Kirjoittaja Aihe: Nyt vielä hengitetään hetki | S | rakkaushömppä | Heikki/Kalevi | one-shot  (Luettu 340 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekeisarinna
  • ***
  • Viestejä: 5 648
  • yks pieni höpötiainen
Ikäraja: S
Tyylilaji: rakkaushömppä
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Fluffy10 #4, Ime kappale tyhjiin (eetu – Lupaus tulevaisuuden meille), FinFanFun1000 (430. mustikka), Arkifest III (34. ruoka) ja Originaalikiipeily (123. hellä)

A/N: Ollut viime aikoina vaikeuksia kirjoittaa fluffya. Niistä on aina tullut jotain ihan muuta (kauhua, romantiikkaa, angstia, hurt/comfortia...) mutta arvatkaas, mikä ei ikinä petä? No Heilevi tietysti ja herranjumala, mitä sokerista höttöntöttöä tästä tulikaan :'D




Nyt vielä hengitetään hetki


”Mm, täällä tuoksuu hyvältä”, Kalevi sanoi äänessään hellyttävää intoa, kun se tuli pitkältä lenkiltä meidän koiran kanssa. ”Ootko sä leiponut jotain?”

”Saatoin leipoakin”, myhäilin hyväntuulisesti, koska tiesin, että Kalevi rakastaisi tätä yllätystä. Mies riisui lenkkitossunsa ja vapautti Pojun hihnasta. Koira säntäsi saman tien mun luo.

”Hei, pöljäke”, tervehdin hellästi meidän yli-innokasta australianpaimenkoiraa ja rapsutin sen niskaa. Kun mua oli tervehditty, Poju suunnisti makkariin pötköttämään täysin omassa rauhassaan.

Nousin ja menin keittiöön, jossa Kalevi jo oli löytänyt uunissa kypsyvän herkun. Sen komeat kasvot olivat syttyneet lapsenomaiseen iloon ja säihkeeseen. Hellyys humisi villillä liekillä mun sydämessä. Rakastin sitä, kun sain Kalevin tuon näköiseksi.

”Mustikkapiirakkaa!” Kalevi hihkaisi. Se oli miehen lempiherkku. Pidin omistushaluisesti huolta siitä, että kukaan ei tehnyt niin hyvää mustikkapiirakkaa kuin mä. Ainakin toistaiseksi mestarititteli oli pysynyt yksinomaan mun hallussa. ”Juhlitaanko me jotain?”

”Halusin vaan tehdä sulle jotain kivaa”, sanoin ja pujotin käteni Kalevin niskaan. Mies veti mut kiinni itseensä. Värähdin mielihyvästä, kun tunsin Kalevin vahvan vartalon niin tiukasti omaani vasten. Miehen ehdoton läheisyys teki mut hyvin onnelliseksi. Rakastin olla Kalevin sylissä. Kalevin ruskeat silmät loistivat, kun se katsoi mua. Mulla oli lämmin ja huomioitu olo.

”Sä oot liian hyvä mulle”, Kalevi huokaisi ja suuteli mua syvään. Mun sormet tiukensivat otettaan miehen niskasta, kun vastasin sen huulien hellään kosketukseen.

”Samaa voisin sanoa susta”, sanoin hiljaa. Me katsottiin toisiamme hymyillen.

”Milloin mä muka olen leiponut sulle piirakkaa?” Kalevi tiedusteli.

”Sä teet muita asioita”, hymähdin. ”Heräät viikonloppuisin aikaisin lenkittämään Pojun, ettei mun tarvitse, pitelet mua sylissäsi iltaisin, että nukahdan ja pidät tunnollisesti meidän kodin asumiskelpoisena, näin muutamana esimerkkinä.”

”Voisit kyllä oppia vähän siistimmäksi”, Kalevi tuhahti ja katsoi tyytymättömänä sotkuista keittiötä, jossa vielä oli kaikki leivontatarvikkeet aivan levällään ja kaapit retkottivat auki.

”Kyllä mä siivoon”, lupasin, ”vaikka heti, jos haluat.”

”Ei sillä oo mikään kiire.”

Hymyilin leveästi. Tuo, jos mikä, osoitti sen, kuinka paljon Kalevi oli kasvanut meidän yhteiselon aikana. Mies pystyi tarvittaessa jättämään kodin epäjärjestykseen, jos sillä oli mielessään tärkeämpiä prioriteetteja niin kuin esimerkiksi tästä sotkusta syntynyt leipomus.

Kun ajastin piipitti, Kalevi loikkasi uunikintaiden kanssa kahmaisemaan piirakkavuoan uunista.

”Sen pitää jäähtyä”, sanoin, mutta melko voimattomasti, koska mä tiesin, ettei Kalevi malttaisi odottaa. Kalevilla oli jo lautanen kädessä ja se leikkasi kuumaasta piiraasta valtavan palan itselleen. Mies näytti hellyttävän nälkäiseltä. Se kaatoi palan päälle aimo annoksen vaniljakastiketta.

”Puhalla”, sanoin lempeästi ennen kuin lusikallinen ehti Kalevin suuhun, ettei se polttaisi suutaan. Kalevi pyöräytti silmiään, mutta puhalsi. Kun Kalevi söi ensimmäisen lusikallisen, se näytti kokevan sellaisen aistimakujen nirvanan, että hengityskin seisahtui toviksi.

”Voi hyvä luoja”, Kalevi ähki silmät kiinni. Säihkyin ilosta ja ylpeydestä, kun näin, miten fiiliksissä Kalevi oli niinkin arkisesta asiasta kuin mustikkapiirakasta. ”Tää on parasta, mitä oon ikinä syönyt. Mitä hittoo sä laitat tähän, että tää on näin taivaallista?”

”Se on salaisuus.” Hymyilin salaperäisesti. Kalevia ei oikeasti kiinnostanut tietää reseptin yksityiskohtia. Se oli täysin tyytyväinen kulinaristisen nautiskelijan osassaan. Kalevi söi uuden lusikallisen ja sen silmät pyörähtivät toistamiseen. Mua nauratti, kun se oli niin suloinen.

”Sä todella oot aviomiesmateriaalia”, Kalevi sanoi. Kommentti oli hyvin odottamaton Kalevin suusta kuultuna. Hetken uskoin jo kuulleeni omiani. Mun poskille kohosi häkeltynyt puna enkä osannut toimia, koska olin niin pökertynyt. Kalevi kuitenkin hymyili sillä tavalla, että tiesin sen olleen tosissaan. Kyse ei ollut vitsistä.

Kun sain vallan kehostani, hymyilin mielissäni ja siirryin lähemmäs Kalevia. Otin kiinni miehen vasemmasta kädestä ja sivelin nimettömässä olevaa teräksenväristä sormusta. Sen muoto oli yksinkertainen ja tyylikäs ja uurteinen pinta antoi korulle intiimiä ainutkertaisuutta. Sormus oli edelleen uusi ja siksi ihmeellinen ja kiehtova ilmestys. Joskus varoin koskettamasta sormusta vain siksi, että pelkäsin sen olevan mun mielikuvituksen tuotetta. Metallin tuntu oli kuitenkin tosi.

”Toivottavasti oonkin”, sanoin ujo hymy sanoihini kietoutuen, ”ettet vahingossakaan tuu katumapäälle.”

Kalevi unohti piirakan saman tien. Se katsoi mua vakavana silmiin ja sanoi painokkaasti:

”En ikinä.”

Hymyilin pää onnesta usvaisena. Kalevi oli ollut se, joka oli kosinut ja täysin yllättäen. En ollut edes tiennyt, että se halusi naimisiin ja vieläpä mun kanssa. Mua itketti edelleen silkasta pökerryttävästä onnesta, kun mietin sitä aamua, kun olin löytänyt sormusrasian kahvinkeittimen päältä. En ollut edes tajunnut, mistä oli kysymys ennen kuin Kalevi oli kysynyt enkä oikein vielä silloinkaan.

”Miksi sä näytät tolta?” Kalevi ihmetteli ja painoi kasvojaan lähemmäs mun omia. Tummat silmät olivat tulvillaan hiljaista hellyyttä.

”Oon vaan niin ihmeissäni”, naurahdin. ”Susta. Meistä. Tästä.”

”Hyvällä tavalla?”

”Tietysti.”

”Mietin vaan, kun sä...” Kalevin huolehtiva ääni hiipui. Räpyttelin nolona kosteuden silmistäni. Olin jälleen vähän turhankin tunteellinen, ja Kalevi tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Nyt jokin roti tähän hommaan, Heikki, komensin itseäni.

”Kiva, että maistuu”, köhäisin. Kalevi näytti hölmistyneeltä, kun vaihdoin puheenaihetta niin yllättäen. ”Näköjään maistuis jollekulle toisellekin.”

Poju oli ilmaantunut Kalevin eteen. Se tuijotti meitä intensiivisesti aivan liian suloisilla nappisilmillään ja tahtoi selvästi osansa erikoislaatuisesta herkusta.

”Tää ei oo sulle. Hus”, Kalevi sanoi ja työnsi jalallaan Pojua pois, mutta koira istui siinä kuin tatti ja mourusi vaativaan sävyyn.

”Se tietää, että sä olet heikko, kun annat sille herkkuja”, hymähdin. ”Multa se ei ikinä kerjää.”

”Mustis?” Kalevi virnisti. Pyöräytin silmiäni, vaikka samaan aikaan mua hymyilytti.

”Aina”, myönsin viimein ja painauduin kiinni Kalevin kylkeen. Kalevi virnisti ja kietaisi käsivartensa mun ympärille. Se laski piirakkalautasen Pojun ulottumattomiin, jotta saisi mut kokonaan itselleen. Katsoin miehen komeita kasvoja. Kalevin huulet olivat mustikasta purppuraiset. Mua hymyilytti.

”Mäkin oon aika ihmeissäni siitä”, mies tunnusti hiljaa, ”että sä oot jaksanut mua näin kauan ja lupauduit mun vierelle vieläpä ihan loppuelämäksi asti. Hurjaa.”

”Onhan se”, myönsin ja virnistin kiusoitellen. ”Sä kun oot aika rasittava.”

”Niin oot vittu säkin”, Kalevi virnisti takaisin. Me naurahdettiin. Kalevi veti mua vähän lähemmäs itseään ja hymisi tiedostomattaan. Tunsin sen äänen. Se ilmensi täydellistä onnellisuutta. Huoahdin hiljaa, aivan yhtä tyytyväisenä. Painoin otsani sen otsaa vasten. Kalevi hengähti. Suljin silmäni ja nojasin hymisevää Kalevia vasten. Me keinuttiin hiljaa meidän yhteisessä kodissa, jossa tuoksui vastapaistettu mustikkapiirakka ja sen alla ja ympärillä rakkaus, jota oli joka päivä edellistä enemmän.



« Viimeksi muokattu: 14.10.2020 21:27:05 kirjoittanut Sokerisiipi »

Neptunus

  • ***
  • Viestejä: 642
Hei. Et varmasti arvannut, että livahdan tänne heti? Hyvä.

Siis jumalauta ja herra isä ja mitä vielä. Tämä oli niin sokerinen, että hyvää päivää (yötä)! Siis, ulisin täällä kun luin tätä ja sain hyvin kipakan katseen kissalta, joka yrittää nukkua tossa vieressä :D Tää oli niin söpö, niin fluff ja oh god. Kerrankin sitä fluffia tuli ja oikein kunnolla! Siis !!!

Tietenkään Heilevi ei petä, koska Heilevi on niin suloinen ja paras ♥ Ja Heikki on itsessään niin fluff ja romanttinen, että aa. Ihanaa kuinka Heikki tuosta noin vain pyöräyttää Kaleville yllätykseksi piirakan ja äww kuinka Kalevi niin arvostaa Heikin yllätystä. Ja totta kai Heikin pitää olla se, joka tekee parasta mustikkapiirakkaa ikinä. Eihän Heikki nyt voi antaa tittelin karata kellekään muulle. Kyllä hänen miehensä täytyy pitää hänen piirakkaansa parhaana!

Kuolin tolle, kun kerrottiin Kalevin kosinnasta. Siis. Tää kommentti ei oo mitenkään järkevä vaan täyttä ulinaa, koska siis oikeasti. Totta kai tiesin, että Kalevi on se, joka kosii, mutta siis awww. Ihanan arkinen kosinta ja Heikki ihan silleen "MITÄ?". Voin vaan kuvitella kuinka Heikki on ollut ihan whatwhatwhatwhat eikä se tajua sitä yhtään.

Nää miehet ansaitsee kyllä toisensa niin lujaa ja ansaitsee kaikkea hyvää ja ihanaa ja suloista ja söpöä, koska niiden matka on ollut niin kuoppainen ja vaikea ja raastava, että huh. Ja ihanaa lukea näistä tällaista ällöttävää fluffia, hyi olkoon! Ja vielä Pojukin tuolla, en kestä! Ne on niin söpö pieni perhe jo nyt ;___; Oikeesti siis what is happening?

Ja vittuileva Heilevi loppuun on kuin kirsikka kakun päällä (en kyllä tykkää kirsikoista, mutta enivei) ♥ On ne niin precious. Pakko sanoa, että mun kasvoille tais jäädä jumiin hymy, koska mun poskiin sattuu ja näytän varmasti hullulta Hangon keksiltä. Kiitos tästä sokerisuudesta, tällä varmaan pärjääkin sitten loppuvuoden :'D

ava by Sokerisiipi, bannu by Ingrid