Nimi: Mitä kaikkea teemmekään rakkauden tähden
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Fandom: GoT
Tyylilaji: Draama ja romanssi.
Hahmot: Brienne & Jaime.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat lainassa Game of Thronesista.
Yhteenveto: Tähän hetkeen ei mahtunut yhtäkään lohikäärmettä.
Kirjoittajan sana: Tämä on kirjoitettu kaamosetydi-haasteen pohjalta. Haasteen kautta saamani lainaus on kursivoituna tekstin alussa. (Hauskaa on, että sivusin Barthesin myyttiteorioita gradussani :'D.) Game of Thronesin kronologiassa tämä sijoittuu seitsemännen kauden viimeiseen jaksoon, Cersein, Daenerysin ja kumppaneiden neuvottelujen jälkeiseen iltaan.
Mitä kaikkea teemmekään rakkauden tähden
Someone tells me: this kind of love is not viable. But how can you evaluate viability? Why is the viable a good thing? Why is it better to last than to burn?
– Roland Barthes
Brienne ei varsinaisesti pitänyt Kuninkaansatamasta. Ihmisiä oli liikaa, kaduilla löyhkäsi, ja vain harva vastaantulija katsoi silmiin. Siitä huolimatta yön pimeydessä pääkaupunki näytti kauniilta. Kynttilät paloivat ikkunoissa, meri löi aaltojaan kallioon, ja vihdoinkin kaduilla oli hiljaista. Kello ei ollut lyönyt vielä puoltayötä, mutta kolea ilma oli pelottanut kodittomatkin etsiytymään suojaan. Syksy oli saapunut Kuninkaansatamaan.
Brienne oli vuokrannut huoneen halvasta majatalosta. Hän ei ollut halunnut käyttää Starkin rahoja turhiin ylellisyyksiin. Ja huone kelpasi hänelle vallan mainiosti, häntä ei haitannut kova sänky tai vetoisa ikkuna. Briennen ikkunasta avautuva näkymä oli sitä paitsi huimaava. Viidennestä kerroksesta näkyi niin tummana aaltoileva meri kuin korkeuksiin kohoava Punalinnakin. Brienneä värisytti, mutta vilu ei johtunut vetoisasta ikkunasta, se johtui Punalinnasta, tai oikeastaan sen valtiattaresta.
Aiemmin päivällä kuningatar Cersei ja lohikäärmekuningatar olivat kohdanneet ensimmäisen kerran. Brienne ei ollut koskaan ollut yhdessäkään niin jännitteisessä tapaamisessa. Ja vaikka sodassa olevan valtakunnan asioissa olisi ollut jo ihan tarpeeksi jännitteitä, oli Brienne joutunut vastakkain myös omien tunteittensa kanssa. Oli tuntunut pahalta nähdä Jaime Cersein rinnalla.
Brienne otti asiat aina sellaisina kuin ne olivat, ja hän kyllä tiesi, että Jaime kuului siskonsa rinnalle. Siitä huolimatta se tuntui hänestä niin kovin väärältä. Myös miehen pitämä etäisyys Brienneä kohtaan tuntui väärältä ja teeskennellyltä, mitä se epäilemättä olikin. Brienne tiesi, että jos hän olisi voinut nähdä Jaimen kahden kesken, olisi kaikki heidän välillään ollut kuin ennenkin. Mutta hän myös tiesi, että tilaisuutta kahdenkeskiseen tapaamiseen ei tulisi. Ja ehkä parempi niin.
Välittömästi neuvottelujen jälkeen Briennen päätä oli alkanut särkeä siinä määrin, että hän oli joutunut oksentamaan. Onneksi vain lordi Tyrion oli nähnyt sen, mutta häntä hävetti silti. Millainen soturi oksensi neuvottelujen päätteeksi? Brienne oli kärsinyt päänsäryistä lapsesta saakka, mutta vielä koskaan hänen ei ollut tarvinnut oksentaa.
Brienne oli vetäytynyt huoneeseensa heti majataloon päästyään ja nukkunut koko illan. Päätä jomotti edelleen. Brienne tiesi, että hänen pitäisi mennä alakertaan pyytämään majatalon omistajalta yöpalaa, mutta kurnivasta vatsasta huolimatta hän päätti pysyä huoneessaan. Tämä päivä oli pitänyt sisällään liikaa ihmisiä ja lohikäärmeitä, nyt Brienne halusi olla rauhassa.
Oranssi vaahteranlehti lennähti vasten ikkunaa. Syksy tosiaankin oli saapunut myös pääkaupunkiin. Ja syksyä seuraisi väistämättä talvi.
Huokaisten Brienne käänsi ikkunalle selkänsä. Ehkä hänen pitäisi kokeilla mennä uudestaan nukkumaan, ehkä päänsärky olisi aamulla poissa.
Brienne oli juuri puhaltamassa kynttilää sammuksiin, kun hänen oveensa koputettiin. Brienne jäykistyi, ja hänen kätensä hakeutui miekkavyölle. Se kuitenkin riippui tuolin selkänojalla.
Koputus kuului uudelleen.
”Kuka siellä?”
”Minä”, tuttu ääni sanoi ja sai Briennen hätkähtämään. Nopeasti hän harppoi ovelle ja veti sen auki. Se narisi pahemmin kuin Euron Greyjoy.
"Jaime?"
Jaime oli pukeutunut kauttaaltaan mustaan, hän oli vetänyt viittansa hupun kasvojensa suojaksi ja verhonnut kultaisen kätensä nahkahansikkaaseen. Käsivarrellaan hän kannatteli pellavaliinalla peitettyä pärekoria. Jos tilanne ei olisi ollut niin yllättävä, Brienne olisi ehkä nauranut näylle: oliko tunnistamattomaksi verhoutunut ritari kenties tulossa sienimetsältä? Mutta nyt Brienneä ei naurattanut, sen sijaan hän katsoi kiinteästi mieheen, joka hymyili hänelle hämillään ja yritti näyttää rennolta ovenkarmiin nojaillessaan.
”Toin sinulle iltapalaa. Tyrion kertoi, että päätäsi särkee”, Jaime sanoi ja kuulosti ja näytti ihan eri mieheltä kuin päivällä kuninkaallisessa neuvottelussa. Jaime ojensi korin Briennelle ja jäi sitten seisomaan ovensuuhun eksyneen näköisenä. Brienne tiesi näyttävänsä itse varmaankin juuri samalta. Osa hänestä olisi halunnut pyytää Jaimen sisälle, mutta jokin osa, ehkä kunniallisuus, varoitti häntä tekemästä sitä. Mutta… paskat kunniallisuudesta.
”Haluatko tulla sisälle?” Brienne kuuli itsensä kysyvän, ja Jaimen olemus rentoutui heti. Brienne väisti ja päästi Jaimen sisälle. Hän tarkisti käytävän ennen kuin veti oven perässään kiinni.
”En usko, että minua seurattiin”, Jaime sanoi ja riisui viittansa.
”Tyrionko sinulle kertoi, että olen täällä?”
Jaime nyökkäsi ja otti korin Briennen kädestä. Hän veti liinan pois korin päältä ja alkoi nostella pöydälle ruokaa: leipää, viiniä, juustoa ja purkin jotain vihreää.
”Tämä vie päänsäryn. Isä tapasi käyttää tätä”, Jaime sanoi nähdessään Briennen tuijottavan hänen kädessään olevaa lasipurkkia. Brienne oli vähällä sanoa, että ei uskaltaisi käyttää mitään, mitä Tywin Lannister oli suositellut, mutta jätti sanomatta. Hänellä oli tähdellisempääkin sanottavaa Jaimelle:
”Oli uhkarohkeaa tulla. Näitkö siskosi katseen, kun puhuin sinulle päivällä? Hän ei ilahdu, jos saa kuulla sinun käyneen luonani.”
Jaimen leukaperät kiristyivät. Hän otti vyöltään tikarin ja leikkasi siivun leivästä. Brienne ilahtui huomatessaan, että mies oli oppinut käyttämään vasenta kättään paremmin kuin heidän viimeksi tavatessaan.
”En minä välitä, vaikka hän saisikin tietää. Tiedän, että sinä pystyt huolehtimaan itsestäsi. Ja niin pystyn minäkin.”
”Mitä hän on tehnyt Vuorelle?”
”En ole välittänyt kysyä”, Jaime sanoi kireästi ja ojensi lasipurkin Briennelle, ”avaatko tämän?”
Brienne kohotti kulmiaan. Jaime oli näköjään oppinut myös pyytämään apua. Asiaa kuitenkaan kommentoimatta Brienne otti purkin ja avasi sen. Vihreä hyytelö haisi kitkerältä, jotenkin villaiselta, kuin kastuneelta lampaannahalta.
”Mitä tämä on?”
”Tuhkaa, lampaanrasvaa ja nokkosuutetta.”
”Ja se parantaa päänsäryn?”
”Aivan varmasti”, Jaime sanoi ja levitti hyytelöä paksun kerroksen leivän päälle. Brienne otti hänen tikarinsa ja leikkasi siivun juustoa.
”Se on vuohenjuustoa, Kuninkaansataman parasta. Ja tämä on Lannisterin kesäviiniä, makeinta, mitä olet koskaan maistanut”, Jaime sanoi ja kiersi pullonkorkin kömpelösti auki.
”Miksi sinä teet tämän?” Brienne kysyi ja istuutui pöydän ääreen. Hän ojensi pikaria ja Jaime kaatoi sen puolilleen tummanpunaista viiniä. Hiljaisuuden vallitessa mies kaatoi itselleenkin lasillisen ja istuutui sitten Brienneä vastapäätä.
”Tyrion kertoi, että lähdet Talvivaaraan jo huomenna”, Jaime vastasi ohittaen kysymyksen.
Brienne nyökkäsi ja maistoi Jaimen hänelle ojentamaa leipää. Leipä oli tuoretta, ja juusto maistui taivaalliselta. Myöskään outo hyytelö ei ollut niin pahaa kuin sen ulkonäöstä ja hajusta olisi voinut kuvitella. Brienne tiesi, että häntä olisi pidetty hulluna, jos hän olisi kertonut syöneensä muitta mutkitta jotain, mitä vihollisjoukkojen komentaja oli tuonut hänen ovelleen keskellä yötä. Mutta Brienne ei uskonut hetkeäkään, että hänellä olisi syytä olla luottamatta Jaimeen.
”Minä teen sinulle toisen leivän”, Jaime sanoi nähdessään, miten hyvällä ruokahalulla Brienne söi.
”Kiitos. Tämä on todella hyvää”, Brienne sanoi ja Jaime hymyili hänelle. Brienne mietti, oliko mies koskaan aikaisemmin leikannut kenellekään leipää. Tuskin Lannisterin oli tarvinnut, heillä oli palvelijat sitä varten.
”Toivottavasti hyytelö vie kivun pois. Isää se ainakin auttoi. Hän kärsi kovista päänsäryistä koko elämänsä, ainoastaan tämä Casterlynkallion nokkosista valmistettu hyytelö helpotti hänen oloaan”, Jaime sanoi ja leikkasi itselleenkin leivän.
Hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Mutta se ei ollut kiusallista hiljaisuutta, pikemminkin Briennestä tuntui kotoisalta. Tämä oli se Jaime, jonka hän tunsi. Poissa oli se kopea kuninkaankaartin komentaja, joka oli tänään istunut Cersein rinnalla.
Briennen mielessä oli paljon asioita, joista hän olisi halunnut keskustella Jaimen kanssa. Kuolleiden armeija, lohikäärmeet, lordi Baelish, joka oli jäänyt Talvivaaraan lady Sansan kanssa… mutta jokin tuossa rauhallisessa hetkessä sai Briennen pysymään hiljaa. Tuntui, ettei mikään maailman kuohunta ollut tarpeeksi suurta, jotta sen takia olisi kannattanut rikkoa hiljaisuutta. Tässä hetkessä olivat vain he kaksi, tähän hetkeen ei mahtunut yhtäkään lohikäärmettä. Kun he olivat syöneet, Jaimen katse lukittui Briennen silmiin. Tuon katseen Brienne oli nähnyt aikaisemminkin, mutta hän ei vieläkään ollut varma siitä, mitä se tarkoitti. Brienne tunsi punastuvansa, mutta ei kääntänyt katsettaan pois. Jaime hymyili ja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotakin, mutta ei kuitenkaan sanonut.
Ulkona tuuli alkoi voimistua. Kun ensimmäiset sadepisarat osuivat ikkunaan, Jaime havahtui ja käänsi katseensa pois Briennen silmistä.
”Minun pitäisi mennä. Ja sinun pitäisi nukkua, sinulla on pitkä matka edessäsi.”
”Me näemme sitten pohjoisessa”, Brienne sanoi ja lämmin tunne tulvahti hänen sisällään. Toki se saattoi johtua myös makeasta kesäviinistä, mutta varmasti myös siitä ajatuksesta, että hän saisi taistella Jaimen rinnalla yhteistä vihollista vastaan.
”Niin näemme. Turvallista matkaa, lady Brienne”, Jaime sanoi ja nousi seisomaan. Brienne nousi myös, ja yllättäen Jaime veti hänet halaukseen.
Jaime tuoksui savulta ja Punalinnalta, siltä ristiriidalta, jota mies kantoi mukanaan minne ikinä menikin. Hän oli ritari, ja hän oli Lannister. Eikä Tarthin Brienne kestänyt sitä, miten onnelliseksi tunsi itsensä Lannisterin, vihollisen, sylissä.
Aivan liian nopeasti Jaime oli ovella. Hän hymyili Briennelle hämillään.
”Hyvää viiniä”, Brienne sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
”Tiedän, että pidät oluesta enemmän. Mutta ehkä jotkin Lannisterin tavat kannattaa oppia”, Jaime sanoi, heilautti kömpelösti kättään ja oli poissa.
Niin oli myös Briennen päänsärky.
