Kirjoittaja Aihe: Capiella | Jakso 1 Osa 1: "Pupu, Supi & pikkujätti" | S | Toiminta/fantasia/seikkailu/draama  (Luettu 59 kertaa)

Lav.

  • *
  • Viestejä: 1
  • Amatööri-kertoja raapustelemassa iltasatuja🌠
Sarjan nimi: Capiella | Jakso 1 Osa 1: "Pupu, Supi & pikkujätti" Ikäraja: S (Suurin osa jaksoista S, Max K-15, sisältäen taistelua/väkivaltaa toimintamielessä.) | Genret: Toiminta/fantasia/seikkailu/draama

Synopsis
"Capiella" -sarja kertoo Suomen metsissä elävistä Podamoista, jotka ovat ainutlaatuinen sekoitus nisäkkäitä ja niveljalkaisia. Veljekset Mellifera ja Geotru elävät heille tutuksi tulleiden jättiläisten hallitsemassa maailmassa levollista elämää. Heidän käsityksensä ympäröivästä maailmasta kuitenkin muuttuu, kun he saavat kuulla mystisestä metsänhengestä, Capiellasta, joka omaa erityisiä luonnovoimia. Seikkailu alkaa kun veljekset lähtevät selvittämään, kuka tämä legendojen Capiella on, ketä he itse ovat ja kuka on Podamien keskuudessa paljon pelätty Varjotar. Pian kaksikko kuitenkin oppii, ettei ilman taistelutaitoja selvitäkään kotimetsää pidemmälle.

CAPIELLA
Pupu, Supi & pikkujätti
Jakso 1 Osa 1

Kevät oli vihdoin vaihtunut kesäksi. Alakoululaisille tämä tarkoitti t-paita säitä, rentoja luokkaretkiä sekä mikä parasta, koulujen päättymistä. Kaikki se sai Leppämetsän ala-asteen oppilaat energisiksi ja toiveikkaiksi. Välitunneilla leikkikenttä oli täynnä menoa ja melkskettä, eikä pallokenttäkään jäänyt enää tyhjäksi. Palloharrastajat kilpailivat maalien teosta, sillä välituntien jokainen minuutti tuli käyttää fiksusti, eli toisin sanoen hauskan pitoon. Pian tutut välituntikellot kuitenkin soivat ja patistivat lapset jälleen opiskelemaan.

Harmoninen koulunkellojen sointi kaikui pieneen lähimetsään saakka. Ääni matkasi pallokentän takaa kulkevaa puroa pitkin syvälle metsään, joka kuhisi kasvillisuutta ja hyönteisiä. Puron äärelle oli juuri saapunut joku muukin, hoitamaan arkiset aamutoimensa.

Melliferan heijastus ilmestyi veden pintaan. Hän kastoi kätensä veteen ja pesi kasvonsa, sivellen samalla pystyjä pupunkorviaan ja mehiläisen tuntosarviaan. Vedestä piristyneenä hän nousi ylös ja venytteli tyytyväisenä. Mel levitti auringonsäteissä kimaltelevat siipensä ja lähti lentoon kohti voikukkaniittyä.

Iloisesti hyppelehtien mehiläis-pupu kulki kedolla keräillen käteensä voikukkia. Hän etsiskeli tapansa mukaan kaikista keltaisimpia ja kookkaimpia yksilöitä. Hänen ympärillään pörräili pari ampiaista ja kimalaista, joita Mellifera ystävällisesti väisteli, antaen niillekin varaa valita suosikkinsa. Mellifera nappasi käsiinsä kukan, haistoi sitä ihastuksissaan ja nappasi sen suuhunsa. Nyt hänen kimppunsa riittäisi hänelle makoisaksi aamiaiseksi.

Geotrun, kovakuorisen supi-sittiäisen aamurutiini poikkesi hieman Melliferan kukkien haistelusta ja maistelusta. Hänellä oli edessään rivillinen eri kokoisia kiviä, joita hän tutkiskeli mietteliäänä. Hän nosti käsiinsä kaksi hänen nyrkkinsä kokoista lohkaretta, joita hän punnitsi ajatuksella. Koko kevään harjoittelu oli tuottanut tulosta, sillä kevään alussa raskaalta tuntunut kivi vaikutti nyt liian kevyeltä painonnostoon. Geotrun mielestä itsensä haastaminen ei saanut olla liian helppoa, joten vain raskaimmat kivet saisivat jäädä. Hän katsoi kevyempää kiveä ja viskoi sen huolettomasti lähimpään pensaaseen, josta lennähti pelästyneenä pari pikkulintua.

Geotru laski säästämänsä kiven riviin ja päätti haastaa edellisen ennätyksenä nostamalla kookkainta kiveä. Siitäpä Mel yllättyisi kun kuulisi. Geotru oli jo kumartumassa nostamaan kiveä, kun sen päälle ilmestyi tutut jalat. Geotru nosti katseensa ja hänen edessään kiven päällä seisoi Mellifera, hymyillen ja runsasta voikukkaimppua pidellen.

- Huomenta Geo, Mellifera sanoi pirteästi, ojentaen sitten kimppua Geotrun puoleen.
- Aamupalaa?


Geotru katsoi kimppua epävakuuttuneena.

- Voikukkia, taas? Geotru kysyi.
- Mitä? Ne on parhaita, Mellifera vakuutteli.
- Ehkä pupulle kuten sä.

Mellifera kohautti olkapäitään hymyillen ja hypähti pois kiven päältä. Geotru palasi kivien äärelle ja Mellifera katsoi tätä kukkia samalla mussuttaen.

- Onko tässä sun uus dieetti? Mellifera sanoi vitsikkäästi.

Geotru hymähti huvittuneena ja pyöritti silmiään.

- Tää tässä on mun aamuharjoitus. Tää kivi on isoin minkä viimeks oon jaksanu nostaa, Geotru selitti osoittaen yhtä kivistä.
- Mä oon yrittäny treenata niin että saisin nostettua tän
isoimman.

Geotru osoitti isointa kiveä. Mellifera katsoi sitä
tutkivasti, analysoiden sen painoa ja kokoa, vaikkei hän moisesta paljoa ymmärtänytkään.

- Toi vai? Toihan näyttää siltä että se vois painaa... pienen jättiläisen verran, tai jotain! Mel arvioi.
- Mä lyön vetoa että tää on sitäkin raskaampi, Geotru sanoi itsevarmasti.

Geotru valmistautui nostamaan kiveä. Hän hieroi käsiään yhteen, jännitti lihaksensa, ja puristi kätensä nyrkkiin. Mellifera oli saapunut paikalle kuin tilauksesta, nyt hän voisi näyttää millaista edistystä hän oli saanut aikaan. Geo tarttui kiveen näyttävästi, haluten tehdä vaikutuksen Meliin. Mellifera napsautti voikukan kukintaosan ilmaan ja nappasi sen suuhunsa. Ei Geotrun pröystäily ollut hänelle yhtään uutta, huomenna hän näyttäisi saman tempun uudestaan, eilen jo kahdesti. Geotru ähki yrittäessään nostaa kiveä maasta. Yhtäkkiä Melliferan korvat nousivat pystysuoraan: hän kuuli jotain. Melliferan keskittyminen onkin äkkiä jossain aivan muualla. Geotru ei huomannut moista ja alkoi saamaan kiveä maasta. Hän puristi itsestään viimeisemmätkin voimansa ja sai lopultakin kiven ilmaan, pitäen sitä suorin käsin yläpuolellaan. Geotru oli onnesta suunniltaan.

- Jes! Mellifera, kato, kato! Geotru hoki innoissaan.

Geotru kääntyi Melliferan suuntaan, joka onkin kadonnut ylättäen paikalta. Geotru haki katsellaan Meliä joka suunnasta hämmentyneenä.


- Mel?

Geo menetti tasapainonsa hallinan ja hän kaatui kiven kanssa maahan, itseään onneksi loukkaamatta. Näky oli niin huvittava, että Mellifera olisi saanut oikein makeat naurut, jos vain olisi ollut paikalla.

Mellifera oli jo ehtinyt pienen matkan päähän suuren männyn juurelle. Hän kuulosteli jotain kauempana: etäältä kuului lasten ääniä, joita Mel oli seurannut uteliaana. Hän lennähti korkealle männyn oksalle, piilotellen samalla kiinnostuksen kohdettaan.

Geotru on heti selvittämässä, minne Mel oikein hävisi, taas kerran. Hän kuljeskeli männyn lähistöllä huhuillen Melliferaa. Geotru havahtui myös lasten ääniin ja ryhtyi varovaiseksi. Jättiläisten nähtäväksi ei parennut tulla, olivat ne sitten täysikasvuisia tai pieniä. Hän saapui saman männyn juurelle ja näki siellä tutun voikukkakimpun, lepäämässä runkoa vasten. Ei ollut vaikea arvata mitä Mellifera oikein puuhaili. Geo katsoi ylös ja näki Melin korkealla puussa. Geotrun kasvoille muuttui kyllästynyt ilme, taas sitä mentiin.

Geotru avasi kuorensa, levitti siipensä ja lennähti oksalle Melliferan vierelle. Mellifera nojasi oksaan ihasteleva ilme kasvoillaan. Geo kääntyi katsomaan, mitä Mel oikein tuijotti. Pienen matkan päässä heidän alapuolellaan oli ryhmä pieniä päiväkotilaisia, jotka erottuivat hyvin keltaisine heijastinliivineen. Lapset olivat metsäretkellä parin ohjaajan kanssa, jotka selittivät jotain luonnosta ja kasvillisuudesta. Melliferan katseesta oli selvää, että hän koki katselevansa jotain hyvin kiintoisaa ja ihailtavaa. Geotru ei oikein voinut ymmärtää tätä, hän näki vain jättiläisiä jotka tekivät heidän elämästään hankalaa. Kumpikin oli kuitenkin oppinut olemaan pelkäämättä jättejä sen enempää, ainakin näin kaukaa katsoen. Geo je Mel olivat taitavia piiloutujia, ja jättien tietämättömyys heistä oli heille elinehto. Silti, Geotru ei pitänyt siitä, miten hyvässä valossa Mellifera heidät näki.


- Taasko sä vaklaat... näitä? Geotru kysyi epävakuuttuneena.
- Ne on niiin sulosia, Mellifera huokaisi pikkujättejä katsellen.
- Oikeesti, mä en vaan tajuu mitä näät niissä.
- Kato nyt kuinka pieniä ja kömpelöitä ne on!

Kaksikko katseli kuinka osa lapsista taapersi sinne tänne, osa tutki maasta löytyviä käpyjä ja miten ohjaajat yrittivät pitää heidät kaikki kasassa ja hallinnassa. Tämä oli Melliferasta herttaista, mutta Geotru vain pyöritti silmiään. Pikkujätit olivat todellisia puupäitä.

- Ne on ihan samaa lajia kun noi isommat: ahneita ja
vaarallisia, Geotru muistutti.
- Sä saat ne kuulostaan aina niin pahalta Geo, Mellifera sanoi vastaan.

Geotru kääntyi vakavissaan Melliferan puoleen. Mel huomasi tämän.

- Ootko sä jo unohtanu mitä ne melkein teki sulle? Geotru kysyi tiukasti.

Mellifera katsoi tosissaan olevaa Geotruta. Vihaisuuden takaa hänen kasvoiltaan paistoi kuitenkin huoli. Se oli Melliferalle melko tuttu näky, mutta aina silloin hän tiesi ottaa Geotrun vakavasti. Mel laski hieman häpeissään korviaan.

- Muistaksä mitä lupasit mulle? Geotru kysyi, aivan kuin pyytäen Melliferalta ymmärrystä.
- Ei minkäänlaista kontaktia jättiläisiin, Mellifera vastasi anteeksipyytävästi.
- Sä tiedät miks.

Mel nyökkäsi. Geotru katsoi häntä vielä leppoisasti, ennen kuin lennähti alas puusta. Mellifera vilkaisi vielä kerran lapsien suuntaan. Ei tämä olisi viimeinen kerta kun hän heitä näkisi. Mel kuitenkin tiesi, että kesän alussa lapset katoaisivat pitkäksi aikaa siitä isosta rakennuksesta, joka soitti musiikkia. Mel jäisi ikävöimään pikkujättien metkujen katselemista, vaikka tiesi heidän palaavan jo alkusyksystä. Lopulta hänkin levitti siipensä ja riensi Geotrun perään. Kumpikaan heistä, eikä itseasiassa kukaan ohjaajistakaan, huomannut kuinka yksi lapsista erkani ryhmästä ja taapersi yksin syvemmälle metsään.

JATKUU...


« Viimeksi muokattu: 07.04.2021 21:02:46 kirjoittanut Lav. »
. • ○ °. ✧ * 𝓤𝓷𝓮𝓵𝓶𝓸𝓲, 𝓼𝔂𝓽𝔂 & 𝓽𝓮𝓮! .✧. ° . * ●.