Kirjoittaja Aihe: Yksi pois puolesta tusinasta | S | Ron (Ron/Hermione/Pansy)  (Luettu 100 kertaa)

Alice Katarina

  • ***
  • Viestejä: 940
Päähenkilö/paritus: Ron (Ron/Hermione/Pansy)
Ikäraja: S
Genre: Draama
Vastuuvapaus: J. K. Rowling omistaa kaiken hänelle tunnistettavan ja minä vain leikin.
Tiivistelmä: Ron on uuden edessä, kun Rose suuntaa Tylypahkaan.

K/H: Tämä teksti tuo päätökseensä ainakin näillä näkymin Pansy/Hermione/Ron-triologiani (aiemmat osat: Kaksi ynnä kaksi on kolme, K-15 & Kerralla neljästä kuudeksi, K-11). Oli erilaista kirjoittaa Ronista verrattuna naisiin, koska tämä teksti ei niinkään ole parisuhde teksti vaan isyysteksti. Tämä kohtaus oli kuitenkin niin vahvasti mielessäni, että juuri sillä halusin lopettaa tämän tarinan. Tämä kolmikko on varastanut sydämeni ja kenties vielä joskus palaan heidän pariinsa, mutta nyt on aika ainakin hetkeksi siirtyä muualle. Toivottavasti tämä viihdyttää jotakuta teistäkin!

***

Yksi pois puolesta tusinasta


Ron tuijottaa aavistuksen haikeana Tylypahkan pikajunaa, joka näyttää aivan samalta kuin silloin aikoinaan hänen astuessaan siihen ensimmäistä kertaa. Nyt tosin ei ole enää hänen vuoronsa vaan Rosen vuoro. Tytöllä on toisessa kädessä pöllöhäkki ja toisessa kirja. Ronia naurattaa hiukan, koska välillä Rose on aivan kuin äitinsä tuon ikäisenä. Nenä kiinni kirjoissa ja usein liiankin nokkela.

“Isi”, Rose kiskaisee Ronia kaavusta ja saa tämän huomion itselleen. Rosen kasvoilla on tälle epätyypillinen huolestunut ilme ja Ronin rintaa vihlaisee. Hänen tyttärensä on jo näin vanha vaikka tuntuu, että juuri äsken hän vasta piteli tätä sylissään vastasyntyneenä.

“Äiti ja mama puhuvat tuolla, enkä halua häiritä”, Rose jatkaa, ja Ron vilkaisee tytön osoittamaan suuntaan. Hermione ja Pansy juttelevat Harryn ja Ginnyn kanssa pitäen samalla silmällä eri suuntiin syöksähteleviä kaksosia. Pansyn käsi on Hermionen vyötäröllä omistavasti niin kuin aina ihmisten ilmoilla. Pansy on sellainen ihminen, joka haluaa näyttää maailmalle, mikä on hänen. Joskus se olisi häirinnyt Ronia muttei enää pitkään aikaan. Nykyään se saa hänet vain ajattelemaan sitä, miten paljon he kumpikin välittävät Hermionesta.

“Mitä hätänä kulta?” Ron kyykistyy tyttärensä eteen, joka näyttää edelleen huolestuneelta.

“Mitä jos minä en pärjää? Tai joudun huonoon tupaan? Tai en saa ystäviä?” kysymykset karkaavat lopulta tytön huulilta nopeana virtana.

“Ensinnäkin sinä pärjäät varmasti ja tulet saamaan monia ystäviä. Ja jos kaipaat apua, voit aina kääntyä serkkujesi puoleen. James ja Albus ovat varmasti sinun puolellasi”, Ron aloittaa. “Ja toiseksi, huonoja tupia ei olekaan. Sinä olet rohkea ja peloton kuten me äitisi kanssa ja pärjäisit loistavasti Rohkelikossa. Olet myös älykäs ja kekseliäs kuten Korpinkynnessä ollut Luna-tätisi ja ahkera sekä luotettava kuten puuskupuhit.”

“Entä luihuiset?” Rosen ääni hiipuu. “Mitä jos olen luihuinen?”

“Sinähän tiedät, että mama oli Luihuisessa?” Ron kysyy ostaen itselleen hiukan aikaa, sillä vaikka kaikki nykyään on erilaista, eivät muistot Pansyn ja Dracon jengistä ja heidän solvauksistaan kai koskaan unohdu kokonaan. “Sinä olet paljon mamankin kaltainen, Rose, olet lojaali ja kunnianhimoinen. Mikä tahansa tupa tulee olemaan onnekas saadessaan sinut jäsenekseen.”

Pieni hymy nousee Rosen huulille, ja hän rutistaa Ronin halaukseen.

“Minulle tulee ikävä”, Rose kuiskuttaa kuin salaa isänsä korvaan.

“Meille tulee myös, mutta älä huoli. Me kirjoitamme kyllä niin usein, että kyllästyt”, Ron tuntee kyyneleen kohoavan silmäkulmaansa ja puristaa Rosea hiukan tiukemmin itseään vasten. “Ja sinä voit aina tulla viikonlopuksikin käymään kotiin. Nykyään monet tekevät niin.”

“Yrittäkää te pärjätä. Ei minulla ole aikaa viikonloppuisin, kun treenaan huispausta”, Rose sanoo virnistäen yhtäkkiä, suikkaa suukon isänsä poskelle ja hypähtää sitten nopeasti toisaalle huomattuaan Albuksen ja Jamesin ihastelemassa jonkun kaksipäistä koiraa.

Pian Ron, Hermione ja Pansy jo huiskuttavat liikkuvan junan ikkunasta heiluttavalle Roselle. Junan kadotessa vähitellen näkyvistä Ron huokaa hiljaa. Vaikkei Rose ole lopullisesti poissa, on tämä kuitenkin jonkin uuden alkua. Poppyn vaatiessa kovaan ääneen syliin pääsemistä Ronin kasvoille nousee kuitenkin hymy. Vielä hän ei ole joutunut päästämään irti kaikista tytöistään.

“Minun pitää mennä takaisin töihin”, Pansy keskeyttää Ronin ajatukset, “Se vaarallisten taikaeläinten kuljetusfiasko työllistää myös meitä toimittajia. Vien tytöt samalla Mollyn luokse. Tulen varmaan kotiin vasta yöllä, joten älä turhaan odota minua, kulta.”

Viimeiset sanat on osoitettu Hermionelle, mutta Ronkin hymyilee Pansylle tämän annettua nopean jäähyväissuudelman Hermionelle. Pansy ottaa Poppyn Ronin sylistä, tarttuu maassa leikkisauvaa heiluttelevaa Hollya kädestä ja rientää kohti uloskäyntiä. Ja yhtäkkiä Ron ja Hermione jäävät kahdestaan.

Se tuntuu yhtä luontevalta kuin vuosia sitten. Hermionen nojatessa hänen kylkeensä Ron ei voi estää hymyä nousemasta kasvoilleen. Tämä ei ollut se tulevaisuus, jota hän oli joskus odottanut, mutta ehkä lopulta näin oli parempi. Hän kääntyy suutelemaan vaimoaan hellästi hiljenevällä asemalla, jolla heidänkin polkunsa olivat aikanaan alkaneet lomittua toisiinsa.

“Kyllä hän pärjää”, Hermione sanoo tarttuessaan Ronia kädestä. “Ja me pärjäämme.”
Avasta kiitos Ingrid!

Ja se meni siks ku mä halusin,
ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin,
ja mä kaaduin mut mä nousin uudelleen.

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 658
Oi että, olipa kivaa saada tälle paritukselle päätösosa! Olen viihtynyt hurjan hyvin näiden parissa (näiden nimet ovat olleet niin mainioita!) ja yllättynyt itsekin useasti parituksen toimivuudesta, joten oli kivaa saada nyt lukea päätösosa ja vielä Ronin näkökulmasta :) Tämä on ihana tutkielma isyydestä ja Ron on ihanan lempeä ja hyvä vanhempi, mistä pidän hurjasti! Sain juuri luettua Montgomeryn Annan perhe -kirjan, jossa Anna pohdiskelee näitä samoja vanhemmuuden juttuja, ja ajattelenkin, että olet tavoittanut tässä hyvin tuon lähdön ja luopumisen tunnelman :)

Hauskaa, että aika on tässä ehtinyt kulua edellisen osan jälkeen. Kaksoset ovat jo villejä tapauksia ja heidän kasvaessaan Ronin, Hermionen ja Pansyn suhde on kehittynyt. Pidän siitä huomiosta, että Pansyn käsi on Hermionen vyötäröllä omistavasti niin kuin aina ihmisten ilmoilla. Pansy on sellainen ihminen, joka haluaa näyttää maailmalle, mikä on hänen. Se kertoo paljon siitä, miten Pansy on saanut itsevarmuutta vuosien kuluessa ja tuntuu löytäneen paikkansa triossa. Samalla Ron ei ole vielä aivan sataprosenttisen varma kaikesta ajatellessaan:

Lainaus
Tämä ei ollut se tulevaisuus, jota hän oli joskus odottanut, mutta ehkä lopulta näin oli parempi.

Se tuntuu realistiselta. Tilanne on edelleen poikkeuksellinen muihin verrattuna, ja Ron tulee mielestäni melko konservatiivisesta perheestä kuitenkin. Sen takia tuo ehkä sana on hyvä lisä, sillä se on myös hyvin IC-ajatus Ronille :)

Hauskaa, että Rose sai tässä vähän isomman roolin! Vaikka hänen ajatuksensa kulkivat kovin samoja polkuja kuin Albuksen seitsemännen kirjan epilogissa, hän oli silti kovin hän ja tykkäsin seurata hänen ja Ronin keskustelua. Tavoitat hyvin tuon 11-vuotiaan elämän tässä kohdassa:

Lainaus
“Yrittäkää te pärjätä. Ei minulla ole aikaa viikonloppuisin, kun treenaan huispausta”, Rose sanoo virnistäen yhtäkkiä, suikkaa suukon isänsä poskelle ja hypähtää sitten nopeasti toisaalle huomattuaan Albuksen ja Jamesin ihastelemassa jonkun kaksipäistä koiraa.

Tuolla tavalla ne huolet vielä tuon ikäisenä unohtuvat, helposti :D Lopun tapahtumat tuntuivat myös todella luonnollisilta ja oli jotenkin kivaa, että Pansy lähti kaksosten kanssa Ronin vanhempien luo, ja Hermione ja Ron saivat oman, yhteisen illan. Siinä tiivistyy hienosti tämä ficci-trilogia, ja se jättää myös lukijan todella tyytyväiseksi :) Suuri kiitos siis tästä ja näistä teksteistä, olen tykännyt sarjasta todella paljon!

between the sea
and the dream of the sea