Author: amorito
Genre: fluff/romance
Pairing: Ron/Hermione
Rating: S
Summary:
Tunnit karkasivat menneisyyteen, kun kaksi toisilleen rakasta ihmistä teeskenteli nukkuvaa kostean talon lattialla.Disclaimer: Rowling ja Groban omistavat kaikki oikeudet teoksiinsa, minä käytän niitä vain hyväkseni korvauksetta.
A/N: Josh Grobanin
Now or Never antoi inspiraatiota ja pohjan tarinalle. Ilahduta minua kommentilla.
Huone oli kokenut muodonmuutoksen hämärästä laikukkaan valoisaksi; aamuaurinko väritti Hermionen kasvoille lämpimän sävyisiä loppukesän kukkia. Ron oli herännyt Harryn kömmittyä syvemmälle taloon ja katsoi nyt Hermionen kättä, joka lepäsi vain vaaksan päässä hänen kasvoistaan. Pehmeänä ja kutsuvana, mutta ei vaativana. Hän olisi tahtonut siirtää kätensä lähemmäs sitä, aivan sen viereen, mutta ei sen päälle, ei kiinni siihen. Ehkäpä syy on se, Ron ajatteli aamun sekuntien naksahdellessa tahmeasti eteenpäin, ettei mitään kaunista uskalla koskea. Kauneus, joka on niin epätodellista, muuttuukin todelliseksi kosketettaessa, ja sitten siitä tulee vain arkipäivää, osa sinua ja muuta ympäröivää maailmaa. Ron sulki silmänsä ja huokaisi syvään, loputtoman
puuuuuuhhhalluksen. Mietti riitoja, joita oli käynyt läpi Hermionen kanssa ja ihmetteli, miksi niin päivänselvä ja mutkaton asia muuttuikin joskus niin mahdottomaksi ja vaivalloiseksi. Hieman toivottomaksikin.
Hermione heräsi kutitukseen kädellään, joka makasi jollakin viileällä ja kovalla. Hän raotti silmiään ja hahmotti Ronin vierellään, vain jalanmitan päässä. Pojan käsi oli kupertunut lattialle pieneksi pesäksi, aivan kuin kuvuksi suojaamaan jotakin haavoittuvaista ja pelokasta pikkuotusta, joka värisi lattialla. Nautittava ja inhottava kouristuksenomainen hypähdys vatsassa sai Hermionen silmät uudelleen kiinni. Hän toivoi olevansa tuo jokin Ronin käden alla, pojan suojeltavana, huolehdittavana ja lämmitettävänä. Hermionesta tuntui että hänellä oli loputtoman paljon sanottavaa, se tuntui aivan vesi-ilmapallolta, joka täyttyi täyttymistään ja painoi tukahduttavan paljon, ja jos sitä ei saisi purettua, se räjähtäisi aivan väärässä tilanteessa. Poika oli usein niin jännittynyt ja kireä, että Hermione arveli tällä olevan myös sanottavaa. Hän toivoi sen olevan jotain hyvää, ja toivoi molempien tietävän oikean ajankohdan sen sanomiseen.
Kello tikitti loputonta kehäänsä, henkäili sekunteja ilmaan, jonne ne katosivat palatakseen takaisin yksittäisten ihmisten muistoissa. Nuo muistot aiheuttaisivat syyllisyyttä ja kiusaantuneisuutta, vaikkeivät ne olleet kummankaan syytä, sillä tällaiset asiat eivät olleet mustavalkoisia. Tunnit karkasivat menneisyyteen, kun kaksi toisilleen rakasta ihmistä teeskenteli nukkuvaa kostean talon lattialla. Kädet värähtelivät, hehkuivat rauhaisaa lämpöä, ehkä liikahtivatkin hiukan toisiaan kohti; lähemmäs, mutta eivät kylliksi.
