Kirjoittaja Aihe: Kaunis Vasilisa: Harharetkiä | K-11 | Baba Yaga/Vasilisa | kauhuromanssi, femme, satu | (1/3 22.10.)  (Luettu 95 kertaa)

Pura

  • kiikkumureena
  • ***
  • Viestejä: 1 027
Nimi: Harharetkiä
Kirjoittaja: Pura
Ikäraja: K-11
Paritus: Baba Yaga/Vasilisa
Genre: kauhuromanssi, femme, satu
Fandom: Kaunis Vasilisa
Osia: 1/3
Varoitukset: Seksuaalista jännitettä kahden hyvin eri-ikäisen naisen välillä, viittauksia murhiin ja kannibalismiin
Yhteenveto:
Jokainen pikkutyttökin tietää, ettei noidan taloon pidä mennä.

A/N: Tämä osallistuu Femme10 -haasteeseen sekä Olipa kerran… eli ammenna sadusta -haasteeseen Kaunis Vasilisa -sadulla, jossa nuori tyttö kohtaa metsässä ihmisiä syövän noidan. Pakkohan tällaisesta asetelmasta on jotakin ficciä vääntää :’D

-


Harharetkiä


1.

Aurinko oli painunut puidenlatvojen taa ja männynoksien välistä vilkkui yön ensimmäisiä tähtiä. Vasilisa kiirehti askeliaan ja kirosi hiljaa kengän kolahtaessa polun poikki kasvavaan puunjuureen. Hän otti tukea paksusta männystä, ja kuoresta jäi iholle tummaa, tahmeaa pihkaa. Metsän hämärässä se näytti miltei vereltä.

Vasilisa tiesi kyllä, ettei hänen olisi pitänyt harhailla näin kauas metsään, mutta ei hän voinut enää takaisinkaan kääntyä. Hän kantoi selässään raskasta viltistä tehtyä nyyttiä, jossa oli kaikki hänen maallinen omaisuutensa, vaatteet, kirjat, kaikki. Rahaakin hän oli ottanut, ja ruokaa, mistä täti ja serkut varmasti olisivat vihaisia. Yö oli tulossa, ja hänen poissaolonsa oli varmasti jo huomattu. Enää ei voisi luikahtaa takaovesta sisään ja esittää, ettei ollut missään ollutkaan.

Oli jatkettava eteenpäin kohti tuntematonta; muita vaihtoehtoja ei ollut.

Lumen kirpakka puraisu tuntui jo ilmassa, vaikkei syksyn olisi pitänyt olla vielä niin pitkällä. Vasilisa kietoi villaviittaa tiukemmin harteilleen ja jatkoi matkaa. Pian hänen olisi pysähdyttävä ja yritettävä tehdä tuli pysyäkseen lämpimänä yön läpi, mutta ei vielä. Jokainen askel vei häntä kauemmas tädin talosta ja rautaisesta otteesta, serkkujen ilkeistä sanoista ja ahneista käsistä. Jokainen jalan alla rikki rasahtava risu kaikui nyt vapautta ja jokainen hänen ympärillään kasvillisuudessa hiljaa rapisteleva otus oli nyt hänen kansaansa, pieni ja yksinäinen metsänasukki kuten hänkin.

Kuu kumotti taivaalla vajaana puolikkaana, mutta heitti silti polulle hiukan valoaan, niin että tyttö näki kulkea kompastumatta. Jossakin huhuili pöllö, ja kuin vastaukseksi mustikanvarpujen alta vilisti pakoon jokin pikkuruinen ja mustankiiltävä. Se syöksyi polun poikki ja katosi pikkuisen hännän vilahduksessa, ja Vasilisa hymyili kävellessään. Tähän hänen olisi totuttava. Kenties hän voisi tarpeeksi kauas kuljettuaan rakentaa majan ja asettua aloilleen, kuin pieni hiiri kolossaan tai pöllö pesässään.

Yllättäen metsän äänet hiljenivät täysin, ja vasta silloin Vasilisa huomasi, kuinka paljon niitä olikin ollut. Kaikenlaista rapinaa, satunnaista linnunlaulua, hyönteisten surinaa, tuulen huminaa ja valitusta ontoissa puissa. Se kaikki loppui nyt kuin veitsellä leikaten. Elämä seisahtui, kaikki otukset pysähtyivät ja piiloutuivat. Vanhojen puiden narina hiljeni ja kylmä tuuli laantui, kunnes yksin Vasilisa liikkui, metsän ainoana eläväisenä olentona.

Hän kuuli sydämensä hermostuneen sykkeen jyskytyksenä korvissaan, hengästynyt puuskutus kuulosti yhtäkkiä kivuliaan kovaääniseltä. Hän painautui lähintä puuta vasten, yrittäen saada turvaa selkään pureutuvasta karheasta kaarnasta. Viitta ja hameenhelma olisivat auttamattomasti pihkassa, mutta hän ei enää aikonut välittää moisesta. Tärkeämpää oli, että selustan turvana oli vankkaa puuta.

Hiljaisuus kesti vielä yhden kammottavan pitkäksi venyvän hetken, ja sitten alkoi kuulua kaukaisia jysähdyksiä, jotka eivät olleet sydämen ääntä vaikka sitä muistuttivatkin. Vasilisa kuvitteli mielessään katkeilevia pieniä puunrunkoja, liiskaantuvaa aluskasvillisuutta. Mikä ihme saattoi olla niin suuri, että liikkuessaan aiheuttaisi sellaisen äänen?

Mikä se sitten olikin, sitä kaikki muu elämä kunnioitti hiljentymällä, tai pakenemalla. Jysähdykset kasvoivat äänekkäämmiksi, ja Vasilisasta näytti kuin kuukin olisi himmentynyt ja suuret männyt kumartuneet tulevan edessä. Lopulta se tuli näkyviin lähempänä kuin hän oli odottanut, eikä hän voinut pidättää huuliltaan purkautuvaa hämmennyksenhenkäystä.

Metsän uumenista ilmestyi rakennelma, jota oli kai sanottava taloksi, vaikkei Vasilisa ollut koskaan ennen nähnyt sellaista taloa. Seinät olivat harmaata puuta, aivan kuin Vasilisan tädin vanhassa mökissäkin, mutta tämä talo oli ainakin kolme kertaa mökin kokoinen. Ikkunat olivat pieniä, mutta niitä oli paljon kuin hämähäkillä silmiä, ja niitä näyttivät peittävän sisältä päin mustat verhot. Ikkunanpieliä ja katon reunaa korostivat kauniit, perinteiset puuleikkaukset, mutta nekin olivat mustat, kuin pitsi leskenhunnussa.

Kaikkein oudointa talossa oli kuitenkin se, miten se liikkui. Sen perustukset olivat mustaa kiveä, mutta sen sijaan, että ne olisivat kannatelleet taloa tavallisesti maanpinnalla, ne olivat korkealla Vasilisan pään yläpuolella, sillä taloa kantoivat perustuksista kasvavat jalat.

Vasilisa puristi silmänsä kiinni ja ravisti päätään, mutta kun hän katsoi uudelleen, näky oli ennallaan. Hän oli toivonut sen olevan jokin öisen metsän aiheuttama harhanäky, mutta siinä talo edelleen oli, jalkoineen kaikkineen. Ne olivat kaksi valtavan pitkää koipea, kuin kurjella tai jollain muulla linnulla, mutta niiden kynnet olivat valtavat kuin petolinnulla ja kiilsivät julmasti kuun himmeässä valossa. Jalat harppoivat valtavin keinuvin askelin, mutta kantoivat taloa oudon tasaisesti, kuin se olisi ollut oikea eläin, joka liikkui määrätietoisesti eteenpäin, kuin jotakin metsästäen. Vasilisaa, ehkä.

Hän painautui tiukemmin puuta vasten ja nosti hitaasti tumman viitan hupun vaaleiden hiustensa peitoksi. Ei kuitenkaan auttanut toivoa, että noidan talo vain ohittaisi hänet ja jatkaisi matkaansa; se hidasti vauhtiaan pahaenteisesti nytkähdellen ja kääntyi häntä kohti, kuin ikkunat todella olisivat nähneet hänet. Vasilisa oli näkevinään yhden ikkunan verhojen liikkuvan, mutta kenenkään ulos katsovan kasvoja ei näkynyt.

Talo seisoi hetken paikoillaan hänen edessään kuin jotakin odottaen tai kuunnellen. Vasilisa joutui kallistamaan päätään kauas taakse katsoakseen sitä, kunnes se teki päätöksensä ja sen jalkojen nivelet alkoivat kirskahdellen taipua. Huojuen ja naristen se polvistui Vasilisan eteen.


-
« Viimeksi muokattu: 23.10.2020 14:41:08 kirjoittanut Tinppa »
the work of wings was always freedom  -- li-young lee