Kirjoittaja Aihe: Vastaathan, kun mä huudan | S | romantiikka | Heikki/Kalevi | one-shot  (Luettu 336 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teekeisarinna
  • ***
  • Viestejä: 5 648
  • yks pieni höpötiainen
Ikäraja: S
Tyylilaji: romantiikka
Paritus: Heikki/Kalevi
Haasteet: Ime kappale tyhjiin (eetu – Lupaus tulevaisuuden meille), Originaalikiipeily (27. viini) ja FinFanFun1000 (347. nolous)

A/N: Mulla on vieroitusoireita siitä, että Ehkä rakkaudesta selvii on nyt valmis, joten pff, tässä sitä ollaan? Halusin jotain hivelevää.




Vastaathan, kun mä huudan


Kalevi näytti onnelliselta tupareidensa juhlahumussa. Se liikkui sulavasti eri porukoiden välillä jutellen, viihdyttäen ja tutustuttaen tuntemattomia ihmisiä toisilleen. Miehen seurallisuus ja elämäniloisuus tekivät siitä mahtavan isännän. Kalevin lämmin, hehkuva karisma täytti koko asunnon ja jokainen vieras tahtoi siitä osansa. Juuri nyt Kalevi palkitsi äskettäin äänessä olleen kaverinsa sydämellisellä ja valloittavalla naurullaan. Tunsin mustasukkaisuuden kylmännihkeän pistoksen, kun se en ollutkaan mä, joka sai Kalevin nauramaan. En pitänyt siitä tunteesta enkä itsestäni täällä, tällä hetkellä. Huokaisin sisäänpäin. Olin tottunut Kalevin jakamattomaan huomioon myös muiden seurassa. Tänään miehen kiinnostus oli kuitenkin jakaantunut tasapuolisesti jokaiselle vieraalle enkä mä ollut tyytyväinen omaan osuuteeni. Tiesin olevani itsekäs ja hemmoteltu ja mua hävetti sen takia. Ehkä piipahdus kylmänraikkaassa syysyössä tekisi mulle hyvää.

Pujottelin sulavasti ihmisten läpi eteiseen, jossa oli valtava kasa kenkiä. Pengoin kasaa hetken, mutta en löytänyt omiani. Kurtistin kummastuneena kulmiani, koska olin aivan varma – pienestä humalasta huolimatta – että olin jättänyt kenkäni juuri tähän samaan paikkaan. En käsittänyt, miksi joku olisi halunnut nyysiä ne. Ne eivät edes olleet mitkään merkkikengät, ihan perustennarit vain. En ehtinyt pohtia kenkieni mysteeristä kohtaloa kuin jokusen sekunnin, kun kuulin takaani äänen:

”Onko Eloharjulla ongelmia?”

Odottamaton mielihyvä hiveli mun niskaa, koska Kalevi Harjulalla oli ensinnäkin hyvin hurmaava ääni – matala ja huoliteltu – mutta myös se ovela ja kiusoitteleva sävy, jolla mies puhui, sai mut vähän hengästyneeksi. Käännyin Kalevin puoleen. Sillä oli kädessään vastatäytetty punaviinilasi. Pää oli aavistuksen kallellaan ja tummissa silmissä näkyi huvittunut pilke, josta tiesin, että mies oli seissyt siinä jo hetken ja tarkkaillut mua. Mussa ailahti ärtymys.

”Etin mun kenkiä”, sanoin. ”Aattelin käydä tuulettamassa itseäni.”

”Laitoin ne tänne turvaan”, Kalevi sanoi ja liu’utti auki eteisen peilikaapin. Otin kengät hämilläni. Kalevin katse oli asettunut tiiviisti muhun, kuin kaikki muu paitsi mä, olisi lakannut olemasta. Mun ihoa kihelmöi ihanalla, sykähdyttävällä tavalla. Miehen intensiivinen huomio teki mut niin tyytyväiseksi, etten enää edes halunnut lähteä.

”Öh, kiitti?”

”Eipä mitään.”

Viinilasi Kalevin kädessä oli puhdas ja koskematon. Mua hämmensi se, ettei mies vaikuttanut edes aikovan juoda siitä. Äkkiä mun mieleen juolahti ajatus, joka hellytti ja lämmitti silkalla odottamattomuudellaan.

”Onko tuo mulle?” kysyin. Kalevi vilkaisi lasia kuin olisi hetkeksi unohtanut sen kokonaan.

”On”, mies vastasi. ”Eeli toi sitä. Maistoin sitä vähän ja aattelin, että sä voisit tykätä tästä.”

Kun otin lasin, meidän sormenpäät koskettivat. Kalevin ihon lämpö sai mut värähtämään polttavasta kaipuusta. Maistoin viiniä, mutta mun katse oli kiinnittynyt Kaleviin. Vaikka miehen ilme oli hallittu ja viettelevä, sen tummissa silmissä näkyi vilpitön rakkaus. Tuo katse on tarkoitettu vain mulle, tiesin. Se teki mut pökerryttävän onnelliseksi. Punaviini valui mun kielelle. Sen maku oli rikas, lämmin ja silkkinen.

”Sä tunnet mut hyvin”, sanoin hymyillen. Kalevi kohautti olkiaan, mutta sen suulla viivähti ilahtunut hymy. Ojensin lasin takaisin. Kun mun käsi oli vapaa, hyväilin sormillani Kalevin kasvoja, mutta vain kerran. Kalevin silmissä sykähti. Se näytti pyytävältä ja hyvin suudeltavalta. Mun sydämessä kohisi. ”Muista, että sulla on juhlat ja kämppä täynnä ihmisiä.”

Kalevi murahti vähättelevästi.

”Miksi sä edes oot menossa ulos?” Kalevi kysyi. En halunnut vastata, koska totuus oli nolo ja typerä.

”On vähän sosiaalista ahdistusta”, valehtelin kevyesti. ”Varmaan täysin tuntematon vaiva sulle.”

Mun äänessä oli niin paljon hymyä, etteivät sanat kuulostaneet häijyiltä enkä mä niitä sellaisiksi ollut tarkoittanutkaan. Kalevi tuhahti.

”Olisikin.”

Äännähdin uteliaasti. Milloin Kalevi muka oli kärsinyt sosiaalisesta ahdistuksesta? Kalevi ei kuitenkaan tarkentanut. Se kurtisti huolestuneena kulmiaan.

”Enkö mä voi helpottaa sun oloa mitenkään?” mies kysyi. ”Musta on keljua, että sä joudut lähtemään muiden ihmisten takia.”

”Oot ihana, kun kysyt”, sanoin vilpittömästi, ”mutta nää on sun juhlat enkä mä koe, että olisi oikein riistää sua sen keskeltä vain siksi, että mä tunnen itseni laiminly–”

Vaikenin, kun tajusin, mitä olin lipsauttamassa, mutta liian myöhään. Kalevin kulmat olivat jo kohonneet ja ilmeessä oli hurjaa närkästystä, joka oli seurausta mun epärehellisyydestä. Yritin karata tilanteesta tavoittelemalla oven lukkoa, mutta jähmetyin, kun Kalevi sanoi aivan tietyllä ja tuimalla äänenpainolla:

Heikki.

Vilkaisin alistuneesti olkapääni ylitse.

”Olenko mä laiminlyönyt sua?” Kalevi kysyi, mutta ei vihaisesti tai syyttävästi. Äänessä oli pelkkää pettymystä, joka kohdistui Kaleviin itseensä. Se voimisti mun syyllisyyttä. En tahtonut Kalevin luulevan, että se oli tehnyt jotain väärin, kun se ei todellakaan ollut.

”Et”, sanoin tiukasti ja tarkoitin sitä. ”Mä olen vain mustasukkainen, siinä kaikki, ja se on turhaa ja typerää, tiedän sen itsekin.”

Kalevi siemaisi viiniä ja piti mietiskelevän tauon.

”Ei se musta ole typerää”, mies sanoi viimein, mutta pilasi ymmärtäväisyytensä omahyväisellä virnistyksellä. ”Aika söpöä.”

Tunsin punastuvani enkä pitänyt siitä ollenkaan.

”Se on sun syytä!” puhahdin. ”Sä olet hemmotellut mut pilalle.”

”Hemmotellut? Kyllä. Pilalle? Ehei, mahdotonta.” Kalevi hymyili silmät hellyyttä tuikkien. Mun punastus sen kuin syveni. Kalevi naurahti lempeästi. Olin taas ärsyyntynyt, vaikka miehen pilkka olikin pehmeää ja välittävää, mutta pilkkaa se oli silti. ”Voi sua.”

Kalevi halasi mua yhdellä kädellä ja tuohtumuksestani piittaamatta painauduin mielissäni miestä vasten. Olin kaivannut kipeästi sen läheisyyttä ja kosketusta koko illan. Kalevi piteli mua pitkään ja tiukasti. Tiesin tavasta, jolla mies halasi mua, että silläkin oli ollut ikävä, vaikkei siinä ollut mitään järkeä. Mutta kun rakasti jotakuta niin lujaa ja kokonaisvaltaisesti, fyysisestä etäisyydestäkin tuli tuskallinen kokemus.

”Teet mut hulluksi”, Kalevi mutisi mun korvaan ja suukotti mua sen alapuolelle kerran. Kosketuksen muisto viipyili pitkään mun herkistyneellä iholla. Huokaisin pettyneenä, mutta tiesin, miksen saanut enemmän ja ymmärsin syynkin. Vain muutama täällä tiesi meistä eikä Kalevi tahtonut juhliensa merkityksen muuttuvan. ”Tule.”

Kalevin päättäväisyyttä oli mahdoton vastustaa. Me palattiin ihmisten keskelle ja Kalevista tuli taas hurmaava, sosiaalinen ja valloittava, mutta eri tavalla kuin aikaisemminkin. Sen huomio muihin oli hetkellistä ja välähdyksenomaista ja mä olin se, jonka luokse ja lähelle Kalevi palasi aina uudelleen ja uudelleen. Olin kuin majakka ihmismeressä. Olin valtavan otettu siitä, että Kalevi muutti toimintaansa mun tarpeiden vuoksi. Ratkaisu ei ollut täydellisen tyydyttävä, mutta mulla oli paljon helpompi olla.

Mitä pidemmälle aamuyö eteni, sitä vähemmän vieraita enää oli. Monet olivat jo lähteneet takaisin majapaikkoihinsa nukkumaan. Lopulta jäljellä olivat vain ne, jotka yöpyisivät täällä. Mietin, oliko munkin tarkoitus nukkua jossain muualla kuin Kalevin sängyssä, jotta illuusio pysyisi yllä. Pesin hampaitani samalla, kun Kalevi varmisti, että kaikilla vierailla oli peti, peitto ja tyyny eikä kukaan ollut sammunut parvekkeelle. Epävarmuus pureskeli ikävästi mun rintaa. Vaikea nukkumisjärjestelyistä oli Kalevilta kysyäkään. Kalevi tarttui hammasharjaan, kun mä jo huuhtelin omaani.

”Melkoiset juhlat”, Kalevi sanoi väsyneenä, mutta onnellisena hammastahnaa pursottaessaan.

”Jep”, vahvistin. Seisoin epävarmana miehen vieressä enkä tiennyt, mihin mun oli tarkoitus tästä nyt mennä. Lähdin lopulta, mutta jäin odottamaan Kalevia sen torjuvasti suljetun makuuhuoneen eteen. Kun Kalevi sitten tuli, se pysähtyi ja tuijotti mua hetken kuin ei käsittäisi, miksi edes olin siinä. Mulla oli surkea ja epätoivottu olo.

”Mitä sä siinä jökötät?” Kalevi ihmetteli.

”En ollut varma, missä mun oli tarkoitus...” Mun ääni hiipui. Kalevi näytti pöyristyneeltä siitä, että olin edes ajatellut miehen määräävän mut jonnekin muualle nukkumaan kuin sen sänkyyn. En ollut luottanut Kaleviin, se tässä miestä eniten loukkasi. Se tuntui oikeutetulta. Tunsin itseni äkkiä hyvin typeräksi.

”Tässä käytävällä tietenkin”, Kalevi sanoi kalseasti. Se käveli makkariinsa ja sulki oven. Seisoin siinä hylättynä ja hölmistyneenä. Mietin pitkään, mitä tehdä, mutta lopulta avasin oven. Huone oli pimeä. Kalevista ei näkynyt muuta kuin tumma, suivaantunut möykky sängyllä. Se ei sanonut mitään, kun tulin eikä silloinkaan, kun suljin oven. Riisuuduin ja kömmin sänkyyn. Kalevi kääntyi ja me oltiin kasvokkain pimeässä.

”Anteeksi”, sanoin hiljaa. ”Nää juhlat ja muut ihmiset vain sekoittivat mun pään.”

Kalevi oli hermostuttavan hiljaa.

”Mitä sä ajattelet?” kysyin, kun en voinut enää odottaa.

”Sulle on mahdotonta olla mieliksi”, Kalevi sanoi. Se kuulosti vihaiselta, mutta myös hyvin väsyneeltä tavalla, joka särki mun sydäntä. ”Me ollaan seurusteltu kohta viisi kuukautta etkä sä vieläkään luota muhun. Tiiätkö sä ees, kuinka paskalta se tuntuu?”

”Luotan mä suhun”, sanoin ja tarkoitin sitä. ”Tää johtuu vain tästä illasta, kun oli uusi tilanne enkä tiennyt, miten olla sun kanssa.”

”Sä oot yks vitun idiootti. Noinko helposti suhun voi vaikuttaa?”

”Tiedän, ja no... näköjään?”

Kalevi puhahteli vihaisesti. Päätin olla uhkarohkea ja nojauduin suutelemaan Kalevia, vaikka se vielä kipinöi. Rohkeus kannatti. Mies vastasi mun suudelmaan hanakasti ja ikävissään. Vedin sen lähelleni. Kalevi huokaisi mun huulille. Silitin miehen jännittynyttä vartaloa samalla, kun me suudeltiin. Vähitellen Kalevi rentoutui ja suli mun syliin. Vetäydyin. Kalevi ynähti. Se oli aivan loppu. Päätin antaa Kalevin nukkua.

”Meillä on kaikki hyvin”, lupasin miehelle ja suukotin sen uneliaita huulia vielä kerran. ”Oot rakas.”

Kalevi ei vastannut, mutta ei tylyyttään. Se oli vain nukahtanut. Hymähdin hellästi. Suljin silmäni. Hengitin Kalevin tuoksua ja nautin siitä, kuinka lähellä se viimein oli. Kalevin rauhallinen hengitys ja läsnäolo tyynnyttivät mun levottoman sydämen. Ajattelin seuraavaa aamua, kun me voitaisiin rauhassa pussailla ja halailla, ehkä rakastellakin, jos vain oltiin tarpeeksi hiljaa. Siinä oli mulle enemmän kuin tarpeeksi motivaatiota nukahtaa.


« Viimeksi muokattu: 04.09.2020 01:23:33 kirjoittanut Sokerisiipi »

Neptunus

  • ***
  • Viestejä: 642
Missä Heilevi, siellä Seila!

Mullakin on varmaan ollut jotain vieroitusoireita, koska jumalauta hymyilin (ja hymyilen) tälle niin tyhmänä, että oksat pois. Poskiin sattuu, aa. Mutta mitä vain Heilevin vuoksi :3 Voi Heikki, kun se on mustis Kalevin huomiosta! No, totta kai se tahtoisi saada miehensä jakamattoman huomion, kun on siihen tottunut. Kalevi on kyllä hyvä host ja ihanaa, että se huomasi kuinka Heikki yrittää "karata". Ja on tuomassa sille viiniä, aww. Tykkäsin hirveesti tosta alusta, kun kuvataan Kalevin ääntä ja kuinka Heikki on siitä ihan silleen oh god. Heikki on niin lääpällään :3

Mä en kestä, Kalevi on tässä niin ihana ja huomioiva ja siis! Heikki on tyyliin silleen, että en tahdo vaivata mun miestä, mutta Kalevi on vaan, että nyt! Ihana että Kalevi haluaa Heikillä olevan mukavaa ja kaikki hyvin. Totta kai se haluaa! Ja ihanaa kuinka niillä on tuo pieni hetki eteisessä, tuollaista vaivihkaista ja pientä, mistä Heikki saa kaipaamansa huomiota. Tuo kuinka Kalevi kuiskaa Heikin korvaan ja pussaa sitä, aww. So cute.

Voi Heikki, kun se on niin epävarma. No, ymmärrettävää toisaalta, koska Kalevi, mutta ehkä kun Kalevi ei oo osoittanut sulle nukkumapaikkaa niin voit luottaa siihen, että pääset sen viereen. Kuten sanoinkin sulle niin Kalevi on ollut varmasti niin valmis pussailemaan Heikkiä makkarissa, mutta sitten sen mieskin vaan kököttää oven ulkopuolella silleen "Öö, mitäs nyt?", lol. Hupsu Heikki. No, en toisaalta myöskään ihmettele, että Kalevi loukkaantuu siitä, mutta onneksi miesten välille ei tullut mitään isompaa. Ihana Heikki pussailee Kalevin rennoksi. Totta kai Kalevillakin on ollut ikävä. N'aww.

Tää oli niin söpö ja tosiaan hivelevä ja tykkäsin tästä hirveästi. Ei näille voi kuin hymyillä. Kiitos ♥

ava by Sokerisiipi, bannu by Ingrid