Kirjoittaja Aihe: Doctor Who: Jago & Litefoot/Star Trek: DS9 -crossover: Maquis (K-11) Jago/ Litefoot, Litefoot/Garak, Jago/Garak  (Luettu 203 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 573
  • Peace & Love
Nimi: Maquis
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot / Star Trek: Deep Space Nine
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: crossover, tötöilyä
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot, Litefoot/Garak, Jago/Garak
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.


A/N: Taustoistusta niille jotka joutuvat näin spesifiä settiä lukemaan. Tämä on suora jatko-osa aikaisemmalle tarinalleni Viisikko. Siitä ei tarvitse tietää muuta, kuin että herra Jago ja professori Litefoot kesken epäonnisten aikakabinettitötöilyjensä päätyivät Dominionin vankileirille, josta heidän tiensä vei Deep Space Nine -avaruusasemalle. Siellä he siis ovat nyt pelastumisensa jälkeen viihtyneet jo jonkin aikaa, koska tuosta heidän aikamatkustelustaan ei tavan tule mitään.

Osallistuu FanFanFun1000 -haasteseen sanalla 507. Lääkäri

Aikakabinettisarja:
I Kuudes, uudes yritys K-11
II Viisikko K-15
III Maquis K-11





Maquis
I


Garak huomasi hänen liikkeeseensä sisään astuneen miehen, mutta asiakaspalveluhenkisyydestä poiketen hän seurasi tätä takahuoneen verhon takaa muutaman hetken. Mies kiinnosti häntä, totta kai: koko avaruusasema kohisi kahdesta eriskummallisesta miehestä, jotka olivat yhtenä päivänä materialisoituneet keskelle promenadia. Ja ’materialisoituminen’ tässä yhteydessä oli kaunistelua, sillä heidän eräänlaisen vaatearkun näköinen aluksensa oli pyörinyt kuin hyrrä ja pistänyt Quarkin baarissa tiskin tuhannen päreiksi.

Mies vertaili kankaita ja arvosteli vaatemalleja sillä tavalla itsevarmasti, ettei tämä suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli vieraillut räätälinliikkeessä. Tämä miellytti Garakia kovasti. Vaatteiden replikointi oli nykyään niin helppoa, että harva viitsi käyttää krediittejään mittatilaustöihin. Elleivät sitten kyseessä olleet roolipeliasut, joita ei oltu koodattu tietokoneen perusmallistoihin. Garak yökkäsi ajatukselle. Hän kun mieluiten ompeli oikeita, kauniita käyttövaatteita, eikä mitään hupsuja karnevaaliasuja.

”Ah! Hyvää päivää ja paljon anteeksi, hyvä herra! Olin juuri avaamassa kangaspakkaa. Kuinka voin teitä palvella?” sanoi Garak kovaan ääneen, säikäyttäen miehen, joka oli syventynyt tutkiskelemaan erään mekon helmaa.

”Oh, niin, hyvää, oikein hyvää päivää”, mies takelteli, pysähtyi ja ojensi sitten ryhtinsä. Olipa hän tosiaan viehättävä mies, ihmiseksi siis. Ja tämä siis siitäkin huolimatta, ettei hänen nykyinen vaatekokonaisuutensa pukenut häntä oikein mitenkään. Garakilla pisti silmään, että hän oli selvästi tottunut federaation replikoituja trikoita muodollisempaan kokonaisuuteen.

”Minulla olisi tarvetta puvulle… siis suorille housuille, paidalle, liiville ja takille. Minulta puuttuu myös joitakin päällysvaatteita, kuten takkia tai viittaa, hansikkaita, kenkiäkin… tosin, minä olen vähän jo tykästynyt näihin, vaikka hölmöthän nämä ovat.”

Mies näytti jaloissaan olevia hyvin käytettyjä, mutta siististi huollettuja, korollisia mustia saapikkaita. Muuten hänen vaatteensa olivat kokoelma kappaleita, jotka kaikesta päätellen olivat tarttuneet matkaan tarpeen, ei tyylin vuoksi.

”Aivan, teillä varmasti on malli jo mielessänne, vai kuinka on, professori?” sanoi Garak maireasti hymyillen.

”Te tiedätte, kuka minä olen?”

”Tämä asema on pieni ja juorut liikkuvat vikkelään. Viereisen parturiliikkeen bajorilaisnainen tiesi kertoa, että te olisitte Maquis – mutta siihen minä en usko.”

”Minkä takia kaikki inttävät tuota samaa? Minä olen syntynyt Twickenhamissa”, mies pudisteli päätään. Garak oli kieltämättä hänestä kiinnostunut. Toisin kuin ihmiset joita Garak oli tavannut, hänessä oli jotain salaperäistä, olematta silti mitenkään tarkoituksellisen salamyhkäinen. Se oli kovin cardassialainen piirre, ja puoleensavetävä sellainen.

”Olen vain utelias. Saanko kysyä, professori, kuinka keksitte tulla juuri minun liikkeeseeni? En uskokaan, että tulitte vahingossa. Joku olisi varmasti varoittanut teitä.”

”Totta, tohtori Bashir suositteli teitä. Tepä olette tarkkaälyinen.”

”Sellaista asiaa ei olekaan, jota minä en havaitsisi, professori. Kuinka mukavaa tohtorilta panna hyvä sana kiertämään. Minun täytyy muistaa kiittää häntä”, sanoi Garak. Aivan tohtorin tapaista puhua hänestä hyvää ja kaunista. Moni voisi olla sitä mieltä, että suosittelemalla cardassialaista räätäliä miehelle, joka ei selvästikään tuntenut valintaan liittyviä konnotaatioita, oli kuin heittämistä susien syötäväksi. Tuskin tohtori Bashir oli tuumannut asiaa professorin maineen kannalta, vaan ajatellut hyvää hyvyyttään antaa Garakille roolipelaajia miellyttävämmän asiakkaan.

Professori oli ihmiseksi myös erikoinen. Oman päänsä pitäjä. Mitä Garak ihmisiä tunsi, niin heillä oli jotakuinkin ärsyttävä tapa imeä itseensä ympäristössä vallitsevia mielipiteitä, ja toistaa niitä sitten takaisin kyseenalaistamatta. Ehkä se oli tavallaan se syy, miksi ihmiset pärjäsivät avaruudessa niin hyvin, sillä esimerkiksi bajorilaiset, mutta myös klingonit, vulkaanit, tellariitit ja kyllä, myös cardassialaiset, olivat kovin jäyhiä, eivätkä sopeutuneet uusiin ympäristöihin helposti. Professoria eivät puheet tuntuneet heilauttavan. Hän rupesi kuvailemaan minkälaista kaulusta hän paitaansa halusi. Sellaisen, mihin saisi vaihdella mielialan mukaan solmion, huivin tai rusetin.

”Onko teillä mukananne kuvia? Voisimme yhdessä katsoa, mitä voin avuksenne tehdä”, Garak kysyi ja mikä kummallisempaa, professori kävi läpi pientä mustaa laukkuaan ja otti sieltä esiin muutamia kovin tummia, mustavalkoisia valokuvia. Garak ei tuntenut Maan historiaa liian hyvin, mutta jo paperin hauraudesta hän pystyi sanomaan, että ne olivat antiikkisia. Satoja vuosia vanhoja, jos hän ei ollut aivan väärässä. Takana oli vain luvut -50 ja -55.

”Tässä olen ystävieni kanssa silloisen opiskeluasuntolani ulkopuolella. Tässä toisessa taas olen kahdenkymmenenviiden, ensimmäinen vakituinen pestini St. Thomasin ruumishuoneella. Uskokaa tai älkää, olin tosissani iloinen. Ei vain ollut tapana kuvissa hymyillä, minäkin näytän tässä melkein yhtä kuolleelta, kuin ne raasut noissa kylmäkaapeissa... Siihen aikaan oli tuo tuollainen hilkkamainen silhuetti muodissa. Ei teidän toki tarvitse näitä apinoida, olenhan minä nyt aivan liian vanhakin tuolla tavalla koreilemaan. Mutta, jotain tämän tapaista.”

Garakia ei oltu usein lyöty ällikällä. Sanotaanpa jopa, että hän ei koskaan ollut tullut yllätetyksi – petetyksi kylläkin, mutta sehän oli vain cardassialainen tapa. Mutta, että ihminen eläisi neljä- tai viisisataa vuotta! Onko hullumpaa kuultu.

”Huomaan, että teillä on erinomainen tyylitaju”, sanoi Garak. “Sitä olen tohtori Bashirillekin tuhannet kerrat sanonut, että on rikos, ettei federaattien univormuihin kuulu minkäänlaista kauniita asusteita. Bajorilaiset, ja he ovat muuten alfasektorin kyllästyttävintä porukkaa, sentään suosivat koruja.”







« Viimeksi muokattu: 27.03.2021 23:10:56 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 573
  • Peace & Love





II

Eniten Quarkia ärsytti se yksi vanha ihmisäijä, joka istui kaiken päivää dabopöydässä voittamassa. Eipä sikäli, mies oli ryyppäämiseen taipuvainen ja baari sai pelissä menetetyt krediitit ja latinumin takaisin kapakin puolella. Silti, ferengiläisen filosofian mukaan pieni voitto on hyvä, suuri sitä parempi, mutta tasan viivalle ei pidä jäädä. Hyvistä yrityksistä huolimatta mies ei häiriintynyt pelatessaan hämäysyrityksiin, vaikka hän dabotyttöjä katselikin sillä silmällä. Olisi nyt edes ihastunut tyttöihin ja kyllästynyt pelaamiseen. Siitä olisi irronut isot marginaalit, holosviitit naisineen olivat aseman suurin viihdebisnes.

Quark olisi potkaissut äijän perseestä pihalle jo ajat sitten, ellei hän olisi ollut jostakin käsittämättömästä syystä hyvää pataa klingonien kanssa. Baaritiskin remontti oli äijän ja tämän ystävän törttöilevästä laskeutumisesta vielä kesken, eikä Quark halunnut provosoida klingoneita pistämään vielä dabopöytääkin lunastukseen.

”Baari-isä! Tuokaapa tähän seurueelleni eteen emmettä! Minulle itselleni maistuu ipa”, huusi mies railakkaasti pöydästä.

”Niinpä tietysti”, mumisi Quark ja hieroi silmäkulmaansa. ”Ja klingoniherroille veriviiniä, eikö niin? Kiitos ja näkemiin.”

”No no, älkää toki olko happamana. Totta tokkiinsahan minä ymmärrän yskän ja sen mistä teillä kengänkanta puristaa, olen katsokaas liikemiehiä itsekin, höh – höh”, nauroi äijä, hän oli vähän humalassa ja pyrki tarttumaan Quarkia hartioilta tuttavallisesti.

”Kuinka kiva tietää”, sanoi Quark, tarkoittaen sanoa, että voi kuinka kiviäkin nyt kiinnostaa.

”Se oli todella oiva hoksaus laittaa niitä tyttösiä pyörimään vähissä pukeissa siihen ympärille. Kieltämättä, vallan valehtelematta jopa, piti pitää kieli keskellä suuta. Minä sanoin itse itselleni, että Henry Gordon Jago, älä, älä, älä verevä mies haksahda nyt tissin tielle. Sanottakoon nyt näin vastaisuuden varalle, että vaikka neiti oli hyvin rehevä, niin kyllä kolmessa rintaparissa on vähintään yksi liikaa, minun makuuni siis. Seurueessani saattaa olla joku toista mieltä.”

Kuusi klingonia repesi raikuvaan röhönauruun, ja äityivät ravistelemaan miestä. Quarkia olisi pelottanut tulla sillä tavalla valtavan kokoisten lihaskimppujen riepottelemaksi. Kaikilla oli täysi sotavarustus miekkoineen ja puukkoineen mukana, vaikka Quark oli tuhat ja sata kertaa kieltänyt kaikenlaiset aseet hänen lukuisissa yrityksissään. Klingonit tulkitsivat sitä niin, että se tarkoitti vain sädeaseita, ja tulivat milloin mikäkin rituaalitikari kaulassaan roikkuen vaatimaan palvelua.

Toisaalta, jos klingoneista oli paljon vaivaa, niin he käyttivät myös paljon krediittejä, ja elleivät suorastaan jopa viskoneet latinumia kaikenlaisiin huvituksiin. Peleihin, veikkaukseen, viinaan ja naisiin – pornoholografiaa ollenkaan unohtamatta. Quark kihisi mennessään kirjaamaan tilauksen. Hänen veljensä Rom säikähti nokkauniltaan hereille ja hyppäsi ylös kolistelemaan viinakaapin pulloja, kuin olisi oikeasti ollut koko ajan tekemässä jotain.

”Että minun tekisi mieli kirota sinun kanssasi, mutta olkoon. Lopeta tuo sählääminen, ennen kuin särjet taas jotain”, sanoi Quark. Hän naputteli kassakonetta ja välitti tilauksen Leetalle, joka puolestaan meni tyttöjen kanssa palvelemaan seuruetta.

”Ohhoh, noin monta klingonia! Sehän meinaa tosi paksua tiliä. Mikset sinä ole iloinen?” kysyi Rom. Quark tuhahti ja heitteli käsiään.

”En minä noista öykkäreistä, niitä on nähty ja tullaan näkemään. Tuo ihminen minua ihan suoraa sanottuna – ”

” – vituttaa”, täydensi Rom automaattisesti, vaikka Quark olisi itse kyllä nielaissut sanansa. Ferengiläinen sananlasku sanoo, että kirota saa, mutta mielessään, sillä asiakas on lapsi, joka ei ymmärrä omaa sontimistaan.

Rom katseli kiinnostuneena miestä ja tämän äänekkäitä klingoniystäviä. Vakiasiakkaat olivat jo tottuneet omalaatuiseen ihmismieheen, mutta olihan hän varsinainen väriläiskä. Puheenparresta lähtien. Ei ollenkaan sellainen ihminen, mitä Rom oli tavannut, mutta toisaalta, Deep Space Nine -avaruusasemalla ihmiset olivat useimmiten tähtilaivaston upseereja ja heidän perhettään, eivätkä tavallaan normaalia siviiliväkeä. Mistäs Rom nyt tiesi, jos vaikka Maassa ihmiset olivat kaikki tuolla tavalla hullunkurisia ja yltäpäältä karvaisia.

”Minä kuulin sellaista juttuja, että hän, ja se hänen toinen ystävänsä, olisivat niin kuin Maquis”, mietti Rom ääneen. Quark täräytti häntä spatulalla niskaan.

”Tonttu! Kaikki nuo rellestäjät ovat kanslerin avustajia ja hänen sukulaisiaan. Luuletko tosiaan, että klingonikansleri Martok olisi missään tekemissä jonkun räkäisen terroristin kanssa? Lopettaisit sen partureiden kanssa päivät pitkät juoruamisen ja menisit töihin.”

”Ai, älä hutki! Eikö se sitä paitsi ole hyvä, että ovat kanslerin sukulaisia?”

”Mitä tarkoitat?”

”Eihän kansleri Martok ole ennen astunut jalallaankaan baariisi, ja muistaakseni uhkasi tehdä sinusta ferengifileet, jos katsoisit häneen päinkään kierosti. Tuo ihmisukko taas on yksin houkutellut koko Martokin saattueen pöytään, kukkaronnyörit auki. Siitä hyvästä hänelle melkein pitäisi kuule maksaa”, Rom selitti ja Quarkin oli pakko myöntää, että hänen jutussaan oli kyllä itua. Eivätkä äijästä tykänneet vain klingonit, vaan hän oli joviaalia ja pidettyä seuraa muutenkin. Jopa vanha Morn oli sanonut, että siinäpä sydämellinen otus.

”Et sinä niin suuri mätäpaise olekaan kuin äiti aina sanoi”, tuumi Quark. Jos asiaa tosiaan ajatteli niin, että mies oli sijoitus: sisäänheittotuote, houkutuslintu ja pelle – no, kuten ferengit sen oikein sanovat, jos aiot sijoittaa, niin katso tarkkaan, että se myös tuottaa. Quark rupesi heti miettimään miten miehen saisi viihdyttämään asiakkaita entistä enemmän.






Here comes the sun and I say
It's all right

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 573
  • Peace & Love





III


Professori Litefoot istuskeli sairastuvan tutkimuspöydällä paitahihasillaan, alusvaatteissa. Hän katseli hyvin kiinnostuneena tohtori Bashirin työskentelyä ja kysyi vaikeita kysymyksiä hänen käyttämistään instrumenteista ja laitteista. Julian oli pitkään joutunut maanittelemaan häntä, ja lopulta lääkintäupseerin määräyksellä vaatinut häntä tulemaan terveystarkastukseen. Alkuun Julian ei ollut ymmärtänyt miksi professori viitsi olla niin hankala, vaikka sen hänelle sanasta sanaan selitti, että terveyden seuranta ei ollut ainoastaan pakollista poliittisesti aralla ja militarisoidulla avaruusasemalla, mutta myös suuri federaattien etuoikeus. Tähtiliitossa terveydenhuolto ei maksanut mitään, ei edes krediittejä.

Sittemmin Julian ymmärsi, miksi professori oli niin uppiniskainen. Hänen kysymyksistään saattoi nimittäin arvata, että hän oli lääkäri itsekin, eikä vain väittänyt niin lämpimikseen. Kuka tahansa lääkäri varmasti yhtyy tähän, että niin vaikeaa potilasta ei olekaan, kuin toinen lääkäri. Julian liikutteli piippailevaa skanneriaan Litefootin selän puolella ja seurasi hänen keuhkoistaan tulevia lukemia.

”Ette kai te vain polta tupakkaa?” hän kysyi. Litefoot näkyvästi pudisti koko kroppaansa ärsytyksestä. Niin kuin kissa vastakarvaan.

”Tuo on perin juurin epäreilu kysymys! Silloin kun minä opiskelin lääketieteellisessä, niin ei edes puhuttu vielä, että tupakka olisi mitenkään vaarallista”, Litefoot selitti niin syvästi loukkaantuneena, että hänen äänensä ihan värisi. Hauska huomata, että hänenkin viileään pirtaansa oli mahdollista saada aikaiseksi särö. Piti vain tölväistä egoa oikeasta kulmasta. Vai ei hän muka tiennyt tupakan olevan myrkkyä? Tuo ei olisi mennyt läpi edes vuonna 2020. Julian pyysi hoitajaa valmistelemaan hyposprayn. Siinä menisi jokunen minuutti, jonka aikana Julian kävi aivan kaiken keräämänsä informaation vielä läpi.

Litefootia, sen paremmin kuin Jagoakaan, ei oltu rokotettu minkäänlaisia sairauksia vastaan. Jago oli sairastanut joukon sellaisiakin tauteja, joita ei ollut Maassa  ollut olemassakaan muutamaan sataan vuoteen – kuten pilkkukuumeen, tuhkarokon, vesipöhön ja sikotaudin. Professori Litefootin ruumis kertoi myös aika karua tarinaa. Lastoittamalla parantunut vanha murtuma. Veressä oli liian korkeat lyijy- ja arsenikkipitoisuudet. Puhumattakaan siitä, että hänen kätensä olivat monesta kohtaa palaneet raskaiden kemikaalien ja spriialkoholin huolimattomasta käsittelystä.

”Teillä on kaihi, professori.”

”Mama sairasti kaihia jo kaksikymmentävuotiaana.”

Julian nauroi äänettä professorin selän takana. Tosin häntä todella mietitytti, miten kaksi ihmistä näinä päivinä olivat voineet elää noin korkeaan ikään käymättä ensimmäisessäkään sairaalassa tarkastuttamassa itseään. Heistä ei ollut olemassa asiakirjoja. Ei se välttämättä ollut kuitenkaan mahdottomuus. Tähtiliittoon kuului kuitenkin hyvinkin alkeellisia planeettoja. Ehkä he olivat kotoisin jostakin karusta siirtokunnasta, eli Maasta katsottuna kaukaisessa kolkassa, jonne teknologia tuli kovasti myöhässä.

Tai ehkä he olivat kuin olivatkin halveksittuja ja toisaalta myös tarunhohtoisia Maquis-vapaustaistelijoita, kuten bajorilaiset heistä niin ankarasti juorusivat. Julian nyt ei tiennyt mitä ajatella. Se selittäisi kyllä miksei heitä oltu rokotettu, sillä Maquis asui, toimi ja eli pitkään vain Cardassian ja Federaation välisellä demilitarisoituneella alueella, jonne kukaan ulkopuolinen ei saanut sekaantua ilman, että se otettiin sodanjulistuksena. Toisaalta, professori Litefoot ei antanut mitenkään ymmärtää, että hän olisi ollut vähääkään kiinnostunut lähihistorian politiikasta.

Hoitaja toi valmistellun hyposprayn, tai oikeastaan kolme. Samat koktailit, kuin hän oli aikaisemmin määrännyt Jagolle. Sen lisäksi hän käskytti professorin selinmakuulle, jotta hän pystyi laskemaan ison kudostimen alas katosta. Siitä lähti myös kolme kertaa, yhden jokaista hyposprayta kohtaan, solut läpäisevä säde. Se eheytti lähes kaikki pienemmät vaivat ja saattoi hänen terveydentilansa standardien mukaiselle tasolle. Mutta mikään ihmelääke se ei ollut.

”Kyllä teidän pitää lopettaa tupakointi. Lisäksi suosittelen jotain lihaskuntoa parantavaa harrastusta. Eikös hyvä ystävänne, Henry Jago, pelaa vieläkin viisikkoa?” kysyi Julian. Hänestä oli yhä vain hauskempaa, että professori Litefoot otti hänen kysymyksensä niin henkilökohtaisesti, että oli melkein tukehtua pöyristykseen. Ihan samalla tavalla Julian oli moittinut hänen ystäväänsä huonoista elintavoista. Tosin Jago oli niellyt sen vähemmällä kitinällä. Hän oli selvästi tottunut piikittelyyn. Litefoot taas ei kaikesta päätellen ole ollut ennen tarpeeksi läksytettävänä.

”Näytänkö muka siltä, että minä muka sopisin jonnekin pihamaalle hutkimaan otsa hiessä palloa?” kysyi Litefoot. Nyt Julian uskalsi nauraa hänelle ääneen. Hän käski Litefootia pukeutumaan ja rauhoittamaan hermojaan vaikka kupposella raktajinoa. Julianin vuoro oli nimittäin päättymässä ja hän ihan mielellään lähtisi professorin kanssa yksille, mikäli hän ei ollut liian vihainen. Jos Julian ei nähnyt aivan omiaan, niin Litefoot muuttui nolostuksesta vaaleanpunaiseksi. Taisi ymmärtää itsekin menneensä kinastelussa lapsellisuuksien puolelle. Hän lähti kuitenkin yksille – hän oli ystävältään Jagolta kuulemma jo vuosia sitten oppinut, että tarjouksesta ei tule koskaan kieltäytyä.

”Saanko kysyä – kuinka olette muuten viihtyneet avaruusasemalla? Oletteko keksineet jotakin hauskaa tekemistä?” Litefoot kysyi heti kun he olivat istuutuneet pöytään. Professorille ei maistunut raktajino, sillä hänen mielestään mausteisten juomien piti kyllä olla kuumia. Hän halusi oikein vanhanaikaisen lasillisen jotain hyvää konjakkia. Julian varoitti, ettei Quarkin baarissa ollut mikään hyvä valikoima Maasta, mutta loppujen lopuksi hän oli juomaansa tyytyväinen.

”Hauskasta en niin tiedä, pitäisi laskea uusi lentomatriisi ja olen vähän hukassa sen kanssa”, sanoi Litefoot. Julianin teki mieli kysyä voisiko hän auttaa laskuissa, mutta ehkä hän olisi ottanut sen loukkauksena. Voihan se olla niinkin, että professori kalibroi avaruusalustaan puhtaasti harrastuspohjalta, ja olisi ollut töykeää mennä brassailemaan sillä, miten lapsellisen helppoja hänen matriisinsa olivat Julianin geneettisesti yliviritetyille aivoille.

”Meillä on kyllä koulu täällä asemallakin, mutta Bajorissa on yliopisto. Siitä voisi olla teille hyötyä, jos aiotte viipyä vielä kauan”, sanoi Julian diplomaattisesti. Litefoot kohautti olkiaan.

”Ken tietää, voihan tässä tosiaan tovi vierähtää. Henry on niin mielistynyt promenadin antimiin, että hän on löytänyt itselleen töitä.”

Julian oli juuri kysymässä mitä töitä Jagolla nyt ylipäätänsä voisi olla, mutta siinä samassa baarista sammui valot ja pystytetyllä lavalla syttyi spotti. Siellä seisoi Litefootin ystävä Jago, niin kovin hienoksi laitettuna, posket niin kuin punaiseksi maalattu. Hän esitteli itsensä ja illan juhlanumeron. Julianista tuntui, ettei hän ollut nähnyt tai kuullut mitään niin autenttista ja huikeaa edes holoromaanissa.

Professori Litefoot katseli ystäväänsä lempeä ilme kasvoillaan, niin kuin hänen jokainen sanansa olisi ollut entuudestaan tuttu.

“Niin, mitä te sanoitkaan Bajorista?” hän kysyi kun seuraavan kerran kun Julianin huomio ei ollut jakamattomasti herra Jagossa kiinni.







Here comes the sun and I say
It's all right

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 3 573
  • Peace & Love





IV


Kuka tuntee cardassialaisia, tietää hyvin sen tavan, miten he metsästivät. Bajorilaiset luonnostaan pelkäsivät kohteeksi joutumista, mutta dabopyödässä viihtyvä mies, Jago, ei tätä joko huomannut tai sitten hän oli rohkeampi kuin antoi ymmärtää. Kaikkihan sen tiesivät, ettei Garak ollut vain räätäli, eikä ollut viisasta joutua hänen mielenkiintonsa kohteeksi. Mutta Jagosta sanottiin, että hän oli ulkonäöstään huolimatta yllätysten mies – klingoneiden suuresti rakastama, ferengin veroinen myyntimies ja kyllä, myös yhtä periksi antamaton kuin Maquis.

”Tehän olette herra Jago, eikö vain?” sanoi Garak saaden Jagon hätkähtämään. Se oli ollut hänen tarkoituksensakin. Miehistä oppii paljon sen perusteella, miten he suhtautuvat kevytmieliseen säikyttelyyn. Jago päästi pienen älähdyksen ja kääntyi ympäri, mutta vaikka hänen ilmeensä oli kuin pistetty, ei hän esimerkiksi kohottanut nyrkkiä tai ollut mitenkään muuten uhkaava. Tästä Garak päätteli, että hän oli tottunut olemaan kiusattavana.

”Niin, ja te hyvä herra, olette se kyykäärme, vai miten sen nyt ottaa”, tuhahti Jago. Hyvinkin napakka äänensävy. Garak oli tyytyväinen, hän ei pitänytkään mistään löllyköistä tossukoista, vaan jämäkästä saappaasta.

”Olette käyneet bajorilaisten vaimojen varoiteltavana. Olette viisas mies”, sanoi Garak, eikä odottanut lupaa istua alas pöytään. Hän nojautui liian lähelle Jagoa, vaan hänpä ei tästä hämmentynyt. Jago työnsi häntä määräotteisesti kauemmas rinnasta. Se ei ollut mitenkään väkivaltainen, ei edes epäkohtelias ele, vaan ainoastaan selkeä. Se tarkoitti yksinkertaisesti ’mitä te oikein minusta haluatte’, ilman, että Jagon tarvitsi sitä kovaan ääneen sanoa. Toisaalta, myös muut heidän ympärillään saattoivat tulkita tilanteen samalla tavalla oikein. Eipä mikään ihme, että tämä ihmismies oli näyttelijä ja esiintyjä ammatiltaan. Harva noin hyvin osasi pelata eleitten päälle muuten vain.

”Asia koskee yhteistä ystäväämme, professori Litefootia. Herttainen mies, etten paremmin sano… tilasi minulta oikein garderoobin verran vaatteita. En vain ole kuullut hänestä sen koommin, kun lasku oli kuitattu.”

”Jaha”, sanoi Jago kuivasti. Mitäpä muuta saattoi odottaa klingonien sydänystävältä? Klingonit vihasivat cardassialaisia niin kovasti. Garak hymyili ja mittaili miestä katseellaan. Niin muhevan lihaisat reidet, vahvat kädet. Miellyttävä, hyväntuoksuinen parfyymikin leijui ilmassa. Risalaista laatua, eli köykäinen ja kukkainen, mutta sopi jotenkin juuri tälle Jagolle.

”Haluaisin niin kovasti saada tietää, miellyttivätkö vaatteet häntä? Muinainen tyyli ei tosiaan ole erikoisalaani, mutta asiakkaan tyytyväisyys on minulle kunnia-asia.”

”Hän oli komea kuin Winchesterin markiisi, polvia pakotti ja henki loppui sitä ihastellessa. Hän otti ja sai päähänsä lähteä Bajoriin opiskelemaan matematiikkaa. Pyh.”

”Niin, senkö vuoksi te olette noin allapäin?”

Jos Jagoa oli varoitettukin cardassialaisista ja kehotettu olemaan vehkeilemättä heidän kanssaan, niin valitettavasti hän oli silti jättänyt pehmeän vatsapuolensa suojaamatta. Garak loukkasi Jagon yksityistä tilaa uudelleen ja hipaisi hänen reittään. Se sai miehen niskavillat pystyyn.

”Minä en nyt mitenkään voi arvostaa sitä, että te arpomalla arvailette minun mielentilaani. Professori saa matkustella ihan niin paljon, kuin se häntä sattuu huvittamaan. Sitä paitsi, me puhumme sellaisen aliavaruusradion välityksellä melkein joka päivä. Ei pidä ollenkaan paikkaansa, jos sellaista olette kuulleet, että hän olisi minua mitenkään unohtanut.”

Voi. Nyt hän teki tästä todella liian helppoa. Garak oli toivonut, että hän kestäisi painetta hieman vielä pidempään, mutta kaikkea hyvää ei aina saa.

”Olette mustasukkainen”, sanoi Garak. Cardassialaiseen tapaan rehellisyys säästetään aina viimeistä kuoloniskua varten.

”Väitättekö, etteikö minulla olisi sitten syytä olla, herra Garak?”

Garak vahvasti epäili sitä, että professori Litefoot oli ollut hänen lähentelystään moksiskaan. Itse asiassa, Garak ei ollut varma oliko hän pannut sitä merkille lainkaan, mutta sehän se hänessä olikin oikea haaste. Sitä enemmän hän epäili sitä, että Litefoot olisi kertonut kohtaamisesta Jagolle sellaiseen sävyyn, että siitä olisi voinut vetää johtopäätöksiä. Ei, kyllä tämä hassunhauska ihmismies teki päätelmänsä itse, suhtautui häneen penseästi ja oli mustasukkainen ihan omasta aloitteestaan. Ihastuttavaa, kerta kaikkiaan! Niin paljon tunnetta, asioita joita ei tarvitse edes sanoa.

”Sanokaa toki Garak vain, pelkkä simppeli Garak”, sanoi Garak ja oli tyytyväinen hakemaansa vastaukseen. Kyllä, Jagon ja hänen Bajorille haihattelemaan eksyneen professorisystävänsä romanssi oli cardassialaista laatua, täynnä salattuja merkityksiä. Se jos jokin oli kuin kappale rakkausromaania. Garak pyöritteli kynttään Jagon polvella niin kauan, kun hän vielä salli sen.

”Kiitos kaunis, mutta en katso, että olemme suinkaan sinutteluväleissä, enkä sellaista soisi tapahtuvankaan”, sanoi Jago. Kuinka miellyttävän hillitty torjunta! Garak ihaili häntä. Ei mikään ihme, että professori piti hänestä. Jagossa oli enemmän pureskeltavaa, kuin hänestä päällepäin saattoi arvata.

”Ette te ole Maquis, te olette rakastaja”, sanoi Garak. Jago nyrpisti nenäänsä.

”Miksi kaikki jankkaavat tuota samaa, Maquis ja Maquis. Minä olen Henry Gordon Jago, montako kertaa se oikein pitää sanoa?” puuskahti Jago, ja vielä kerran siirsi Garakin käden toisaalle, ennen kuin ehkä taipuisi astetta kovempaan otteeseen.


FIN




Here comes the sun and I say
It's all right

Omam-Thot

  • ***
  • Viestejä: 24
    • AO3
Tää käy rivi riviltä paremmaksi. Loistavia karakterisaatioita ja settingien törmäys on nivottu yhteen loistavasti. Garakin näkökulmat on tässä verrattomia.