Kirjoittaja Aihe: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)  (Luettu 464 kertaa)

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 329
Ikäraja: S
Hahmot: Minerva ja Harry
Yhteenveto: He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he vain odottavat.

A/N: Kaamosetydeihin kirjoitettu teksti, haasteen hengen mukaisesti tosi hiomattomana. Ihmeellisen ihanat ja ajatukset yllättäville kierroksille heittäneet inspiraationlähteeni olivat tämä runo ja tämä kuvasarja.

edit: Lisään tähän alkuun vielä, että tämä on melko angst ja vähän horror, ikärajastaan huolimatta. Olkaatten varoitettuja.



Pihapolkua pitkin saapui vieras

Minerva on ryhtynyt odottamaan vierailuja. Hän ei tiedä koska se tapahtui; ehkä silloin kun talvi katkaisi tiet kylään eikä hän tavannut ainuttakaan ihmistä – velhoa tai jästiä – kolmeen kuukauteen. Kun hän kevään tullen näki Harryn kumaran hahmon kulkevan jälleen pihapolkua pitkin, hänen rintakehänsä paine keveni hetkeksi, ja hän avasi verhot, loitsi pinnat pölystä ja surusta puhtaaksi, keitti teen. Harry koputti oveen, astui sisään ja virnisti väsyneesti. Oli pitkä talvi, Minerva.

Nyt on syys, eikä Harry enää puhu. Hänen vierailunsa rytmittävät Minervan päivät, kiinnittävät heidät aikaan. Minerva tietää, että he ovat täällä samasta syystä, täällä tuulenpuhaltamien nummien takana, kaukana Lontoosta, kaukana kaikesta siitä mikä täytti heidän vuotensa aikaisemmin. He odottavat ajan loppumista, heidän aikansa, ovat jo jättäneet paikkansa ja tehtävänsä mutta ovat yhä täällä. Vaikka Harry on vaiti, Minerva puhuu, hiljaiseen sävyyn, sen verran kuin jaksaa. Ei koskaan elävistä, Harryn silmistä hän näkee että täällä yhä olevat tekevät kipeää. Hän laskee teekupin Harryn käsiin ja painaa samalla hetkeksi oman vanhan naisen kätensä Harryn rystysille. Sitten hän istuutuu keinutuoliinsa ja kertoo siitä, miten Albus Dumbledorella oli sietämätön tapa kutsua opettajat koolle aamuvarhaisella, täynnä energiaa ja uskoa uuteen päivään.  Tai hän kertoo siitä, miten hän eräänä syksynä lajittelun jälkeen katseli tupaansa tulleita lapsia ja tunsi hämmästystä siitä että juuri nämä yksitoistavuotiaat oli annettu hänen vastuulleen. Tiedäthän, hän sanoo ja Harry sulkee silmänsä, Lily, Sirius, Remus. Ja James. Minerva tietää mitä jättää pois ja mitä ei. Niin täynnä elämää, hän hymyilee, voi miten täynnä elämää.

Toisinaan hän on rohkea ja puhuu siitä nuoresta miehestä, joka kertoi hänelle tähdistä ja siitä miten aika kietoo kaikkien universumien kaikki olevaiset yhdeksi ja samaksi. Ja hän nostaa takanreunalta pienen harmaan kiven, pitelee sitä hellästi ja muistaa, miten ääni kuiski hänen korvaansa: Me olemme osa sitä, Minerva, me tulimme tänne kaukaa ja me lähdemme täältä vielä, jonakin päivänä, niin, sinä ja minä…

Harryn saapumisista ei koskaan tiedä. Joskus hän käy joka päivä, toisinaan kuluu viikkoja että Minerva saa istua yksin teekuppinsa ääressä. Silloin hän istuutuu kuistinpieleen ja antaa iltapäivän auringon lämmittää häntä, painaa kiveä lähemmäs sydäntään ja miettii kaikkia niitä vuosia, jotka hän on kantanut kiveä mekkonsa taskussa, kaikkia niitä vuosia joita tähtiin kaivannut nuori mies ei nähnyt. Onko hänen elämänsä ollut täydempää, Minerva ajattelee. Hän on nähnyt vihan vyöryvän ja hiipuvan, hän on nähnyt lasten kasvavan ja rakastuvan, hän on antanut itsestään kaiken, aivan kaiken, näiden samojen lasten hyväksi. Ehkä se on hyvittänyt hänen tekonsa.

He ovat samankaltaisia, hän ja Harry, Minerva ymmärtää eräänä iltapäivänä. Harry istuu pöydän ääressä ja pyörittää lusikkaa teekupissaan. He ovat antaneet kaikkensa, ja nyt he vain odottavat. Lähtöä, loppua. Kun Harry nostaa teekupin, hänen kätensä vapisevat niin että lusikka kilahtelee. Rakas lapsi, Minerva ajattelee.

Mies, jota hän on kantanut mekkonsa taskussa kaikki nämä vuodet, kiersi yhtenä kesäpäivänä kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja sanoi ääni kiihtyneenä: Elämä tuli tänne ulkoavaruudesta meteoreina, kivenmurikka kerrallaan, Minerva, ja minä tiedän nyt, niin sen on oltava, sellaisina me myös lähdemme, kuuletko, jotta me voimme palata meidän on muututtava takaisin kiveksi! Miten miehen kädet polttivatkaan hänen ihoaan ja miten miehen sanat kaikuivat hänen korvissaan, lähes hulluina mutta silti puoleensa vetävinä. Miten hän halusi antaa miehelle kaikkensa, kaiken, kaiken mitä mies osasi pyytää.

Hän kysyi kolme kertaa, ja kolme kertaa mies vakuutti, piteli hänen käsiään omissaan ja nyökkäsi kiihkeänä. Haluan!

Harryn viime käynnistä on nyt kahdeksan päivää, joten hän tulee pian. Ehkä jo huomenna lounaan jälkeen Harry kävelee ensin pölyävää hiekkatietä ja kääntyy sitten mökin suuntaan, avaa portin ja sulkee sen, kulkee pihapolkua pitkin portaille ja koputtaa oveen. Hiljaisuuden jälkeen Harry koputtaisi uudelleen, ja vielä kerran, kunnes avaisi oven. Minerva laskee harmaan kiven pöydälle, koskettaa sormenpäällä sen sileää, tuttua pintaa. Matka on ollut pitkä. Varoen hän kohottautuu itse pöydälle kiven viereen, luut ovat kankeat ja hitaat, mutta ilma jalkojen alla tuntuu ihmeelliseltä, hän melkein nauraa. Kun hengitys tasaantuu, hän kohottaa sauvansa. Yksi loitsu vielä, ja sitten. Harry löytäisi hänet. Harry löytäisi heidät.
« Viimeksi muokattu: 01.12.2020 09:44:43 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #1 : 03.11.2020 22:44:15 »
Olipas tämä. Oho. Ohhoh!

Mä olin alun perin melko varma että kirjoittaisit noista etydipaloista Sherlockia. Etpä kirjoittanut, et! Enkä ole edes pahoillani, koska tämä oli hurjan jännittävä teksti! Miten voikin jännittää näin paljon jonkin näin hiljaisen äärellä.

Mielenkiintoista kuinka Minerva rinnastaa itsensä ja Harryn, että he molemmat odottavat aikaansa ja toisaalta sen päättymistä, vaikka he ovat kiistatta aivan eri sukupolvea. Ja kuinka hyvin he silti ymmärtävät toisiaan ja hakevat toisistaan varovaista lohtua. Vai onko se lohtua. Ehkä se on vain yhdessä odottamista. Sellaista tyynen surumielistä.

Kerran yksitoistavuotiaiden oppilaiden nimien luettelu sai kyllä sen surun tulvahtamaan. Kiinnitin huomiota nimien järjestykseen ja että Peter oli joukosta pois ja James jämäkästi erillään. Painavana lisäyksenä. Haluaisin tietää, mitä se Harryn näkökulmasta tarkoittaa.

Näen tässä Minervassa yhtymäkohtia Dumbledoreen ja kuinka molempien elämässä on joskus ollut valloittava nuorimies huumaavine mutta hulluine kuvitelmineen. Oon myös hiukan järkyttynyt, että Minerva kysyi ja varmisti vain kolme kertaa. :D

Ihan hirvittävä ja hirvittävän hurja paljastus Minervan miehestä. Ja kuinka pelottava loppu ficillä! Kunnon psykologista kauhua, ainakin mulle. Enpä arvannut että kiviäkin voi kammota.
 
Harrya käy sääliksi. Ja aika lailla Minervaakin. Mutta silti kaikesta järkyttyneestä surusta huolimatta: vau miten hieno teksti! Sun todella kannattaa osallistua näihin etydihaasteisiin, luot niistä inspiraationpalasista todella uniikkeja juttuja!
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 329
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #2 : 05.11.2020 21:11:47 »
Sisilja, miten siistiä kuulla, että sua jännitti! Ja kammotti! Kun sain Kaarnelta tuon kuvasarjan niin ajattelin heti Minervaa ja sitä, toimiiko muodonmuutos ihmisestä esineeksi. Tai että mitä sellainen tarkoittaisi. Siitä tämä sitten lähti etenemään kohti hiljaista loppuaan. Hieno ajatus myös tuo Dumlbedoreen ja hänen nuoruutensa hurmaavaan nuoreen mieheen rinnastaminen, ihan totta! Hulluja ajatuksia on vaikeampi vastustaa, jos ne esitetään viehättävässä paketissa. Ja oi voi, ehkä Minervan olisi toisaan kannattanut varmistaa vielä pari kertaa lisää. Ehkä päätös olisi sittenkin ollut sama.
« Viimeksi muokattu: 05.11.2020 21:55:49 kirjoittanut Ricolette »
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

Sisilja

  • ***
  • Viestejä: 1 153
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #3 : 05.11.2020 21:18:30 »
Aah, hei, tulipa valaistuminen tuosta kun mainitsit muodonmuutoksen ihmisestä esineeksi. Minerva ja muodonmuutokset. Olisi pitänyt osata tietysti yhdistää, mutta en jotenkaan tullut kunnolla ajatelleeksi sitä! Ei vitsi, niin sopivaa! Ja niin kuin yksäritse jo vähän avasinkin, niin tämän lukemista seuraavana aamuna jäin miettimään, onko kuitenkaan niin hurjaa jos vanha ihminen haluaa kuolla ja onko se niin hirvittävää muuttaa itsensä kiveksi jos on sellaiseen kykenevä. Tehdäänhän ihmisestä kuoleman jälkeen silkkaa tuhkaakin. Mutta sitten kyllä päädyin siihen, että on tuo karmaisevaa. Ehkä juuri siksi, että Minerva selkeästi haluaa tulla löydetyksi kotoaan, kiveksi muuttuneena ja miehensä viereltä. Ja onhan se tosi pelottava toive tai halu. Aika epäreilu Harrya kohtaan. Harryhan on jo valmiiksi kärsinyt niin paljon eikä taida tässä ficissäkään olla elämän karmeuksista toipunut. Joo, Harryn puolesta hyytää yhä. Ai että mikä teksti!
Kirjoittamisen riemusta

Avatarista kiitos aijulle!

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 458
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #4 : 28.11.2020 11:38:44 »
Siis v a u, mikä ficci! Huhhuh. Pitääkin hengähtää hetki jos toinenkin tämän luettuani. Tämä oli... kauhua. Ihan oikeasti. Surumielistä, hiljaista kauhua. Sisiljan kommentti tähän tekstiin on todella osuva, komppaan sitä täysin. Yritän kuitenkin sanoa vielä jotain itsekin. Mutta siis, vau. Tämä oli kyllä jotain todella erilaista.

Ensinnäkin on sanottava, että teet upean tulkinnan sinulle annetuista kaamosetydeistä! Ne olivat kauniit, mutta haastavat, ja teit niistä todella odottamattoman tulkinnan, joka toimii. Etydien kanssa on aina jotenkin niin, että joko niistä inspiroituu ja yksi idea johtaa toiseen, jota onkin sitten jo vaikeampi yhdistää annettuun etydiin, tai sitten niitä pystyy käyttämään tekstissä todella konkreettisesti, ja tässä tapauksessa tuo konkretia toimii hyvin. Hahmoina Minerva ja Harry ovat tässä asetelmassa todella toimivia, sillä juuri näiden kahden koen kärsineen ehkä kuitenkin kaikkein eniten (ensimmäisestä ja) toisesta velhosodasta. Juuri nämä kaksi joutuvat kärsimään hiljaisuudesta. Harrya tulee tosin hurjasti sääliksi, sillä yksityiskohtina kumara hahmo ja vapisevat kädet järkyttävät, koska hän on vielä niin nuori. Samalla kuitenkin suru, menetys ja raskaan taakan kantaminen tekevät ihmisille kauheita asioita.

Lopun kivi-teoria ja sen kauheus tekevät kaikesta jotenkin kahdesti kauheampaa. Samalla ajatus siitä, että voi vain kuolla, muuttua kiveksi, muuttua tuhkaksi, kadota tästä maailmasta, on jokseenkin lohdullinen. Hiljaisuus ei voi jatkua ikuisesti, joskus sen on vain loputtava. Vaikka toisaalta taas mietin, että esimerkiksi neljännessä kirjassa Dracohan muisti muuttuneensa hilleriksi - eli jos ihminen muuttaa muotoaan, lakkaako hän todella olemasta ihminen? Lakkaako ihmisen aivotoiminta vai jatkuvatko ajatukset toisessa muodossa? Se vasta onkin karmiva ajatus. Jään myös miettimään, mitä tapahtuu, kun Harry löytää pöydältä kaksi kiveä. Hän osaa varmasti laskea yhteen, mitä on tapahtunut. Mitä hän päättää silloin tehdä? Muuttua itse kiveksi, yrittää muuttaa Minervan takaisin? Löytääkö hän elämäänsä uutta toivoa vai päättääkö hän päättää oman elämänsä?

Kuten sanoin, vau. Tämä on upea, ajatuksia herättävä ficci. Aivan mieletön. Tämä jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Kiitos tästä!

between the sea
and the dream of the sea

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 329
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #5 : 01.12.2020 09:43:01 »
Sisilja, huh, tämän tekstin kanssa päätyi näemmä aika syviin pohdintoihin. Mä jotenkin ajattelin, että se että haluaa tulla löydetyksi tarkoittaa sitä, ettei halua kuitenkaan kunnolla kadota. Olisihan se voinut tehdä saman jossain puutarhan perällä niin ettei niitä olisi koskaan löydetty.

Oijoi, kiitos hiddenben! Ihanaa kuulla, että tämä herätti ajatuksia. Kauhua tämä sitten kai on, omalla hiljaisella tavallaan. Harry aikuisena on mun mielestä tosi kiinnostava hahmo, koska sillä on repussaan aika paljon lastia. Että kuinka ymmärtäväistä tai ajattelevaista tämä nyt sitten Minervalta oli, en tiedä. :l Etydit on kyllä ihan huippu haaste! Ja Potter-fandom siinä mielessä mahtava, että taikuuden avulla oikeastaan mikä tahansa on mahdollista. <3

Muodonmuutoksista vielä, että joskus oon just animaagiuteen liittyen pohtinut ihmisen ja eläimen välistä rajaa, ja nyt sitten rupesi kyllä kiinnostamaan ja mietityttämään toi elottomaksi esineeksi muuttuminen. Ei taida olla Pottereissa tilannetta, jossa joku olisi loitsittu edes hetkeksi tyyliin teekupiksi?
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)

hiddenben

  • Yksinpurjehtija
  • ***
  • Viestejä: 1 458
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #6 : 01.12.2020 16:37:57 »
Ei kyllä ole esimerkkejä. Tai no, Kuhnusarvio oli "naamioitunut" nojatuoliksi, mutta en ajattele sen olleen sama asia kuin mitä tässä tapahtuu. Ajattelisin jotenkin, että ihmisen muuttaminen elottomaksi esineeksi olisi jotenkin jopa rangaistava teko eikä sillä siksi leikiteltäisi. Voi myös olla, että muodonmuutos ihmisestä esineeksi ja takaisin voisi vaikuttaa ihmisen mieleen ja aivotoimintaan, vähän kuin aivoleikkauksetkin voivat tehdä: muuttaa luonnetta tai kykyä toimia samalla tavalla kuin ennen.

Yritän muistella, miten oli silloin, kun Sirius oli ollut pitkään animaagimuodossaan. Sehän vaikutti osittain ainakin hänen käytökseensä, joten vaikka animaagi on edelleen ihminen, hän ottaa osaksi itseään myös animaagihahmonsa piirteitä. Sehän voisi olla muodonmuutoksen hinta, joko pysyvämpi (kuten ihmisestä esineeksi) tai väliaikainen.

Onpas mielenkiintoista pohtia tällaista!

between the sea
and the dream of the sea

Hopearausku

  • Vedenelävä
  • ***
  • Viestejä: 146
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #7 : 12.01.2021 19:18:08 »
Olen lukenut tämän jo monen monta kertaa ja edelleen on yhtä hyvä! hiddenbenin mainitsema surumielinen, hiljainen kauhu kuvaa tätä kyllä todella hyvin - ja hiljaiseksi tämä saa kyllä lukijankin. Kuten sanottu, olen lukenut tämän läpi lukuisia kertoja viimeisen kuukauden aikana, mutta kommentointi on jäänyt puhtaasti siitä syystä, että tämä todella vetää sanattomaksi.

Alussa tämä ficci tuntuu sellaiselle "normaalille", ihanalle suruangstille, mutta loppua kohden kauhun elementit tulevat selvemmin esiin - ihan kuin sukeltaisi veteen ja etenisi matalikosta syvemmälle ja syvemmälle! Sydän hakkasi aika lujaa siinä vaiheessa, kun tuo muodonmuutos kiveksi valkenee lukijallekin. Ja tuo lopetus, hrr... Väkisinkin miettii, entä jos jotain menee pieleen, eikä kuolekaan? Että jos tietoisuus on tallella, mutta kivenä mitään ei voi tehdä auttaakseen itseään ja jää loukkuun ikuisiksi ajoiksi? Koko ajatus on vain niin tajuttoman karmiva.

Mielestäni tämä teksti menee jo psykologisen kauhun puolelle. :D Tai ainakin tällä on ihan samanlainen, tunteet totaalisesti sekoittava efekti. Joka tapauksessa aivan upea ficci. Kiitos.

ava © Felia
bannu © Ingrid

Ricolette

  • ***
  • Viestejä: 329
Vs: Pihapolkua pitkin saapui vieras (S l Minerva & Harry)
« Vastaus #8 : 21.01.2021 17:44:36 »
Kiitos tuhannesti kommentista, Hopearausku! (Ihana nimi!) Voi miten mahtavaa, että tunnelma muuttui hyisemmäksi ja hyisemmäksi ja hipoi jo psykologista kauhua. Ehkä nimenomaan tästä ficistä on niin kiinnostavaa kuulla lukijoiden tunnelmia, kun tämä tosiaan on aika erilainen mitä muutoin olen kirjoittanut, vaikka angsti (ihana suruangsti, jep!) leipälajini onkin. Kiitos vielä!
It takes a lot to give, to ask for help
To be yourself, to know and love what you live with
(Damien Rice)