompakkosi kun kiskoin sinut tänne ylös. Ajattelin odottaa että nukahdat ja häipyä sitten tieheni, mutta nyt olen utelias”, Ina sanoi ja solmi tikin.

”Tulet pettymään lompakon sisältöön, sen takia minun piti tapaa äsken kujalla se kaveri joka puukotti minua. Lähetin jo viestin ilmoituksen jättäjälle, että olen hoitanut keikan. Saan rahat vasta kun vääntäydyn toimistolle”, Veke sanoi.

”Siksikö sinä tätä teet? Rahasta? Summa saa olla hyvä.” 

”Teen vain rahakkaita keikkoja, vaikka en pelkästään murhia”, Veke kohautti olkiaan”, mutta ei minua ainoastaan kulta kiinnosta.”

Veke rullasi toisen hihansa ylös ja paljasti mustalla tatuoidut kuviot oikeassa käsivarressaan. 

”Tähän musteeseen on jauhettu aitoa linoa. Etkö ole kuullut merkeistä?” 

Ina tuijotti eri kokoisia ja näköisiä pyöreitä kuvioita henki salpaantuneena. Totta kai hän oli kuullut tarinoita taikamerkeistä, jotka takasivat kantajalleen ylimaallisia kykyjä. Hän oli silti luullut niitä vain legendoiksi, huolimatta siitä, miten moni satu oli osoittautunut todeksi. 

”Montako…?” 

”Viisi, mutta tämän yhden ison takia minun piti tehdä useampi keikka”, Veke sanoi itsetyytyväisesti.

”Mutta miksi oikeassa kädessä? Eikö ole totta että niitä täytyy koskettaa?” 

”Minä olen vasenkätinen.” 

Ina nyökkäsi. Hän vilkaisi Vekeä arvioiden tätä uudelleen. Nyt Ina tiesi, ettei hänellä olisi Vekeä vastaan juurikaan mahdollisuuksia, ei vaikka toinen oli haavoittunut. Hänen taittoveitsensä ei pärjäisi aidolle linosta johdetulle magialle. Hän päätti pitää toisen ystävällismielisenä, viskasi lompakon tämän vatsalle ja jatkoi puhumista.

”Mistä sinä hankit keikkasi? Mitä tarkoitit ilmoituksilla?”

Veke nauroi ja asettui mukavammin nojaamaan seinää vasten. Paloportaat kolisivat, jostain kuului sireenien ulvontaa. Ina ei kuitenkaan taipunut vaan asettui itsekin mukavammin, jalat ristikkäin toistensa lomassa. Lopulta Veke vakavoitui ja katso häntä pitkään. 

”Ei sinun tarvitse tietää.”

”Sanotaan vaikka että olen utelias.” 

”Uteliaisuus se kissankin tappoi… Kuule Ina, sinulla on varmaan nyt rankaa, mutta näytät hyvältä tytöltä. Voisit vaikka –”

”Se onkin suurin vahvuuteni: kaikki luulevat, että olen hyvä tyttö. Kuulepas itse, minulla ei ole oikeasti hirveästi vaihtoehtoja. En pääse mihinkään opiskelemaan, koska minulla ei ole rahaa. En pääse töihin, koska minulla ei ole asemaa eikä kokemusta. En kelpaa edes kaivostöihin, sinne ei oteta ketään niin hentoa kuin minä, kävin kysymässä. Minua ei hyväksytty palkkasoturiksi. Mitä jää jäljelle? Huoraus ja huumeet?” Ina sanoi katkerammin kuin oli tarkoittanut. 

”Heität vielä henkesi, niin kuin minäkin olisin tehnyt.”

”Aivan hiton sama! Minä en välitä, tajuatko? Elämällä ei ole minulle enää mitään!”

Veke tuijotti vastapäisen talon seinää, olisi ehkä katsonut mietteliäänä kaupungin yli jos olisi pystynyt näkemään niin kauas. Veri alkoi kuivua hilseileväksi peitteeksi tikkien ympärille, ohi pyyhälsi lisää lainvartioita pillit ulvoen. Ina oli jo vaipunut ajatuksiinsa ja mietti mistä saisi seuraavana päivänä vettä ja ruokaa, kun Veke vihdoin alkoi puhua. 


*


Ina käy heittämässä tajuttoman nuorukaisen takaisin kylään ajaessaan pidemmälle etelään. Ehkä se on  työläämpää, mutta hänen mainettaan turhat tapot eivät ainakaan parantaisi. Yöllä ajaminen ei kuormita autoakaan niin paljon, vaikka Ina epäileekin ettei hän saa nukutuksi seuraavan päivän helteessä.

Rahat alkavat olla jo lopussa, joten Ina kaipaa seuraavaa palkkapäivää kipeästi. Etsintäkuulutus hänet rajaseudulle toikin, ei hän tässä pölyisessä paahteessa huvikseen viihdy.

Minunkin isäni oli hyvä ihminen, Ina ajattelee, mutta katso minua nyt.

Hän muistaa yhä ensimmäisen merkkinsä. Se ei tullut murhasta, vaan kavaltavan virkailijan paljastamisesta. Ina ei tiedä mitä naiselle tapahtui hänen todistuksensa jälkeen ja on päättänyt olla murehtimatta asiaa. Naisella oli työpaikka ja säännöllinen palkka, linon vieminen kuormasta ja myyminen mustassa pörssissä oli oma valinta.

Sillä kertaa Ina onnistui saamaan vain muutaman laatan kahden viikon työstä, mutta merkki olikin arvokas ensikertalaiselle. Kuuntelutaika. 

Siitä asti Ina on ollut koukussa. Hän on hankkinut merkkejä joiden avulla pystyy jähmettämään, luomaan suojakilven ja kutsumaan tuulen. Merkin jolla saa kipinät sinkoilemaan sormista, toisen jolla löytää vettä. Hän on harjoitellut  ankarasti ja työskennellyt tehokkaasti, tehnyt toisinaan useita toimeksiantoja yhtä aikaa. 

Majatalonpitäjä on oikeassa. Ina on verenimijä. 
« Viimeksi muokattu: 05.05.2021 21:19:11 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Jau! No nyt on erittäin lupaava meno.  8) Villiä länttä, taikuutta, iholle piirrettäviä/kerättäviä loitsuja, ennakkoluuloja, synkkä menneisyys ja monitahoinen päähenkilö. Olen jo koukussa, ja hyvä niin, koska sehän kertoo onnistuneesta toiminnasta. ;)

Ina on todella kiinnostava hahmo ja vaikuttaa myös ihanan erilaiselta naishahmolta! Vekestä pidin myös, ja siitä, miltä hahmoteltu taikuussysteemi näin alkujaan vaikuttaa. Erilaiset taikuusjärjestelmät muutenkin kiinnostavat aina, ja tää vaikuttaa hyvin omanlaiseltaan. :)

Joten! Jatkoa odotellessa, ihanaa kun sulta on nyt Finissä luettavana jo kaksi jatkista! Tässä yksi päivä valittelin juuri Okaketulle, ettei ole kauheasti fantasiaoriginaalijatkiksia seurattavaksi, mutta ah, nyt on yksi lupaava lisää!

Kiitos siis tästä! ❤️

Ja tietty meikä on EKA! ✌🏾


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Tämä vaikuttaa nyt ekan osan jälkeen tosi mielenkiintoiselta! Kaarne tossa edellä ehtikin kivasti luetella tämän eri puolia, ja olen samaa mieltä hänen kanssaan, että erittäin lupaavaa menoa! Tätä oli tosi kiva lukea, tykkään kerronnasta ja kuvailusta, hahmotkin vaikuttavat mielenkiintoisilta ja toimivilta tarinaa eteenpäin vieviltä henkilöiltä, ja mä nyt oon aina vähän heikkona fantasiaan, niin se on musta tosi kiva lisä tähän päälle! Oi vitsi tuollaiset "taikatatuoinnit" kuulostaa makeilta <3

Oi että, mua jo vähän valmiiksi harmittaa, että osia on tulossa vielä enää yksi tai kaksi, koska tää vaikuttaa just sellaselta tarinalta, jota jaksais lukea vaikka miten monta osaa! No, täytyy nauttia kaikesta siitä, minkä kirjoitat.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Oi oi, olipas tämä mielenkiintoinen alku! Kaarne ja Larjus sanoivat jo monta hyvää asiaa ja olen heidän kanssaan samaa mieltä: Ina on hahmona todella mielenkiintoinen ja vähän ristiriitainenkin, mikä tuo lukijalle mukavaa haastetta lukukokemukseen. Samalla tavalla Veke herättää kysymyksiä ja odotankin, että kuulen hänen ja Inan opettaja-oppilas-ystävyyssuhteesta enemmän :) Veken ikä ei tässä vielä ihan selvinnyt, vaikka ajattelenkin hänen olevan vanhempi murhauskokemuksen, iholle kerättyjen loitsujen sekä tytöttelyn perusteella. Joka tapauksessa tuollaiset mentor-hahmot ovat aina jotenkin erityisen paljon mieleeni, joten kivaa, että tässä on mukana sellainen!

Kerronta on todella sujuvaa ja kahden aikatason kerrontaa oli helppo seurata. Tässä tulee todella vahvasti ilmi se, kuinka palkkamurhaajia pidetään todella alhaisina kansalaisina, vaikka Ina mieluummin valitsee sen polun kuin kodittomuuden (mikä sinänsä on hyvin ymmärrettävää). Etenkin majatalossa vihamielinen tunnelma oli aistittavissa, joten kerronta toimi todella hyvin. Myös toimintakohtaus oli todella toimiva ja tykkäsin siitä, kuinka lukijalle tuli yllättäen ja tilanteen edetessä ilmi nuo iholle piirretyt loitsut. Jännittävä konsepti, jonka hyödyistä kuullaan toivottavasti lisää!

Tarina on ilmeisesti aika lyhyt, joten en osaa yhtään arvata, mitä seuraavissa osissa tapahtuu! Odotan uteliaana ;) Kiitos jo tästä! 

between the sea
and the dream of the sea

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Oi, kommentteja!

Kaarne, no totta kai olit eka! Taikuusjärjestelmät ja erilaiset taikuudenkuvaukset ovat minunkin ei-niin-salainen heikkouteni, joten tätä on kyllä ollut kiinnostavaa myös kirjoittaa :D Tässä näyttää kyllä uhkavan kyllä käydä niin, että julkaisen vuoropäivinä tätä ja Hypotermiaa, mutta kauan meno ei kyllä tällaisena hullutteluna jatku  ;D Kiitos kommentista!

Larjus, kiitos! Hienoa että hahmotkin miellyttivät, sekä tietysti taikuus! Toimintaa tässä tulee tuon haasteen myötä piisaavan, ainakin omassa mittakaavassani  :D Ainakin yksi osa vielä tulossa!

hiddenben, hienoa että sinäkin kiinnostuit Inasta, tuo ristiriitaisuus kyllä korostuu näiden kahden aika tason ansiosta. Olen ajatellut tässä olevan välissä kuitenkin useampia vuosia, ehkä kuitenkin maksimissaan viisi. Veken ja Inan suhde ei vielä hirveästi pääse tässä kehittymään, mutta seuraavalle osalle minulla on kyllä suunnitelmia!  ;) Kiitos kommentista!

A/N: No niin, älkää nyt sitten oikeasti odottako kolmatta osaa ihan näin pian. Ainakin yksi osa on siis tulossa ja sen laiton alustavasti otsikkoon, saa nähdä jos venähtää hirmuisesti... Eikö trilogioilla ole sellainen paha tapa? Kaikki kannustuksenne on kyllä lisännyt omaakin intoani tätä maailmaa kohtaan, kiitos siitä! Lisäksi totesin että ylenmääräinen editointi vatvomisineen ei sovi tälle sarjalle, joten jokainen osa on hieman karkeasti hiottu todellisen luonteen säilyttämiseksi.  ;D




2.


Ina painaa lierihatun syvemmälle päähänsä suojatakseen itseään paahteelta ja jatkaa etenemistään. Päivä on helvetillinen, juuri sellainen millaiseksi sää pahimmillaan yltyy Kukerke -vuorten länsipuolella. Aurinko porottaa täydeltä terältä kuivuudesta halkeilleeseen maahan, josta nousee kellertävää tomua Inan saappaiden alla. Ilmassa ei tunnu tuulenhenkäystäkään.

Kukaan täysjärkinen ei liiku ulkona siihen aikaan, joten Ina saa edetä kaikessa rauhassa. Siihen hänen suunnitelmansa perustuukin:  huomaamattomuuteen sekä kohteen laskeneeseen valppauteen.

Talo on samanlainen kuin kaikki muutkin, auringonpaahtama ja hieman rappeutunut. Lähimpään tuppukylään on matkaa viitisen kilometriä, pihalla seisoo kaivo jonka Ina arvelee kuivuneeksi. Hänen on hetkisen aikaa ihailtava kohteensa jääräpäisyyttä. Piiloutua nyt tällaiseen paikaan. Taloa on paras lähestyä takakautta, siellä ei ole ikkunoita eikä toista ovea. Hiljaa edetessään Ino kuulee kyllä jonkun liikehtivän, mutta häntä itseään on mahdoton nähdä ilman jonkinlaista loitsua tai valvontalaitteistoa. Inasta tuntuu, ettei mies ole uskaltanut tuhlata varastamiaan rahoja kumpaakaan.

Hänen selkäänsä nouseva hiki tuntuu kiehuvan iholta kaikkien vaatteidenkin läpi, mutta Ina pakottaa askeleensa pysymään rauhallisina. Hän on niin lähellä. Talon seinustalle päästyään hän huokaisee hieman, ja lähtee kiertämään seinänviertä ovelle. Talo on hiljainen ja Ina toivoo kohteensa nukkuvan kuten hän on suunnitellut. Muut vaihtoehdot ovat ikäviä.

Hän on kuulevinaan hiljaisen tömähdyksen, jähmettyy sijoilleen. Hetken Ina harkitsee tuhlaavansa voimiaan kuuntelutaikaan, mutta päättää säästää itseään myöhemmäksi. Etenkin, kun paahtava helle on kuluttanut häntä jo valmiiksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen Ina jatkaa hiipimistään, kääntyy viimeisen nurkan ympäri ja –

Huomaa tuijottavansa suoraan aseen piippuun.

Ina pyörähtää takaisin rakennuksen nurkan taakse juuri ensimmäisen luodin tömähtäessä tomuun. Hän ravistaa takin harteiltaan yhdellä sulavalla liikkeellä, heittää sen häntä seuranneen miehen päälle ja kutsuu vasemmasta käsivarrestaan suojakseen kilpiloitsun.

”Henri Valk, teidät on etsintäkuulutettu Lintekin omaisuuden ryöstöstä tämän kuun kolmantena päivänä”, Ina sanoo äänellä, joka jähmettää miehen tuijottamaan hänen ympärillään väreilevää taikakehää kauhun vallassa, ”Teidän on syytä tietää, ettei henkiriepunne ole kellekään kuparikiekonkaan arvoinen. Voitte antautua ja seurata minua vapaaehtoisesti, tai taistella kuolemaan saakka.”

Miehen silmiin etsiytyy uutta terästä, hyödytön laukaus paukahtaa Inan suojakehään.

”Hyvä on”, Ina sanoo.

Hän irrottaa sormensa kilpitatuoinnilta, sukeltaa maahan. Heittää miehen asekättä kohti ensin sidontaloitsun, mutta sen mennessä ohi hän huomaa miehen jo luopuneen aseestaan syöksyäkseen Inan päälle. Ajatuskulku on järkevä: isommalla koollaan mies voisi oletuksensa mukaan selättää hänet helposti ja vangita hänen kätensä kauas toisistaan, niin että Ina menettäisi taikakeinojen suoman edun. Hän ei ole ensimmäinen joka ajattelee niin.

Harmi vain, että kaikki edellisetkin ovat erehtyneet.


*


Yö metalliristikosta rakennetulla porrastasanteella ei ollut erityisen mukava, mutta Ina odotti sinnikkäästi Veken vierellä siihen saakka kunnes auringonnousu sai kemissit vetäytymään ja kaupunki käänsi kasvonsa varjoista valoon.

”Minä tulen mukaasi. Sinne toimistolle”, Ina sanoi.

Veke kohotti laiskasti kulmakarvojaan ja venytteli varovasti.

”Minulla ei ole kiinnostusta ryhtyä lapsenpiiaksi.”

”En kaipaa mitään paapomista”, Ina tuhahti, ”enkä minäkään ole kiinnostunut mistään sairaanhoitajan pestistä, kiitos vain.”

”Harmi, olisit niin hellä sisar hento valkoinen.”

Ina tunsi punan nousevan poskilleen, mutta Veke ei kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota. Sen sijaan mies nousi ylös irvistellen ja vilkaisi kylkiluiden alle leikattua haavaa. Se ei ollut erityisen syvä, ennemminkin huitaistun oloinen kuin tarkka isku. Inan tikit näyttivät melko siisteiltä jopa päivänvalossa.

”Ei tuo minua kauan vaivaa, ohi meni”, Veke virnisti.

Ina pyöräytti silmiään ja risti käsivartensa osoittaakseen päättäväisyyttä. Jos Veke ei antaisi Inan seurata itseään luvan kanssa, hän saisi kyllä varjostettua yhtä haavoittunutta miestä. Veke huokaisi ja ravisteli verestä koppuroitunutta takkiaan, josta puuttui toinen hiha. Katsottuaan sitä hetken arvioivasti Veke heitti sen portaikkoon, painoi yhtä oikean kätensä tatuoinneista.

Ina katsoi lumoutuneena purppuraa hehkua iholla.  Tatuointi näytti väreilevän, miltei pyörteilevän kosketuksen alla. Liekit leimahtivat ja ahmaisivat takin kokonaan, kunnes jäljellä oli enää kujalle varisevaa tuhkaa.

Ina tunsi innostuksen kuplivan sisällään. Veken silmissä välähti varoitus.

”Et taida tosiaankaan ymmärtää mihin olet ryhtymässä. Palkkionmetsästäjä on palkkionmetsästäjälle susi ja tuhoeläin kaikille muille.”


*


Ennen kuin mies saa vedettyä hänet otteillaan lukkoon, Ina iskee häntä naamaan ja potkaisee pois päältään. Nopeasti singottu sidontaloitsu osuu jalkoihin, toinen kiristyy käteen joka on tavoitellut maassa lojuvaa revolveria.

”Aaah!”

Ina suoristautuu raskaasti hengittäen ja poimii aseen maasta. Toinen kahden päivän sisään, ainakin jommankumman hän voisi helposti myydä. Hän kädessään oleva käsiase on selvästi eilistä pistoolia vanhempi, isokaliipeerinen revolveri.

”Katsotaanpas sitten oletko ymmärtänyt pitää saaliin tallessa” , Ina huohottaa ja marssii sisälle talon suomaan varjoon.

Mies kiroaa hänen jälkeensä ja potkii hiekkaa, mutta ei pääse liikkumaan mihinkään. Inan sidontaloitsu on vahvistettu ylimääräisellä kerroksella linoa sisältävää mustetta, ja sitä vastaan on aivan turha pyristellä.

Talon kalustus on niukka, tilaa hallitsevat keskentekoisen näköinen ahjo sekä patjaton vuode. Ruokakaapissa on purkkimuonaa, mutta liettä ei ole. Kulta löytyy sängyn alle työnnetystä repusta, äkkiseltään määrä näyttää vastaavan kuvausta. Ina ottaa sen mukaansa ja palaa ulos, vetää pölyisen takkinsa musteella kirjottujen käsien peitoksi. Mies kiroilee maassa.

”Senkin arokissin sukusiittoinen penikka! Raadoin kaivoksessa selkä vääränä vuosikausia, ja minkä vuoksi? Vain jotta rikkaat rikastuisivat ja kaltaisesi skunkit voisivat takoa kärsimyksemme ihollensa. Painu haaskalintujen syötäväksi!”

 Ina osoittaa miestä revolverilla päähän, odottaa kunnes tämä vaikenee ja tuijottaa häntä takaisin.

”En tiedä, mitä ne haluavat tehdä sinulle. Mutta ilmoituksessa luki elävänä tai kuolleena, joten saat valita. Osaatko olla kunnolla?”

Mies nyökkää nyrpeästi. Ina astuu muutaman askeleen kauemmas ja viiltää taialla jalkoja kahlitsevat siteet. Mies nousee kompuroiden ylös ja lähtee kävelemään kiltisti Inan osoittamaan suuntaan, mutta malttaa vain joenuomaan asti ennen kuin tekee epätoivoisen hyökkäyksen vangitsijaansa päin.

Liipaisin painuu pohjaan kevyesti.

Ina tietää, ettei toimisto sen paremmin kuin ilmoituksen jättäjäkään kaipaa ruumista. Hänellä ei ole puhelinta, mutta hän kerää voimansa vielä kerran, polttaa merkkinsä miehen lämpimään ihoon. Taikuus muistaa kyllä uhrinsa, siten Ina voi osoittaa hoitaneensa työn loppuun saakka.

Maasturilleen saapuessaan hän on jo aivan poikki kaikesta helteestä, kävelystä ja loitsujen käytöstä. Ina heittää reppunsa takapenkille ja kopistelee hattunsa avulla tomua vaatteistaan. Takin hihassa on miehen kuivunutta verta.

”Vain hullut ovat liikkeellä tähän aikaan päivästä.”

Takaa kuuluva ääni on tuttu ja yllättävän silkkinen. Ina suoristautuu ja kääntyy ympäri hitaasti.

”Hullut ja nälkäiset. Iltapäivää, Katrin”, Ina sanoo paahteen käheyttämällä äänellä.

Katrinin huulilla leijuu hymy. Nainen näyttää laihtuneen viime näkemästä ja pitää tatuoidut käsivartensa ylpeästi paljaana, kuin kerjäten paheksuntaa. Jopa täällä, armottoman auringon alla.

”Minäkin olin sen varkaan jäljillä. Paljonko palkkio olikaan? Viisi kultatablua kokonaisuudessaan, vapaasti lunastettavissa rahana tai merkkeinä?”

Ina antaa revolverin roikkua rennosti reitensä päällä, mutta on varuillaan. Hänellä on yllään takkinsa, joten taikuudenkäyttöön hän voi vastata vain viiveellä. Aseessa on vielä yksi luoti. Katrin kallistaa päätään tutkailevasti, mustalla rajatuissa silmissä kiiluu. Ina yrittää karistaa jännitteen heidän yltään.

”Voisimme jakaa. Viidestä kultatablusta tulee jo monta Läntistä laattaa.”

”Voi kultaseni, minä toivoin, että olisit ymmärtänyt vain astua syrjään. Minä en jaa”, Katrin naurahtaa.


*


Ina totesi toimiston sijaitsevan yllättävän lähellä keskustaa, miltei siinä kiiltävässä rakennusryppäässä jossa kansikuvakelpoiset kansalaiset työskentelivät. He lähestyivät sitä takakautta, kapeita kujia pitkin jotka muodostuivat  vanhan ja uuden infrastruktuurin yhteentörmäyksessä. Veke liikkui varmasti ja nopeasti, juuri välittämättä vammautumisestaan.

Kerrostalon hissi oli rikki. Ina nousi portaat toiseen kerrokseen sydän pamppaillen, pyyhkäisi ohimennen kämmeniään likaisten housujensa reisiin. Veke vilkaisi häntä olkansa yli vino hymy huulillaan.

”Hermostuttaako? Voit vielä kääntyä.”

”Älä höpise”, Ina tiuskahti.

Veke julkesi nauraa, mutta pysähtyi sitten mitäänsanomattoman näköisen oven viereen. Samanlaisia oli käytävällä ainakin kuusi kappaletta. Veke näppäili oveen viisinumeroisen koodin tottuneen käden nopeudella, jonka vuoksi Ina näki numeroista vain kolme.

”Sinulle kerrotaan se kyllä, jos se on tarpeen”, Veke sanoi.

Ina ei vastannut siihen mitään, sillä sähkölukko aukeni surahtaen ja Veke työnsi oven auki.

Hän ei tiennyt mitä oli odottanut.

Tuskin nyt sentään tummia puupaneeleja ja raskaita purppuraverhoja, mutta joka tapauksessa jotain enemmän kuin mitä hänen eteensä avautui: vaaleaksi rapatut seinät, nuhjuinen muovimatto. Päällepäin huoneistossa ei ollut mitään mystistä tai hämärää, ei mitään taianomaista.

Veke koputti lähimmän oven ikkunalasia napakasti ja astui sisään huoneeseen, jonka seinät oli käytännössä vuorattu papereita pursuavilla kansioilla. Pöydällä oli nykyaikaisen näköinen tietokone, sekä litteä, soikion muotoinen laite, jota Ina ei tunnistanut.

Pöydän takana istui nainen, jolla oli päällään särmä kauluspaita sekä jakku, mutta jalassaan tavalliset haalistuneensiniset farkut. Tumma polkkatukka kehysti kapeita kasvoja, mutta mieleenpainuvin piirre olivat terävät silmät, joiden iirikset suorastaan hehkuivat purppuraa.

”Veke, tulit varmaan noutamaan palkkiotasi. Mutta kerrohan – kuka on tuo tyttönen? Vapaa-aikasi ei kuulu minulle, joten älä tuo sitä mukanasi toimistoon”, nainen sanoi.

”Hän on Ina, eikä hän pidä tytöttelystä”, Veke sanoi ja istui rennosti tuoliin, ”ja hän tarvitsee rahaa, Susa.”

Nainen nosti katseensa näytöstään ja katsoi Inaa ensimmäistä kertaa kunnolla. Luonnottoman väristen silmien katse tuntui hermostuttavalta, sähköisen kihelmöivältä. Susa nousi notkeasti pöytänsä takaa ja käveli Inan eteen, pituuseroa oli varmaankin viisitoista senttiä korkokenkien kanssa.  Sormet tarttuivat hänen leukaansa kainostelematta ja Ina tuijotti päättäväisesti takaisin. Iiriksissä tosiaan oli jotain outoa.

Piilolinssit, Ina tajusi. Linolla vahvistetut piilolinssit.

”Tiedät varmaan, että on helpompiakin tapoja ansaita rahaa ja päästä hengestään?” Susa kysyi.

”Minä haluan yrittää”, Ina sanoi ohueksi käyneellä äänellä, ”Minä haluan…”

Hän ei saanut vietyä lausettaan loppuun, mutta nainen vain hymähti ja laski irti hänen leuastaan.

”Tiedän”, Susa sanoi, painoi korvaansa kiinnitetyn laitteen nappia silmät yhä tarkastellen Inaa.

”Katrin, tulisitko käymään täällä?”

Hetken odotuksen jälkeen huoneen ovi avautui, ja esiin astui nainen jolla oli vain kolme tatuointia, mutta sitäkin enemmän asennetta. Mustat, kiharat hiukset paksulla poninhännällä niskassa, valkea toppi ja armeijahousut. Naisen huulilla karehti hymy, jonka itseriittoisuus veti vertoja Vekelle.

”Kutsuit, muru?”

”Ina tässä aikoo viedä sinulta noviisin tittelin”, Susa sanoi, ”ja Veke kaipaa uutta mustetta.”

Katrin silmäili Inaa huuliaan mutristaen, kallisti päätään.

”Sopiihan sitä yrittää. Anna joku helppo keikka, niin hänellä on edes mahkuja. Eikä tallaa minun reviirilleni.”

Sitten Katrin ojentautui suutelemaan Susaa, joka suhtautui julkiseen lähentelyyn paremmin kuin Ina olisi päällepäin arvannut. Katrinin reviiri ei selvästikään rajoittunut työtehtäviin.


*


Ina pyörähtää sivuun juuri paineaallon jysähtäessä, putoaa maahan polvilleen. Katrin on jo kutsumassa seuraavaa taikaa avukseen, Inan suu on rutikuiva ja lino on jo sinä päivänä kalvanut hänen elinvoimaansa. Hän tähtää kipeän potkun Katrinin sääreen ostaakseen itselleen aikaa.

”Samperin kakara!”

Ina rämpii auton toiselle puolelle sen tarjoamaan köykäiseen suojaan, heittää takkinsa yltään. Hän kurkistaa Katrinia revolveri osoitettuna palkkionmetsästäjän keskivartaloon, mutta luoti osuu matkalla olevaan loitsuun ja kilpistyy sivuun. Ina tuntee viiltoriimun hipaisevan poskeaan, lämmin veri alkaa norua kaulaa pitkin.

”Katrin, älä tee tätä!”

Ina vilkaisee Katrinia uudelleen, mutta naisessa on jotain pielessä, aivan kuin auringonvalo saisi tämän väräjämään. Ina ei ehdi ymmärtää näkemäänsä ennen kuin Katrin yllättää hänet sivusta, iskee sidontaloitsun kaulaan. Ina tuntee näkymättömien köysien painavan hänen henkitorveaan, kiristyvän.

”Tykkäätkö uudesta illuusiomerkistäni? Sain tehdä sitä varten kaksi keikkaa.”

Inan silmissä vilisee pieniä pisteitä, käsi painautuu kurkulle. Viiltoloitsu sivaltaa Katrinin taian katki, mutta raapii myös hänen kaulaansa avohaavan. Katrinin ilme on järkyttynyt Ina suunnatessa saman loitsun naista kohti.

”Olen pahoillani”, Ina kuiskaa, katselee elinvoiman hiipuvan jo toisen kerran samana päivänä.

Väsymys tuntuu pyörryttävältä. Ina raahautuu maasturinsa varjoon, juo vähän ja painaa sitten käden vuotavalle kaulalleen. Hän jaksaa vielä arpeuttaa haavansa, ennen kuin lino kuluttaa hänen voimansa loppuun ja Ina vajoaa tajuttomuuteen.
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Kiva kuulla, että tämä saattaa mahdollisesti venähtää :D Mielenkiintoinen kuin tämä on. Tykkään myös siitä, miten paljon tässä on itse toimintaa, tässäkin osassa oikein kunnolla. Niin paljon ehti tapahtua! Tää sopii kyllä ehdottoman erinomaisesti tuohon Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haasteeseen. Väliin ujutetut takaumakohtauksetkin toimivat. Ekan osan kohdalla ne toivat mukanaan pienen alkuhämmennyksen, mutta tässä vaiheessa niihin on jo tottunut (ja kyllä ekassa osassakin pääsi nopeasti hyvin mukaan). Ne ikään kuin tasapainottavat toimintakohtauksia ja tarinan etenemistä. Inan ja Veken vuorovaikutus on muutenkin mielenkiintoista, tykkään siitä, miten he puhuvat toisilleen.

Lainaus
Palkkionmetsästäjä on palkkionmetsästäjälle susi ja tuhoeläin kaikille muille.
Tää on kyllä jännä, että palkkionmetsästäjiin suhtaudutaan niin nuivasti ja vihamielisestikin, mutta sitten kuitenkin on tarjolla jos monenmoista keikkaa heitä varten 🤔 Musta tuntuu, että suurin osa ihmisistä pelkää heitä, ja siksi suuhtautuminen on niin kielteistä. Pelkohan on monessakin tilanteessa vihamielisyyden taustalla ja perisyynäkin. Vaikka varmasti syitä on paljon muitakin, asiat kun tuppaavat aina olemaan niin monimutkaisia. Moni varmaan pitää heitä myös, kuten otsikkokin sanoo, hulluina ja nälkäisinä (= ahneina).

Mielenkiintoiseen kohtaan jäi tämä, ties mitä Inalle nyt käy, kun otti ja pökräs voimien loputtua. Hyvin kyllä tullut ilmi, miten armotonta palkkionmetsästäjän elämä onkaan, joten mahdollisia ja todennäköisiä suuntia edetä on vaikka miten monta! Toivottavasti Ina sais kuitenkin toeta ihan rauhassa, ehkä joku tulee jopa auttamaan häntä, sillä olis kyllä kurja käänne jos tämä yhteenotto Katrinin kanssa olisi myös hänen loppunsa.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Ooh kolmas osa tulossa, meikä iskee nopeeasti tähän väliin. En ole kakkososaa vielä lukenut, koska oon halunnut säästää sen sellaiseen hetkeen, kun aivot toimii. Jospa tänään sellainen hetki olisi! Joka tapauksessa tuun sanomaan, että seuraan tätä edelleen, ja salaa toivon, että kun nyt uuden osan oot julkaisemassa, se onkin vaikka 3/10. ♥ Ei mulla muuta, palailen pian! (Hehee ehdinpäs!)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Larjus, kiva kuulla että olet pitänyt tästä! Kokeilin itsekin kahden aikatason kerrontaa ensimmäistä kertaa, hienoa että siihen pääsi myös kiinni  :D Vielä yksi osa tulossa!

Kaarne, ehdit väliin! Julkaisussa ottikin tällä kertaa pidemmän aikaa, ei varmaan kellekään muulle tullut yllätyksenä etten yhdellä tauolla saanut tätä potkaistua ulos...  ::) En uskalla ottaa toista pidempää projektia (Finiin) tällä hetkellä, mutta eihän sitä sitä tiedä...

A/N: No niin, päädyin tekemään tästä neliosaisen. Aineksia olisi enempäänkin, mutta juuri nyt oma aika ei tätä laajempaan kokonaisuuteen riitä. Neljännen luvun tarkasta sisällöstä/pituudesta en ole vielä varma, mutta tästä jäi palasia yli. Lisäksi tämän on hieman edellistä lyhyempi, hups.





3.

Ina köröttelee pölyisellä maasturillaan kaupunkiin. Edellispäivän ponnistukset tuntuvat yhä kolotuksena lihaksissa, lino jäytää hänen jaksamistaan. Ilma löyhkää saasteilta ja eriarvoisuudelta, mutta tutulta.

Ina ajaa tuttua, syrjäisempää reittiä toimiston taakse. Ennen parkkiin jättämistä hän ottaa kullan mukaansa ja poistaa autosta sytytystulpat omaan taskuunsa, ihan vain varmuuden vuoksi. Rakennuksen hissi on yhä rikki ja matka toiseen kerrokseen tuntuu pitkältä, vaikka Inan askeleita jouduttaakin yhä kipristelevä odotus.

Susa näyttää yhä samalta kuin neljä vuotta sitten, hiustyyliä ja piilolinssejä myöten. Ina puolestaan tuntee olevansa muuttunut monellakin tapaa: hän on kypsempi, musteen kirjoma ja huomattavasti kuluneempi.

Ina laskee repun pöydän puhtaalle pinnalle.

”Onko siinä kaikki?” Susa kysyy Inaa katsomatta.

”On. Tapoin miehen.”

Susa nyökkää ja tönäisee soikion muotoisen lukijan häntä kohti, naputtelee jo toimeksiantajalle tietoa tehtävän suorittamisesta. Ina ei koskaan saa tietää kuka keikan on tilannut eikä hän kysy – riittää että toimeksiantaja maksaa Susalle ja Susa hänelle. Ina työntää kätensä lukijan päälle, antaa sen vahvistaa hänen veritekonsa. Sitten hän huokaisee ja hieraisee kasvojaan.

”Susa.”

Susa kääntää katseensa Inan vakavan äänensävyn kutsumana, odottaa.

”Katrin on kuollut”, Ina sanoo ja nielaisee, ”tapoin hänetkin.”

Susa sulkee silmänsä ja nojautuu taaksepäin tuolissaan, ilmekään ei värähdä. Hengenvedot ovat kuitenkin tavallista pidempiä ja syvempiä, silmät räpyttävät auki.

”Olen pahoillani. Hän tuli haaskalle”, Ina sanoo.

”Emmehän me ole olleet yhdessä kolmeen vuoteen. Miksi minä välittäisin?” Susa sanoo.

Ina ei vastaa mitään. Susa nousee ylös ja alkaa penkoa reppua tarkastaakseen sen sisällön. Susa ei koskaan tee niin.

”Minähän se hänet jätin. Katrin antoi metsästyksen viedä sielunsa, tuli liian… Hän oli aina liian…” Susa sulkee silmänsä uudelleen, nojaa käsillään pöytään.

Ina tietää, ettei Susa oikeastaan puhu hänelle, joten hän ei täydennä lausetta loppuun vaikka arvaakin mitä Susan tarkoittaa. Ina pelkää itsekin jo olevansa sellainen, liian hullu ja nälkäinen.


*


Tatuointihuone oli sisemmällä asunnossa, ikkunaton mutta valoisa.  Katrin käveli Veken taakse ja laski kätensä hyväilemään käsivarren tatuointeja. Ina unohtui taas tuijottamaan niitä lumoutuneena, naisen kosketus sai musteen karehtimaan. Kuin nojaamaan hänen kättään kohti.

”Mitä laitetaan, Veke? Kompassiloitsu? Tai jotain suurempaa, sanotaanko totuustaika?” Katrin kehräsi.

Veke puraisi huultaan ja vilkaisi Inaa, nytkäytti kulmiaan.

”Arpiloitsu, Katrin. Tielleni ei ehkä osu aina sisar hento valkoista.”

Katrin tuhahti väheksyvästi, mutta tarttui hennosti purppuraa hehkuvaan musteeseen. Sitten hän vilkaisi Inaa ja hänen himoitsevaa katsettaan, virnisti röyhkeästi.

”Lino janottaa jo, ha? Odotahan kunhan saat todella maistaa sitä. Sattuu helvetisti, mutta on sen arvoinen”, Katrin kehrää.

Veke puri hampaitaan tiukasti yhteen, mutta Ina näki silti kasvojen lihasten värähtävän tuskasta neulan hakatessa loitsua ihoon. Lino ilmeistesti todella sai musteen kirvelemään, sillä Veke näytti aiemmin haavojen perusteella sietävän kipua hyvin. Susa laski kätensä Inan olkapäälle, nojautui puhumaan hiljaa hänen korvaansa.

”Tule. Mennään etsimään sinulle keikka.”


*


Kun Susa nostaa katseensa hänen silmänsä ovat kirkkaat, mutta kummallakaan poskella ei näy yhtään kyyneltä. Nainen suoristautuu ja riisuu jakkunsa, pyyhkäisee hiuksia kasvoiltaan.
 
”Sinä varmaan haluat palkkiosi nyt?” Susa varmistaa.

Ina nyökkää ja seuraa Susaa peremmälle asuntoon, odottaa että nainen nostaa musteen pöydälle. Hänen sykkeensä nousee jo nyt. Susa näyttää kireältä, Ina tietää ettei hän ei erityisemmin pidä tatuoimisesta. Mutta Katrinin kuoltua hän on ainoa, Erik kuoli keikkaa tehdessään kolme kuukautta sitten.  Susa on ainoa, joka ei ole laskenut neulaa omalle iholleen.

”Tiedät palkkion, tiedät musteen hinnan. Mitä haluat?”

Ina hengittää syvään ja harkitsee vielä hetken, vaikka todellisuudessa päätös onkin tehty jo matkalla eikä hän aio pyörtää sitä mihinkään. Susa siristää silmiään, muttei sano mitään toimeen tarttuessaan. Ina irvistää linon polttaessa liekkien lailla tietään hänen elimistöönsä, kietoutuessa yhteen aiempien loitsujen kanssa kihelmöintinä joka tuntuu melkein palkkiolta itsessään.

Jälkeenpäin hänen olonsa on hutera ja kipeä, mutta hän ottaa jäljelle jääneet rahat ja jättää Susan istumaan työpöytänsä ääreen. Ina miettii mahtaako nainen antaa itselleen lupaa itkeä edes hänen mentyään. 

Maasturia hän ei vaivaudu käynnistämään, parin korttelin matkan jaksaa jalkaisin väsymyksestä huolimatta.

Kulman ympäri kääntyessään Ina tuntee äkkiä veitsen terän pureutuvan kaulaansa vasten.

”Ei voi olla totta”, Ina huokaa.

”Usko vain huviksesi. Niko, tarkista neidin taskut”, miesääni hänen korvanjuuressaan sanoo.
 
Roskiksen takaa esiin luikkiva poika on noin kaksitoistavuotias, pienet kädet ovat varmaan otolliset näpistyksiin. Auringonpaiste ohittaa sen poikkikadun missä he seisovat, mutta yritys tuntuu silti kohtuuttoman törkeältä. Ina tietää, ettei halua satuttaa päättäväisennäköistä poikaa. Eikä hän jaksa varmaankaan käyttää vielä taikavoimiaan.

Ina astuu nopeasti askeleen taaksepäin, aivan kiinni häntä takaapäin napanneeseen hyökkääjään helpottaakseen veitsen painetta kaulallaan. Iskee nyrkillään miestä veitsikäden kyynärpäähän, käyttää herpaantumista hyväkseen tarttuakseen teräaseeseen ja heittääkseen sen kauemmas. Sitten hän iskee omalla kyynärpäällään miestä leukaan, kiepahtaa irti otteesta ja väistää pojan häneen suuntaaman piston. Tai yrittää, hän tuntee taittoveitsen hipaisevan kylkeään vaatteiden läpi.

Mies on jo tointunut ja yrittää ahdistaa Inan seinää vasten. Hän suuntaa nopean potkun miehen jalkaan ja tarttuu poikaa käsivarresta, vääntää sen tämän selän taakse. Niko ähkäisee, mutta yrittää saman tien kiepahtaa takaisin Inan kimppuun. Ina sysää pojan takaisin aikuisen miehen rintaa päin, ravistaa takin harteiltaan ja toivoo –

”Ei hemmetti”, mies pihahtaa, silmät leviten.

”Sinä et halua haastaa riitaa minun kanssani”, Ina sanoo mahdollisimman vakuuttavasti laskee sormet käsivartensa yläpuolelle. Ehkä hän jaksaisi loitsia vähän tulta pelotteeksi.

Hyökkääjät alkavat jo kompuroida kauemmas ja vetäytyvät kulman ympäri pois näkyvistä. Ina vetää takin päälleen ja poimii veitsen maasta, se on litteäteräinen ja kepeä. Ina työntää sen taskuunsa ja pyyhkäisee kaulaa, ohuesta naarmusta vuotaa hieman verta.

Inan mielestä haavoittuminen kaulaan jo toistamiseen kahden päivän aikana tuntuu hieman liialliselta.


*


Ina oli ehtinyt hankkia itselleen kaksi tatuointia sekä hieman käyttörahaa, kun hän törmäsi Vekeen uudelleen kaupungilla.  Tai oikeammin saapui ajoissa paikalle katsomaan, kun Veke taisteli pistoolilla aseistautunutta naista vastaan. Nainen oli yllättävän hyvä, säästeli luotejaan niin että jäljellä oli vielä kaksi, kun hän sai aseen piipun painettua Veken ohimolle.

Seuraavaksi Ina sai huomata naisen lyyhistyvän maahan sähköstä kouristellen, samalla kun Veke työnsi aseen rennosti vyönsä alle ja sitoi kohteensa loitsulla. Ina olisi ehkä ollut enemmänkin vaikuttunut, ellei eräs tietty asia olisi nyppinyt häntä.

”Se oli minun keikkani!” Ina sihahti työntäessään parvekkeen oven auki.

”Kuules Ina, sinun olisi jo pitänyt ymmärtää ettei tässä maailmassa tehdä varauksia. Nopeimmat syövät hitaat. Sitä paitsi, sillä näytöllä mitä minä tiedän, et olisi saanut häntä. Et ole vielä tarpeeksi hyvä”, Veke totesi.

Ina puri raivokkaasti huultaan ja painoi kämmenet lanteilleen. Ilma tuoksui ruudille ja sähkölle, mikä ei ollut kaikista tyynnyttävin mahdollinen yhdistelmä.

”Vai niin. Onko sinulla ihan lista asioista, mitä teen väärin?”

”Voin laatia sellaisen, jos tahdot. Suurin ongelmasi kuitenkin on, että olet liian suora. Keltanokat usein ovat. Katrinkin on, mutta kovempi kuin sinä.”

Veke pudisteli lasinsiruja housunlahkeistaan, suoristautui ja katsoi Inaa arvioivasti. Ina suoristi ryhtiään ja tuijotti takaisin, niin pistävästi kuin osasi. Ehkä hän ei ollut tarpeeksi hyvä tai tarpeeksi kova, mutta Vekellä ei silti ollut oikeutta hyppiä hänen nenilleen ilman seuraamuksia.

”Jos haluat nähdä mitä tarkoitan, minulla voisi olla kiikarissa toimeksianto kahdelle. Saat kolmekymmentä prosenttia”, Veke sanoi lopulta. 

”Kolmekymmentä?” Ina toisti.

”Se on reilu tarjous. Olisin sanonut kaksikymmentä, mutta sinussa on jotain, Sisar.”

Ina olisi halunnut sanoa Vekelle suorat sanat, muun muassa siitä ettei perustanut tämän keksimästä lempinimestä. Sisar hento valkoinen, niinpä niin. Hän kuitenkin tiesi yrityksen paitsi hyödyttömäksi, myös mahdollisesti haitalliseksi heidän yhteistyönsä kannalta. Ja pahus vieköön, Ina ei ollut mikään asiantuntija ja jos hän halusi saada lisää merkkejä...  No, hänen olisi ehkä nöyrryttävä hieman.

Ina veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, ettei näkisi Veken ilmettä.

”Millaisesta toimeksiannosta on kyse?” Ina kysyi.


*


Inan hankkima asunto sijaitsee köyhällä alueella, joskaan ei missään slummissa. Kerrostalon rikkoontuneita lamppuja ei vaihda kukaan, mutta suihkuun tulee vettä joka on toisinaan myös lämmintä. Tällaisina hetkinä sekin tuntuu ylellisyydeltä.

Ina kaivaa taskustaan avaimen ja astuu sisään, potkaisee hoitoa kaipaavat saappaat jalastaan.

”Tulin taas”, Ina huikkaa vähän tarpeettomasti, ”onko ruokaa vielä?”

”Jos tarkoitit onko sinun pakko raahautua kauppaan, niin ei vielä. Saitko sen varkaan?”
 
Ina ripustaa takkinsa naulaan ja kävelee peremmälle hartioitaan pyöritellen. Hänen päähänsä ei juuri mahdu muita asioita kuin juominen ja peseytyminen, syöminen on hyvänä kolmosena. Yksi hyvä yö lepoa, sitten hän alkaa etsiä seuraavaa keikkaa.

”Sain. Ja jouduin tappamaan Katrininkin.”

Veke istuu pöydän ääressä juomassa kahvia Inan kävellessä kulman ympäri olohuoneeseen. Ikkunoiden edessä on verhot kuten hänen lähtiessäänkin, ei miehellä ole ollut mitään syytä niiden avaamiseen. Veke maiskauttaa suutaan.

”Katrinilla ei mennytkään kovin hyvin. Miltä se tuntui? Tulla omansa jahtaamaksi?”

”Se oli ohi melko pian”, Ina sanoo tyhjentävästi.

Hän ei halua puhua siitä enää, ei ajatella voitonvarmaa katsetta Katrinin silmissä sidontaloitsun kiristyessä Inan kaulan ympärillä. Ei maahan levinnyttä verta, ei lintuja jotka olivat jo saapuneet Inan havahtuessa pölyiseltä aavikolta yksinään. Onneksi kukaan ei ollut etsiytynyt paikalle hänen olleessaan tajuton, joskin hän oli näkevinään jokusen arokissin luikkivan kauemmas Inan noustessa. Ina tietää, että jos hän olisi pyörtynyt samalla tavalla kaupungissa, hän ei todennäköisesti olisi herännyt lainkaan. 

Ina ei mielellään ajattele mitään työhönsä liittyvää liikaa.
« Viimeksi muokattu: 28.04.2021 15:35:15 kirjoittanut Isfet »
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Huh, olipa tämä menoa! Sain lukea toisen ja kolmannen osan yhteen menoon ja heittäydyin kyllä täysin tunnelmaan mukaan :) Tämä on kyllä hieno tarina, jonka toimintakohtaukset ovat eläväisiä ja maailmanrakennus onnistunutta! Huomaan olevani jatkuvasti utelias tietämään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten Inalle käy. Etenkin toisen osan nykyajan tapahtumat veivät täysin mukanaan, tuo lopussa tapahtunut twisti Katrinin kanssa oli todella cool! Oli erittäin mielenkiintoista lukea toimintakohtaus, jossa molemmat taistelijat ovat palkkionmetsästäjiä. Siinä kuvailu oli mielestäni todella onnistunutta ja luku jäi kuumottavaan kohtaan.

Kahden aikatason kerronta toimii hienosti ja osat täydentävät toisiaan hyvin miellyttävällä tavalla. Hahmoja on juuri sopivasti tällaiseen lyhyempään tarinaan ja heidän suhdekiemuroihinsa on helppo hypätä mukaan. Etenkin nuo Susan ja Katrinin eroavaisuudet tatuointien suhteen ja kuinka Katrinista tuli "hullu ja nälkäinen" olivat erityisen mielenkiintoisia kohtia. Inassa on selvästi aistittavissa samanlaista pakkomielteisyyttä kuin Katrinissa, se tulee selväksi etenkin kolmannen osan loppua kohden, kun hän palaa kotiin ja pohtii palavaansa kentälle jo seuraavana päivänä. Kolmannesta osasta tuli muutenkin mieleen James Bond, jossa Bond on aina lähdössä keikalle tai seuraavan kurjan perään, vaikka haavat vielä vuotavat :P Hänen ja Veken kuvio kiinnostaa edelleen ja etenkin tuo pieni cliffhanger kolmannessa osassa Veken ehdottamasta toimeksiannosta herätti uteliaisuuteni!

Ah, ai että. Tykkään tästä kyllä todella paljon, vaikka en olisi alunperin uskonut palkkionmetsästäjä-westernin olevan minun makuuni! Tässä on kuitenkin juuri sopivasti oikeanlaisia elementtejä (ja taikuutta!), jotka pitävät mielenkiintoni ja ennen kaikkea uteliaisuuteni yllä :) Ymmärrän hyvin, että päätät pitää tämän lyhyenä. Usean pitkän projektin ylläpitäminen vie aika paljon energiaa ja silti saattaa jäädä olo, ettei kumpikaan projekti saa tarpeeksi ansaitsemaansa aikaa. Olen kyllä ehdottomasti sitä mieltä, että aineksia olisi pidempäänkin, mutta jo nyt tämä toimii kokonaisuutena hyvin! Kunhan vain cliffhangeriin saadaan vastaus, olen tyytyväinen ;) Kiitos näistä osista!

between the sea
and the dream of the sea

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
Neljä osaa kelpaa mulle erittäin hyvin. Musta on hienoa, että osaat rajata tarinan pituuden oman ehtimisen ja jaksamisen mukaan. Kivempi niin kuin että tekis tästä aina vain venyvän jatkiksen, jota ei sitten jaksaisi kirjoittaa valmiiksi. Itseäni ainakin tuppaa jäämään vaivaamaan, jos julkaisen jotain moniosaista, ja sitten se jäisi keskeneräisenä roikkumaan kun en jaksaisi kirjoittaa loppua (sen takia oonkin lähinnä julkaissut yksiosaisia tekstejä lol). Ja ihan hyvinhän voit jossain välissä kirjoittaa tästä maailmasta lisää joskus myöhemmin, jos aikaa, intoa ja jaksamista on (eikä blokki iske).

Tykkään edelleen siitä, miten tässä vuorottelee kaksi eri aikaa samojen hahmojen elämästä. Ihan kuin lukisi rinnakkain kahta eri tarinaa! Ja sillä tavalla Katrinkaan ei ole ihan kokonaan poissa tarinasta. Hän on mielenkiintoinen ja tälleen tarinan lukemisen kannalta kiva hahmo, vaikka hulluksi ja nälkäiseksi tuleminen hänen kohtaloksensa koituikin. On selvää, että Susa välittää, vaikka muuta yrittääkin väittää. Toivottavasti Inalle ei käy samoin kuin Katrinille. Ainakin näyttäs jo vähän itsekin pelkäävän sitä.

Lainaus
”Millaisesta toimeksiannosta on kyse?” Ina kysyi.
Tää kiinnostaa minuakin! Mut varmaan seuraavassa osassa selviää?

Aloin tätä osaa lukiessani miettiä, miten siistin videopelin tästä maailmasta varmasti saisi tehtyä! Sillee et pelattava hahmo vois olla kans palkkionmetsästäjä, ja sit pitäis tehdä niitä tehtäviä ja sitä kautta vois ansaita rahaa ja linoa ja oppia loitsuja jne. jne. :D Pelaisin.
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
hiddenben, palkkionmetsästäjä-western ei välttämättä olisi ollut minunkaan listani kärjessä, mutta kummasti olen siihen tämän sarjan aikana tykästynyt!  ;D Kivaa kuulla että tarina on tempaissut mukaansa, viimeistä viedään! Kiitos kommentista ja kehuista ♥

Larjus, se tarinoissa onkin parasta, niiden pariin voi palata jos huvittaa  :D Palkkionmetsästäjänä tasapainon säilyttäminen voi olla joskus vaikeaa  :P  Huikea idea muuten, minäkin voisin pelata tuollaista peliä ;D  Kiitos sinullekin, huippua, että olet ollut mukana! ♥


A/N: No niin. Lopputuloksen saamiseen vaadittiin yksi poistettu ja pari ylimääräistä keksittyä kohtausta, jotta eri aikatasot saatiin balanssiin  :D  Hauskaa tämä on kyllä ollut, mukavaa kuulla että tekin olette viihtyneet. Pus ♥




4.

Ina huokaisee. Veitsen tekemä naarmu on lakannut vuotamasta, mutta hänen häthätään umpeuttamaansa viiltoloitsun tekemää haavaa kutittaa. Ina toivoo, ettei haava tulehdu, se viivästyttäisi hänen seuraavaa työtään. 

Kaiken kaikkiaan Inan olo on hikinen, pölyinen, väsynyt ja kipeä. Ehkä hän ei seuraavaksi valitse itselleen kohdetta, jonka kiinnisaaminen edellyttää usean päivän salapoliisityötä sekä minivaellusta autiomaassa. Tai ainakin Ina lupaa itselleen ottaa mukaan enemmän vettä.

Kun hän vetää topin pois päältään, Veke nostaa leukaansa ja kääntää päätään sivulle. Hymyilee hieman.

”Sinä riisuunnut. Kaipaatko seuraa suihkuun?”

”Unissasi, Veitsisankari.”

”Auts, tekemästään ensivaikutelmasta tosiaan on pääsemättömissä. Yritä nyt ymmärtää, Sisar, olen loputtoman yksinäinen tämän asunnon vankina, pelkästään sinun hyväntahtoisuutesi varassa.”
Ina kiemurtelee ulos farkuistaan ja kävelee Veken vierelle, tarttuu varmuuden vuoksi hänen terveeseen käteensä ja nojautuu lähelle korvaa. Katsoo ihokarvojen nousevan pystyyn hänen hengityksensä lämmöstä.

”Milloin hankit itsellesi ne punaiset korkokengät, jotka lojuvat eteisessä?” Ina kuiskaa.

Veke huokaisee Inan suoristautuessa jälleen miehen ulottumattomiin. Ina naurahtaa mennessään, jättää Veken kuuntelemaan paljaiden jalkojen aiheuttaman läpseen loittonemista kylpyhuoneeseen.


 *


Ina oli syötti. Hän yritti hallita jännityksensä ja keskittyä, painoi sormensa kuuntelutaialle ja etsi. Hän ei ollut varma oliko valmis vielä, heidän strategiansa ei ollut hiottu. Mutta Veke oli kierroksellaan ollut huomaavinaan merkkejä siitä, että joku muukin saattoi etsiä samaa mitä hekin. Kahta murhaajaa, jotka piilottelivat laitakaupungilla.

”Huomasitko?”

Ina kuuli äänen, nosti sormet iholtaan ja lähti päättäväisin askelin lähestymään vanhaa kerrostaloa. Hän oli takitta jotta tatuoinnit näkyisivät ja piti huomaamattomasti silmällä ikkunoita. Kolmannessa kerroksessa näkyi levotonta liikehdintää, joka poikkesi muista. Ina kiihdytti juoksuun, varmana siitä, että hänet oli nähty. Portaikko kaikui hänen askelistaan, nyt heidän kohteidensa pitäisi joko yrittää paeta tai valmistautua Inan kohtaamiseen. Ja Veken piti -, niin. Ina ei voinut kuin toivoa Veken hoitavan oman osuutensa.

Ylempää portaista kului juoksuaskeleita. Ina kiihdytti tahtiaan, mutta kulmasta kääntyessään hän tunsi vahvan tönäisyn paiskaavan hänet taaksepäin. Ina onnistui tarttumaan hyökkääjän käteen viime hetkellä ja vetämään tämän mukaansa, kiepauttamaan alleen. He ehtivät pudota vain muutaman rappusen, ennen kuin käynnissä oli täysi käsirysy. Seuraavalle tasanteelle mennessä Ina oli saanut kolhuja sekä portaikosta, että nyrkeistä. Päätä jomotti ja hän oli purrut huulensa halki, hyökkääjä pääsi hänen päälleen. Ina pyöräytettiin vatsalleen, ohut ketju kietoutui kaulan ympäri.

Ina suoristi kätensä sivulle ja kiepautti sen vasaralyönnillä suoraan päällään ähisevän kuristajan ohimoon. Ketju hiersi kaulaa ja happi ei tahtonut kulkea, mutta isku sai otteen heltiämään tarpeeksi siihen, että Ina pääsi takaisin selälleen. Ja löi taas.

Ina toivoi että hänellä olisi ollut joku Veken tatuoinneista käytössään, esimerkiksi sähköllä olisi voinut tehdä ihmeitä. Mutta hänellä oli vain kuuntelutaika, ja –
Kipinäloitsu.

Ina läimäsi kätensä hyökkääjän kasvoille ja painoi sormensa tatuoinnille. Lino kuohahti hänen lävitseen, paiskautui sihisten ihoon. Tuskanulvaisu oli hyytävä, mutta Ina kovetti itsensä ja kömpi pystyyn.

Sinun on tapettava hänet, Veke oli sanonut, jos et tapa, hän hyökkää kimppuusi uudelleen.

Ina veti esiin veitsensä ja iski.

Kun hän jatkoi juoksemistaan ylöspäin, hän alkoi kuulla vaimeita taistelun ääniä. Neljäs kerros vaikutti tyhjältä, mutta katolle vievän portaikon ovi oli raollaan. Ina syöksyi eteenpäin veitsi yhä kädessään, lihaksia poltteli ja hän oli melko varmasti rikkonut jotain itsessään.

Ina onnistui katolle rymytessään harhauttamaan heidän toista kohdettaan juuri sopivasti, jotta Veke sai tämän hengiltä. Ina lysähti uupuneena maahan, tunnusteli nirhaumia kaulallaan ja katsoi kun Veke poltti merkkinsä ruumiiseen kerätäkseen tiedon suoritetusta tehtävästä taikuuden muistiin.

”Sinä et edes vilkaissut ovelle, kun syöksyin ulos.”

”Se olisi vienyt minulta edun”, Veke sanoi.

Ina nousi ylös ja katsoi kaupunkia, takaapäin kantautuva tuuli toi mukanaan autiomaan pölyistä paahdetta. Hiekkamyrsky saisi kaikki käpertymään itseensä, talojen kiiltvät lasipinnat himmenemään pölystä. 

”Mutta et voinut tietää, että se olisin minä”, Ina sanoi.

”En.”


*


Haalea vesi valuu suihkusta hitaasti. Ina sulkee silmänsä ja antaa veden roiskua kasvoilleen, pesee hiuksensa ja hipaisee tykyttävää niskaa. Sormenpäissä särähtää, vaikka Ina ei teekään mitään kutsuakseen linossa kytevää voimaa. Se nostattaa hymyn hänen huulilleen, kai se on likaista vallanhimoa.

Sitä paitsi Inan pitäisi tuntea syyllisyyttä. Lino on rikkaiden etuoikeus, ihmeaine jota köyhemmät louhivat käsivoimin jottei grammaakaan menisi hukkaan. Uusia sovelluksia kehitellään jatkuvasti, mutta tatuointimusteeseen sekoitettuna se herättää Inassa taikuuden ja saa hänet himoitsemaan lisää.

Ina kääntää vesihanan kiinni ja kääriytyy karkeaan, mutta paksuun pyyhkeeseen. Hänen olonsa on viileä ja Ina nauttii siitä, tietäen yön olevan jälleen tukala. Oli idioottimaista rakentaa kaupunki sellaiseen paikkaan, vuorten länsirinteille autiomaan kylkeen.

Joskus Ina miettii, millaista elämä olisi vuoren itäpuolella. Siellä, missä tuuli ei puhalla aavikolta vaan mereltä. Missä huhujen mukaan kukaan ei omista mitään eikä ketään. Asian selvittäminen ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei mikään ikinä ole. Kukerke -vuoret ovat massiivinen este, mutta henkinen juopa kansojen välillä on vielä vuorien korkeuttakin syvempi.

Ina vetää ylleen lyhyet sortsit ja valkoisen topin, nihkeä lämpö kietoutuu jo hänen iholleen. Peilistä katsoo takaisin nainen, jolla on väsymyksestä kielivät syvänteet silmien alla, väkivaltaisia sinelmiä kaulassa sekä lukuisia haavoja ja hiekan tekemiä naarmuja. Olkapäät näyttävät kovilta, samoin kuin hänen suupieliensä juonteet.

Ina kääntää katseensa sivuun ja pyöräyttää harteitaan.


*


Ina hankki itselleen lisää kokemusta, lisää tatuointeja. Vähitellen hänestä tuli oikeasti kannattava kumppani ja hän ja Veke tekivät vuosien varrella vielä kolme yhteistä keikkaa, omien hankkeidensa ohella. Yhdellä kertaa Veke oli haukannut liian suuren palan, yrittänyt yksikseen saada ison kalan verkkoonsa. Toimitusjohtajan suuressa yrityksessä, joka oli tehnyt useita petoksia ja kavalluksia. Se, mitä Veke ei ollut ottanut huomioon, oli että hänen saaliillaan oli myös ollut pääsy valmiiksi jalostettuun linoon.

Ina ei koskaan saanut selville, mitä tarkalleen oli tapahtunut ennen kuin hän löysi Veken kahta päivää myöhemmin. Mies oli kuluttanut itsensä loppuun, miltei hengettömäksi kiskoessaan linon avulla voimistaan kaiken irti. Ruhjeet Ina tiesi heti vakaviksi, kuin toinen puoli kehosta olisi murskaantunut.

”Kuka siellä?” Veke sanoi pimeyden läpi.

”Veke, minä tässä. Ina.”

Veke lysähti takaisin seinää vasten, käänsi päänsä sivuun. Lähemmäs kävellessään Ina saattoi haistaa kellarin kostean tunkkaisuuden ohella myös veren rautaisemman hajun.

”Jos tulit kyselemään mihin se roisto karkasi, niin en osaa auttaa. Mutta hän voi olla sinulle liikaa.”

”Ei, joku muu nappasi hänet jo, ulkopuolinen”, Ina sanoi, ”Minä tulin etsimään sinua.”

”No, lepuuta näyssä silmiäsi.”

Veken ääni kuulosti vääntyneeltä. Ina polvistui miehen eteen, ymmärtämättä itsekään miksi hänen oma olonsa oli niin kipeä. Veke oli toinen palkkionmetsästäjä, kamppaili hänen kanssaan samasta rajallisesta riistasta. Veke oli rasittava, taitava ja…

Inalle tärkeä.

Hän kosketti Veken olkaa varoen, saaden tämän säpsähtämään hänen kosketustaan ja kääntämään kasvonsa sitä kohti.

Ina katsoi suoraan sumeisiin silmiin, jotka eivät enää nähneet.


*


”Otitko jo uuden tatuoinnin?”

Ina ravistelee toisella kädellään kosteita hiuksiaan, napsauttaa vedenkeittimen päälle. Veke on linkannut pöydän äärestä vuoteensa reunalle, siihen missä asunnossa oli ennen sohva. Sitä he eivät koskaan tarvinneet, Ina ei ole paljon kotona ja Vekelle on tärkeintä päästä liikkumaan esteettömästi lyhyitä matkoja kerrallaan. Muuten nilkkaan jääneet luunsirpaleet alkavat painaa.

”Otin.”

”Sillä lailla, koskaan ei tiedä palaako palkkiotaan hakemaan myöhemmin. Saanko?” Veke pyytää kättään ojentaen.

Ina käy istumaan sohvalle Veken viereen. Tarttuu kädellään miehen käteen, antaa sen liukua otteestaan hänen toista käsivarttaan pitkin. Tatuoinneissa oleva lino tunnistaa kaltaisensa kosketuksen ja kihelmöi Inan ihon alla.
 
”Nämä ovat kaikki vanhoja”, Veke sanoo.

”Se on ylempänä. Niskassa, tarkalleen.”

Veken käsi pysähtyy, kulmat nytkähtävät yllättyneisyydestä. Sitten, kuin nouseva kuu, viekas hymy kiipeää takaisin miehen huulille. Hetken, silmiä lukuun ottamatta, Veke näyttää aivan samalta kuin paloportaissa vuosia sitten. Samat kaidat kasvot ja lihaksikkaat hartiat, lyhyt parransänki. Arpi korvan vieressä on uusi, mutta hämärässä se miltei katoaa.

”Kova veto, Ina”, Veke sanoo tyytyväiseen sävyyn.

”Se oli… Se oli ikään kuin Katrinin muistoksi.”

”Mmm, pehmo mikä pehmo”, Veke mumisee, ”Mahtoi silti kirpaista.”

Ina ei vastaa siihen mitään, sillä hänen on purtava huultaan Veken herkistyneiden sormenpäiden hipoessa punottavaa ja kirvelevää ihoa, linon taipuessa kosketusta kohti.

”Se on jonkinlainen torjuva taika”, Veke arvioi.

”Kamppiloitsu. Halpa ja yksinkertainen, mutta tehokas. Ja rahaa säästyi vuokraan”, Ina sanoo olkiaan kohauttaen.

”Ah, miten käytännöllistä. Pakkohan sitä on, kun huoltaa sokeaa rampaa.”

Veken sormet etsivät musteen ääriviivoja, kiertävät ympyrää Inan herkässä niskassa. Hiljaisuus lisää painoa Inan kielellä lepääviin kysymyksiin, niihin joita hän ei kysy, koska tietää, ettei hyvää vastausta ole. He ovat siinä nyt, heidän elämänsä on mitä on. Jatkuvaa kiertelyä sanojen, toistensa, ympäri ja ympäri.

Ja silti…

mitä olisit tehnyt, jos minä en olisi palannutkaan?
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 337
  • Lunnikuningatar
Ah mikä lopetus!!!!!! Täydellinen. ❤️ En oo vieläkään kommentointikunnossa, mutta tää oli täyttä kultaa, ja oli pakko tulla kirkumaan sen verran. :D Tulen viimeistään perjantaina koherentimman kommentin kanssa, jahka huomisen Suuret Koetukset ovat ohi, mutta ai että, tää oli mahtava jatkis ja lopetus kruunasi kaiken. Kiitos jo nyt. ❤️


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Larjus

  • IƧƧИA
  • ***
  • Viestejä: 6 563
  • En kaipaa kirjoituksiini (negaa) kritiikkiä tms.
    • twitter
No ni, nyt mulla oli viimein aikaa lukea tämä viimeinen osa kaikessa rauhassa! Elämälle kiitos arkivapaista~

Tää osa jatkoi kivasti edellisten jo aloittamaa tyyliä (niin kielen kuin rakenteenkin suhteen) ja tasoa. Takaumaosat toivat kivasti lisää toimintaa, ja nykyhetkestä kertovat kappaleet sitten tasoittivat menoa ja lukutahtia. Melkein kuin hahmotkin saisivat vähän hengähtää siinä välissä (vaikka eipä taida palkkionmetsästäjien elämä kovin rauhallista olla missään vaiheessa).

Mun lempikappale tässä osassa oli tuo tokavika! Mua oli alkanut jo vähän aiemmin pelottaa, että kohta vielä joku muu (= Ina tai Veke) menettää henkensä (;; . ;;) Niin tota lukiessa iski helpotus, että ehkei sit kuitenkaan, vaikka Vekellekin huonosti kävi niin että hänkin selviää ja toipuu edes jotenkin (vaikka toi lause, joka kertoi et Veke on sokeutunut, kouras sydämestä). Lisäksi siinä pätkässä tuli hyvin esiin se, että Veke on Inalle tärkeä (ja tietenkin myös toisinpäin). Oon ehtinyt jo kovin kiintyä molempiin hahmoihin ja heidän suhteeseensa ♥

Tykkäsin myös lopetuskappaleesta tosi paljon, koska sen myötä tarinan lopusta tuli ihanan rauhallinen (sellaisen päätöksen tämä mielestäni kaipasikin). Lisäksi pidin siitä, miten Veke tutkii sormillaan Inan ihoa ja uutta tatuointia, siinä on jotain ihanan intiimiä ja tunnelman rauhaa korostavaa. Melkein tuntuu, että aika pysähtyy, kun Veken sormet tutkailevat tatuointeja. Ja toihan maininta siitä, mikä loitsu oli kyseessä ja kenen muistolle otettu, kohtaukseen lisää pehmeyttä :3

Loppulauseetkin on kiehtovat, olisi kiva tietää siihen vastaus (vaikka aiemmin todetaankin, ettei sellaista oikeastaan edes ole). Mutta joka tapauksessa hyvä lopetus tälle tarinalle (ainakin toistaiseksi ;)) Kiitos tästä, tätä on ollut ilo lukea ja seurata! ^^
お~ラスティ
ファンタスティック
頭の中

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
Kaarne, olet kyllä ♥ Hienoa, että lopetus oli mielestäsi onnistunut, se hieman hirvitti  :D

Larjus, kiitos paljon! Ja ihanaa, että pidit tokavikasta kappaleesta, tuskailin sen sisällön kanssa hieman  :D  Toistaiseksi loppui tähän, vaikka minulta jäkin loppujen lopuksi yli yksi takaumakappale, joka melkein sopisi sitaattihaasteeseen... Hmm, hmm, katsotaan!  ;)
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 2 747
Vihdoin pääsin lukemaan tämän viimeisen osan tarinaan! Tämä sitoo hyvin nuo aikaisemmat luvut yhteen, kun päästään molemmilla aikatasoilla sitomaan narujen päät yhteen ja Larjuksen tavoin tykkäsin todella paljon siitä, kuinka lempeä ja pehmeä, intensiivinenkin tarinan loppu oli. Pidin myös siitä, että tässä oli niin vahvasti läsnä Inan ja Veken ystävyys, ehkä jopa jonkinlainen perherakkaus, joka toi sopivaa tasapainoa kaikelle rajulle toiminnalle. Heidän ystävyytensä oli kuitenkin se, mistä kaikki lähti, joten siksi tuntui myös hienolta, että tarina loppui sitä korostaen!

Tämän luvun toimintakohtauksessa lopun dialogin olisi ehkä voinut yhdistää hieman vahvemmin kolmannen luvun takaumiin. Se toimii myös yksinään, mutta jäin itse pohtimaan, että hetkinen, miksi Veke ja Ina tekivätkään tämän keikan yhdessä :D Toki myös nopea vilkaisu kolmanteen lukuun palautti tapahtumat mieleen, mutta ehkä Veke olisi voinut sanoa Inalle jotain, mikä korosti tuota oppimista. Itse toimintakohtaus oli kyllä todella hienosti kirjoitettu, heittäydyin siihen täysillä mukaan! Ajatus siitä, että Ina ja Veke tekivät myös myöhemmin muita keikkoja yhdessä, oli jotenkin ihana: mestari ja oppilas tekemässä yhteistyötä :D

Näin tarinan päätyttyä jään kyllä miettimään, miten Inalle käy! Hänellä on Veke, joka on riippuvainen hänestä (vaikka Inakin taitaa olla vähän riippuvainen Vekestä), mutta hänellä on myös tuo jano tienata, tappaa ja saada uusia tatuointeja. Vaikka loppu tältä osin oli pehmeä ja jopa lohdullinen, tuntuu, että Inan tarinasta jäi vielä paljon kertomatta. Ja se onkin oikeastaan tosi hyvä! Saan itse pohdiskella, miten hänen käy ja millaisena hänen ja Veken ystävyys säilyy - vai säilyykö.

Tämä on ollut erittäin koukuttava ja jännittävä tarina saada seurata, kiitos tästä! :)

between the sea
and the dream of the sea

Isfet

  • Kaamoskirjuri
  • ***
  • Viestejä: 1 396
  • kuppi teetä kaipaukseen
hiddenben,  ensinnäkin olen hirveän ilahtunut että kuvasit tätä koukuttavaksi! Sellaiseksi se kävi itsellenikin, vähän vahingossa  :D  Joo, olisi ehkä voinut sitoa vähän paremmin, luultavasti jäi tuollaiseksi koska poistin yhden kohtauksen ettei tästä tulisi liian pitkä  ;D  Sitten kun vielä ymmärtäisi editointivaiheessa ettei kaikilla lukioilla ole samoja lankoja käsissä kuin itsellä...  ::)  Inasta ja Vekestä saattaa olla tulossa vielä yhden haasteen puitteissa tarinanpoikasta, mutta en lupaa että asiat siinä selviäisivät  :D Kiitos kommentista, ilahduin siitä paljon ♥
ja mä uskon ihmeisiin
tai ainaki sanon niin
olihan joskus tääl
lentävii dinosauruksii

flawless

  • Alempi ylilehmä
  • Administrator
  • *****
  • Viestejä: 10 688
  • d a d d y
Oooh mikä löytö tämä olikaan! Ensinnäkin, hatunnosto miljööstä, oot luonut tosi kiinnostavan maailman tähän. Taikamerkit ja palkkionmetsästys ja ihmisten suhtautuminen päähahmoon saivat jo ekassa osassa mielenkiinnon korkealle, tässä oli ihanasti sellainen fiilis että sukeltaa johonkin täysin uuteen ja kiehtovaan maailmaan. Oot luonut maailman hyvin, siten että lukija saa koko ajan lisää tietoa ja ymmärtää maailmasta ilman että teksti tuntuu selittelyltä. Usein fantasiateksteissä käy jompi kumpi, se että teksti selkeästi selittää lukijalle, mikä rikkoo neljännen seinän ja tunnelman, tai sitten kirjoittaja on niin uponneena maailmaansa ettei selitä sitä riittävästi lukijalle ja lukija on aivan liian pihalla. Tässä ei käynyt kumpaakaan, vaan kerroit maailmasta juuri oikealla tavalla niin, että tutustutit lukijaa siihen sellaisella tavalla, joka on luontevaa ja kulkee tekstin edetessä sopivasti mukana. Uskottava ja luonteva fantasiamiljöö on vaikeaa luoda ja siitä on vaikeaa kertoa sujuvasti, mutta olit onnistunut molemmissa. Miljöö oli persoonallinen ja kiehtova ja kerroit siitä mun makuun juuri oikealla tavalla!

Muutoinkin persoonallinen on musta sana, joka kuvaa tätä tekstiä hyvin. Miljöötä ja fantasiaelementtejä mun on pakko kehua vielä vähän lisää, olit keksinyt musta ihan huikean hienon ja upean yksityiskohtaisen fantasiamaailman tähän. Kerta toisensa jälkeen tekstiin ripotellut yksityiskohdat kiinnittivät huomion ja poimin niitä tosi innoissani, ne kun toivat tähän miljööseen tosi paljon uskottavuutta. Selkeästi olit hionut ja miettinyt tämän maailmasi tosi hyvin yksityiskohtia myöten ja koko teksti eli siinä maailmassa tosi uskottavasti. Fantasiaelementit alkoivat tekstin edetessä tuntua ihan tosilta ja dialogia myöten olit tosi uskottavasti sisällä tässä maailmassa. Tässä hahmotkin puhuivat tosi erikoisella ja tähän maailmaan sopivalla tavalla, mikä sai ihastelemaan miljöötäkin ihan eri tavalla. En voi muuta sanoa kuin että VAU, ihastelen sun kekseliäsyyttäsi ihan hurjan paljon. Voisin kehua ihan maasta taivaisiin sun luovuutta, ihan huikeeta.

Ina oli hahmona kiinnostava, heti ekasta osasta jäi sellainen fiilis, että häntä haluaa seurata ja hänestä haluaa oppia lisää. Hän myös vaikutti sellaiselta, että hänen puolellaan haluaa olla vaikka koko maailmaa vastaan, koska hän vaikutti rehelliseltä ja hahmona jotenkin muutenkin tosi helpolta samaistua ja tykätä. Koin vahvaa samaistumista viimeistään siihen, että tytöttely on tosi vastenmielistä :D Muutenkin eka osa sai mielenkiinnon herätettyä ja lukijan imaistua tähän maailmaan mukaan heti. Mua ilahdutti se, kun tajusin ekassa osassa että siinä olikin kahta eri aikalinjaa, se oli tosi kiva tapa kertoa tarinaa. Samalla sai kuulla sekä taustatarinaa ja alkua että kiinnostavaa tulevaisuutta, ja näistä oli kivaa bongata yhteneväisyyksiä ja samoja piirteitä. Varhainen aikalinja myös toimi hyvin lukijan tutustuttamisessa tähän tarinaan ja kun kerroit kahta aikalinjaa rinnakkain, oli se paljon mielenkiintoisempaa kuin täysin kronologisesti lukeminen olisi ollut. Myöhemmin sekin toimi tosi hyvin, kuinka Katrin kuoli tekstissä jo ennen kuin häneen tutustuikaan hahmona, se oli tosi hieno ja toimiva elementti. Tykkään tuollaisista shokkikäänteistä ja se oli hieno juonenkäänne, vaikka sen merkityksen tajusikin vasta vähän myöhemmin kun hypättiin aiempaan aikalinjaan - tai ehkä juuri siksi.

Lainaus
Hän irrottaa sormensa kilpitatuoinnilta, sukeltaa maahan. Heittää miehen asekättä kohti ensin sidontaloitsun, mutta sen mennessä ohi hän huomaa miehen jo luopuneen aseestaan syöksyäkseen Inan päälle. Ajatuskulku on järkevä: isommalla koollaan mies voisi oletuksensa mukaan selättää hänet helposti ja vangita hänen kätensä kauas toisistaan, niin että Ina menettäisi taikakeinojen suoman edun. Hän ei ole ensimmäinen joka ajattelee niin.

Harmi vain, että kaikki edellisetkin ovat erehtyneet.
Aaaa, hitsi miten hieno kohta! Kuvailet tosi hyvin toimintaa, oot onnistunut action-henkisen haasteen toteuttamisessa siis tosi hyvin. Tämä oli tosi jännittävästi ja hyvin kerrottu kohta ja tykkäsin erityisesti tuosta dramaattisesta lopetusvirkkeestä, hitsi mitä tunnelmaa ja painokkuutta. Vau. Muutoinkin kaikki toimintakohdat oli kirjoitettu tosi hyvin, oli tosi mielekästä lukea pitkästä aikaa kunnon toimintaa ja draamaa, tämä oli genrejen puolesta tosi paljon mun mieleen ja ihanaa vaihtelua. Kuvailit toimintakohtaukset niin hyvin, että välillä oikein sydän hakkasi, kun tätä luki silmät kiiluen ja innoissaan lisää janoten!

Joo, kaiken kaikkiaan jäi vähän sellainen fiilis että samaan aikaan oon ihan sanaton ja sitten taas toisaalta haluaisin vaan kehua loputtomiin ja tuntuu etten oo edes pintaraapaissut vielä sitä, kuinka hieno tämä oli :D Tämä oli persoonallinen, hyvin kirjoitettu, upean luova, kekseliäs ja jännittävä. Tarinan kaari oli suorastaan nerokas ja mielenkiinto kantoi ihan loppuun asti. Aivan huikean hieno teksti, tuhannet kiitokset tästä! <3

// korona vainoaa mua kun olin typonnut kronologian koronologiaksi :O
« Viimeksi muokattu: 28.05.2021 15:53:12 kirjoittanut flawless »

bannu by Ingrid

marieophelia

  • Pajunkissa
  • ***
  • Viestejä: 832
  • 🇺🇦
Ai ai, miten ilahduinkaan, kun huomasin aamupäivällä, että olet kirjoittanut tälle jatkoa! Luin tätä pari päivää sitten bussissa, enkä siellä pystynyt kommentoimaan, mutta korjaan nyt asian ennen kuin ryntään uuden osan pariin!

Pidän todella paljon tämän tarinan henkilökaartista ja heidän välisestään dynamiikasta. Tuo on niin karua, että muu maailma karttaa palkkionmetsästäjiä ja sitten "ammattikunnan" sisälläkin vallitsee vahvemman oikeus. Inan irrallisuus tulee tässä hyvin ilmi, mutta toisaalta hänen kiinnittymisensä Vekeen luo kiinnostavan kontrastin suhteessa kaikkiin muihin. Toivon, että kirjoitat Inalle ja Vekelle vielä oikein kuuman suhteen! :D

Tekstin fantasiaelementit olivat myös kiehtovia. Tavallaan ymmärtää paremmin, miksi joku valitsisi palkkionmetsästäjän uran, kun siitä saa palkaksi taikatatuointeja. Tämä on myös psykologisesti hyvin kiinnostavaa, miten tappamalla muita hankitaan yli-inhimillisiä voimia. Hyvin ymmärrettävää, että Katrin lopulta sekosi ja kävi ylimieliseksi. Hieman jännittää, miten taikuus on vaikuttanut muiden hahmojen psyykeeseen. Fantasiaelementit kulkivat tässä hienosti mukana, pidin siitä, että perusmiljöö oli melko karu villi länsi -ympäristö, mutta pinnan alla muhi odottamattomia voimia. Jossain kohdassa minua vähän hämäsi sana lino -- erehdyin luulemaan, että sinulle on sattunut kirjoitusvirhe ja olet kirjoittanut päähenkilön nimen vahingossa väärin Iinoksi! :D Mutta tuo hämmennys oli täysin omaa tyhmyyttäni. :D

Mun mielestä tarina oli kaikin puolin onnistunut: koukuttava, toiminnan täyteinen ja monella tasolla jännittynyt. Odotan innolla, miten tämä jatkuu!<3